Ville Kormilainen: Saiturin markkinointikirja

Kansi: Ea Söderberg / Kauppakamari.

Saan sähköpostiin kaikenlaisia kirja-aiheisia tiedotteita ja Ville Kormilaisen Saiturin markkinointikirjan bongasin juurikin sähköpostiin tupsahtaneesta tiedotteesta. Pyysin ja sain kirjasta arvostelukappaleen. Tulin siis olleeksi mukana parissakin Saiturin markkinointikirjan opetuksessa, sillä kirjassa käsitellään sekä tiedotteiden tekemistä ja lähettämistä että bloginäkyvyyttä. Näistä lisää myöhemmin.

Kirjassa kiinnosti aihe: olen sekä työn puolesta että vapaa-ajalla päässyt tekemään markkinointia ja viestintää. Talousuutisia seuraamalla on helppo huomata, että markkinointi ja erityisesti siihen käytettävä raha ovat kuumia aiheita: onhan yritysten säästötoimien yhteydessä tavallista, että markkinointiresursseja halutaan leikata.

Toisaalta jo blogiharrastukseni kautta olen nähnyt, että näkyvyyteen ei todellakaan tarvita aina rahaa. Esimerkiksi viime helmikuussa kirjabloggaajien tiedote Blogistanian Globaliasta meni läpi sekä STT:n kulttuuriuutisissa että aina norjalaismedioissa asti. Tiedote on tehty ja levitetty täysin talkoovoimin eikä kirjabloggaajilla ole taustallaan minkäänlaista virallista organisaatiota.

Ville Kormilainen esitellään digimedia-alan yrittäjäksi ja kokemusta hänellä on muun muassa Suosikin ja Universal Music Finlandin palveluksesta. Itse luin Saiturin markkinointikirjasta myös kaikenlaista sanomaa yrityksen toimintakulttuurin ja organisaatioiden johtamisen merkityksestä, vaikka nämä eivät suoranaisesti Kormilaisen aiheita olekaan. Kirjassa toistuu vertailu start up -yritysten ja vanhojen, kenties jo hieman luutuneiden yritysten välillä. Vanhojen yritysten vanhat markkinointikeinot ovat kalliita: vaikkapa tv-mainonta ja ulkomainonta maksavat paljon. Pienet start up -yritykset panostavat sosiaaliseen mediaan, verkon sisällöntuotantoon, luovaan kokeiluun ja henkilökohtaisten suhdeverkostojen luomiseen.

Saiturin markkinointikirja muistuttaa, että vaikka monet markkinointikeinot ovat sekä halpoja että tehokkaita, niin aikaa ja vaivaa niihin kannattaa käyttää. Tehokas sisällöntuotanto verkkoon edellyttää pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Toisaalta monia asioita on helppo kokeilla. Epäonnistumisiin ei tarvitse takertua, vaan aina voi yrittää uudelleen.

Kirja oli antoisaa ja ajatuksia herättävää luettavaa, mutta välillä hyvät ajatukset puuroutuivat epätarkan ja paikoin jopa kehnon kielen sekavuuksiin. Kormilainen käyttää se-pronominia englannin kielen määräisen the-artikkelin tapaan. Jo johdannosta löytyy useita virkkeitä, jotka herättävät sisäisen oikolukijani:

Väitän, että Soikun kaltaiset tyypit tulevat tulevaisuudessa olemaan ihan avainasemassa aika monenlaisen jutun tekemisessä. (sivu 9)

Tulla-futuurihan sieltä tulla tupsahtaa. Ja eikö riittäisi pelkästään "avainasemassa", mikäs se "ihan avainasema" on? "Aika monenlainen juttu" taas on melkoisen ympäripyöreä käsite. Ja vaikka jutut voivat olla monenlaisia, yksi juttu tuskin kuitenkaan on monenlainen vaan yhdenlainen.

Enää kotiin neljä kertaa vuodessa tuleva harrastajalehti ei olekaan se jumalallinen sana, vaan gurut löytyvät todennäköisimmin jostain aivan muualta. (sivu 9)

No mikähän "se" jumalallinen sana sitten on? Ilmeisesti jotain, mistä gurut ennen ovat löytyneet.

Bisneskirjoissa tämänkaltainen viimeistelemätön kieli tuntuu olevan yleistä, ja ehkäpä olen lukijana vähemmistössä kun yllämainitun kaltaiset seikat minua häiritsevät. Kuten sanoin, parhaimmillaan Saiturin markkinointikirjan ajatukset ovat hyviä ja virkistäviä.

Kormilainen käy läpi peruskanavat verkkosisällön tuottamiseen: Facebook, blogit ja YouTube saavat eniten tilaa. Juuri näissä osioissa uudenlaisen ja vanhakantaisen yrityskulttuurin erot nousivat selvimmin näkyviin. Verkossa kun pelkkä sisällön tekeminen ei yksin riitä, suureen näkyvyyteen tarvitaan myös tykkäämistä, jakamista ja linkittämistä. Tähän saa vetoapua helpoimmin yrityksen henkilökunnalta. Mutta onko heille edes kerrottu, mistä milloinkin tiedotetaan? Tai onko heitä kannustettu aktiivisuuteen sosiaalisessa mediassa, vai kulkeeko firman viestintä edelleen keskitetysti lukuisten hyväksyntäpalaverien ja tiukan portinvartijan kautta?

Tulkitsen, että vaikka saiturimarkkinointi säästää yritykseltä rahaa, edellyttää se luottamuksellista ja yhteisöllistä ilmapiiriä, jossa kokeilut ja tekemällä oppiminen on sallittua. Kormilainen kun muistuttaa, että verkkosisältöä kannattaa tehdä matalan kynnyksen periaatteella ja hakea luovasti uusia tapoja. Tämä edellyttää myös erehtymismahdollisuuden hyväksymistä.

Tiedotejakelu ja lehdistötilaisuuksien järjestäminen saavat melkoista pöllytystä. Viestinnän perinteisin ja karuin väline on tiedote, tuo sähköpostiin pyytämättä, muttei yllätyksenä karahtava, sähköisestä muodostaan huolimatta vahvasti paperilta maistuva ja hajuton tekele. Yhdyn tähän näkemykseen - usein tiedotteista näkee, että niiden takana on tottumus paperilla tiedottamiseen, jolloin vuorovaikutteisuus ja linkittäminen jäävät täysin hyödyntämättä.

Lehdistötilaisuuksissa käyvät lähinnä ne toimitusten nurkissa pyörivät toimittajat, joiden päätäntävalta sisältöön on mennyttä, tai freelance-toimittajat, jotka käyvät hakemassa kupunsa täytettä tilaisuudesta. Tämäkin pitänee melko pitkälle paikkansa.

Kohdentamattomien joukkotilaisuuksien sijaan Saiturin markkinointikirja nostaa esiin henkilökohtaisten suhteiden luomisen tärkeyden. Samaan aikaan kun tuuttaa sisältöä verkkoon, kannattaa verkostoitua oman alan mediavaikuttajien ja avainhenkilöiden kanssa. Kun tuntee ihmisiä ja voi lähestyä heitä suoraan, saa oman viestinsä paremmin läpi kuin persoonattomien massapostituslistojen kautta.

Loppuun nostan vielä blogeja käsittelevän osuuden, onhan blogimaailma minulle läheisin sosiaalisen median osa-alue. Kormilainen neuvoo lähestymään bloggaajia arvostaen ja suosittelee myös tutustumaan etukäteen niihin blogeihin, joille haluaa yritystään tehdä tykö. Ryhdyin muistelemaan ehdotuksia, joita omaan sähköpostilaatikkooni on tänäkin vuonna tullut. Tässä saamassani sähköpostissa ei kerrottu edes kirjan nimeä, vaan lyhyen esittäytymisen jälkeen mentiin suoraan asiaan:

Olemme myyneet sitä jo ennen syksyn markkinoita ystävillemme ja kaikki ovat kehuneet sitä hurjasti. Jotkut ovat lukaisseet sen päivässä tai parissa, jopa sellaiset ihmiset, jotka eivät normaalisti kirjoja juuri lue. Haluaisimme lähettää sinulle kirjan luettavaksi ennen Kirjamessuja. Laittaisitko minulle lähetysosoitteen, niin postitan sen.

Kieltäydyin nätisti ja asia oli sillä selvä. Kaikille kohtelias "ei" taas ei riitä. Tämä kuuluu vastaukseen, jonka sain kun olin kohteliaasti kieltäytynyt erään kirjailijan tarjoamasta arvostelukappaleesta:

Vaan Salla miten voi tietää jos ei - edes kevyesti -tutustu. Opetammehan me lapsiammekin "maistelemaan": Et voi sanoa jos et ole maistanut.

Eikä maksa mitään. Suomi on aika tasapaksu maa. Kaikki tietävät heti,mikä on mitäkin ja miten kuuluu suhtautua. Ettei tekisi itseään hölmöksi kun uskaltaa tutustua marginaaliin.

No joo, en halua pyytää aikaasi edes kevyeen tutustumiseen.mutta entäpä jos eräänä päivänä "halveksituilta" pienkustantajilta löytyisi jotain? Erilaista.

Omasta puolestani voin sanoa, että en laske itseäni ihmisiin, jotka "eivät normaalisti juuri lue". Ja bloggaan kyllä teoksista, jotka monelle keskivertolukijalle ovat marginaalia - vaikkapa kotimaisten pienkustantamojen sarjakuvat ovat tällaisia. Melko lyhyellä perehtymisellä nämä asiat todennäköisesti saisi blogistani selville jo ennen markkinointiviestien lähettämistä.

Kaiken kaikkiaan Saiturin käsikirjaa kelpaa kyllä suositella yrityksille tai muillekin tahoille, joilla on tarve saada näkyvyyttä. Kirjan lukeminen tekisi erityisen hyvää sellaisille hieman dinosaurusmaisille yrityksille, joissa on totuttu uskomaan, että asiat kannattaa tehdä aina samoin kuin ennenkin on tehty. Voi kyllä olla, että Saiturin käsikirjan vinkkien noudattaminen edellyttäisi melko suuria ajattelutavan muutoksia norsunluutorneissa. Kirjasta oli kuitenkin mukava lukea, että suomalaisessa yritysmaailmassa on jo nyt mukana paljon porukkaa, joka uskoo avoimuuteen, luovuuteen, kokeilemiseen, tekemällä oppimiseen, tutustumiseen ja ideoiden ja tiedon jakamiseen.

Lue myös nämä:
Kari Nars: Miljoonahuijarit 
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat