Flaneeraus kirjastossa tuotti mukavan saaliin. Eräs "suositteluhyllyiltä" mukaan lähtenyt kirja oli Pauliina Suden viime vuonna ilmestynyt Pyramidi. Muistan kuulleeni kirjasta pätkiä Yle Radio Puheen kuunnelmana. Luin kirjan kahdessa päivässä ja olin ällistynyt. Ällistyksen syynä oli kirjan laatu.Kirja kertoo verkostomarkkinoinnista ja on jaettu kolmeen jaksoon - DreamUS-verkostomarkkinointiyrityksen käyttämien tasojen mukaisesti jaksot on nimetty Graniitiksi, Rubiiniksi ja Timantiksi. Ensimmäisen jakson kertojana on Sini, marketin kassalla työskentelevä nuorehko nainen joka ajautuu mukaan "driimuksen" toimintaan. Kaksi jälkimmäistä jaksoa kerrotaan miesnäkökulmaksi. Nimettömäksi jäävä mieskertoja tutustuu Siniin verkostomarkkinointitilaisuudessa ja päättää auttaa hänet irti verkostosta.
Graniitti-osuus on ihan luettavaa ja mukiinmenevää tekstiä. Susi pyrkii kuvaamaan nykyajan pätkätyöväenluokan elämää - kassatyön rajoittuneisuutta ja pienipalkkaisen vähävaraisuutta. Hän onnistuu kohtalaisesti - Sini kuvataan mäntyharjulaisperheen ensimmäisen polven ylioppilaaksi, jolla on hyvin pieni ystäväpiiri ja jonka harrastukset rajoittuvat lähinnä television katseluun. Kun vanha ystävä Janita ottaa yhteyttä, Sini ajautuu epäilyksistään huolimatta vakuuttavasti puhuvan DreamUS-johtaja Anton vietäväksi ja maksaa tälle kalliit liittymismaksut päästäkseen mukaan toimintaan.
Tämä "pätkätyöväenluokan" kuvaus sai ajatuksia liikkeelle - ketkä muut suomalaiskirjailijat ovat kuvanneet nyky-Suomen tavallisen kansan arkielämää? Blogissani esitellyistä kirjailijoista ylivoimainen ykkönen on Arto Salminen. Hän on raadollinen, mutta todella osuva kuvatessaan taksikuskien, kassatyöntekijöiden, työttömien elämää. Kreetta Onkeli on myös uskottava, mutta hän ei yritäkään kirjoittaa arkirealismia, vaan irrottelee paljon vapaammin mielikuvituksen keinoin. Hanna Marjut Marttila kuvasi Lahjakas Anu Lovack -kirjassaan lähiöbaarin asiakaskuntaa, vähintään semionnistuneesti. Kari Hotakainen pyrkii sijoittamaan kirjoihinsa aina yhden tai useamman henkilöhahmon, joka käy kahvittelemassa huoltoasemilla, väheksyy kirjasivistystä, arvostaa autoilua. Mutta osittain niin Susi, Marttila kuin Hotakainenkin päätyvät kuvaamaan hahmojaan hieman ylhäältä katsoen. Mahtaisiko se johtua siitä, että vaikka hyvin monen suomalaiskirjailijan juuret ovat siellä lastulevyhuonekalujen ja vuokrakerrostalojen henkisissä maisemissa, niin siinä vaiheessa kun kirjailija on päätynyt yliopisto-opintojen kautta pääkaupunkiseudulle ja apurahoille, ei eläytymiskyky enää ihan riitäkään nykypäivän rahvasta kuvaamaan. Mene tiedä. Aivan täysin ei Susikaan kassatyöntekijä-Sinin kuvauksessa onnistu, vaikka aika hyviä asioita hän mukaan saakin.
Mutta sitten ne laatuongelmat. Kun kakkosjakso alkaa, vaihtuu kertojanäkökulma, ja samalla taso romahtaa. Kun mieshenkilö ryhtyy tarkastelemaan Sinin elämää, menee Sudella osoitteleva saarnausvaihde päälle. Mieshenkilö analysoi Siniä ja luettelee niitä mielipiteitä, joita Susi selvästi halusi tuoda esille ykkösjaksossa tapahtumien kuvauksen kautta. No saarnaus ehkä vielä kohtalaisen aisoissa pysyy, mutta tapahtumien käänteet tipahtavat kaiken uskottavuuden tuolle puolen. Juonikuvio muuttuu dekkarimaiseksi. Lopputuloksessa yhdistyvät melko köyhä kieli, epäuskottavat henkilöhahmot joihin ei pysty juuri samaistumaan ja typerät juonenkäänteet, joissa on ammottavia uskottavuusaukkoja. Jossain vaiheessa olo oli niin mitvit, että luin kirjan loppuun vain nähdäkseni, muuttuvatko asiat vielä hullummiksi. Lainaan Tavaus-blogin Jarkolta sanonnan, jolla hän luonnehti Stephanie Mayerin Houkutus-kirjaa: jäätävää kakkaa.
Mikäli Susi olisi vetänyt kirjan loppuun samalla tasolla kuin ykkösosa, olisin arvioinut tämän ihan ookooksi. Nyt ihmettelen todella, miten Tammi-kustantamolla on varaa julkaista tämmöistä. Kun kustantamot kerran vaikeroivat julkisuudessa, miten vain pienen pieni prosentin murto-osa kustantamoille tarjotuista käsikirjoituksista voidaan julkaista, niin miten ihmeessä tällainen pääsee kustannustoimittajan käsien läpi? Tämäkö todella on parasta mahdollista tarjolla olevaa suomalaista kaunokirjallisuutta, jota kannattaa kovien kansien väliin painattaa? Eikö yhtään olisi kannattanut yrittää korjailla kirjaa paremmaksi?
Jossakin tausta-ajatuksissa on kaihertanut myös se Hesarin toimittajan juttu kirjablogeista - siinähän oli esitetty hieman negatiiviseen sävyyn, että bloggaajat saattavat arvioida myös vanhoja kirjoja. Pyramidin lukeminen täsmensi hieman omia tuntemuksiani siitä, miksi luen sekaisin uutta ja vanhaa. Nimittäin jos lukisin vain uutuuskirjoja, joutuisin tyytymään usein tämäntasoiseen luettavaan. Ei se riitä minulle. Kaipaan kirjallisuudelta monipuolista kielenkäyttöä ja vaihtelevaa miljöötä. Ja tasokkuutta. Siksi kannattaa lukea kaiken ikäistä kirjallisuutta - usein aika on seulonut ne helmet esiin ja vaatimattomammat tuotokset ovat painuneet armeliaaseen unohdukseen.
Tekstit
Kirja vaikuttaa lukukelpoiselta, pitääpä kokeilla. Ei se mun mielestä ole mitenkään ongelma, että bloggaajat arvioi myös vanhoja kirjoja - kyllä mä ainakin ole kiinnostunut kaiken ikäisistä ja erityylisistä kirjoista.
VastaaPoistaJoo, kyllä tästä kirjasta moni on tykännyt. Jäin jälkikäteen oikein miettimään, että minussako vika, kun tuo jälkimmäinen puolikas oli minusta niin kova lässähdys. :) Moni on eri mieltä, onneksi!
VastaaPoistaLuin tämän nyt. Olen samaa mieltä kaikesta, mitä sanot. Ihan kiva kirja, mutta alku on todellakin eri tasoa kuin loppu. Verkostomarkkinointi on kuitenkin mielenkiintoinen aihe.
VastaaPoistaJoo, vähän harmi että se loppu oli sellainen lässähdys. Kirjoissakin tasalaatuisuus on mielestäni tärkeää: parempi olla kautta linjan hyvä tai kautta linjan huono, mutta jos osa kirjasta on selvästi huonompi, niin alkaa ihmetellä että miksei kirjoittaja voinut tehdä koko ajan hyvää jälkeä vaan välillä pohja pettää...
VastaaPoista