Heikki Harjula - Kari Prättälä: Kuntalaki - tausta ja tulkinnat

Kansi: Alma Insights.

Sain Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki - tausta ja tulkinnat kustantaja Alma Insightsilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Tarkastuslautakunnalla on tärkeä tehtävä toiminnan tuloksellisuuden arvioinnissa. Lautakunnan on arvioitava, ovatko valtuuston tilikaudelle asettamat toiminnan ja talouden tavoitteet kunnassa ja kuntakonsernissa toteutuneet ja onko toiminta järjestetty tuloksellisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kuten aiemmin mainitsin, pääsin aloittamaan kunnanvaltuutetun luottamustoimen tänä vuonna. Kun etsin sopivaa luettavaa kunnanvaltuuston toimintaan liittyen, nousi esiin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjaa Kuntalaki – tausta ja tulkinnat. Tämä onkin ilmeisesti oikea kunnanvaltuutetun luottoteos, sillä teosta suositteli myös FCG:n kouluttaja, jonka koulutukseen pääsin valtuutettuna osallistumaan. Kouluttaja korosti, että valtuutetun ei ole pakko osata kunnallislainsäädäntöä viimeistä pilkkua myöten ulkoa, mutta jos asiaan haluaa perehtyä, kannattaa lukea Harjulan ja Prättälän kirjaa.

Luettavaa teoksessa riittää, sillä uusimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä painoksessa on yli tuhat sivua. Kirjoittajat kertovat esipuheessaan, että ensimmäisessä 1990-luvulla ilmestyneessä painoksessa oli viitisensataa sivua. Kuntaa koskevaa lainsäädäntöä on toki uudistettu kolmen vuosikymmenen aikana, mutta olisiko sivumäärän kasvamisessa osin kyse siitäkin, että kirjoittajat ovat pystyneet rakentamaan uusia tulkintoja vanhojen päälle.

Aloitin lukemisen minua eniten koskevista asioista. Pääsin tarkastuslautakuntaan, joten ensimmäisenä luin tarkastuslautakunnan toimintaa koskevat luvut. Sen jälkeen luin strategiaa käsittelevän luvun. Mielestäni kunnanvaltuuston nelivuotisen toimintakauden alussa olisi järkevä varmistaa, että uusi valtuusto on kärryillä siitä, millainen voimassaoleva strategia on, tarvitseeko strategisia tavoitteita hienosäätää ja milloin pitää valmistautua strategian uusimiseen. Lisäksi näin alkukaudesta valtuutettujen kuuluu ilmoittaa sidonnaisuutensa, joten etsin kirjasta myös sidonnaisuuksien ilmoittamista koskevan luvun. Sidonnaisuusilmoitukset tulevat tarkastuslautakunnan tarkastettavaksi eli minun pitää osata sekä ilmoittaa omat sidonnaisuuteni että arvioida lautakunnassa muiden ilmoituksia.

Kuntalaki – tausta ja tulkinnat todella tarjosi nimensä mukaisesti sekä taustoitusta että tulkintaa näistä asioista. Esimerkiksi sidonnaisuusilmoitus on suhteellisen uusi velvoite, jonka taustalla on ollut lisätä kunnan päätöksenteon avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Opin myös, että kunnan täytyy ylläpitää julkista sidonnaisuusrekisteriä, jollaista en ole ymmärtänyt etsiä luettavaksi tätä ennen, koska en ole sellaisen olemassaolosta tiennyt.

Myös kuntastrategiaa koskeva lainsäädäntö on Harjulan ja Prättälän mukaan uudistunut viime vuosikymmeninä monin tavoin. Nykyisen lainsäädännön pyrkimys on ollut selkeyttää suunnittelua ja nivoa strateginen suunnittelu ja taloussuunnittelu tiukasti yhteen. Tämähän on loogista: jos strategiassa jokin osa-alue valitaan kunnan kehittämisen painopisteeksi, on luonnollista että tätä painopistettä myös priorisoidaan talousarviossa. Jos taas strategiassa tärkeimmiksi nimetyt toiminnot jäisivät talousarviossa jonon hännille, olisi taloudellinen ohjaaminen ristiriidassa strategian kanssa. Toki on mahdollista, että kunta on nostanut strategiansa kärkeen asioita, joilla ei ole lainkaan taloudellista ulottuvuutta, mutta mahtaako tällainen olla kovin tarkoituksenmukaista.

Kuntastrategia on otettava huomioon kunnan talousarvion ja -suunnitelman laatimisessa, joten tässä mielessä sillä on välillisesti oikeudellista sitovuutta, kirjoittavat Harjula ja Prättälä. Olen lukenut kotikuntani muutaman aiemman arviointikertomuksen, ja juuri tähän seikkaan kiinnitettiin huomiota sellaisena vuonna, jolloin strategia oli juuri uusittu. Arviointikertomuksessa huomautettiin, että tarkastajien oli vaikea saada selkoa, oliko toiminnassa otettu huomioon vasta uusittu strategia vai mentiinkö vanhan strategian varassa.

Lisäksi arviointikertomuksissa on saattanut lukea esimerkiksi niin, että arvioinnin kohteesta ei löydy tietoa tilinpäätöksessä. Koska strategia on yllämainitun mukaan otettava huomioon taloussuunnittelussa, olisi loogista että myös tilinpäätös voitaisiin kirjoittaa niin, että strategia huomioitaisiin tuloksen erittelyssä. Tähän asiaan selvästi kannattaa kiinnittää huomiota tarkastustoimikunnassa.

Koska valtuustokausi kestää neljä vuotta, on kaudessa yhteensä noin 1461 päivää, jos oletetaan että mukaan osuu yksi karkausvuosi. Kuntalaki-kirjassa on 1068 sivua, eli riittäisi että lukisi vajaan sivun päivässä, niin ehtisi kirjan loppuun valtuustokauden päättyessä. Jos valtuutettuna optimisesti ennustaisi itselleen jatkokautta, riittäisi ensimmäisen kauden aikana lukea alle puoli sivua päivässä, niin pääsisi toisen kauden lopussa kirjan loppuun. Ei mahdoton tehtävä ollenkaan!

Kuntalaki – tausta ja tulkinnat lunasti nimensä antaman lupauksen. Lainsäädäntö ei synny tyhjästä, vaan ajan ja arvojen mukaan lainsäätäjät ovat yleensä tavoitelleet jonkin tarkoituksen toteutumista lakeja uudistaessaan. Tämän taustatyön kuvaaminen auttaa näkemään kuntalain yksityiskohdat kokonaisuuden osana.

Minun todennäköisesti kannattaa esimerkiksi esityslistan saatuani käyttää hetki siihen, että etsin Kuntalaista asiaa käsittelevät kohdat ja luen ne. Tällä tavalla kunnallislainsäädännön tietoa voisi opiskella sopivissa palasissa ja kykenisin ymmärtämään esityslistalla olevien asioiden merkityksen paremmin.

Lue myös nämä:
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki
Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla

Kuva: Cozy Publishing.

Sain Saara Atulan ja Sonja Lassilan kirjan Retkiruokaa nuotiolla kustantaja Cozy Publishingilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Luin vuosi sitten Saara Atulan Retkiruokakirjan ja pidin siitä. Nyt huomasin, että Atulalta on tullut toinen vastaava kirja, yhdessä eräopas Sonja Lassilan kanssa toteutettu Retkiruokaa nuotiolla. Nimensä mukaisesti kirjan fokus on ruokien kypsentäminen elävällä tulella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen. 

Siinä missä edellinen kirja keskittyi kasvisruokiin, on tähän kirjaan otettu mukaan myös kalaruokia ja yksi pororuoka. Reseptien skaala vaihtelee helposta vaativaan, mitä pidän hyvänä ominaisuutena keittokirjalle. Tällöin on matala kynnys kokeilla jotain kirjan ohjetta, mutta jos haluaa hifistellä, voi edetä kohti vaativampia reseptejä.

Kirjan johdannossa on hyvät ohjeet varusteista, tarvikkeista ja tulenteosta. Suurin osa resepteistä on sellaisia, että niissä kirjan nimen mukaisesti todella käytetään tulta valmistukseen. Osa ohjeista on enemmän Retkiruokakirjan ydinohjeiden kaltaisia, eli ennakkoon kuivatettavia aterioita, jotka voi sitten elvyttää syötäväksi vaikka ruokatermospullossa. Toki nämäkin sopivat nuotioruoaksi siten, että keitetään nuotiolla kattilassa vettä ja ennastetaan ateria siinä.

Kirjan kuvat ovat suorastaan ylimaallisen kauniita. Ne loihtivat mieleen jonkinlaisen unelmaelämän, jossa pohjoiseen muuttaneet etelän ihmiset retkeilevät ja telttailevat ympäri vuoden. Ja juuri niin kirjan tekijäporukka ilmeisesti tekeekin. Valokuvista osan on ottanut Markus Atula. Kirjassa viljellään jutustelevaa sävyä, joka paikoin kääntyy jopa ärsyttävän puolelle, mutta ehkä olen valmis suhtautumaan sallivasti nuorten naisten puhetyyliin täältä ylhäisen kypsästä keski-iästäni katsoen.

Osaan koota ihan tarpeeksi hyvin syttyvän nuotion ja minulla on myös kohtuullinen valikoima ulkoruoanlaittoon soveltuvia välineitä. Kattilan voisin ehkä vielä ostaa. Päätin testata kirjasta lapsiperheelle sopivaa helppoa ja nopeaa ohjetta. Söimme nuotiolounasta viikonvaihteessa ihan kotipihalla, takapihan nuotiopaikalla. Koereseptiksi valikoituivat omenaiset kanelipullapasteijat.

Reseptin idea on nerokkaan yksinkertainen: siinä käytetään valmista purkkicroissanttaikinaa. Ohjeessa kehotetaan viipaloimaan omenaa täytteeksi ja maustamaan viipaleet, mutta päätin hieman oikaista. Nappasin täytteeksi vihreiden kuulien makuista marmeladia, jolloin valmisteluun riitti että lätkin marmeladia taikinasuikaleille ja käärin niistä pasteijoita.

 

Resepti neuvoo asettelemaan pasteijat halsterille. Mietin, mahtaisiko lukittu halsteri litistellä pasteijoita liikaa, mutta täyte oli sen verran jämptiä kamaa ettei pahempia valumia tullut, vaikka halsteri sai odotella paistovuoroaan pääruokien kypsentämisen ajan.

 

Ohje neuvoo paistamaan leivonnaisia noin 10-15 minuutin ajan siten, että etäisyys hiilloksesta on noin 20 cm. Varmempi kypsymisen merkki on toki tarkkailla väriä ja sitä, milloin leivokset alkavat pullistua. Lehtevä croissanttaikina paisuu kypsyessään.

Annoin valmiiden pasteijoiden jäähtyä, että sain ne irrotettua halsterista. Toki olisi voinut vaikka sipaista taikinaan hieman öljyä, niin eivät ehkä olisi takertuneet kiinni ritilään. Maku oli juuri sopiva niille, jotka pitävät makeista leivonnaisista: nämä katosivat ripeästi parempiin suihin.

Veikkaan, että tätä ohjetta tulee käytettyä myöhemminkin - täytettähän voi varioida loputtomiin. Jos halsterin raahaaminen jonnekin kauas ei napeksi, niin grilliritilä ajaa varmasti saman asian, kunhan käytössä on tarvittaessa sopiva työkalu pasteijoiden kääntelyyn tai ei arkaile näppiensä polttamista.

Moni muukin ohje houkuttelee kokeilemaan. Esimerkiksi jäätelön kuljettaminen ruokatermoksessa vaikuttaa niin kätevältä, että tätä pitää ehdottomasti kokeilla joskus kuumana kesäpäivänä. Maltillista hifistelyä edustavat pohjoissuomalaiset klassikkomaut: leipäjuustoa nuotiokinuskilla. Retkeilijän remmejä pitää myös kokeilla. Olen tehnyt joskus mansikkasoseesta remmejä, jotka tosin lähinnä tahmasivat kiinni leivinpaperiin - kirja vinkkaa käyttämään esimerkiksi silikonista kestoleivinpaperia alustana.

Suolaisista ruoista houkuttelevat esimerkiksi haukiruisburgeri, pilkkijän kalakeitto ja kaveritortillat.

Olen haastanut tänä vuonna itseäni käymään keittokirjojani läpi ja kokkaamaan niistä ruokia. Tässä projektissa "ruokakirjatatsini" on hioutunut ja olen todennut, että arvostan hyviä ja paneutuneita teemakeittokirjoja nykyään enemmän kuin yleiskeittokirjoja. Toki yleiskeittokirjoille on paikkansa, esimerkiksi ruoanlaiton aloittelijoille ne sopivat hyvin. Varmasti myös netin runsaalla reseptivalikoimalla on vaikutusta yleiskeittokirjojen merkityksen vähenemiseen - perusohjeisiin löytyy kyllä reseptejä netistä vaikka kuinka paljon. Mutta huolellisesti tehty ja tekijöidensä osaamisesta ammentava teemakeittokirja puoltaa paikkaansa. Retkiruokaa nuotiolla on juuri sellainen - kokenutkin kotikokki voi oppia sen äärellä paljon uutta, mutta se tarjoaa myös matalan kynnyksen makupaloja.

Tätä kirjaa voi suositella sekä vaelluksen ja retkeilyn himoharrastajille että ulkoileville lapsiperheille.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Mari Moilanen: Tölkkiruokaa
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Kansi: Otava.

Sain Terhi Törmälehdon kirjan He ovat suolaa ja valoa kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.
 

Tänne tultuaan Susanna on lähettänyt Villelle kuvan viiniviljelmistä ja kaksi kuvaa vuorista, jotka niitä ympäröivät: hopeanvihreitä puita, hiekkaisia, louhikkoisia rinteitä, lammaslauma rinteessä. Hän on lähettänyt Terveisiä viinipellolta -toivotuksen ja kaksi jaetta Jesajalta. Illalla hän toivotti hyvää yötä.

 

Terhi Törmälehto palaa kolmannessa romaanissaan He ovat suolaa ja valoa esikoisromaaninsa teemojen pariin: hengellisyyteen, uskovaisuuteen ja kristinuskoon. Kirja sai lentävän lähdön, kun Hesarin arviossa konkarikriitikko Suvi Ahola ylisti kirjan tyyliä ja ajankohtaisuutta. Samassa yhteydessä Törmälehtoa haastateltiin ja hän muisteli ensimmäistä Israelin-matkaansa, joka oli Suuren Raamattuvisan palkintomatka. Pääsen taas kehumaan olevani melkein sukua julkkikselle, sillä olin mukana tuossa samassa kilpailussa osana voittajajoukkuetta. Itse en ole Israeliin toista kertaa lähtenyt, mutta He ovat suolaa ja valoa palautti matkamuistoja mieleen, onhan Israel ristiriitainen ja kerroksellinen paikka. 

He ovat suolaa ja valoa kertoo kahdesta uskovaisesta suomalaisnaisesta, Susannasta ja Anusta, jotka matkustavat Israeliin kumpikin omista syistään. Susanna on tiukan linjan fundamentalisti, joka haluaa taistella Israelin pyhän kansan puolesta – niinpä hän lähtee hoitamaan juutalaissiirtokuntien viiniviljelmiä, joiden avulla Palestiinaa nakerretaan pala palalta pienemmäksi. Anu taas on kiltti, vähän lapsenuskoinen ja kirkasotsainen opettaja, joka kaipaa elämäänsä muutosta – ja miehen rakkautta. Samalla kerrotaan kolmen uskonnon pyhästä kaupungista, Jerusalemista, ja sen modernista ja menevästä pikkusiskosta, Tel Avivista. Myös muut Israelin maisemat näkyvät kirjassa Betlehemiä myöten.

Kirjassa oli paljon sellaista, josta pidin. Tätä voi lukea kurkistuksena suomalaisarjesta poikkeavaan ympäristöön tai muutosmatkana kahden erilaisen naisen kanssa. Tai kirjasta voi saada samoja oivalluksia kuin Suvi Ahola – näkökulmia nyt uutisissa vellovaan Israelin ja Palestiinan väkivaltaiseen konfliktiin. Kieli on kaunista, miljöökuvaus elävää ja henkilöiden välillä on jännitettä. Minulle kirjassa parasta kuitenkin oli tarkka ja herkkä läpileikkaus fundamentalistiuskovaisen ajattelutavoista.

 

Susanna oli aivan mahtava henkilöhahmo. Tosielämässä ei olisi helppoa olla Susannan kanssa kaveri: onhan hän paitsi fundamentalisti, myös muutenkin hankalan ihmisen oloinen. Hän ei suostu tekemään kompromisseja edes perheenjäsentensä kanssa ja hän tuomitsee omassa mielessään toisten vääränlaiset elämäntavat. Mutta hahmona hän on hieno, koska hän on älykäs ja pistämättömän looginen – ja uskovainen. 

 

Ristiriita syntyy siitä, että kristinuskon jokaista detaljia on lähes mahdotonta noudattaa sataprosenttisen loogisesti. Uskonnollisuuden epäloogisuus on oikeastaan sisäänrakennettu uskonnon käsitteeseen: uskonto perustuu siihen, että ihminen uskoo johonkin, jota ei voi järjellä todistaa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä vuosituhansien aikana rakentamasta erilaisia pitkälle meneviä, loogisia päättelyketjuja, joilla yritetään pusertaa uskonto ja johdonmukaisuus väkisin yhteen.

Rakkauden kaksoiskäsky kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun teologista saivartelua aletaan soveltaa politiikkauutisiin tai sodankäyntiin, ollaan äkkiä hyvin kaukana lähimmäisen rakastamisesta. Susanna etenee uskossaan kuin luotijuna: hän tuntee Raamatun sanoman ja haluaa noudattaa sitä kirjaimellisesti, mutta ulkoapäin katsottuna hänen tekonsa näyttävät sitä vähemmän kristillisiltä, mitä pitemmälle hän pääsee. Ilmankos Susanna rinnastaa itsensä myös sotaveteraaniukkiinsa ja muistelee hänen tarinoitaan rintamalta. Tätä kautta kirjaan syntyy temaattinen yhteys Törmälehdon edellisen Taavi-romaanin kanssa.

 

Anun heittäytyminen lihallisen rakkauden pyörteisiin on myös kiehtovasti kuvattu, varsinkin kun rakkauden hinta osoittautuu kirjan lopussa hyvin fyysiseksi. Lisäksi He ovat suolaa ja valoa kertoo kaikenlaista myös siitä, millaista ihmisten arkitodellisuus Israelissa on Herran vuonna 2023. Mielestäni kirjan pääpaino ei kuitenkaan ole tämän hetken geopolitiikassa vaan siinä, miksi Israel on niin monelle länsimaiselle kristitylle niin tärkeä: uskonnon, myyttien ja kulttuurin vuoksi.

Kirjan paras puoli on minusta se, että uskovaisuutta tarkastellaan rakentavasti, älyllisyyttä ja älykkyyttä kunnioittaen ja analyyttisesti ja helppoja selityksiä kaihtaen. ”Kiihkouskovainen” on varsinkin populäärikulttuurissa yleinen ja yleensä varsin yksioikoinen hahmo – useimmiten tyhmä tai naurettava. Mutta vaikka länsimaisissa ollaan maallistuttu, globaalilla tasolla uskontojen voima vaikuttaa valtavasti niin politiikkaan kuin ihmisten arkielämään. Uskontoon kuuluva mystiikka, merkkien näkeminen ja lukeminen ja yliluonnollisuuden kokemus vaikuttavat uskovaisiin eikä näitä kokemuksia voi järjellä selittää pois.

Bloggaajakollegani Amma kommentoi omassa kirjablogissaan, että He ovat suolaa ja valoa tuntuu edellyttävän lukijalta perehtyneisyyttä. Kyllä, kohtuullisista lähtötiedoista on hyötyä, mutta vaikka kristinuskon teologinen sisältö tai Israelin lähihistorian käänteet olisivat vieraita, kannattaa tähän kirjaan silti sukeltaa. Tällä kirjalla mennään Finlandia-listoille.
 

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Terhi Törmälehto: Taavi
Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Mari Moilanen: Tölkkiruokaa

Kansi: WSOY.

Sain Mari Moilasen kirjan Tölkkiruokaa kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Kiinnostuin Tölkkiruokaa-kirjasta, sillä olen melko innokas säilykepurkkien ja muiden säilykeruokien ostaja. Säilykkeet säilyvät huoneenlämmössä pitkään ja niistä saa mainiosti ruokaa silloin, kun ei ehdi kauppaan. Luovalla säilykkeiden, kuivamuonan ja pakastimen avulla voi "nyhjäistä tyhjästä" erinomaisen aterian. Kirjoittaja Mari Moilanen on ruokakuvaaja ja -toimittaja, joka on myös pitänyt Jotain maukasta -ruokablogia vuodesta 2011 asti.

Lähtökohdat ovat hyvät, mutta jotenkin jäi sellainen olo, että kirja ei lunastanut täyttä potentiaaliaan. Ruokakirjoja ilmestyy joka vuosi tolkuttomasti, joten perustellakseen olemassaolonsa kirjan olisi hyvä tarjota riittävästi yllätyksiä, elämyksiä ja opittavaa myös harjaantuneille kotikokeille. Tölkkiruokaa vaikuttaa keskittyvän aloittelijatasolle ja myös mukaan otettujen säilykkeiden määrä on melko rajallinen ja reseptit tuntuvat paikoin toisteisilta. 

Yhtä ainutta tomaattikeiton, linssikeiton tai kikhernecurryn ohjetta ei mielestäni vuonna 2024 kannattaisi ruokakirjaan painaa. Niitä on jo maailma pullollaan. Samoin säilykeaiheiset pastakastikeohjeet ovat väkisinkin aika samanlaisia, tyyliin "avaa säilyke ja sekoita se pastaan". 

Kirjan makumaailma keskittyy italialais- ja aasialaistyylisiin ohjeisiin, jolloin monet omat suosikkisäilykkeeni loistavat poissaolollaan tai jäävät maininnan varaan. Moilanen on pyytänyt kirjaan sitaatteja julkkiskokeilta ja nämä nostavat esiin mm. ankankoipisäilykkeet ja savumuikkusäilykkeet. Ainuttakaan ohjetta näistä ei kuitenkaan ole. Kalasäilykkeissä keskitytään sardelleihin ja tonnikalaan.

 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että kirja on tehty pikkuisen laiskasti. Parhaista teemakeittokirjoista, vaikkapa Sienihullusta tai A Feast of Ice and Fire -kirjasta jää ihaileva, jopa häikäistynyt olo: vau, mikä tiedon ja osaamisen keskittymä kirja onkaan. Tölkkiruokaa tuntuu niiden rinnalla painetulta oman blogin mainokselta.

Mutta ainahan lukemisesta jotain jää käteen: tämän kirjan perusteella aion hankkia ainakin biscoff-tahnaa ja hyödyntää kaapissa kököttävän lemon curd -tahnan vaikka kakkuun tai jäätelöön. Testiruoaksi nousi kuitenkin ohje nimeltä "nduja mac and cheese".

Nduja on tulista salamitahnaa, joka vaikuttaa nousseen jonkinlaisen trendiruoan asemaan. Toteutin ohjeen gluteenittomasti johtuen kanssaruokailijan keliakiasta. Käytin gluteenitonta makaronia, gluteenitonta jauhoseosta ja pankojauhot korvasin murskatulla gluteenittomalla näkkileivällä. Muskottipähkinäjauheen jätin pois, sillä en jaksanut lähteä vain sen vuoksi kauppaan - kaikkia muita aineksia kotoa jo löytyi.

 

 

Kokkaaminen oli simppeliä ja valmiissa ruoassa maistui mukavasti tulinen salamipotku. Gluteenittomat makaronit ovat välillä hieman mössömäisiä, mutta tässä ruoassa sen antaa anteeksi.

 

Jotain maukasta -blogissa kerrotaan myös Moilasen järjestämistä ruokakuvauskursseista ja sellaiselle voisin itsekin mennä. Mutta vaikka nduja mac and cheese ei kovin kuvauksellista ruokaa ollutkaan, sen maussa ei ollut moittimista. Jos haluaa tuhtia ruokaa, jolla nälkäisinkin pöydän ääreen istuva taatusti täyttyy, tämä ohje sopii kuin nenä päähän.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja

Lasten kanssa Annikin Runofestivaaleilla

Kävin Annikin Runofestivaaleille sosiaalisen median edustajana eli tapahtuma tarjosi minulle maksuttoman sisäänpääsyn. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Kuten aiemmin kerroin, suuntasin tänään kohti Tamperetta lapsiseuralaisten kanssa. Määränpäänä oli Annikin Runofestivaali. Tapahtuma jatkuu tänään myöhään yöhön - seuraavan kerran tapahtuman pääsee kokemaan kesäkuussa 2026.

Kiitän ensimmäiseksi todella helppoa saavutettavuutta. Tampereen rautatieasemalta oli sujuva kävellä kohteeseen ja Tampereen kävely-ympäristö on ihanan selkeää. Jalkakäytäviä pääsee oikeasti etenemään, ilman että pitää pysähtyä väistelemään ja arpomaan tietyömerkintöjä tai sähköpotkulautoja tai muuta sekoilua, joka tekee jalkaisin liikkumisesta hankalaa tai mahdotonta. Lapsiperheiden kannattaa pysähtyä puolimatkassa viihtyisään Tammelan leikkipuistoon.

 

Toivoin etukäteen sujuvia vessajonoja, lapsille kelpaavaa ruokaa ja osallistavaa tekemistä. Kohtuullisen hyvin toiveeni toteutuivat ja kehun erityisesti runsasta bajamajatarjontaa. Alueen ruuhka tiivistyi sitä mukaa kun päivä eteni, mutta pienellä puikkelehtimisella siirtyminen paikasta toiseen onnistui. Lastenrattaiden kanssa tungoksessa ei olisi päässyt etenemään, eli suosittelen tapahtumaan menoa itsenäisesti liikkuvien lasten kanssa.

Tungoksen täyttämässä kulttuuritapahtumassa lasten jaksaminen toki jossain vaiheessa lopahti. Jos perheellisenä haluaisi osallistua ohjelmaan täysipainoisesti, kannattaisi lähteä isommalla porukalla ja jakaantua: kyllästyneet lapset lähtisivät vastuuaikuisen kanssa jonnekin muualle Tampereen huveihin ja runohenkiset voisivat jäädä festivaaleja viettämään niin pitkäksi aikaa kuin haluavat.

 

 

Mitään hirvittävän suurta lapsimäärää tapahtumassa ei näkynyt, mutta festivaalien järjestämät lasten ohjelmanumerot olivat todella laadukkaita. Osallistuimme Piipoon Hetken runo-olohuoneeseen, jossa lapsia kannustettiin kirjoittamaan omia runoja tapahtuman tunnelmia aistien. Valmiit työt ripustettiin koivunlehdiksi.

 

 

Teemu Palosaaren yhtyeen keikka taisi olla intiimein livekeikka jolla olen koskaan ollut. Pieneen, tunnelmalliseen pesulatilaan tuli bändiä kuuntelemaan noin kymmenhenkinen yleisö, eikä kovin montaa henkeä lisää olisi mahtunutkaan. Hyvä meno!

 

 

Annikin korttelin viereiseen Osmonpuistoon oli perustettu ruokakojualue. Etniset kasvisruoat olivat minun makuuni, mutta lapsia oli turha ylipuhua kojujen annoksille. Onneksi olin kuitenkin pakannut mukaan runsaasti eväitä. Puiston eväspiste oli todella tunnelmallinen ja lasten kanssa riittävä houkutus oli Osmonpuiston leikkipuisto.

 

 

Annikin kortteli oli näkemisen ja kokemisen arvoinen itsessään. Historiallisia rakennuksia ei ole Suomessa liikaa säästelty ja aika pitkän taistelun Annikin aktiivit joutuivat käymään saadakseen alueelle arvostusta.

 

Tunsin myös olevani pitkästä aikaa oikein kulttuuriharrastajien kuplassa. Ympärillä näkyi värikkäitä ja persoonallisia asusteita ja aikuisten ohjelmasta ehdin kuunnella avauspuheen, Ranja Omenan lausuntaa, Tommi Liimatan osuuden ja Lyytin musiikkia.

Kun menee itselleen uuteen tapahtumaan, voi pohtia, tunteeko olonsa tervetulleeksi vai joutuuko kokemaan, että on joutunut sisäpiiribileiden sivustakatsojaksi. Annikin festivaaliin solahdin mukavasti joukkoon, vaikka kyllä paikan päällä huomasi, ketkä olivat enemmän porukan ytimessä kuin toiset. Mutta kyllä sekaan sopii ensikertalaisenakin ja lapsiseuralaisia kohdeltiin suorastaan kiitettävästi.

 

Paluumatkalla käveltiin vielä katsomaan Kirsi Kunnaksen ja Mirkka Rekolan runomuraaleja Pinninkadulla. Komeita!

 

Vaikka huoltajan ominaisuudessa pääpaino onkin katsoa, että lapsilla on kaikki hyvin ja he pysyvät mukana, kyllä runoilla ladattu ilmapiiri ruokki omaakin luovaa ajattelua. Kirjallisuudella on väliä. Sanoilla on väliä. Yhteen kokoontumisella yhteisten tärkeiden asioiden ääreen on väliä. Ja henkilökohtaisuus on edelleen poliittista, kuten festivaalin avausesiintyjä Ranja Omena muistutti.

Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet

Kansi: Atena.

Sain Jenni Sofian kirjan Mielen käyttöohjeet kustantaja Atenalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Vaikka kannustankin tekemään asioita, jotka tuntuvat hyvältä, joskus asiat voivat tuntua ensin epämukavilta, vaikka tietää niiden olevan itselle hyväksi. Aina ei kannata keskittyä siihen, mikä tuntuu vain hyvältä, vaan siihen, minkä tietää olevan itselle hyväksi. 

 

Jenni Sofian Mielen käyttöohjeet tuli vastaan naistenlehden kirjavinkeistä. En ole self help -kirjallisuuden ylin ystävä, sillä olen tullut lievästi allergiseksi nykyajan ihanteelle menestyvästä yksilöstä, joka treenaa itseään (yksinään) koko ajan tehokkaammaksi ja paremmaksi. Päätin kuitenkin ylittää ennakkoluuloni ja pyysin kirjasta arvostelukappaleen, sillä koen, että ylikierroksilla laukkaavat ajatukseni todella tarvitsevat vähän rauhallisempaa suuntaa.

 
Viime vuosina erilaiset katastrofiuutiset ovat suorastaan tulvineet mediasta. Lisäksi ruuhkavuosia elävänä keski-ikäisenä naisena koen, että omatkin ajatukseni ovat lähinnä syytteleviä tai paheksuvia. Jos vaikkapa herään aamulla ennen kelloa soittoa, saatan pyöritellä mielessäni esimerkiksi seuraavanlaisen ajatusketjun:

"Tässähän ehtisi pestä ikkunoita ennen kuin perhe herää. Jos en tee sitä nyt, minulla ei ole koskaan aikaa siihen. Oikeastaan olen huono ja kelvoton perheenäiti, kun täällä likaisten ikkunoiden hämärässä valossa joudutaan pyörimään. Tai ehkä sitä ennen lukisin päivän uutiset, tiedä mitä kaikkea Ukrainassa ja Gazassa on tapahtunut. Tai ehkä Donald Trump on sanonut jotain pöyristyttävää. Tai ainakin ilmastokriisistä on jotain uusia huonoja uutisia, jotka on pakko tietää juuri nyt. Ilmastokriisistä puheen ollen, kylläpä olen paha ihminen, kun en vieläkään ole ryhtynyt vegaaniksi, vaikka hyvin tiedän, että lihantuottaminen kuormittaa ilmastoa."

Kun tätä rataa jatkaa, on täysin mahdollista, että kellon soidessa tuntee itsensä valmiiksi väsyneeksi, huonotuuliseksi ja toivottomaksi. Kuitenkaan mikään yllä mainituista ongelmista ei ratkea sillä, että vatkaan huonoja asioita mielessäni ja moitin niistä itseäni.

Juuri tällaisiin negatiivisiin ajatuskehiin Jenni Sofia tarjoaa mielen käyttöohjeitaan. Omilla kotisivuillaan Jenni Sofia esittelee itsensä mentalistiksi ja mentaalivalmentajaksi. Psykologin koulutusta hänellä ei ole, joten kriittisimmät lukijat voivat ottaa etäisyyttä Mielen käyttöohjeisiin halutessaan. Myös kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo on yllättävän kevyt.

Mielestäni kirjassa on kuitenkin järkevä rajaus, eli enimmäkseen kirjoittaja ei tarjoile sellaista tietoa, johon hänellä ei ole kompetenssia. Osa kirjan neuvoista on tullut tutuksi jo erilaisista wellness-tuokioista tai vaikkapa myyntivalmennuksista, joissa on hyödynnetty ajattelun taitoja. Pientä kritiikkiä annan paikoin löysästä energia-sanan käytöstä. Hyvinvointisektorilla puhutaan mielellään energioista, mutta tiukan luonnontieteellisesti tulkiten kenenkään henkistä energiaa ei voi jouleilla mitata.
 

Mielen käyttöohjeiden pääsanoma on, että omia (negatiivisia) ajatuskehiä ei ole pakko uskoa kirjaimellisesti, vaan ajatuksiaan ja tunnetilojaan voi tarkastella etäisyyden päästä ja niitä voi opetella ohjaamaan. Mieltä voi myös opettaa suuntautumaan positiivisiin tulevaisuudennäkymiin ja tässä hetkessä elämiseeen. Kirjassa käsitellään ajattelun rooli, fyysisen tekemisen rooli ja hermoston rooli. 

 

Keho-mieliyhteydestä olen lukenut aikoinani myös Karita Palomäen ja Juha Siiran kirjan Kehon viisaat viestit, jota myös suosittelen. Arkielämässä on helppo tunnistaa eri tilanteita, joissa keho ja mieli reagoivat samantahtisesti. Monilla esimerkiksi jännittäminen voi saada vatsan sekaisin tai stressi voi kiristää niskaa ja hartioita. Mielen käyttöohjeiden lukeminen palautti mieleen äitiysloma-ajan, jolloin olen kenties vahvemmin kuin koskaan muulloin kokenut kehon ja mielen yhteistyön. Vauvojen kanssahan ei riitä, että asioita selostaa sanallisesti, vaan vauvan kanssa vuorovaikutus tapahtuu ennen kaikkea fyysisen yhteyden kautta.
 

Kirjan tärkeintä antia ovat erilaiset harjoitukset, joilla voi yrittää tunnistaa omia ajatusvääristymiään, vanhoja uskomuksiaan, kehon jumituksia ja hengityksen rytmiä. Harjoitusten tarkoitus on vahvistaa kehon ja mielen yhteyttä ja auttaa lukijaa elämään tässä hetkessä, hyvistä asioista nauttien ja kiitollisuutta tuntien. Omia haaveita, toiveita ja pelkoja voi harjoitusten avulla yrittää jäsentää tulevaisuuden realistisiksi tavoitteiksi ja suunnitelmiksi.
 

Analyyttinen mieleni huutelee tähän väliin, että eiväthän ne yhteiskunnan ongelmat sillä ratkea, että jokainen vain pyörii oman napansa ympärillä hengittelemässä ja mielikuvaharjoittelemassa. No, ehkäpä vastaan takaisin, että ei se jatkuva negatiivisten asioiden märehtiminenkään yleensä maailmaa paranna.

 
Kirjassa on hyvä jäsentely ja selkeä otsikointi sekä sisällysluettelo. Tekstiä ei ole väkisin pitkitetty ja Jenni Sofian omasta elämästä ammentavat käytännön esimerkit ovat havainnollisia. Tohdin suositella tätä kirjaa ihmisille, jotka kaipaavat selkeitä työkaluja vellovien ajatustensa kesyttämiseen.

Lue myös nämä:
Mari Koistinen: Pahan päivän varalle
Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Annikin Runofestivaali Tampereella lauantaina 8.6.24

Olen menossa Annikin Runofestivaaleille sosiaalisen median edustajana eli tapahtuma tarjoaa minulle maksuttoman sisäänpääsyn. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Annikin Runofestivaali. Kuva: Eino Ansio.

Tunnetko Annikin Runofestivaalin? Annikin puutalokortteli on historiallinen asuinympäristö Tampereella, Tammelan kaupunginosassa. Runofestivaalia on järjestetty vuodesta 2003 alkaen, joka toinen vuosi. Olen itse ollut kaikenlaisissa talkooporukoissa vuosien varrella ja kokemukseni perusteella arvioin, että joka toisen vuoden taktiikka on mainio valinta. Aktiivit eivät pääse liikaa uupumaan ja ideointi- ja suunnittelutyöhön jää väljyyttä. Korttelin tarina on jäänyt mieleen Tiitu Takalon hienosta sarjakuva-albumista Minä, Mikko ja Annikki.

 

En ole koskaan käynyt Annikin Runofestivaaleilla, joten tänä vuonna aion tehdä päiväretken jälkikasvun kanssa tapahtumaan. Tamperelaisten kannattaa nauttia ohjelmasta pitkän kaavan mukaan, sillä tapahtuman kylkiäisenä Annikki OFF -teemalla järjestetään paljon kulttuuritapahtumia pitkin viikkoa.

Lasten kanssa tapahtumiin lähtiessä on muutama kriteeri, jotka ratkaisevat reissun onnistumisen. Pääseekö vessaan ilman älyttömän pitkiä jonotusaikoja? Onko myytävänä järkevän hintaista ruokaa ja sellaisia annoksia, jotka nassikat suostuvat syömään ilman murskakritiikkiä? Onko tarjolla jotain fyysistä tekemistä ja osallistumista?

 

Festivaalin sivuilla suositellaan, ettei paikalle saavuta lastenrattaiden kanssa. Tilat voivat käydä ahtaiksi eivätkä kaikki paikat ole esteettömiä. Ihan pienten kanssa ei välttämättä siis kannata tungeksia paikalle. Myöskään autolla ei kannata tulla, koska alueella ei ole tapahtuman puolesta pysäköintijärjestelyjä. Alue on niin lyhyen matkan päässä rautatieasemalta, että julkisia kannattaa suosia. Himoautoilijat voivat katsoa etukäteen sopivan vaihtoehdon Tampereen keskustan maksullisista pysäköintihalleista ja jättää kulkupelin päiväksi sellaiseen.

Ohjelmisto kertoo, että lapsille on tarjolla sekä musiikkia että runotyöpajoja. Niihin siis mennään! Myös lavarunous vaikuttaa kiinnostavalta. Toivon, että pystyn jonkun verran seuraamaan myös minua kiinnostavaa aikuisten ohjelmaa. Festivaalin teemana on henkilökohtaisuus. Esiintyjät esitellään täällä. Minua houkuttelevat ainakin Kielo Kärkkäinen, Abdullah Pashew ja Iida Rauma.

 

Annikin Runofestivaali. Kuva: Eino Ansio.

Odotan lauantailta sopivan boheemia, taiteilijoiden ja hipsterien kansoittamaa kivaa miljöötä ja yllättäviä ja virkistäviä runoesityksiä. Ja niitä kohtuullisia vessajonoja.

Mari Koistinen: Pahan päivän varalle

Kansi: Tammi.

Sain Mari Koistisen kirjan Pahan päivän varalle kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Survivalisteilta saa varmasti paljon hyviä vinkkejä, eikä monipuolisista taidoista ole haittaa, mutta perusvarautumiseen riittää kevyempikin taso.

Mari Koistisen uutuustietokirja Pahan päivän varalle tuli sosiaalisen median syötteessä vastaan. Kiinnostuin kirjasta ja pyysin arvostelukappaleen. Monen muun lailla minäkin olen viime vuosina perehtynyt huoltovarmuuteen aivan eri lailla kuin aiemmin. Kun koronapandemia iski, hamstrasin kotiini säilykeruokaa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kävin taas ostamassa säilykkeitä ja muuta kuivamuonaa sekä lisäksi mm. vesikanistereita.

No, nuo ostamani säilykeruoat olen pikku hiljaa käyttänyt arkiruokina pois. Itse asiassa tätäkin Pahan päivän varalle suosittelee: järkevä ruokien kotivara koostuu aineksista, joita tulee syötyä joka tapauksessa. Ei tarvitse varastoida säilykkeitä pahvilaatikossa jossain kellarin nurkassa vuositolkulla – sen sijaan kannattaa katsoa, että kotona on riittävästi ruokaa ja että sitä ruokaa sitten myös käyttää arjessaan eikä jätä vanhenemaan.

Mari Koistisen tietokirja on napakka ja tiivis ja mittansa puolesta se on nopealukuinen. Kirjaan mahtuu silti paljon tietoa: Koistinen käsittelee suomalaisen huoltovarmuuden historian 1800-luvun nälkävuosista alkaen ja listaa hyvät ja yleistajuiset ohjeet nykyajan varautumistoimenpiteisiin. Havainnollistavat esimerkit viime vuosien kriiseistä auttavat ymmärtämään kirjassa esitettyjä perusteluja.

Parasta kirjassa oli maalaisjärkinen ja rauhoittava ajattelumalli. Kirjassa ei lietsota paniikkia eikä vaadita ketään muuttamaan metsään elämään omavaraistaloudessa taistelutaitoja treenaten. Sen sijaan siinä muistutetaan, että kenties tärkein katastrofeista selviytymisen keino on yhteisöllisyys omassa lähiympäristössä ja luottamus yhteiskunnan rakenteisiin. Ja että yksilön vastuulla olevat asiat koostuvat melko arkisista toimenpiteistä: polkupyörän omistamisesta, järkevien astioiden omistamisesta ja kyvystä ennakoida tulevaa edes muutaman päivän verran etukäteen.

Arvostan sitä, että kirjaa ei ole lähdetty väkisin venyttämään – sitä näkee aivan liian usein erityisesti ns. bisneskirjoissa ja populääreissä tietokirjoissa. Koistinen kirjoittaa selkeästi ja jäsentelee tietomäärän sujuvasti ja sulavasti. Mielenkiintoista oli myös katastrofimyyttien purkaminen. Oikeassa elämässä ihmiset ryhtyvät tyypillisesti auttamaan toisiaan, eivät taistelemaan toisiaan vastaan, kuten katastrofielokuvissa usein esitetään.

Perusviesti pahaan päivään varautumisessa on, että kannattaa miettiä skenaarioita etukäteen ja pohtia, millä keinoin ongelmista voisi selvitä. ”Katastrofi” ei välttämättä tarkoita sitä, että omaan kotiin iskisi meteoriitti tai maanjäristys – se voi olla sitäkin, että saman katon alla asuvat ihmiset sairastuvat eivätkä pääse poistumaan kotoa muutamaan päivään. Tai että kylmällä kelillä sattuu sähkökatko, joka kestää hieman tavanomaista kauemmin. Mitä näissä tilanteissa syötäisiin? Miten pysyttäisiin lämpimänä? Onko lähipiirissä joko muita avun tarpeessa olevia ihmisiä tai sellaisia, joita voisi pyytää avuksi omaan tilanteeseen?

Koistinen suosittelee myös pitämään mielialan vireänä, pitämään fyysisen kunnon sen verran hyvänä, että lihasvoimin liikkuminen ja muu ruumiillinen toiminta sujuu ja rakentamaan lähiyhteisöjä ja -verkostoja. Kun vertaan omaa toimintaani näihin suosituksiin, voin kiitellä itseäni ainakin ruoanlaittotaidoista, kyvystä pitkän tähtäimen ajatteluun, tiedonhankintataidoista ja yhteisöjen rakentamisesta. Positiivisessa ajattelussa ja fyysisen kunnon kohottamisessa on vielä tekemistä, mutta ainakin Koistinen osaa antaa näille tavoitteille järkevän kontekstin. Pahaan päivään voi varautua ilman, että muuttuisi toksisen positiiviseksi jumppaajabimboksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa huoltovarmuus, ennakointi ja skenaarioajattelu. Tai oikeastaan tekee mieli suositella kirjaa erityisesti kaikille lyhytnäköisille ja uusavuttomille Hulda Huolettomille. Taidanpa toivoa optimisesti, että joku sellainen teokseen tarttuu.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut
Ari Sivula - Mika Aho - Mika Laukkanen: Datasta liiketoimintaan

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kansi: Piia Aho / Otava.

Sain Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia  kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Mutta ei tuolla kaikella mitään väliä ole. On turva, on mies joka pitää huolta. Joka kertoo auliisti missä kulkee ja milloin on tulossa, ei katkokävele vastaan aamutuimaan jokin rämekettana käsipuolessaan.

 

En koe olevani mikään uutuuskirjojen kyttääjä, mutta Katja Ketun uuden romaanin ilmestymistä kyllä kyttäsin. Ketun Kätilö oli kansainvälinen läpimurto 12 vuotta sitten. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Rose on poissa jäi mieleen päräyttävän hienona teoksena, mielestäni Ketun parhaana.

 

Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen romaani, mutta luojan kiitos sitä ei kutsuta esittelytekstissä autofiktioksi (minulla on jonkinlainen yliherkkyys autofiktio-termiä ja lajin kehnoimpia edustajia kohtaan). Kirjassa on kaksi tasoa, joista toisessa seurataan 1900-luvun alkupuolella elävän Eevan vaiheita ja toisessa nykyhetkeä, Kirjailijan ja hänen kotiinsa tupsahtavan yliluonnollisen kissan vaiheita.

 

Pidän historiallisista romaaneista ja pidän murteen käytöstä kirjoissa. Sen sijaan en erityisemmin välitä romaaneista, joissa kuvataan kirjailijan vaikeuksia kirjoittaa kirjaa. Erään kissan tutkimuksissa minut yllätti se, että pidin huomattavan paljon enemmän nykyhetkeen sijoittuvasta kirjailijakuvauksesta kuin historiallisista osuuksista. Esitän muutaman perustelun.

 

Fantastinen Pohjois-Suomi

 

Jo kirjan alkusivuilla syntyy mielikuva, että Eevan osuudet sijoittuvat Kuhmoon: tekstissä mainitaan niin rönttöset, perukka kuin Lentuakin. Samassa yhteydessä mainitaan myös kivestä tehty raatihuone. Koska sellaista ei Kuhmosta löydy - lähin raatihuone on Kajaanissa sadan kilometrin päässä ja se on tehty puusta - piti lukijana asennoitua siihen, että mihinkään ultrarealistiseen historialliseen romaaniin Kettu ei pyri. Tätä vahvistaa se, että henkilöt puhuvat lapin murretta, eivät kainuun murretta. Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, lapin murre taas peräpohjalaisiin murteisiin ja niissä on perustavanlaatuinen ero, vaikka yhteisiä piirteitä ja yhteistä sanastoa löytyy. Myös jotkut maantieteelliset mittasuhteet ja etäisyydet tarinassa ihmetyttivät.

Muistan kuitenkin lukeneeni kritiikkiä siitä, miten rasittavaa on, kun lukijat vaativat historiallisilta romaaneilta liiallista faktuaalista uskottavuutta. En siis käy sitä nyt itsekään vaatimaan. Tuntuu siltä, että Kettu on luonut eräänlaisen eksotisoidun fantasia-Pohjois-Suomen ensisijaisesti urbaaneja tai kansainvälisiä lukijoita ajatellen. 

Eeva itse on hieman etäiseksi jäävä naishahmo, vaikka hänessä on paljon samaa kuin Kätilön Villisilmässä. Pienen saaren karussa arjessa kiinnostavimmiksi aineksiksi minulle nousevat yliluonnolliset hahmot, kuten kummitteleva hevonen, sekä Eevan tietämys loitsuista ja luonnonyrteistä. Suomen historian vaiheet jäävät vähän luettelomaisiksi. Ajankohtaisuutta löytyy rajan ylittämisen teeman kautta: tätä kirjoittaessa Suomen uutisissa kirjoitetaan herkeämättä Venäjän hybridivaikuttamisesta eli siitä, miten venäläiset ohjailevat kolmansien maiden maahanmuuttajia Suomen rajanylityspaikoille.

Keskenmenon kokonaisvaltaisuus

 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Kirjailija saa keskenmenon. Kuvaus keskenmenosta ja sen aiheuttamasta järkyttävästä surusta on ehkä paras lukemani. Kirjailijan hahmon kuvataan olevan hedelmällisen ikänsä loppusuoralla ja toive lapsesta hiipuu kokonaan viimeisimmän keskenmenon myötä. Monelle nykynaiselle lienee tuttu tunne siitä, että biologinen kello kolkuttaa lujaa ja äidiksi tulemisen mahdollisuudessa peräseinä näkyy jo. Millaisilla eväillä elämää voi rakentaa eteenpäin, jos pitää keski-ikäisenä pystyä käsittelemään lapsettomaksi jääminen? Näiden tunteiden kuvaamiseen Ketun hurja, värikylläinen, rönsyilevä ja heittäytyvä tyyli sopii erinomaisesti.

 

Yliluonnollinen kissa on mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saada keveyttä ja tuoreutta. 

Ketun tuotannon kärkeen Erään kissan tutkimuksia ei kiilaa, mutta se on ilahduttava ja tervetullut jatke Ketun kaunokirjalliselle tuotannolle. Räväkkyys ja naisen voiman korostaminen teki minulle lukijana hyvää.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)
Katja Kettu: Piippuhylly

Markus Leikola: Sodan ja rauhan kronikka

Kansi: Aula & Co.

Sain Markus Leikolan Sodan ja rauhan kronikan kustantaja Aula & Co:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Olin Moskovassa keväällä 2014, kun yhdessä yössä lehtien otsikot muuttuivat. Siihen asti ongelmia olivat aiheuttaneet tšornyet (mustat) eli Kaukasukselta ja muualta tummemman hipiän alueelta peräisin olevat ex-neuvostoliittolaiset ei-venäläiset. He vetivät välistä torikaupassa, välttelivät veroja ja johtivat kunnon ihmisten elämälle uhkia aiheuttavia rikollisjengejä.

Otsikot kertoivat yhä samanlaisista asioista, mutta kuin taikasauvan heilahduksesta tšornyen tilalle olivatkin tulleet ukrainalaiset. Torikauppa, veroepäselvyydet, rikollisuus – näkymätön sormi osoitti ukrainalaisiin.

 

Kiinnostuin Markus Leikolan Sodan ja rauhan kronikasta lehtijutun perusteella. Sunnuntaisuomalaisen artikkelissa - jota en valitettavasti onnistunut enää nettihaulla kaivamaan esiin – haukuttiin suomalaismedian Ukrainaa koskeva sotauutisointi maan rakoon ja kehuttiin Markus Leikolan asiantuntevia analyysejä. Niinpä pyysin kirjasta arvostelukappaleen. Kirja on ilmestynyt keväällä 2022 ja toiseen painokseen on lisätty lyhyet jälkisanat lokakuulta 2022. 

Tosin tunnustan sekaannukseni: ihmettelin ensin, että onko Kettusena tunnettu tv-koomikko todella myös ansioitunut sotareportteri. Sitten tajusin erehdykseni: sekoitin toimittaja-kirjailija Markus Leikolan hänen etunimikaimaansa, toimittaja-kirjailija-koomikko Markus Kajoon. Sodan ja rauhan kronikan kirjoittanut Markus Leikola on palkittu toimittaja, joka on työskennellyt myös sotareporttina ja jolla on laaja venäläisen ja ukrainalaisen kulttuurin tuntemus. Hän on julkaissut myös kaunokirjallisuutta, joka vaikuttaa saaneen varsin hyvän vastaanoton. Hänen romaanejaan on kustantanut WSOY.

Sodan ja rauhan kronikka on esseekokoelma tai oikeastaan yksi pitkä, lukuihin jaettu essee. Leikola aloitti kirjoittamisen heti helmikuussa 2022, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, ja kronikka päättyy toukokuuhun 2022. Leikola kuvaa tavoitteekseen kirjoittaa muistiin aikalaisreaktioita ja aikalaiskokemuksia. Hyvä essee virtaa ajan ja paikan rajojen yli ja keskustelee maailmankirjallisuuden kanssa. Näissä asioissa Leikola onnistuu, sillä vaikka tekstin ytimessä ovat sodan alkukuukausien tapahtumat, pystyy Leikola taustoittamaan Venäjän historiaa, Ukrainan historiaa ja maailmanhistoriaa laajalti ja sivistyneesti. 

En tahtoisi liikaa moittia suomalaista mediaa, mutta kieltämättä vaikka ulkomaan uutisia lukiessa usein huomaa, että Suomeen kierrätetään aika paljon uutisia angloamerikkalaisista lähteistä – jolloin niiden näkökulma ja maailmankatsomus on usein aivan toisenlainen kuin Suomessa tai Itä-Euroopassa on. Markus Leikolan kirjan arvo perustuu pitkälti siihen, että hänellä todella on vankka itäisen Euroopan historian ja kulttuurin tuntemus ja hän pystyy ammentamaan lukemastaan ja kokemastaan arvokkaita näkökulmia nykyhetkeen.
 

Kirja oli nopea- ja sujuvalukuinen – hyvä essee on luistava. Vaikka sodan tapahtumat ovat itsessään kauheita, on Leikolan analyyttisyys ja historian pitkien kaarien peilaaminen suorastaan rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mielenkiintoista minusta oli lukea Leikolan suorastaan kyynistä analyysia sota-ajan valokuvista. Kuvan totuusarvon, tulkinnanvaraisuuden ja suoranaisen propagandan raja on liukuva. Sama koskee erilaista viholliskuvien maalailua. Samoin Leikolan kuvaama tšerkessien kansanmurha sekä kuvaus Moldovan valtion vaiheista olivat todella mielenkiintoisia.

 

Kirjan loppupuolella Leikola mainitsee myös vanhan tutun: William Pohljobkinin eli V.V. Pohlebkinin, jonka kirjasta Neuvostoliiton kansalliset keittiöt olen kokannut ukrainalaisia smetanamunia ja joka mitä todennäköisimmin innoitti Veikko Huovisen kirjoittamaan littlejuttunsa Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä. Pohljobkinin suomettumiskytköksiä Leikola ei kuitenkaan listaa.

 

Kirjassaan Leikola arvioi, että tämä sota on täynnä erikoisia tapahtumia, joita on vaikea hahmottaa ja käsittää. Mitään nopeaa loppua Leikola ei myöskään ennakoi, mutta sen hän toteaa, että jonakin päivänä maailma on kuitenkin jälleen uudessa asennossa. Koska nytkään, syksyllä 2023, ei ole näköpiirissä sotatoimien nopeaa päättymistä, suosittelen Ukraina-uutisia seuraaville Sodan ja rauhan kronikan lukemista. Siitä saa varmasti eväitä jäsennellä niin sodan tapahtumia kuin mediassa esiintyvää sodan kuvastoa ja narratiiveja.

 

Lue myös nämä:
Sallan lukupäiväkirja 16 vuotta: tarjolla ukrainalaista kirjallisuutta ja ruokaa
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Ari Sivula - Mika Aho - Mika Laukkanen: Datasta liiketoimintaan

Kansi: Alma Talent.

Sain Ari Sivula, Mika Ahon ja Mika Laukkasen kirjoittaman Datasta liiketoimintaan kustantaja Alma Talentilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Yleinen datataitojen puute on yksi keskeinen datan hyödyntämisen este yrityksissä. Se voi näkyä esimerkiksi siten, että yritys kerää valtavat määrät dataa, mutta ei kykene tunnistamaan liiketoiminnallisesti järkeviä datan hyödyntämiskohteita - saati sitten hyödyntämään datavarantoaan. 

Kiinnostuin Datasta liiketoimintaan -kirjasta, koska työssäni olen viime vuosina pyrkinyt hyödyntämään yrityksen sisäisiä datalähteitä eri tarkoituksiin. Tyypillisiä tarkoituksia ovat olleet myynnin kasvattaminen, ajan säästäminen tai asioinnin sujuvoittaminen. Yhdessä eri tahojen kanssa olemme etsineet dataa, yrittäneet esittää sitä luettavassa ja helposti tulkittavassa muodossa ja olemme pyrkineet tekemään datan perusteella johtopäätöksiä ja toimintaohjeita. Ari Sivulan, Mika Ahon ja Mika Laukkasen kirjoittaman Datasta liiketoimintaan -kirjan perusteella monissa yrityksissä ollaan samojen kysymysten äärellä. Riippuu organisaatiosta, missä ollaan pitkällä datan hyödyntämisessä, missä asiaan on vasta herätty ja missä ollaan vielä keskivaiheilla, kokeilemassa asioita.

 

Kirja oli hyvin jäsennelty ja sujuvasti kirjoitettu. Muutama kielivirhe osui silmään, mutta annan pisteitä kolmen kirjoittajan tyylien saumattomasta yhdistämisestä. Teksti on yhdenmukaista ja tasalaatuista. Erityisen herkullisia olivat esimerkit, joista kävi ilmi, miksi jokin hanke ei ollut onnistunut. Usein kyse vaikutti olevan siiloista: jos datasta saisi hyvän työkalun, mutta kenellekään organisaatiossa ei ole vastuutettu työtehtävää, johon työkalua tarvittaisiin, jäävät hyvätkin innovaatiot käyttämättä.

 

Datan hyödyntäminen

 

Kirjan alaotsikko on "10 tehokasta työkalua" ja viidennessä luvussa nämä työkalut esitellään. Työkalulistaa kiinnostavammaksi nousevat kuitenkin kirjan havainnot ja väitteet siitä, miten ihmisten johtaminen on avainasemassa, jotta dataa pääsee hyödyntämään liiketoiminnassa. Kirja ei ole ihmissuhdeopas eikä henkilöjohtamisen opas, mutta viesti on selvä: jos ihmiset eivät näe datalla arvoa, eivät osaa lukea tai tulkita sitä tai jos heillä ei ole aikaa ja mahdollisuuksia tutkia datan hyötyjä, ei yritys saa datasta mitään uutta irti.

 

Siilot vaikuttavat olevan suurimpia esteitä datan hyödyntämättömyydelle. Allekirjoitan tämän, sillä työelämässä tehokkuuteen pyritään joskus niin, että jokaiselle jaetaan nakkilistat ja niitä suoritetaan yksinään tai omien tiimien kanssa. Kärjistetysti vaikkapa myyntitiimi saattaa ajatella, että laskutus on yksinkertainen sivuduuni. Laskutuksesta vastaava tiimi taas ajattelee, että myyminen on simppeliä työtä mutta laskuttaminen taas moniulotteista ja tärkeää. Näiden siilojen yli pitäisi tietoisesti rakentaa siltoja ja parantaa yhteistyötä, jotta vaikkapa laskutusdataa voisi hyödyntää myynnissä enemmän tai myyjät osaisivat huomioida, millaisia tietoja laskutuksessa tarvitaan.

 

Osaaminen on toinen tekijä. Usein ajatellaan, että yritykseen kertyy osaamista, jos hankkiudutaan eroon vanhoista osaamattomista työntekijöistä ja palkataan uusia osaajia tilalle. Itse arvelen, että datan hyödyntämisessä parempi tapa olisi, että yrityksen nykyisten työntekijöiden osaamista kohennettaisiin. Pienellä matemaattisten taitojen kertaamisella tai lisäkouluttamisella pääsisi varmasti pitkälle: prosenttilaskut, todennäköisyyslaskut tai suurten ja pienten lukuyksikköjen hahmottaminen hyödyttävät varmasti kaikkia datan tulkitsijoita. Myös kuvanlukutaidot ovat hyödyksi, sillä usein dataa on helpointa tulkita graafien avulla.

 

Datasta liiketoimintaan -kirjassa ilahduttavaa oli, että se toi näkyväksi sisältöosaamisen tärkeyden tekniikan rinnalle. Muistan työuraltani useita tilanteita, joissa yrityksessä on ajateltu, että jokin ongelma ratkeaa, kun yritykseen ostetaan tai teetetään it-järjestelmä. Järjestelmän tuottaman tiedon järkevyys on kuitenkin usein riippuvaista siitä, mitä käyttäjät syöttävät järjestelmään. Turhan usein järjestelmää syytellään asioista, jotka ovat kiinni käyttäjistä. Datasta liiketoimintaan ohjaa lukijan huomion tietosisältöön ja tiedon laatuun  järjestelmien sijaan. Mitä tietoa on olemassa, mistä voisi olla hyötyä, mitä tiedolla voi tehdä?

 

Kirja haastaa yritykset myös laatimaan datastrategian. Mitä dataa yrityksellä on ja missä sitä voisi käyttää? Mikä on datan arvo ja mikä se voisi olla jossakin tietyssä käyttötarkoituksessa? Mitä muuta dataa voisi tarvita ja mistä sitä saisi? Onko tarvittava data avoimesti saatavilla vai pitääkö sitä hankkia tai kerätä joko omin voimin tai ostamalla?

 

Lukemani perusteella sanoisin, että useimmissa yrityksissä kannattaisi järjestää datatyöpajoja tai ideointipäiviä, joissa eri tiimien edustajat voisivat yhdessä pohtia edellämainittuja kysymyksiä. Arjen kiireessä tai näennäiskiireessä luovaa innovointia ei aina tapahdu. Jos ihmiset kokevat, että heidän pitää kehuskella pitkällä tekemättömien töiden listallaan vaikuttaakseen tärkeiltä, ei luova ja rauhallinen uuden ideointi nouse koskaan tärkeysjärjestyksessä korkealle.

 

Ajatusharjoituksia

 

Ideoin kirjan perusteella digitaalisen parturi-kampaamon liiketoimintamallin. Tässä ajatusmallissa kustannustehokkuudella ei ole niin väliä.

 

Hiusten laatu (paksuus, tuuheus) ja kasvojen muoto (kulmikas, pyöreä) vaikuttavat siihen, millainen hiustenleikkaus sopii ihmiselle. Hiusten värin sopivuuteen taas vaikuttavat ihon sävy ja silmien väri.  

Oletetaan, että parturi-kampaaja investoisi konenäköohjelmaan. Kun asiakas saapuu, kamera tallentaa asiakkaan kasvojen muodon ja hiusten laadun ja vertaa sitä tallennettuun aineistoon. Parturi-kampaaja leikkaa ja värjää asiakkaan hiukset ja käynnin lopuksi asiakas antaa numeroarvion. Numerolla hän ilmaisee tyytyväisyytensä leikkaukseen ja värjäykseen, kumpaankin erikseen.

Riittävän suuren asiakasmäärän käsiteltyään parturi-kampaaja pystyy tarkastelemaan tuloksia: ketkä asiakkaat ovat eniten tyytyväisiä käyntiinsä? Millainen malli heille leikattiin? Ovatko nämä tyytyväisimmät käyttäjät palanneet toistuvasti vai jäikö käynti kertaluonteiseksi? Pitkälle vietynä yrittäjä voisi erikoistua vaikkapa leikkaamaan kulmikaskasvoisille ja ohuthiuksisille asiakkaille kerrostettuja, vaaleasävyisiä polkkatukkamalleja, koska tämä asiakaskunta on toistuvasti antanut yrittäjälle 5/5 -tason palautetta. Oppiva konenäköohjelma taas voisi tunnistaa tyytyväisten asiakkaiden joukosta jotain sellaisia erityispiirteitä, jotka yhdistävät asiakkaita. Näin yrittäjä voisi kohdentaa markkinointia tarkkaan rajatulle segmentille.

Nappaan kirjasta mieleeni ainakin datastrategian tärkeyden, uusien liiketoimintamallien etsimisen ja kokeiluajattelun, jossa asioiden tutkiminen, kokeileminen ja epäonnistuminen on sallittua. Unohtamatta tietenkään roolituksen ja vastuunjaon tärkeyttä. 

Lue myös nämä:
Ville Kormilainen: Saiturin markkinointikirja
Ada Calhoun: Why We Can't Sleep
Jari Lindström: Syvään päähään