lauantai 7. kesäkuuta 2008

Arto Salminen: Ei-kuori

Tämä kirja tarttui matkaan perinteisellä tavalla: kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Salmista olen kuullut kehuttavan, joten plarailin Ei-kuorta hetken. Rupesin lukemaan kirjan ensimmäistä lukua, ja siinä oli ahdistava mutta mieleenpainuva kuvaus taksikuskista, joka katsoo edellä ajavaa hevosenkuljetusvaunua. Vaunusta pettää pohja ja hevosen takajalat putoavat asvaltille. Hevosvaunua vetävästä autosta tätä ei huomata. Taksikuski ajaa rinnalle varoittaakseen, mutta näkee että auto on täynnä mustalaisia. Hän päättää että mustalaisille ei kerrota ja niinpä hevosen takajalat kuluvat vähitellen poikki asvalttia vasten.

Inhottava mielikuva. Muita vastaavia tuokiota Ei-kuori on pullollaan. Miksi niitä lukee - vaikea sanoa, ehkä siksi että Salmisen kertojantaidoilla osataan luoda mielleyhtymiä jotka palavat poroksi aivokuoreen. On kirjoja, joista on jäänyt yksittäisiä kohtauksia vuosiksi päähän pyörimään, yleensä enemmän tai vähemmän ahdistavan tunnelatauksen saattelemina. Tällaisia ovat esimerkiksi Ville Virtasen kirjassa Menkää mielenhäiriöön kohtaus, jossa pikkupojat käyvät kerrostalon takapihalla kokeilemassa Huora-Päivin rintaa, tai vähän isommat pojat panevat vuoronperään ratsastusmaneesin penkeillä "jakorasian" maineessa olevaa tyttöä. Joku suomalainen naiskirjailija, ehkä Päivi jotain, on kirjoittanut novellikokoelman, jossa oli monta tällaista ahdistavia tunnelatauksia täynnä olevia tuokiota. Kuvaavaa on, etten pysty muistamaan kuka Päivi oli kyseessä, vai oliko kirjailija nimeltään jotain ihan muuta. Kirjan nimestäkään ei ole hajua. Mutta siinä oli Birgitta, joka alkoi yläasteikäisenä kulkea poikien autoissa, ja pari epätoivoista runkkaripoikaa, jotka kokeilivat kissoja.

Jos tulee paha mieli tämmöisistä asioista, ei ehkä kannata Salmisen Ei-kuorta lukea. Siinä eronnut mies raiskaa väkivaltaisesti entisen vaimonsa, keski-ikäinen tytär myy äitinsä asunnon tämän alta äidin jouduttua huonokuntoisena sairaalaan, julkkismies piinaa hänestä taloudellisesti riippuvaista vaimoaan. Hemmetin hyvä kertoja Salminen kyllä on. Ilmankos hän onkin eräänlaisen kulttimaineen saavuttanut. Vuonna 2005 kuollutta Salmista muistellaan kauniisti WSOY:n sivuilla.

Tyylinsä puolesta Salminen kuuluu "yheksänkytlukulaisten" mieskirjailijoiden joukkoon: samanlaisia äänenpainoja on Jari Tervolla, Kari Hotakaisella, Hannu Raittilalla. Yhtymäkohtia ovat ainakin nämä: lakoninen tyyli yhdistettynä runollisiin metaforiin, rujot aiheet, vaihtuva kertojannäkökulma, episodimaisuus. Ei-kuorella ei ole mitään kovin selkeää juonta, yhdistävänä tekijänä toimii taksia ajava Urkki Kyrenius. Hänen perheensä tekemisiä seurataan, samoin hänen taksinsa kyytiin istahtavien asiakkaitten. Polut risteävät.

Kirja on pituutensa puolesta nopealukuinen, mutta sisällöltään tiivistä ja täysipainoista kuin ruisleipä. Ruisleivän lailla siinä riittää pureskeltavaa ja jälkimaku on viipyilevä. Jos naturalistinen mestarillisuus kiinnostaa, lukekaa. Jos elämän rumat puolet ahdistavat, kiertäkää kaukaa.

3 kommenttia:

  1. Nimetön8.6.08

    Salmisen ahdistava ja kyyninen maailmankuva kyllä tulee vahvasti esiin Ei-kuoressa. Minun mielestäni se on tosi hyvä kirja. Hyvin kirjoitettu. Kirjan maailmasta poisrämpinen vei aikansa, mutta olikin sitten ihana huomata, että ei maailma ihan noin hirveä ole. Sitä ikään kuin alkaa etsiä parempaa, kun lukee Salmista. Salminen tikisti kirjoihinsa masentavan maailmankuvan eikä valoa lainkaan. Ei-kuoren jälkeen muistan miettineeni häntä ja sitä minkälainen ihminen hän mahtaa olla. Muistin että hän on ollut toimittajana iltalehdessä tai jossain sekä taksikuskina. Molemmat duunipaikat painottavat kyllä maailman ankeutta, kylmyyttä ja toivottomuutta, minun mielestäni. Täällä yksi taksikuski sanoi kerran minulle, että jos joksikin alat, niin älä ala taksikuskiksi, sillä silloin kaikki on menetetty...

    Ei-kuori on raadollinen kirja. En haluaisi itse kokea moisen kirjan tuottamaa tuskaa. Mieti missä mielentilassa joudut olemaan kuukaudesta toiseen kirjaa tehdessäsi...

    Ne pienet, kauniit lyyriset pätkät olivat ainoat inhimilliset valopilkut kirjassa. Mutta sitä ei käy kieltäminen, että Salmisen tyyli oli loppuun saakka hiottua ja kasassa pysyvä. Siinä ei ollut mitään epävarmaa. Loistava kirjailija.

    -mrs morbidi

    VastaaPoista
  2. Nimetön22.2.13

    Minäkin pidin tästä - kaiken ahdistavuuden keskellä on todella kauniisti kuvailtuja hetkiä, mikä kertoo lukijalle, että räkäisinkin äijä kaipaa jotain kaunista. Tämä oli minunkin ensimmäinen Salmiseni, jonka jälkeen oli pakko lukea lisää. Ihmettelin itsekin, kuinka tälläinen on päässyt kustantamosta "läpi", kuten mietin myös sitä, miksi tästä kirjailijasta en ollut kuullut mitään ennen kuin sitä muut minulle kehuivat. Ei tainnut olla Salminen naistenlehtien toimittajien päiväuni haastateltavaksi, tokko olisi suostunutkaan. Ja nyt hän on mennyt.

    t. Miina

    VastaaPoista
  3. Kyllä, hieno kirja kaikessa raadollisuudessaan!

    VastaaPoista