Juhannus meni aika rabelaismaisessa hengessä: notkuvien ruokapöytien ääressä ja hyvässä seurassa elämästä nauttien. Matkalukemisena oli François Rabelais'n Pantagruelin kolmas kirja, jonka ostin viime vuonna Forssan Kirjalöytö Outletista.
Outlet-kirjoista onkin tullut jo suurin osa luettua, vuoroaan odottavat enää Jussi Valtosen Vesiseinä ja Virginie Despentesin Teen spirit. Tosin kaikista outlet-kirjoista en ole blogannut, sillä Joutilaita iloja ja Herra ja moukka tuli luettua välipalamaisen nopeasti ja munakaskirjan reseptit olen silmäillyt läpi.
Rabelais'n tuotantoon tutustuin ensi kerran lukiolaisena, jolloin äidinkielen tunnilla oli tehtävänä pitää esitelmä jostakin oppikirjassa esitellystä klassikkokirjasta. Valitsimme ystäväni kanssa Rabelais'n kirjan Pantagruel, Dipsodien kuningas. Kirjan meininki olikin värikästä ja ylilyövää.
1500-luvun klassikkokirjailijaa on suomennettu verkalleen, mutta sentään kronologisessa järjestyksessä: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä ilmestyi suomeksi vuonna 1947, Pantagruel, Dipsodien kuningas vuonna 1989 ja Pantagruelin kolmas kirja vuonna 2009. Saa nähdä jatkuuko Rabelais-suomennosten sarja joskus. Rabelais'ta on blogeissa ja kirjallisuusfoorumeilla luettu jonkun verran, ainakin Nuharupi ja Kirjavinkit ovat eri kirjoista kirjoittaneet.
Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoista palata Rabelais'n pariin: olisiko Pantagruelin kolmas kirja täynnä yhtä karnevalistista menoa kuin Pantagruel, Dipsodien kuningas? Tämä kirja osoittautui kuitenkin hieman kuivakammaksi, tosin en ole varma kuinka luotettavaa vertailuni on, kun aikaa kirjojen välillä on kulunut näin paljon. Mielenkiintoista ja virkistävää luettavaa Pantagruelin kolmas kirja kuitenkin oli. Välillä on hyvä lukea jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja sitä tämä kirja ehdottomasti tarjosi.
Alun perin vuonna 1564 ilmestynyt Pantagruelin kolmas kirja kertoo Pantagruelin ja hänen ystävänsä Panurgen filosofisista väittelyistä, sillä Panurge pohtii naimisiinmenoa. Lukijan ilmeisesti oletetaan tuntevan henkilöhahmot Rabelais'n aiemman tuotannon perusteella, sillä taustoitus jää hyvin vähäiseksi. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Salmigondiniin, mutta tapahtumapaikalla ei oikeastaan ole väliä. Kirjassa on melko vähän toimintaa ja enimmäkseen kirja koostuu polveilevasta dialogista. Kirjan iän huomioon ottaen on mielenkiintoista, että kirjassa mainitaan Lappi - sivulla 238 kuvataan pantagruelion-kasvin vaikutuksia näin:
"Sen ansiosta Taprobrana on nähnyt Lapin, Jaava Rhipaeian vuoret, Phebol Thélèmen, islantilaiset ja grönlantilaiset matkustavat Eufratille, Boreas on nähnyt Austerin talon ja Eurus vierailee Zefyrin luona." Kirjassa on huomattavan paljon alaviitteitä, ja tämäkin virke on helpompi ymmärtää alaviitteiden avulla: Taprobrana tarkoittaa Sri Lankaa, Rhipaeia Skyytiaa, Phebol joko saarta Punaisessameressä tai Madagascaria ja Boreas, Auster, Eurus ja Zefyr tarkoittavat pohjois-, etelä-, itä- ja länsituulta. Thélème on aiemmissa viitteissä selitetty Gargantuasta tutuksi luostariksi.
Suurin osa kirjasta menee Panurgen naimisiinmenoaikeiden käsittelyyn, sillä Panurge pelkää joutuvansa aisankannattajaksi. Pantagruel ja Panurge koettavat edetä päätöksenteossa tulkitsemalla erilaisia ennustuksia. He sekä ennustavat itse että vierailevat erilaisten ennustajien luona. Mutta kumpikin tulkitsee ennustuksia omalla laillaan, joten jokaisesta ennustuksesta seuraa keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Aivan kirjan lopussa Pantagruel ja Panurge ystävineen valmistautuvat matkalle lähtemiseen, mutta kirja loppuu matkavalmistelujen tekemiseen.
Juoni – tai juonenkaltainen – on kuitenkin sivuseikka. Kirja vilisee viittauksia antiikin kirjallisuuteen ja mytologiaan, samoin ilmestymisajan poliittisiin ilmiöihin otetaan kovasti kantaa. Rabelais oli myös lääkäri ja kirjassa on paljon lääketieteellisiä kannanottoja. Nykylukijalla pitäisi olla todella laaja yleissivistys, että osaisi tulkita kaikki viittaukset itse oikein, mutta kirjassa on onneksi laaja alaviiteluettelo. Kirjan esipuheesta selviää, että aikalaisille Pantagruelin kolmas kirja oli niin kuumaa kamaa, että Rabelais joutui pakenemaan maasta kirjan ilmestyttyä. Viittaukset ajan poliitiikkaan ja uskonnolliseen vallankäyttöön olivat monelle liian kärjekkäitä.
Muistaakseni Pantagruel, Dipsodien kuningas sisälsi paljon enemmän toiminnallisia jaksoja. Tämä kirja on keskustelupainotteisuutensa vuoksi vähemmän värikäs, mutta kyllä tässäkin irrotellaan. Rabelais on viehtynyt erilaisiin luetteloihin ja kirjaan kuuluu monta sivua kivesten eri nimitysten luettelointia. Myös eri nimityksiä hulluille listataan sivutolkulla.
Runsaiden viittausten ansiosta lukeminen tuntui varsin yleissivistävältä, mutta omalla eriskummallisella tavallaan kirjassa oli myös tunnetason viehätystä. Yhteen soittoon en jaksaisi tätä lukea, mutta muiden kirjojen rinnalla luettavaksi tämä sopi mainiosti. Pantagruelin kolmas kirja oli virkistävä juuri siksi, että se oli hyvin vastakkainen kokemus moneen nykykirjaan verrattuna. Juonella ei ollut väliä ja kirja pursusi asioita, joita lukijana ei tiennyt, ymmärtänyt tai osannut tulkita. Luettelomaisuus, rönsyily ja epäloogisuus saivat suuremman painoarvon kuin vaikkapa henkilöhahmojen kehittely.
Käännöksestä
Kirjan suomentamiseen oli myönnetty FILI:n käännöstukea. Suomentaja Ville Keynäs on tehnyt oivaa työtä: kirja oli kauttaaltaan hyvää ja ilmeikästä nykysuomea. Kuisma Korhosen kirjoittama esipuhe ja Arto Kivimäen tekstintarkastus ja alaviiteluettelon täydennys olivat tärkeässä asemassa suomennoksen ymmärtämisessä. Kirjan nimiösivulla annetaan kiitosta Pantagruelin kolmannen kirjan erikielisille laitoksille, joita on hyödynnetty suomennoksen toimittamisessa. Ne antiikin kirjallisuuden klassikot, joihin kirjassa viitataan, on listattu suomentajineen nimiösivulla.
Luin esipuheen sekä ennen romaanitekstin lukemista että romaanitekstin jälkeen. Korhonen mainitsee kiintoisasti, että edes aikalaiset eivät aina pysyneet Rabelais'n kielessä kärryillä, vaan jo 1500-luvun painoksiin oli liitetty sanaselitysluetteloita.
Kirjassa käytetään useampaa kuin yhtä kieltä, kuten luvussa, jossa Pantagruel ja Panurge tapaavat asianajajan. Tämä käyttää huomattavan paljon latinankielisiä ilmauksia puhuessaan ja nämä on jätetty suomentamatta. Alaviitteitä seuraamalla pystyy lukemaan myös latinankieliset osuudet suomeksi, mutta koska alaviitteiden selitykset on sijoitettu kirjan loppuun, pitäisi sivuja lehteillä jatkuvasti edestakaisin. Runsas latinan käyttö on selvästikin tarkoitettu korostamaan asianajajan kielenkäytön vaikeaselkoisuutta, joten lukua voi seurata vaikkei kaikkia selityksiä kirjan lopusta kurkkisikaan.
Monikielisyyden ja runsaiden viittauksien vuoksi täytyy Keynäsin suomennosta pitää erityisen onnistuneena, sillä kieliasultaan suomennos on sujuvaa ja ymmärrettävää luettavaa.
Rabelais'n tuotantoon tutustuin ensi kerran lukiolaisena, jolloin äidinkielen tunnilla oli tehtävänä pitää esitelmä jostakin oppikirjassa esitellystä klassikkokirjasta. Valitsimme ystäväni kanssa Rabelais'n kirjan Pantagruel, Dipsodien kuningas. Kirjan meininki olikin värikästä ja ylilyövää.
1500-luvun klassikkokirjailijaa on suomennettu verkalleen, mutta sentään kronologisessa järjestyksessä: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä ilmestyi suomeksi vuonna 1947, Pantagruel, Dipsodien kuningas vuonna 1989 ja Pantagruelin kolmas kirja vuonna 2009. Saa nähdä jatkuuko Rabelais-suomennosten sarja joskus. Rabelais'ta on blogeissa ja kirjallisuusfoorumeilla luettu jonkun verran, ainakin Nuharupi ja Kirjavinkit ovat eri kirjoista kirjoittaneet.
Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoista palata Rabelais'n pariin: olisiko Pantagruelin kolmas kirja täynnä yhtä karnevalistista menoa kuin Pantagruel, Dipsodien kuningas? Tämä kirja osoittautui kuitenkin hieman kuivakammaksi, tosin en ole varma kuinka luotettavaa vertailuni on, kun aikaa kirjojen välillä on kulunut näin paljon. Mielenkiintoista ja virkistävää luettavaa Pantagruelin kolmas kirja kuitenkin oli. Välillä on hyvä lukea jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja sitä tämä kirja ehdottomasti tarjosi.
Alun perin vuonna 1564 ilmestynyt Pantagruelin kolmas kirja kertoo Pantagruelin ja hänen ystävänsä Panurgen filosofisista väittelyistä, sillä Panurge pohtii naimisiinmenoa. Lukijan ilmeisesti oletetaan tuntevan henkilöhahmot Rabelais'n aiemman tuotannon perusteella, sillä taustoitus jää hyvin vähäiseksi. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Salmigondiniin, mutta tapahtumapaikalla ei oikeastaan ole väliä. Kirjassa on melko vähän toimintaa ja enimmäkseen kirja koostuu polveilevasta dialogista. Kirjan iän huomioon ottaen on mielenkiintoista, että kirjassa mainitaan Lappi - sivulla 238 kuvataan pantagruelion-kasvin vaikutuksia näin:
"Sen ansiosta Taprobrana on nähnyt Lapin, Jaava Rhipaeian vuoret, Phebol Thélèmen, islantilaiset ja grönlantilaiset matkustavat Eufratille, Boreas on nähnyt Austerin talon ja Eurus vierailee Zefyrin luona." Kirjassa on huomattavan paljon alaviitteitä, ja tämäkin virke on helpompi ymmärtää alaviitteiden avulla: Taprobrana tarkoittaa Sri Lankaa, Rhipaeia Skyytiaa, Phebol joko saarta Punaisessameressä tai Madagascaria ja Boreas, Auster, Eurus ja Zefyr tarkoittavat pohjois-, etelä-, itä- ja länsituulta. Thélème on aiemmissa viitteissä selitetty Gargantuasta tutuksi luostariksi.
Suurin osa kirjasta menee Panurgen naimisiinmenoaikeiden käsittelyyn, sillä Panurge pelkää joutuvansa aisankannattajaksi. Pantagruel ja Panurge koettavat edetä päätöksenteossa tulkitsemalla erilaisia ennustuksia. He sekä ennustavat itse että vierailevat erilaisten ennustajien luona. Mutta kumpikin tulkitsee ennustuksia omalla laillaan, joten jokaisesta ennustuksesta seuraa keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Aivan kirjan lopussa Pantagruel ja Panurge ystävineen valmistautuvat matkalle lähtemiseen, mutta kirja loppuu matkavalmistelujen tekemiseen.
Juoni – tai juonenkaltainen – on kuitenkin sivuseikka. Kirja vilisee viittauksia antiikin kirjallisuuteen ja mytologiaan, samoin ilmestymisajan poliittisiin ilmiöihin otetaan kovasti kantaa. Rabelais oli myös lääkäri ja kirjassa on paljon lääketieteellisiä kannanottoja. Nykylukijalla pitäisi olla todella laaja yleissivistys, että osaisi tulkita kaikki viittaukset itse oikein, mutta kirjassa on onneksi laaja alaviiteluettelo. Kirjan esipuheesta selviää, että aikalaisille Pantagruelin kolmas kirja oli niin kuumaa kamaa, että Rabelais joutui pakenemaan maasta kirjan ilmestyttyä. Viittaukset ajan poliitiikkaan ja uskonnolliseen vallankäyttöön olivat monelle liian kärjekkäitä.
Muistaakseni Pantagruel, Dipsodien kuningas sisälsi paljon enemmän toiminnallisia jaksoja. Tämä kirja on keskustelupainotteisuutensa vuoksi vähemmän värikäs, mutta kyllä tässäkin irrotellaan. Rabelais on viehtynyt erilaisiin luetteloihin ja kirjaan kuuluu monta sivua kivesten eri nimitysten luettelointia. Myös eri nimityksiä hulluille listataan sivutolkulla.
Runsaiden viittausten ansiosta lukeminen tuntui varsin yleissivistävältä, mutta omalla eriskummallisella tavallaan kirjassa oli myös tunnetason viehätystä. Yhteen soittoon en jaksaisi tätä lukea, mutta muiden kirjojen rinnalla luettavaksi tämä sopi mainiosti. Pantagruelin kolmas kirja oli virkistävä juuri siksi, että se oli hyvin vastakkainen kokemus moneen nykykirjaan verrattuna. Juonella ei ollut väliä ja kirja pursusi asioita, joita lukijana ei tiennyt, ymmärtänyt tai osannut tulkita. Luettelomaisuus, rönsyily ja epäloogisuus saivat suuremman painoarvon kuin vaikkapa henkilöhahmojen kehittely.
Käännöksestä
Kirjan suomentamiseen oli myönnetty FILI:n käännöstukea. Suomentaja Ville Keynäs on tehnyt oivaa työtä: kirja oli kauttaaltaan hyvää ja ilmeikästä nykysuomea. Kuisma Korhosen kirjoittama esipuhe ja Arto Kivimäen tekstintarkastus ja alaviiteluettelon täydennys olivat tärkeässä asemassa suomennoksen ymmärtämisessä. Kirjan nimiösivulla annetaan kiitosta Pantagruelin kolmannen kirjan erikielisille laitoksille, joita on hyödynnetty suomennoksen toimittamisessa. Ne antiikin kirjallisuuden klassikot, joihin kirjassa viitataan, on listattu suomentajineen nimiösivulla.
Luin esipuheen sekä ennen romaanitekstin lukemista että romaanitekstin jälkeen. Korhonen mainitsee kiintoisasti, että edes aikalaiset eivät aina pysyneet Rabelais'n kielessä kärryillä, vaan jo 1500-luvun painoksiin oli liitetty sanaselitysluetteloita.
Kirjassa käytetään useampaa kuin yhtä kieltä, kuten luvussa, jossa Pantagruel ja Panurge tapaavat asianajajan. Tämä käyttää huomattavan paljon latinankielisiä ilmauksia puhuessaan ja nämä on jätetty suomentamatta. Alaviitteitä seuraamalla pystyy lukemaan myös latinankieliset osuudet suomeksi, mutta koska alaviitteiden selitykset on sijoitettu kirjan loppuun, pitäisi sivuja lehteillä jatkuvasti edestakaisin. Runsas latinan käyttö on selvästikin tarkoitettu korostamaan asianajajan kielenkäytön vaikeaselkoisuutta, joten lukua voi seurata vaikkei kaikkia selityksiä kirjan lopusta kurkkisikaan.
Monikielisyyden ja runsaiden viittauksien vuoksi täytyy Keynäsin suomennosta pitää erityisen onnistuneena, sillä kieliasultaan suomennos on sujuvaa ja ymmärrettävää luettavaa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti