Mika Waltari: Turms, kuolematon

Turms, kuolemattoman uusintalukeminen on ollut mielessä jo pitkään, blogissakin mainintoja Turmsista on tainnut vilahdella parin vuoden ajan. Sysäys Turmsin suuntaan taisi olla Heikki Sauren kirja Matka yli ymmärryksen. Turms, kuolematonta sanotaan Waltarin kirjasta mystisimmäksi, ja kylläpä tässä mystiikkaa riittikin.

Ensimmäisestä lukukerrasta on muutama vuosi aikaa. Olen saanut hienon, etruskitaiteella kuvitetun painoksen lahjaksi äidiltäni. Muistikuvieni mukaan tämä oli Sinuhea kevyempi kirja, "seksiseikkailuja Välimerellä" -tyyliin. Tämä lukukerta oli toisenlainen kokemus. Turms on Sinuhea episodimaisempi ja henkilöhahmot ovat kärjistetympiä, mutta tarinankulku nojaa vahvasti Turmsin mystisiin kokemuksiin. Vaikka seikkailut tapahtuvat maan päällä, niillä on korkeampi tarkoitus. Maalliseen mammonaan tai valtaan Turms ei sitoudu.

Matka yli ymmärryksen -kirjassa kuvattiin ruumiista irtautumista, transsia, henkiparannusta, henkien kohtaamista ja enteitä, ja juuri näitä asioita Turms, kuolematon vilisee. Rinnakkaislukemisena minulla oli Waltari-elämäkerta Unio Mystica, jonka Turmsia koskevat jaksot luin suurella mielenkiinnolla. Aikalaiskriitikoilla oli vähän vaikeuksia suhtautua Turmsin pursuavaan mystiikkaan. Sen sijaan kirja poiki Italian parapsykologiselta seuralta kutsun: seura olisi halunnut Waltarin koehenkilöksi jälleensyntymistä käsittelevään tutkimukseen, koska seuran mielestä Waltarilla oli ilmeisiä taipumuksia jälleensyntymiseen. Waltari kuitenkin kieltäytyi kunniasta.

Mika Waltarin muistolaatta. Tunturikatu 13, Helsinki.

Päähenkilö Turmsia kuvataan kirjan aloitusluvussa etruskien pyhänä miehenä, lukumona. Välittömästi alun jälkeen siirrytään kuitenkin Turmsin nuoruuteen, ja kestää hyvin pitkään ennen kuin tarinan ympyrä kiertyy kiinni.

Tunturikatu 13:n pääovi.

Nuori Turms on joutunut salaman iskemäksi ja menettänyt muistinsa. Kreikassa hän tutustuu sotataitoiseen Dorieukseen ja nuoret miehet päätyvät meriseikkailuihin. Kapteeni, Fokaian Dionysios on ovela ja onnekas mies, ja monien vaiheiden myötä laiva päätyy Sisilian saarelle, jonne jäädäänkin pitkäksi aikaa. Täällä Turms rakastuu papitar Arsinoeen, Dorieus alkaa havitella omaa kuningaskuntaa ja kolmikkoa täydentävä lääkäri Mikon nautiskelee leppoisasti viinistä ja hyvästä ruoasta.

Arsinoe on varsin tyypillinen Waltarin naishahmo: kaunis viettelijätär, jonka rakkaus tuottaa enemmän onnettomuutta kuin mielenrauhaa. Verrattuna Sinuhen Neferneferneferiin on Arsinoe vieläkin yliampuvampi hahmo: kavala ja julkea juonittelija joka valehtelee Turmsille omaa etua tavoitellessaan ja vieläpä pettää Turmsia surutta tämän parhaiden ystävien kanssa. Parisuhdeoppaina Waltarin kirjoja on turha lukea. Onnetonta rakkautta, jaloa kärsimystä tai lihallisia viettelyitä näistä kyllä löytyy.

Muistan ihmetelleeni Arsinoen persoonallista nimeä, mutta Wikipediasta selviää, että aika yleinen mytologinen ja historiallinen nimi tämä on. Ja jos Arsinoe on kärjistetty, aika pitkälle vietyjä muidenkin keskeisten hahmojen ominaisuudet ovat. Dorieus on sotilaana lähes supersankari ja Dionysios ylittää Odysseuksenkin onnekkaana merenkävijänä. Turms taas kokee itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa, mutta yliluonnolliset enteet ja ilmestykset johdattavat häntä vähä vähältä eteenpäin.

Mika ja Marjatta Waltarin hauta Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Kirjan loppupuolella päästään taas etruskien pariin. Kiehtovat, salaperäiset etruskit kuvataan sivistyneenä, mystiikkaan uskovana rauhantahtoisena kansana. Enteet etruskien tulevaisuudesta ovat Turmsin aikana jo huonot. Pohjoisessa keltit puskevat etruskeja etelään, etelässä taas pieni mutta väkivaltaa kuhiseva Rooman kaupunki uhittelee naapureilleen. Maailmanpolitiikassa valta-asemiaan mittelevät riitaisat kreikkalaiset, Persian suurkuningas ja foinikialaiset, joiden valta ulottuu kauas läntiselle Välimerelle Kartagon kaupunkivaltion ansiosta. Aikakausien välisen rajan tunne muistutti Johannes Angeloksesta.

Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulan polku, joka vie Waltarin haudalle.

Tällaiselle historiallisia romaaneita rakastavalle lukijalle Waltarin kirja oli jälleen kerran oikea aikamatka. Aivan uskomattoman taustatyön Waltari on tätäkin kirjaa varten tehnyt. Kuohuva maailmanpolitiikka ja Välimeren keinuvat aallot auringonlaskun viininpunassa tuntuvat yhtä eläviltä. Waltarille leimallinen elämän kauneus huokuu kirjasta. Tuttuun tapaan myös viitteitä Raamatun teksteihin ja tapahtumiin löytyy.

Tosin tässä painoksessa oli oudon monta painovirhettä ja lisäksi tekstistä tuli tunne, että kaikilta osin teksti ei ollut yhtä viimeisteltyä kuin vaikka Sinuhessa. Waltarin polveileva ja runsas tyyli johtaa helposti pieneen sekavuuteen, mikäli lauserakenne tai sanajärjestys yhtään lipsuu. Kirjan upea kuvitus kuitenkin täydensi lukukokemusta hienosti. Valokuvissa on etruskien hautamaalauksia ja patsaita. Kiehtovaa. Kuvatoimituksessa mukana ollut Jorma Kaimio on ollut mukana myös kirjoittamassa Etruskit-tietokirjaa, josta tosin taitaa olla painos loppu, kirjastoista löytynee. Amazonista etruskiaiheista kirjallisuutta löytyy runsaasti, vaikkapa Etruscan Life and Afterlife -niminen teos.

Waltarin suurista historiallisista romaaneista minulla on lukematta vielä kolme: Mikael Karvajalka, Mikael Hakim ja Valtakunnan salaisuus. Kunhan sopiva hetki tulee, uppoudun niihin.

Verrattuna edelliseen lukemaani kirjaan eli Kissatyttöön, voi taas vain todeta että sivumäärällä ja kirjan nopealukuisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään. Näennäisestä paksuudestaan huolimatta Kissatytön ahmaisi yhdessä illassa. Turms, kuolematon taas pakotti minut lukemaan hitaasti ja keskittyen. Eiköhän tänä vuonna tulee lisääkin tiiliskiviä luettua, vaikka se sitten välillä tarkoittaisi vähän hitaampaa bloggaustahtia. Pitkien kirjojen hyvä puoli on, että yhden kirjan maailmaan pääsee upottautumaan intensiivisemmin, kun lukeminen kestää kauan ja ehtii lukemisen välillä pohtia ja kypsytellä lukemaansa.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Johannes Angelos