sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä

Tukholmassa Humlegårdin varrella vanhassa arvokkaassa kivitalossa asui varakasta väkeä, kuten esimerkiksi suomalaissyntyinen Oiva Juntunen. Ammatiltaan hän oli roisto.
 

Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsän olen napannut joskus talteen kirjaston kierrätyshyllystä. Koska minulta puuttui HelMet-lukuhaasteesta "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja", valitsin Hirtettyjen kettujen metsän. Paasilinna menehtyi vuonna 2018. Hän oli viimeisinä vuosinaan tunnetumpi lööppijulkisuudesta kuin ylistävistä kritiikeistä, joten voinee ajatella, että pieni ajallinen etäisyys on kirkastanut hänen alkupään tuotantonsa arvoa. Hirtettyjen kettujen metsä kuuluu kirjailijan tunnetuimpiin teoksiin ja se on ilmestynyt vuonna 1983.
 
Olen lukenut joitakin Paasilinnan romaaneja aiemminkin, mutta edellisestä lukukerrasta on pitkänpuoleinen aika. Ensimmäisenä kirjassa huomioni kiinnittyi varsin taloudelliseen kielenkäyttöön - tarinaa viedään napakasti eteenpäin, kuten vaikkapa kirjan aloituksesta (ylläoleva sitaatti) huomaa. Tämä on varmasti helppolukuinen kirja sellaisillekin, jotka eivät monimutkaisesta kikkailusta välitä, mutta monenlaisia kerrostumia tässä voi kuitenkin nähdä. En ihmettele, että Paasilinna on ollut kansainvälisesti varsin suosittu kirjailija. Hirtettyjen kettujen metsä on veijaritarina, jossa on paljon suorastaan kliseisiä aineksia, mutta ne maistuvat tuoreilta. Tällaisen tarinan voi kertoa joko huonosti tai hyvin ja Paasilinna kertoo sen hyvin.
 
Kirjan päähenkilöt ovat mainittu roisto Oiva Juntunen sekä elämäänsä kyllästynyt juoppo majuri Sulo Remes. Miehet päätyvät kittiläläiselle erämaakämpälle, jossa he elävät Juntusen kultasaaliin turvin ja kohtaavat kaikenkarvaisia ihmisiä ja eläimiä. Veijariromaanin perinteen mukaisesti Juntunen on pieni, ovela ja fyysistä työtä välttelevä, kun taas Remes on paikoin tyhmänpuoleinen, väkivahva ja tekee kaikki raskaat työt. Rabelaismaisen runsas mässäily, juopottelu ja muut lihalliset ilot kuuluvat asiaan. Lisäksi kirjassa kuvataan antaumuksella Remeksen ostosmatkoja: hän tuhlaa rahaa muun muassa elektroniikkaan. 80-luvun alkupuolella kuluttajan ostovoima oli huomattavasti nykyistä vaatimattomampi ja monet sisustustuotteet ja kodin tavarat olivat paljon nykyistä kalliimpia ja vaikeammin saatavilla. Hirtettyjen kettujen metsän holtittomat tuhlauskuvaukset ovat ylilyövyydessään yhtä piristävää fantasiaa kuin kirjan iloiset juhlatkin.

Huomasin viihtyväni kirjan parissa paremmin kuin ennakkoon arvelin. Tarina vetää, todellisuuspakoinen huoleton elämänmeno piristää ja varsinkin Remeksen hahmossa on myös syvyyttä mukana pinnan alla. Toki kirja on joiltakin osin vanhentunut: esimerkiksi perheväkivalta ei ole vitsin aihe ja kirjassa kuvatut prostituoidut ovat hyvin kaukana sosiaalihistoriallisen tietokirjan kuvauksista. Sen sijaan Paasilinna kerää melko hyvät pisteet tavastaan kuvata saamelaisia - tällä tarkoitan sitä, että ainakaan hän ei kirjoita saamelaisista ylimielisen rasistisesti vaan sen sijaan ripottelee mukaan tietoa esimerkiksi Sevettijärven kolttasaamelaisista. Kirjan ainoa merkittävämpi naishahmo, Naska Mosnikoff, on yhdeksänkymppinen kolttasaamelaisvanhus ja hänen nahkoihinsa Paasilinna menee siinä missä Juntusen ja Remeksenkin.
 
Mitä synkempiä uutisia tiedotusvälineistä tulvii, sitä enemmän ihmissielulle tekee hyvää uppoutua rehevän huumorin pauloihin. Siinä mielessä Hirtettyjen kettujen metsä sopii tässä ajassa luettavaksi loistavasti.

Yle Areenassa olisi kuunneltavissa 1980-luvulla tehty Hirtettyjen kettujen metsän kuunnelmaversio. Fanitan Kauko Helovirtaa, joten melkeinpä hänen vuokseen pitäisi kokeilla kuunnelmaa jossakin sopivassa välissä.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Aarno Karimo: Kohtalon kolmas hetki

Eversti istui työpöytänsä ääressä korvissaan langattoman kuuntelulaitteet. Langattomaan oli yhdistetty kone, joka myöskin vastaanotti jokaisen langattomasta kuuluvan sanan ja piirsi sen vaharullaan. Kone muistutti entisajan sanomalehtien toimituksissa käytettyä parlografia, mutta oli herkempi ja luotettavampi. Puhelu voitiin siis milloin tahansa kuulla uudelleen koneen toistamana ja voitiin se myöskin kirjoittaa sen sanelemana puhtaaksi.

Aarno Karimon Kohtalon kolmannen hetken kuvaukset tiedonvälityksestä muistuttavat monen tavoin koronaepidemia-ajan Teams-palaveriputkea, vaikka kirja on julkaistu vuonna 1926. Lainasin kirjan Max Engmanin Pietarinsuomalaisten innoittamana. HelMet-lukuhaasteen kannalta tämä on sikäli kätevä kirja, että se sopii sekä "vaihtoehtohistoriaksi" että "tulevaisuudesta kertovaksi kirjaksi". Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitellulle 1960-luvulle, jolloin Pietari IV istuu Venäjän keisarin valtaistuimella ja lentosukeltajat ovat Suomen armeijan tärkein varuste.

Kirja on parhaimmillaan nörttihenkistä tekniikkavisiointia ja välillä yllättävänkin osuvaa tulevaisuuden kuvitelmaa - esimerkiksi Pietari IV:n matka itsevaltiaaksi on monin paikoin samankaltainen Vladimir Putinen valtaannousun kanssa. Ehdin jo ihmetellä, miksei tästä ole otettu uusia painoksia, mutta loppuun asti luettuani olen ymmärtävinäni miksi ei. Kirja on monin paikoin rasistinen, antisemitistinen, äärinationalistinen ja siinä hekumoidaan väkivaltafantasioilla.

Aarno Karimon elämänvaiheiden perusteella tämä tosin on melko johdonmukaista, sillä hän vaikuttaa olleen kiihkovalkoinen Suur-Suomesta haaveillut Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja. Hänellä on myös erilaisia taiteellisia ansioita, tosin en mene tämän tutustumisen perusteella arvailemaan, mitkä tuotokset ovat parhaiten kestäneet aikaa. Kohtalon kolmas hetki kestää monelta osin kriittisen lukijan otteen, mutta lukukokemusta on hyvä suhteuttaa kirjoitusajankohdan poliittiseen historiaan.

Juonen puolesta kirja on episodimainen seikkailuromaani. Päähenkilö Arvo Kajava on James Bond -tyyppinen neuvokas sankari, joka palvelee Suomen armeijaa vakoilijana Venäjällä. Erilaiset valeasut, harhautukset ja viime hetken ihmepelastumiset kuuluvat asiaan. Pääpahis, kenraali Sheluhin, on ruma, ilkeä, himokas, juonikas ja vieläpä nauraa jatkuvasti "hä-hä-hä". Kun Venäjä hyökkää yllättäen Suomen puolelle, menee suomalaisten puolustustaistelu mönkään, kunnes kokenut kenraali Kataja ottaa ylipäällikkyyden vastaan ja sen ohella diktaattorin valtuudet. Kuvaavaa on, että diktaattorinimityksen laillisuutta epäilevä oikeuskansleri kuvataan pikkumaisena niuhottajana, kun hän viitsii kaivella lakikirjaa näin näppärän ratkaisun edessä.

Naiskuva on erittäin konservatiivinen, kliseinen ja stereotyyppinen: nuoret vaimot käyttävät aikansa lähinnä miestensä perään itkien, on pari paheellista turmeltunutta rakastajatarta ja jäkättäviä vanhoja eukkoja, joille miehet joutuvat pitämään jöötä. Naiset ovat enimmäkseen sivuroolissa ja ainoat aktiiviseksi toiminnaksi laskettavat teot ovat, kun nainen tappaa raiskausta yrittävän venäläisen. Tämä toistuu peräti kahdesti. Muuten teos kuvaa sitä, miten miehet hoitavat asiat miesten kesken ja parhaimmillaan kokevat miesten välistä ylvästä toveruutta tai voimakasta tunnedraamaa miesten keskinäisten ristiriitojen vuoksi. Tällainen maailmankuva vaikuttaa lähes homoeroottiselta, vaikka se tuskin Karimon tarkoituksena on ollut.

Lisäksi teos muistuttelee siitä, miten isänmaan puolesta on ilo uhrata henkensä, miten tärkeää on synnyttää hirveästi lisää uusia suomalaisia ja kasvattaa heidät ääri-isänmaalliseen muottiin. Siinäpä tärkeimmät. Populaari-blogista löytyy kuvitusesimerkkejä Karimon itsensä piirtämistä kirjan kuvista.

Teos on kuin Välskärin kertomusten ja pulp-dekkarin risteytys. Mutta tekniikkafriikeille iloa voi irrota ainakin Karimon kuvailemista langattoman tiedonsiirron mahdollisuuksista.
 

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

J.S Meresmaa: Dodo

Kansi: Myllylahti.
Mä laitan viestin ja Sara on vastassa portilla.
Sen hymy on kuin kaks sataa wattia
ja mun vatsa heittää volttia
ja ajattelen, että
tuollainen reaktio tulee,
kun joku näyttää siltä kuin Sara.

Ihan ensimmäiseksi jääviyshuomautus: J.S. Meresmaan Dodo on Myllylahti-kustantamon julkaisema ja tunnen henkilökohtaisesti Myllylahden toimitusjohtajan Lassi Junkkarisen, joka on eräs jo passiiviseksi jätetyn Lukulamppu-verkkopalvelun omistajista, kuten itsekin olen.

Dodon pariin etsiydyin Helmet-lukuhaasteen kautta. Haasteen kohta 27 on "Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani." Tajusin, etten tiedä mitä säeromaani tarkoittaa. Päätin ottaa selvää ja luin Helmetin sivuilta asiantuntevan artikkelin aiheesta. Säeromaanissa teksti on jaettu säkeiksi runojen tapaan. Päätin lukea artikkelissa mainitun Dodon ja varasin sen kirjastosta.

J.S. Meresmaan nimi on jäänyt mieleen tasokkaan kotimaisen fantasiakirjailijan kirjoittajana. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on useita arvioita Meresmaan teoksista. Minulle Dodo oli ensimmäinen lukemani Meresmaan kirja ja sen perusteella voisin hyvinkin tutustua muuhunkin Meresmaan tuotantoon. Meresmaa kirjoittaa suomeksi blogia ja ylläpitää myös englanninkielisiä kotisivuja.

Dodon kertoja on yhdeksäsluokkalainen Iina, jolla on itseään vanhempi, masentunut poikaystävä, kuvioista häipynyt eroisä, töiden vuoksi kotoa paljon poissaoleva äiti ja varakkaammassa perheessä kasvanut ystävä Sara. Iinan kouluarvosanat ovat runsaiden poissaolojen vuoksi jäämässä varsin kehnoiksi. Lisäksi Iinalla on salainen lemmikki, Dodo, jolla on outoja ominaisuuksia.

Vakavia ja aika synkkiäkin teemoja siis, mutta Meresmaa ei mässäile huono-osaisuudella vaan Iinalla on itsenäinen, pohdiskeleva ja vahva kertojanääni. Säeromaanin tekniikka taitaa palvella tässä erinomaisesti tarkoitusta: teksti on ilmavaa ja kevyttä ja paikoin runollista. Jokunen jakso on, jossa teksti voisi aivan hyvin olla proosaa - siinä on vain painettu rivinvaihtonäppäintä ennen aikojaan. Mutta enimmäkseen tyyli lähestyy proosarunoa ja se miellytti minua kovasti. Arvelen, että olisin itse murrosikäisenä lukijana pitänyt kovasti tästä kirjasta - sopiva yhdistelmä maailmantuskaa, lyyrisyyttä, toivonpilkahduksia ja hyviä ratkaisuja ilman turhaa opettavaisuutta toimii.

Näin aikuislukijanakin teksti oli antoisaa. Pidin erityisesti siitä, miten nuorten seksuaalisuutta kuvattiin modernilla tavalla. Dodossa oli kuin pedattuna tunkkaisen kolmiodraaman asetelma, mutta siitä mentiin yli että heilahti. Kirjaston kirjaan olikin lisätty sateenkaaritarra. Kirjastojen sateenkaarihyllyt ovat muutamassa vuodessa yleistyneet kovasti. Kehrääjä-verkkolehden artikkeli kertoo kiinnostavasti aiheesta.

HelMet-lukuhaasteesta oli siis taas kerran iloa: opin mikä on säeromaani, luin sellaisen ja korkkasin minulle uuden kirjailijan tuotannon! Kiitos kaikille asiaan vaikuttaneille!

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Chelsea Monroe-Cassel & Sariann Lehrer: A Feast of Ice & Fire

Kuva: Bantam Books.
Jon was breaking hist fast on applecakes and blood sausage when Samwell Tarly plopped himself down on the bench. "I've been summoned to the sept," Sam said in an excited whisper. "They're passing me out of training. I'm to be made a brother with the rest of you. Can you believe it?

(George R.R. Martin: A Game of Thrones)
 
Uppotumiseni Game of Thrones -tv-sarjan maailmaan on edennyt niin pitkälle, että kokkasin GoT-leivonnaisia. Internet-palvelujen algoritmit tyrkyttivät minulle A Feast of Ice & Fire -keittokirjaa ja sepä tuli tilattua netistä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2012 ja tekijät Chelsea Monroe-Cassel ja Sariann Lehrer aloittivat  sitä ennen GoT-kokkailun blogissaan The Inn at the Crossroads.

Ruokakirjana tämä onnistuu eräässä vaativassa tehtävässä erinomaisesti: kirjaa lueskellessa tulee nälkä ja reseptejä tekee mieli päästä pian kokeilemaan. Tekijät ovat selvästi uppoutuneet intohimoisesti Westerosin ja Essoksen maailmaan. Reseptit on jaettu maanosien ja kuningaskuntien mukaisesti ja inspiraatiota on haettu vanhoista, usein keskiaikaisista reseptikirjoista. Ruokalajeista esitellään sekä Martinin tarinalle uskollinen versio että modernisoitu versio samasta teemasta. Osa kirjan juomista olisi hyvinkin helppoja kokeiltavia, kun taas vaikein ohje ainakin minulle olisi dornelainen käärme tulisessa kastikkeessa, koska en tiedä, mistä saisin käärmeen lihaa. Ainoa ihmetyksen aihe oli, kun pohjoisen asukkien "mustana leipänä" esiteltiin suht tavanomaista vehnäkänttyä - totta kai ruisleipä tai edes mallasleipä voisi sopia skandinaavihenkisten pohjoiswesterosilaisten evääksi paremmin.
 

Päätin kokeilla jotain tarpeeksi simppeliä ja Jon Snow'n aamiaiseksi nauttimat omenamunkit tuntuivat sellaisilta - hiivataikinaleivonnaiset ovat minulle tuttuja. Aloitin laskemalla mittasuhteet, sillä jenkkien "cup" ei sano mitään. Muunsin ainesten määrät desilitroiksi tai grammoiksi.
 

Tein hiivataikinan, johon tuli 3,1 dl maitoa, paketillinen kuivahiivaa, 8,6 dl vehnäjauhoa, ripaus suolaa, kaksi munankeltuaista ja 85 g suolatonta voita. Muutaman minuutin riivaamisen jälkeen jätin taikinan kohoamaan tunniksi liinan alle. 


Pilkoin täytteeseen omenaa (viisi kappaletta, parempi määrä voisi olla kolme suurehkoa tai neljä pienehköä), 2 dl saksanpähkinää ja lisäsin 4 rkl hunajaa, 1 rkl kanelia ja 1 rkl Poudre Forte -mausteseosta. Poudre Forten ohje on kirjan alussa ja siihen tulee 1 tl mustapippuria, 1 tl kanelia, 1 tl muskottia, 1 tl inkivääriä, 1 tl mausteneilikkaa ja 1 tl intialaista pitkäpippuria eli pippalia. Viimeksi mainittua en löytänyt kaupasta enkä jaksanut lähteä sitä kauempaa etsimään, joten jätin sen pois. Hauduttelin täytettä pannulla sen aikaa kun taikina kohosi ja annoin hieman jäähtyä.



Kaulin kohonneen taikinan noin puolen sentin paksuiseksi ja otin halkaisijaltaan noin 10 cm muotilla pyörylöitä, kunnes kaikki taikinan rippeetkin oli kaulittu. Sivelin pyörylät vedellä, nostin yhden pyörylän päälle täytettä ja laitoin toisen pyörylän kanneksi. Nipistelin reunat kiinni ja kääntelin vielä varmuuden vuoksi reunat pohjan alle. Nostin munkit pellille leivinpaperin päälle kohoamaan 20 minuutiksi.


Ohjeen mukaan munkkien oikea paistolämpötila olisi ollut "medium-high heat", joka ei minusta kovin eksaktilta kuulosta. Koska paistorasvapaketin kyljessä neuvottiin munkkien paistolämpötilaksi 180-asteinen rasva, lämmitin rasvan noin 170-asteiseksi ja säätelin sitten lämpötilaa hieman ylös tai alaspäin tilanteen mukaan. Digitaalinen paistomittari on tässä hommassa loistava apuväline. Ulkoisina tuntomerkkeinä ohje neuvoi paistamaan siihen asti, että pinta on kullanvärinen ja arveli tähän menevän neljä minuuttia per munkki.


Paistamisen jälkeen nostelin munkit reikäkauhalla talouspaperin päälle kuivumaan ja ripsuttelin tomusokeria päälle. Kunnon jäähdytys ja ei kun ääntä kohti.

Maun puolesta munkki toi mieleen itäsuomalaisen lörtsyn: sokeriton uppopaistettu taikinakuori ja makea täyte. Maustemaailmasta tuli joulu mieleen. Yleensä en saa "kiinni nipisteltäviä" taikinoita pysymään paistovaiheessa kiinni, mutta uppopaistamisessa on kyllä se hyvä puoli, että sauma kypsyy äkkiä umpinaiseksi. Ohjeen mukaan tekemällä taikinasta tuli myös sopivan sitkasta. Täytettä onnistuin tekemään ihan liikaa, mutta iskin ylimääräiset rasiassa pakastimeen ja täytteen maku oli niin herkullinen, että eiköhän se tule käytettyä.
 
Verimakkaraa en tullut ostaneeksi, mutta luultavasti jokin suolainen ja väkevä lihajaloste sopisi munkkien kyytipojaksi mainiosti. Vaikkapa jokin italialainen salamimakkara ohuina siivuina passaisi hyvin.

Kirja herättää houkutuksen järjestää Game of Thrones -henkiset kutsut, jotta voisi kokata reseptejä läpi pitkän kaavan mukaan ja saisi tarpeeksi syöjiäkin kokoon. Sellaista varten kirjasta löytyy myös mainioita kattausvinkkejä.