Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

Kuva: Otava.

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä on ensimmäinen lukemani Harjunpää, joskus 2000-luvun alussa olen tainnut kirjan lukea ensi kertaa. Kun kirja tuli vastaan äänikirjahyllyllä kirjastossa, päätin palata Rakkauden nälän tunnelmiin.

Valinta osoittautui parillakin tapaa ajankohtaiseksi. TV1 lähetti uusintana kirjan perusteella tehdyn tv-sarjan. En ollut aiemmin nähnyt tätä tv-sovitusta, joten nyt katselin sarjaa mielelläni. Sovitus oli sen verran itsenäinen että varsinkin loppua kohti kirjan ja tv-sarjan tapahtumat poikkesivat toisistaan, mutta hyvin sarja oli kokonaisuutena toteutettu.

Markku Maalismaa Harjunpäänä Juha Lehtolan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa tv-sarjassa Rakkauden nälkä.

Kirjan tarinalle jonkinlaista inspiraatiota antanut tosielämän rikollinen, "Tiirikkamies", taas jäi kiinni teoistaan vuonna 2007, kuten Hesarin uutinen kertoo. Sama tyyppi on näköjään päässyt myöhemmin lööppeihin "vessakourijana" - tästä aiheesta tuskin kovin moni dekkaristi tekee kirjaa.

Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen tuntui alussa jotenkin mekaaniselta ja hätäiseltä, mutta ilmeisesti Joensuun teksti tempaisi hänetkin mukaansa siinä määrin, että tunnetta tuli lukemiseen mukaan ja kokonaisuutena lukusuoritus oli varsin onnistunut. Äänikirjan kotisivulla voi kuunnella lukunäytteitä.

Itse tarina oli niin hyvä, että Harjunpää ja rakkauden nälkä kuuluu mielestäni Joensuun tuotannon kärkeen. Joensuun dekkareille on tyypillistä, että hyvä ja paha ovat kaikkea muuta kuin mustavalkoisia ja henkilöhahmoista löytyy monia puolia. Tämän kirjan rikollinen rikkoo kyllä lakia ja toimii moraalisesti väärin, mutta silti lukijana - tai kuuntelijana - ei voi olla sympatiseeraamatta ja säälimättä Tipi Leinosta. Tipin perhetausta ei kovin kummoisia eväitä elämään ole antanut ja herkän nuoren miehen mielenterveys on selvästi jollakin lailla järkkynyt. Herkkyyteen yhdistyy kuitenkin monenlaista luovuutta, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut kukoistaa kanssaihmisten hyväksi.

Tipi on synesteetikko, vaikkei sanaa kirjassa kertaakaan mainita - hän näkee monet aistimukset väreinä ja toisten ihmisten tunnetiloja hän aavistelee lähes telepaattisesti. Riipaisevinta Tipissä on kirjan nimessä mainittu rakkauden nälkä: Tipi palvoo naisia, erityisesti vaaleatukkaisia. Öisillä murtoretkillään Tipi käy erityisen mielellään katselemassa nukkuvaa Vehnätukkaa. Omassa arkielämässään Vehnätukan nimi on Sari ja hän epäilee omaa mielenterveyttään, kun uskoo jonkun käyvän öisin kotonaan.

Harjunpään poliisiarkea, työtoveruutta Onervan kanssa ja perhe-elämää seurataan vuoroin Tipistä kertovien jaksojen kanssa. En muistanutkaan miten elävää ja osuvaa Helsinki-kuvausta Joensuu on tähänkin kirjaan tallettanut - ehkäpä kirjan paikat eivät ensimmäisellä lukukerralla ole sanoneet minulle paljon mitään. Nyt, muutaman vuoden itse Helsingissä asuttuani, monet paikat tuntuivat tutuilta. Kirjan alussa Harjunpää kalastaa ruumiin Mustikkamaan ja Kulosaaren välistä. Tipin ja hänen perheensä osoitekin annetaan: Joutsentie 3, joka sijaitsee Tapanilassa. Nyt Google Mapsin kartasta näkee, että alueelta löytyy siistin näköisiä kerrostaloja, mutta alun perin vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassa Tipin kotitalo sijaitsee rähjäisellä, huonomaineisella ja pusikoituneella alueella. Tipin murtomatkat taas suuntautuvat etupäässä Töölöön, komeisiin vanhanaikaisiin kivitalokortteleihin.

Kirjasta löytyy sivujuonina myös murtokeikka, dementoitunut vanha isä ja työpaikkasimputusta. Tästä huolimatta kokonaisuus ei tunnu raskaalta, vaan tasapainoiselta, punnitulta ja kertakaikkisen vakuuttavalta. Kirjassa on muutamia todella hienoja kerronnallisia ratkaisuja. Takaumiakin löytyy - Tipin lapsuusmuistot kylmäävät, ja kerronnan hienoudesta todistaa, ettei Joensuu suinkaan mässäile sosiaalipornolla, vaan kuvaa aika tavallisia asioita.

Sivujuonista minua jäi mietityttämään Onervan kohtalo. Harjunpään ja Onervan läheinen työtoveruus on läpi sarjan heijastellut syvempiäkin tuntemuksia, mutta hienovaraisesti. Kirjan alkupuolella väläytetään mahdollisuutta, että Onerva olisi luopumassa poliisintyöstä, mutta loppupuolen käänne näyttää muuttavan tilanteen. Matti Yrjänä Joensuulla alkoi Rakkauden nälän jälkeen pitkä hiljainen kausi: seuraava kirja Harjunpää ja pahan pappi ilmestyi vasta 2003 ja viimeiseksi jäänyt Harjunpää ja rautahuone vasta 2010. Koska Harjunpää-sarjan alkuosat ilmestyivät melko tiheästi, vaikutti sarjan sisäinen aika olevan linjassa reaalimaailman vuosilukujen kanssa. Mutta mitä sarjan sisäiselle ajalle tapahtui kolmen viimeisen osan aikana? Vanheniko Timo Harjunpää kymmenen vuotta Rakkauden nälän ja Pahan papin välillä? Asia jää hieman epäselväksi, koska muistikuvieni mukaan kahdessa viimeisessä osassa Harjunpään lapset ovat kadonneet jonnekin taka-alalle. Samoin Onervan rooli tuntuu viimeisissä osissa oudon pieneltä, varsinkin kun ottaa huomioon selvän jännitteen Harjunpään ja Onervan välillä Rakkauden nälässä. Tästä joku kirjallisuuden opiskelija saisi oivan tutkimusaiheen opinnäytetyöhön.

Kaksi viimeistä osaa ansaitsisivat tulla luetuksi Rakkauden nälän rinnalla jo senkin vuoksi, että Tipi ja Pahan papin Maahinen tuntuvat muistuttavan toisiaan monella tavalla ja jotain samaa on myös Rautahuoneen Orvossa. Maahiseen verrattuna Tipi tosin tuntuu suorastaan juurevalta, sillä vaikka Tipinkin henkinen elämä on monin tavoin nyrjähtänyttä, on Maahinen irtautunut yhteiskunnasta vielä paljon kauemmas.

Kuuntelukokemuksesta jäi vielä mieleen Joensuun taito olla selittämättä asioita puhki. Monet tärkeät seikat kerrotaan vaivihkaa ja epäsuorasti - annetaan lukijan itse oivaltaa, mistä on kyse. Tämä on tärkeä taito, sillä monissa dekkareissa on minun makuuni hieman liikaa alleviivausta, mikä tekee kirjasta helposti tylsän ja pintapuolisen. Harjunpää ja rakkauden nälkä elää ja hengittää, sekä ihmiset että kaupunkimaisemat ovat uskottavia ja todellisia. Toivottavasti en käytä ylisanoja, jos luonnehdin kirjaa yhdeksi parhaista suomalaisista rikosromaaneista ikinä.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
Arto Salminen: Ei-kuori