perjantai 30. syyskuuta 2011

Tammen vieraana

Keskiviikkoiltana pääsin vierailemaan Korkeavuorenkadulla Tammen syysjuhlissa. Mukanani ei valitettavasti ollut kunnon kameraa ja sekä sisällä että ulkona oli hieman liian hämärää kännykameralla kuvaamiselle, joten nostan tähän kuvitukseksi joitakin kiinnostavia kirjapoimintoja.


Tammen juhlissa oli hyvää ruokaa, huono ilmanvaihto, todella paljon väkeä ja ihania arkistokirjahyllyjä, muun muassa Keltainen kirjasto hyllytettynä ilmestymisjärjestyksessä. Pari kirjaa taisi näytekappaleista puuttua, mutta kokonaisuutena keltainen kirjarivi oli todella komea!

Tunnistettuja kirjabloggaajia oli paikalla kuusi kappaletta, ja Tammen väkeä tuntevan Karoliinan esittelemänä pääsin vaihtamaan muutaman sanan kustantamon edustajan kanssa, joka kohteliaasti kiitteli kirjablogeja kiinnostaviksi. Muiden vieraiden joukossa oli paljon nimekkäitä kulttuurialan vaikuttajia ja esimerkiksi Akateemisen kirjakaupan väkeä, joita kehuin hyvän valikoiman ylläpitämisestä. Ehdottomasti kiinnostavin vieras oli silti eräs noin kymmenvuotias tyttö, joka oli tullut juhliin kai äitinsä kanssa. Jo noin tunnin päästä hän oli vetäytynyt lasten- ja nuortenkirjahyllyn luo nojatuoliin lukemaan. Juuri niin olisin itsekin sen ikäisenä tehnyt, jos olisin moisiin juhliin joutunut!

Kuva: Tammi.
Eniten ilahduin, kun huomasin Keltaisten pokkarien hyllyssä Peter Høegin Rajatapaukset. Näköjään jo viime vuoden puolella on tämä painos ilmestynyt, miten lie mennyt minulta ohi. Alun perin vuonna 1994 suomennetun kirjan olen lukenut viimeksi joskus 90-luvun lopulla ja se on jäänyt mieleeni todella hienona. Pittääpä harkita vakavissaan että lukisi tämän tässä joskus sopivana hetkenä taas uusiksi! Lastenkotilapsista kertova omaelämäkerrallinen romaani on muistikuvieni mukaan järkyttävä mutta upea.

Kuva: Markko Taina / Tammi.
Huomioni kiinnittyi myös erääseen erikoisen tuntuiseen kotimaiseen esikoisromaaniin. Teuvo Nisoniuksen Axel Tulikiven traagillinen kohtalo kertoo 1920-luvun nuoresta maisterista, joka tutustuu Sigmund Freudin psykoanalyysiin ja ryhtyy soveltamaan menetelmää omatoimisesti naispotilaisiin ja tutustuu erityisesti naisen seksuaalisuuteen... Selailin ja lueskelin kirjaa sieltä täältä, tyylillisesti sisältö ei valitettavasti aivan tuntunut nousevan lupaavan ennakkoasetelman tasolle, mutta mielenkiintoisen tuntuinen romaani yhtä kaikki.

Kuva: Katariina Tirkkonen-Wane / Tammi.
Kolmas kirja, jota unohduin selailemaan pitkäksi toviksi, kuuluu kategoriaan, josta puhun tavallisimmin "hömppäaskartelukirjoina". Nettideitit - uusi onni verkosta? tuntuu olevan sitä mitä otsikko sanookin, eli opas nettideittailun maailmaan. Mukana on sekä ohjeita että nettitreffeillä käyneiden vinkkejä. Joten jos aihe kiinnostaa, nyt on tarjolla suomalainen, kahden kirjoittajan voimin tehty opas nettideittailuun!

Kirjabongailusta erityisen mielenkiintoista oli tutkia Morren kanssa arkistohyllyn Stephen King -kokoelmaa. Morre kertoi, että Kingin Se pyörii huutonetissä todella kovissa hinnoissa, kun uutta painosta ei ole otettu. Lukitussa lasikaapissa oli Se, sekä ykkös- että kakkososa, joten onpahan ainakin nähty tämä keräilyharvinaisuus. :)

Tammen alakerrassa on kirjamyymälä, joten jos joku haluaa tehdä kävelykierroksen Helsingissä ja tutustua kustantamojen omiin myymälätiloihin, se onnistuu helposti. Tammi löytyy osoitteesta Korkeavuorenkatu 37, josta ei ole kuin kivenheiton matka Otavalle osoitteeseen Uudenmaankatu 10, ja sieltä on hyvin lyhyt matka WSOY:lle osoitteeseen Bulevardi 12.

Illalla poljin kotiin pyörälaukku täynnä kirjoja - nimittäin kirjastosta lainattuja sarjakuvia. Teimme Kirjainten virran Hannan kanssa ennen tilaisuuteen menoa iskun Rikhardinkadun kirjaston sarjakuvahyllylle, ja joukkopsykoosiin näköjään pääsee hyvin jopa kahden ihmisen voimin, sillä lainasimme kumpikin varmaan pari kiloa sarjakuvia. Niistä lisää myöhemmin.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Kuva: Elina Warsta / Siltala.
Kari Hotakaisen uutuus Jumalan sana on medianäkyvyytensä puolesta varmasti syksyn ykköskirjoja. Minua kirja toisaalta houkutti, toisaalta emmin. "Yhden päivän romaani kapitalismista?" Ei kai vaan katkeraa tilitystä siitä, kuinka kauheaa tämä nykyinen maailmanmeno onkaan. Voivoi ja pari tuskanhuutoa päälle!

Mutta en saanut sitä mitä luulin. Sain jotain muuta. Arvaamatonta. Ahdistavaa. Hauskaa. Mahtavaa kieltä.

Kirjaa on luettu blogeissa jo aika lailla, ainakin Aamuvirkku yksisarvinen, Morren maailma, Kaiken voi lukea! ja Opuscolo ovat tätä käsitelleet. Minun Hotakais-historiassani paras kokemus on tähän mennessä ollut Klassikko. Pystyikö Jumalan sana nousemaan sen rinnalle?

Klassikosta kirjoitin, että tekstin takaa kumpuaa ahdistava pohjavire. Jumalan sanassa ahdistus ei ollut enää pohjavire, vaan läsnä hyvin vahvasti. Ulkoiset tapahtumat ovat niukat: Konserni Oyj:n johtaja Jukka Hopeaniemi on jäänyt jumiin Lappiin, sillä lennot on peruttu tulivuorenpurkauksen vuoksi. Hän tilaa isänsä entisen autonkuljettajan Armaksen hakemaan hänet Jaguarilla Helsinkiin, jossa hänen pitää esiintyä aamutelevision lähestyksessä. Armas on jo eläkkeellä, hän kuljetti Jukan isää Uljasta, Konsernin entistä johtajaa, idänkaupan kosteina kulta-aikoina.

Kehun nyt Kari Hotakaista täsmälleen samoin perustein, joilla kritisoin Riikka Pulkkista: niukkojen ulkoisten tapahtumien päälle Hotakainen rakentaa laajoja kielellisiä kerroksia. Kielen varaan rakentuva romaani voi jäädä tyhjyyttä kumiseviksi koukeroiksi, tai sitten sille voi käydä kuin Jumalan sanalle: sana tulee lihaksi. Hotakainen puhaltaa mestarillisesti eloon menneisyyden ja tulevan, idänkaupan historian, globaalin markkinatalouden tuiverrukset, yhteiskunnan pudokkaiden ja kuohukerman äänet. Silloin kun lukiessa alkaa miettiä, että tämän kirjan voisi lukea myöhemmin uudelleen, tietää olevansa hyvän kirjan äärellä.

Päähenkilön valinta ja käsittely on mielenkiintoista. Yleensähän yritysjohtajista ei kirjoiteta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa erityisen säälitteleviä tai empaattisia muotokuvia. Usein johtajia käsitellään määrätietoisina pahiksina, jotka kylmästi laskevat taloudellista maksimihyötyä, eivät ymmärrä tavallista kansaa, ovat ahneita ja inhottavia. Jukka Hopeaniemi tilittää automatkan aikana Armakselle elämäänsä, jonka Hotakainen esittää kultaisena häkkinä. Vaurautta on, mutta vapaus on minimoitu. Lukijan - siis minun - sympatiat kääntyvät Hopeaniemen puolelle.

Punnittu, kypsä ja hiottu kieli on niin maukasta, että melkein joka sivulta voisi poimia sopivan sitaatin. Otan kuitenkin tämän:

"Kun raha vapautui, satuin olemaan häkin suulla. Raha tuli ulos pelokkaana, se ei ollut aiemmin liikkunut vapaasti tässä maassa. Minulla oli taskussani keksejä, joilla houkuttelin sen tekemään yksinkertaisia temppuja. Olin ensimmäisiä, jotka uskalsivat kesyttää rahan ja kotouttaa sen osaksi villiä pohjolaa. Kotouttaa on uusi verbi, josta pidän ja jota käytetään nykyisin maahanmuuttajien asiassa. Raha jos mikä oli 80-luvun lopussa maahanmuuttaja, viluinen ja pelokas."

Yritin tarkkailla mainitsemani ahdistavuuden tunteen vaikutusta. Pääsin kiinni parista langanpäästä. Ensinnäkin, Jumalan sana on monelta osin vaikuttavaa ajankuvaa. Parinkymmenen vuoden päästä tätä kirjaa voinee lukea uskottavana, näkemyksellisenä ajan hengen kuvauksena. Mutta onko niin, että kun elää vielä tätä kyseistä aikaa, on vaikea katsoa peiliin ja nähdä todellisuus puettuna kaunokirjalliseen asuun? Tässä on ripaus Arto Salmista, joskaan ei yhtä raadollisena. Idänkaupan historiassa maistuu siemaus Jari Tervon - Hotakaisen vanhan opiskelukaverin - Myyrää. Henkilöhahmot ovat kaunokirjallisia mutta tosia, tunteineen jopa ahdistavan tosia. Mutta kyllä Hotakainen huumoriaankin väläyttää, välillä hillitymmin, välillä niin että purskahdin hohottamaan ääneen.

Jossain blogikeskustelussa puhuttiin vähän aikaa sitten kirjojen lopuista ja siitä, kuinka huonolla lopulla voi lässäyttää ja hyvällä lopulla kruunata kirjan. Jumalan sanassa loppu on hieno huipennus, ja mikä tärkeintä, se tarjoaa katharsiksen.

Uusintalukemisen mieliteko heräsi kai siksikin, että tästä kirjasta voi taatusti lukea monia tasoja, ja minä en tällä ensilukemisella niitä varmasti tavoittanut. Raamatullinen tulkinta voisi olla yksi operaatio, sillä kirja alkaa sieltä missä maa oli autio ja tyhjä, kuten Opuscolossakin todettiin. Musiikki voisi tarjota avaimen toiseen tulkintasuuntaan, musiikin termejä hyödynnetään kirjassa ja väliin mahtuu pitkiä analyysejä nimeltä mainituista artisteista. Ja varmasti muitakin lähestymistapoja löytyy, ehkä huomaan niitä joskus myöhemmin.

No oliko tämä nyt sitten Klassikkoa parempi? Jumalan sana oli kirjana sen verran erilainen, että näitä kahta kirjaa onneksi voi ihan suoraan verrata keskenään. Jatkuva tyylillinen uusiutuminen on muutenkin ollut Hotakaisen tavaramerkki. Kypsä kirja tämä ehdottomasti on, sellainen kypsyneen taiteilijan taidonnäyte. Puhtaan henkilökohtaisella mittapuullani sanoisin, että kyllä tämä sinne kärkipaikoille nousee.

Elina Warstan toteuttama kansi on sarjakuvamaisuudessaan hieno. Warstan käsialaa oli myös Melomisen kansi, ja Morre kehui juuri Warstan toteuttamaa kantta Kerjäläisessä ja jäniksessä. Voi olla, että hienot kannet saavat senkin takia lisää painoarvoa, että todella monissa romaaneissa käytetään nykyään kansikuvina neutraaleja kuvapankkikuvia, joihin silmä kyllästyy aika äkkiä.

Pakko lainata loppuun vielä Aamuvirkun yksisarvisen mainiota määritelmää Hotakaisen kielestä: "Jos ihmiset osaisivat kirjoittaa sähköposteja kuten Hotakainen kirjoja, ne olisivat 2/3 lyhyempiä kuin nyt mutta naurattaisivat kymmenen kertaa enemmän." Juuri näin.

ps. Huomasin käyttäneeni tässä paljon samoja sanoja ja ilmauksia kuin Kaiken voi lukea! -blogin Jorikin... Liekö alitajunnasta tulleita muistumia tai sitten ajatukseni vain ovat laukanneet kovin samoja ratoja... En nyt kuitenkaan kehtaa enää editoida noita pois.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan

Teen sarjakuvafestivaalin saaliistani yhteispostauksen, sillä luin ostokseni heti tuoreeltaan ja osan olen lukenut viikon mittaan useampaan kertaan.


Ottopoikia ja työläistyttöjä on Tampereen museokeskus Vapriikin juhlajulkaisu, joka on syntynyt Tampereen vuonna 2009 vietettyjen 230-vuotisjuhlien innoittamana. Vapriikkilaiset ovat selvästi fiksua väkeä, sillä he päättivät elävöittää historiaa sarjakuvilla. Yhdeksän tarinaa tamperelaisista kattaa ajan esikristilliseltä ajalta nykypäivään, tosin pieni katkos väliin mahtuu, sillä jo toinen tarina hyppää 1800-luvulle. Sinänsä tämä toki on ihan ymmärrettävä ratkaisu, leimaahan Tampereen historiaa teollisuuden vahva kasvu.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Pauli Kallio on kirjoittanut tarinat ja Tiitu Takalo vastaa piirrosjäljestä. Tarinoita on ollut työstämässä Vapriikin työryhmä, ja museon väki on kirjoittanut väliin pieniä katsauksia Tampereen historiaan. Tämän albumin voi mainiosti lukea "pikahistoriankirjana", tästä todella sai selkeän ja kattavan kuvan Tampereen vaiheista ja monen kohdan voi yleistää koskemaan laajemmin koko Suomen historiaa.


Mutta mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa - tämä tulee mieleen lyhyiden tarinoiden draamallisuudesta. Sitä nimittäin saisi olla enemmän. Okei, tarkoitus on kuvata tavallisten ihmisten arkielämää, mutta näitä arkielämän mininovelleja olisi voinut vähän dramatisoida lisää... nyt osa pätkistä on vähän liiankin yksioikoisia. Jos lopussa huomaa kääntävänsä sivua ja ihmettelevänsä että joko se loppui, niin ehkä pikkuisen olisi voinut tarinoita vauhdittaa. Ja esimerkiksi sisällissota sivuutetaan maininnalla, vaikka Tampere oli keskeisessä roolissa sisällissodassa ja Tampereen taistelu kuuluu Pohjoismaiden sotahistorian suurimpiin taisteluihin.

Mutta epäilemättä työryhmällä on ollut valinnoilleen hyvät perustelut. Tiitu Takalon piirrosjälki sen sijaan ei pettänyt - senhän mainitsinkin ratkaisevaksi ostoperusteeksi. Takalo on ihan älyttömän taitava piirtäjä, esimerkiksi hienot "valotäplät" henkilöiden kasvoilla ovat sellaisia, joita oikein unohtuu tutkimaan. Ajankuvan hallitsemisesta esimerkiksi 1990-luvun lamaan sijoittuva tarina oikein nauratti - niin monta pientä yksityiskohtaa, joista aika tulee elävästi mieleen. Hienoa!

Kaarina Uimosen Cleaning is for hipsters taas oli jotain sellaista, mistä en osaa tyhjentävästi sanoa oikein mitään... ja sehän on kai tarkoituskin, olihan julkaisu ostettu Pienlehtitaivaasta ja toteutettu kopiokoneella. Kartonkikannet olivat uniikkikappaleita, jokainen sai omannäköisensä. Mukana tuli myös postikortti. Hienoa palvelua! Tarina kerrotaan englanniksi, varmaan suuremman yleisön tavoittamiseksi.

Blogeissa on viime aikoina puhuttu lukuvalintojen tekemisestä oman mukavuusalueen ulkopuolelta, ja tämä oli minulle hyvällä tavalla oman mukavuusalueen ylittämistä. Anarkistinen, poukkoileva, logiikan rajoja koetteleva ja muutenkin hervoton tarina kertoo kolmikosta, joka pääsee asumaan kartanoon omistajan loman ajaksi, mutta kartanossa pitää siivota. No tästähän seuraa kaikenlaista jännää... Ei tästä voi oikein muuta kertoakaan, suosittelen vierailemaan ensi syksynä sarjakuvafestivaalien pienlehtitaivaassa ja tekemään yllättäviä löytöjä! :)

Kuva: Asema Kustannus.
Parhaaksi ostoksekseni osoittautui Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan. Ensiksi pitää kehua pienen Asema Kustannuksen tasokasta työtä. Albumin paperi on paksua ja laadukasta, värintoistoa upeaa - ja mikäs on toistaessa, kun Koljonen niin herkullisilla väreillä Intiasta kertookin. Aseman tyyliin kuuluu myös se, että albumien alalaidassa juoksee englanninkielinen käännös. Näin sarjakuvaa voivat lukea muutkin kuin suomenkieliset. Albumin kotisivulta voi lukea neljä ensimmäistä sivua näytteeksi.

Luin albumin monta kertaa peräkkäin mutten ole vieläkään saanut siitä tarpeekseni. Pelkästään tämän vuoksi olen valmis määrittelemään tämän erittäin onnistuneeksi taideteokseksi - jos teos ei päästä lukijaa otteestaan vaan pakottaa palaamaan pariinsa yhä uudelleen, niin jotain siinä on tehty oikein. Koljonen on hyvä tarinankertoja, hyvä piirtäjä - rento kynänjälki tuo mieleen Ville Rannan tyylin - ja taitava värittäjä.

Albumista löytyvä kuva on kopioitu Hanna Koljosen blogista.
Vaan eihän tekninen taitavuus riitä mihinkään, jos tarina ei herätä tunteita. Ja tämä herätti. Albumi kuvaa matkaa Äiti Amman ashramiin - siis hengelliseen keskukseen - Intiaan. Koljonen avaa hengellistä etsintäänsä, johon on kuulunut kaikenlaista, uskonnollisen kirjallisuuden lukemisesta hallusinoivien sienien syöntiin. Äiti Amman saapuminen Helsingin Kaapelitehtaalle halaamaan suomalaisia on tarinan käännekohta.

Kuulostaako hihhuloinnilta? Pelottavalta? Oudolta? No samalta varmasti kuulosti Seija Vilénin Mangopuun alla -kirja, joka kertoo suomalaisen tytön liittymisestä Hare Krishna -uskontoon. Mangopuun alla tuli useammankin kerran mieleen, Syliinvaellus Intiaan sopii sille sisarteokseksi mainiosti. Koljonen kertoo kokemuksistaan vetävästi, samastuttavasti, rehellisesti, hauskasti ja terävästi. Tätä voi lukea niin uskonnoton kuin uskonnollinenkin ihminen. Sanoisinpa, että tämä kannattaa lukea sitä suuremmalla syyllä, mitä kärjekkäämpiä mielipiteitä ja ennakkoluuloja esittääkään uskonnoista tai vieraista kulttuureista!

Kerrataanpa lopuksi vielä festivaaliostosten perusohje. Kun olet menossa jonnekin tapahtumaan, nosta automaatista mukaan käteistä sopiva summa ja anna itsellesi lupa tuhlata se heräteostoksiin festivaaleilla. Tällä tavalla ostoksia ei tarvitse liiaksi arpoa, vaan jotain mielenkiintoista mukaan tarttuu varmasti. Nämä(kin) julkaisut kun ovat kaikki sellaisia, joita ei useimmissa kirjakaupoissa ole edes saatavilla, ja vaikka olisikin, tuskin tulisin ostaneeksi kiireisen arkiasioinnin yhteydessä. Nyt olen iloinen, että nämä hyllyyni päätyivät, erityisesti tuo Syliinvaellus Intiaan on oikea aarre!
 

torstai 22. syyskuuta 2011

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär

Kirjahyllystäni löytyy nostalgia-aarteiden osasto, jonne tulee silloin tällöin osteltua sellaisia kirjoja, joista olen tykännyt lapsena tai nuorena. Arabella, merirosvon tytär päätyi hellään huomaani joskus toissa kesänä, en muista mistä divarista. Kirja on priimakuntoinen, joku on kohdellut vuonna 1987 ilmestynyttä opusta hyvin. Kiitos hänelle!

Alkuperäisteos Arabella, mereröövli tütar on ilmestynyt Virossa (silloin osa Neuvostoliittoa) vuonna 1982. Kirjailija Aino Pervikiltä on suomennettu myös kirjat Konkkamuori ja Konkkamuori ja kapteeni Trummi, joista muistan lukeneeni ainakin ensinmainitun. Virolaisen lastenkirjallisuuden ja sen suomentamisen nykytilanteesta kannattaa lukea Saran mainio raportti.

Luin Arabellaa lapsena monet kerrat ja tykkäsin kovasti. Nyt matka merirosvolaivalla Arabellan seurassa oli sellainen, kuin nostalgia-aarteiden pariin palaaminen usein. Muistaa monta tuttua tunnetta, joita lapsilukijana koki, mutta samaan aikaan moni seikka näyttäytyy ihan uudessa valossa.

Aivan ensimmäinen uusi ajatus oli tämä: oliko Ronja ryövärintytär mahdollisesti Aino Pervikin innoittaja tälle kirjalle? Ajatus ei ole mahdoton, sillä Ronja ilmestyi Ruotsissa vuonna 1981. Kirja on kuitenkin vironnettu vasta vuonna 1987. Menee mahdottomaksi arvailla, olisiko ruotsalainen Ronja jotenkin päätynyt Aino Pervikin käsiin Neuvosto-Viroon ja olisiko sillä voinut olla vaikutusta. Ja vaikka molemmissa kirjoissa on samanlainen lähtöasetelma - päähenkilönä rosvopäällikön ainoa tytär - ei Arabella muuten mitenkään erityisesti muistuta Ronjaa. 

Toinen ajatus oli samanlainen kuin Onnelia ja Annelia lukiessani. Lapsena samastuin päähenkilöön ihan täpöllä, mutta aikuislukijan silmiin päähenkilö oli melkoisen "tyhjä taulu", vailla mitään erikoisempia persoonallisuuden piirteitä. Arabellaa kiinnostavammaksi henkilöhahmoksi nousee vaikkapa Hassan, kulkija, joka pelastetaan rosvolaivaan ajelehtivalta lautalta. Silti eniten tilaa saavat merirosvot itse. He ovatkin värikästä porukkaa.

Aikuislukijalle kirjassa on vähän turhan paljon alleviivausta: rosvojen pahuutta, tunteettomuutta ja rahanahneutta korostetaan vähän liikaa. Nykylukijan makuun myös etniset stereotypiat ovat kirjassa hieman liian kärjekkäitä. Liika mustavalkoisuus söi viihdyttävyyttä, jota sitäkin kirjasta löytyi. Pervik onnistuu monessa kohtauksessa maalaamaan kiehtovan ja uskottavan maailman täynnä merenkulkijaromantiikkaa. Laivalegenda Lentävä Hollantilainenkin näyttäytyy erittäin vakuuttavasti. Ja luku, jossa kerrotaan vajottavasta vedestä, toi elävästi mieleen selkäpiin karmimisen lapsena tätä lukiessa.

Kirjan loppuratkaisua en muistanut, ja loppu olikin lastenkirjalle melkoisen poikkeava. Näitä Neuvostoliiton aikana julkaistuja kirjoja lukee välillä liiankin ylitulkitsevasti: onko kirjaan kätketty neuvostoajasta kertovaa yhteiskuntakritiikkiä tai symboliikkaa? No yhtä hyvin voisi kai miettiä, millä lailla nykysuomalaisesta kirjallisuudesta voi löytää symboliikkaa Euroopan unioniin kuulumisesta. (Toim. huom: en rinnasta Euroopan unionia Neuvostoliittoon poliittisessa mielessä.) Arabellasta voi tällaista symboliikkaa - ainakin etäisesti - löytää vaikka kohdista, joissa ihmisiä katoaa jäljettömiin. Mutta muuten Pervik tuntuu olevan puhtaasti merirosvoromantiikan jäljillä, hieman Aarresaaren hengessä.

Hyvä dramatisoinnin taito Pervikillä kyllä on, tarinan kuljetus toimii. Suomennos on hyvä, asialla on ollut Eva Lille. Edgar Valterin kuvitus on aivan erityisen ihanaa, tunnelmallinen piirroskuvitus oli sekin lähes yhtä lumoavaa kuin lapsena. Erityisesti lukujen loppuun sijoitetut pikkukuvat olivat todella hienoja.

Tulipa oltua puolivahingossa suorastaan ajankohtainen, sillä Jenni muistutteli, että kirjamessujen tämän vuoden teemamaa on Viro.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Sarjakuvafestivaalin satoa

Suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlia vietettiin Helsingin 26. Sarjakuvafestivaaleilla. Tapahtuma oli toteutettu mainiosti. Minä aloitin tapahtumaan osallistumisen lauantai-iltapäivänä Kirjasto 10:n tiloissa, valinta perustui polkupyörän parkkeerausmahdollisuuksiin.


Osuin sopivasti paikalle kuulemaan sarjakuvavinkkauksesta. Hervantalainen kirjastovirkailija Matti Karjalainen vetää kirjavinkkauksia koululaisille ja on sarjakuvafanina erikoistunut myös sarjakuvavinkkaukseen. Aiheesta voi lukea myös Kirjavinkkariblogista. Matti aloitti kertomalla opettajien suhtautumisesta sarjakuviin - vaikka sarjakuvan arvostus onkin viime vuosina noussut, löytyy Suomesta silti edelleen paljon opettajia, jotka kirjastovierailuilla kieltävät oppilaita menemästä sarjakuvahyllylle ja käskevät lainaamaan jotain "oikeaa luettavaa". Lopuksi Matti vinkkasi festivaalin Pienlehtitaivaassa myynnissä olevia omakustanteita, ja mainioita opuksia vinkattavaksi oli päätynytkin!

.

Sitten siirryin Lasipalatsin aukion päätelttaan. Väkimäärä oli kiitettävä, ja myyntipöydät notkuivat herkkuja... yritin kuitenkin hillitä ostohysteriaa, joka massan seassa helposti tarttuu. Useimmilla kustantamoilla oli omat pöydät, paikalla oli sekä suuria kustantamoja kuten WSOY ja Otava, sekä pienempiä, kuten Arktinen Banaani ja Asema Kustannus. Lisäksi oli divaripöytiä, yhteispöytiä ja monien muiden sarjakuvaa myyvien tahojen pöytiä. Tarjonnan katselu oli siinäkin mielessä mahtavaa, että kerrankin NÄKEE kiinnostavaa sarjakuvaa myynnissä laidasta laitaan - olen tainnut joskus rutkuttaa ketjukirjakaupoista ja sarjakuvien myymälänäkyvyydestä... Pääteltassa pyöri haastatteluja jatkuvalla syötöllä, mutta ruuhkainen teltta ei ihan yhtä miellyttävä kuunteluympäristö ollut kuin rauhallinen Kirjasto 10.


Vaikka uutuuspinoissa oli tarjolla kaikenlaista houkuttelevaa, niin divaripöytien tarjonta oli erityisen kutkuttavaa. Esimerkiksi tämän kuvan vasemmassa yläreunassa muoviin kääritty lehti on Jippo vuodelta 1978. Kannessa kerrotaan, että pakkauksessa on mukana "satumainen rahantekokone", mikä lienee tuo harmaa häkkyrä kannen päällä. :)

Matin vinkkausten innostamana suuntasin seuraavaksi pääteltan viereiseen Pienlehtitaivaaseen. Taidan sarjakuvamakuni puolesta olla melkoinen mainstream-lukija, mutta nythän minulla oli hyviä täkyjä mielessä. Ostin Matin vinkkaaman Cleaning is for hipsters -omakustanteen, ja lisäksi ostin tamperelaisen museokeskus Vapriikin julkaiseman Ottopoikia ja työläistyttöjä. Siinä houkutuksena oli erityisesti taitavan Tiitu Takalon piirrosjälki.

Pienlehtitaivaassa pörrääminen oli senkin vuoksi hauskaa, että nuoret luovat sarjakuvaharrastajat ovat myymässä omia töitään, ja kirjo on valtava... Luovuuden juhlaa!

Sunnuntaina tähtäsin paikalle festivaalin päättymisen aikoihin kuuntelemaan Pertti Jarlaa ja Maijastiina Vileniusta. Aiheena oli Vileniuksen pro gradu -työhön pohjautuva Minä sinulle homonyymit näytän! -kirja, jossa avataan Fingerpori-sarjakuvan kielellistä leikittelyä.


Lisäksi ostin Hanna Koljosen albumin Syliinvaellus Intiaan, syynä se että muistin törmänneeni joskus Koljosen sarjakuvablogiin. Albumi kertoo matkasta Intiaan halaamaan Äiti Ammaa.


Festivaali tavoitti tapahtuman historian ennätysyleisön, yli 25 000 kävijää. Kannattaa panna muistiin, että ensi vuonna syyskuun puolivälissä festivaali mitä todennäköisimmin taas järjestetään. Tähän tapahtumaan kannattaa tulla kauempaakin!

Ps. Sarjissaaliin arvio täällä.

torstai 15. syyskuuta 2011

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Kuva: Robustos / Sára Köteleki
Suosikki-inhokkisanontani on "en ole koskaan kuullutkaan". Sillä kuka tahansa pystyy antamaan itsestään hölmön vaikutelman. Tähän tapaan: "Ai mikä? Urho Kekkonen? Siis mä en ole koskaan kuullutkaan. "Ai missä? Ai Tampereella? Missä se on? En mä vaan ole koskaan kuullutkaan." "Ai mitä, voiko kaupasta ostaa perunoita? Teetkö sä niin? Emmä ole koskaan kuullutkaan."

Tästä huolimatta olin kirjoittamaisillani, että en ollut koskaan kuullutkaan Siiri Enorannasta muualla kuin kirjablogeissa. Halusin kuitenkin tarkastaa asian, ja tein Enorannan nimellä haun Kritiikkiportissa. Koska Enorannan kirjoja on arvosteltu mm. Hesarissa, jota luen päivittäin, niin kaipa hänen nimensä jossain on joskus silmiini osunut. Esikoisteos Omenmean vallanhaltijat, joka on ollut Finlandia Junior -ehdokkaana vuonna 2009, ainakin kuulosti sellaiselta että olen varmaan siitä jostain lukenut.

Kipinä Gisellen kuoleman lukemiseen syttyi kuitenkin puhtaasti kirjablogien kautta. K-blogin kiittävä arvio sai minut kirjan pariin. Voivottelin tosin kommentissani, että ei kai taas ole luvassa kiellettyä rakkautta sisarusten välillä. No jos kertojana on isoveli Joel ja balettikoulusta kotiin palaava pikkusisko Linnea on elänyt erossa perheestään vuosia ja takakannessakin luvataan että "tulevaisuus syöstään mahdottomaan kurssiin", niin insestisiin teemoihin tässäkin päädytään. Ihmettelin aihetta viimeksi Routasisarukset luettuani, nyt yritin googlettaa netistä kirjallisuusanalyyseja, joissa selitettäisiin, millä tavoin ja miksi fiktiossa sisar-veli-romansseja kuvataan. Suoraan en sellaista löytänyt, mutta Wikipedia-kirjalistan kyllä, sieltähän löytyy Topeliustakin!

Tulkitsen itse, että tällaisen tabun käyttäminen fiktion aineksena antaa ensinnäkin kirjailijalle käteen tehokkaan dramaattisen aseen. Toiseksi pohdin, että ehkä nykyinen sirpaleinen ihmissuhdekenttä saa aikaan sen, että romanttis-eroottisen fantasian yhdistäminen perheeseen muistuttaa siitä turvallisuuden tunteesta, jota hyvä perhe parhaimmillaan antaa. Jos ihmissuhteissakin eletään pätkäelämää, niin perheen ihanne edustaa - ainakin teoriassa - pysyvyyttä ja turvallisuutta. 

Mutta Gisellen kuolema osoittautui niin hyväksi kirjaksi, että ei tässä mihinkään tunkkaiseen sosiaalipornoon heittäydytä vellomaan, vaan kohotaan arjen yläpuolelle. Merkillisellä tavalla, sillä kirjan konkreettinen taso on kyllä tukevasti kiinni suomalaisessa maaperässä: koulunkäynti, kotibileet, kauppakassien raahaaminen, salatupakointi pakkasillassa, nuhjuiset bändihupparit... Vaan Enoranta koventaa kierroksia, kirjoittaa runollisesti, dramaattisesti, viljelee kauniita ja osuvia metaforia, kuohuttaa loppua kohti tunteet yli äärilaitojen. Teksti on yhtä aikaa kiinni arjessa ja ajattoman lyyristä.

En läheskään koko aikaa pitänyt kirjan hahmoista tai tapahtumista, minulle tämä insestitabu aiheuttaa vähän ällöttävän olon, mutta silti pidin Enorannan tyylistä ja arvostin sitä. Ensinnäkin teksti oikein kihisee luomisvoimaa. Eipä ihme, että Enoranta on ahkeroinut kirjan vuodessa jo kolmena vuonna peräkkäin, edellinen kirja Nukkuu lapsi viallinen ilmestyi syksyllä 2010. On kirjoja, joiden parissa tuntuu siltä, että tekstiä on tuserrettu vuositolkulla kansalaisopiston kirjoittajapiirissä otsarypyt tuskanhiessä. Olo on vähän kuin epävarmaa laulajaa kuunnellessa: no nyt tulee korkea paikka, selviääköhän se siitä - äh, ei se kyllä ihan selvinnyt. Niinpä onkin mahtavaa tuntea vahvan luomisvoiman hyöky, aivan kuin lukijana saisi itsekin siitä ripauksen osakseen. Ehdottoman omaääninen kirjailija Enoranta Gisellen kuoleman perusteella on. Ja kun teksti on tarpeeksi vahvaa, pienet virheetkin on helppo sivuuttaa. Parissa kohtaa tuntui, että jokin sanavalinta horjahti uskottavuudesta, mutta se ei häirinnyt, kun kokonaisuus tempaisi eteenpäin.

Karismaattinen ja sulkeutunut Linnea on kiehtova hahmo, samoin Joel on uskottava kokonaisuus. Perheen äidin ja isän kautta Enoranta kuvaa keskiluokkaisissa perhedraamoissa toistuvaa etääntymisen ja vieraantumisen tunnetta. Vaikka saman katon alla eletään, tuntevatko perheenjäsenet silti toisiaan ollenkaan? Sen verran olen jurputtanut "kahvinjuontikirjallisuudesta", että oli aivan mahtavaa, kun joku pystyy muovaamaan perhedraaman aivan omannäköiseensä muottiin, tuoreella ja voimakkaalla tavalla. Kiinnostava kirjailija tämä Siiri Enoranta, saa nähdä millaista tuotantoa häneltä vielä nähdään!

Kustannusliike Robustos on pieni toimija, pisteet sinne. Kustannusalan kirjo on Suomessa kasvanut siihen malliin, että olen kantapään kautta valitettavasti oppinut välillä vähän epäilemään minikustantamojen työn laatua, mutta tämän perusteella Robustoksella ei ole hätää. Ja Sára Kötelekin suunnittelema kansi on mielestäni poikkeuksellisen hyvännäköinen, kun sitä vertaa tuoreiden suomalaisjulkaisujen kansitaiteen keskitasoon.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm

Kuva: Vertigo.
Viikonloppuna kannattaa suunnata Helsingin sarjakuvafestivaaleille. Tapahtuman pääpaikkana on Lasipalatsin aukio, on siis vieläpä helppo löytää perille! Festareilla on erinomaiset sarjakuvien ostomahdollisuudet, sillä kustantamoilla on siellä usein alehinnat, paikalla on lukuisia pienkustantajia ja divariosasto sekä pienlehtitaivas, jossa harrastajat myyvät itsetehtyjä lehtiä.

Viikonlopun ohjelmasta poimin seuraavat tärpit Lasipalatsin pääteltalta: la klo 12 Ville Tietäväinen (Näkymättömät kädet), la klo 13.30 Zeina Abirached (Pääskysen leikki), la klo 17 sarjakuvamaaottelu improvisaatiopiirroskisassa, su klo 13 Mikko Jeskanen (Perkele - myytillisiä tarinoita), su klo 17.30 Maijastiina Vilenius ja Pertti Jarla (Minä sinulle homonyymit näytän!).

Fables-sarjakuva alkaa uhkaavasti vaikuttaa siltä, että koko sarja pitää lukea. Tällä kertaa nautin makoisana välipalana Fablesin kakkososan Animal Farm. Ehtaa tavaraa! Fabletownia tiukalla otteella pyörittävä Snow White lähtee etääntyneen siskonsa Rose Redin kanssa tarkastamaan Farmin asioita. Eläimelliset satuhahmot elävät eristyksissä Farmilla, mutta mitäs mitäs... ihan kuin siellä suunniteltaisiin vallankumousta!

Willingham pyörittää nykyajan New Yorkiin päätyneitä satuhahmoja nautinnollisesti. Fablesilla on muuten vaikutusvaltainen suosittelija, Facebookin Kotimaiset kirjablogit -sivulla itse Pasi Ilmari Jääskeläinen kertoi lukeneensa näitä paljon ja pitävänsä mukaansatempaavina. 

Ja ketäänhän ei tässä vaiheessa yllätä, että Animal Farm viittasi useissa kohdissa George Orwellin samannimiseen klassikkoon, joka on suomennettu nimellä Eläinten vallankumous. Muita kirjallisia viitteitä heiteltiin ainakin Kärpästen herran suuntaan. Pahiksiksi oli valittu mainio kaarti: Kultakutri esittäytyy kapinallisten kantavana voimana! Hänen suhteensa kolmeen karhuun vaikuttaa aavistuksen kieroutuneelta...

Snow White (Lumikki/Lumenvalko) kerää jakso jaksolta lisää pisteitä minun silmissäni. Tiukkaotteinen leidi ei turhia nössöile eikä tunteile, vaan vastaantulevat ongelmat pannaan halki, poikki ja pinoon. Myös Rose Red (Ruusunpuna) saa hieman sävyjä persoonaansa tässä tarinasikermässä.


Albumin loppuun on koottu luonnoksia ja kansitaidetta, hienoa katseltavaa. Fables on populäärikulttuuria nautinnollisimmillaan.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Karo Hämäläinen: Erottaja

Kuva: WSOY.
Sillä tapahtuu, niinkuin tapahtui, kun mies matkusti muille maille: hän kutsui palvelijansa ja uskoi heille omaisuutensa; yhdelle hän antoi viisi leiviskää, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykynsä mukaan, ja lähti muille maille. 

Se, joka oli saanut viisi leiviskää, meni kohta ja asioitsi niillä ja voitti toiset viisi leiviskää. Samoin kaksi leiviskää saanut voitti toiset kaksi. Mutta yhden leiviskän saanut meni pois ja kaivoi kuopan maahan ja kätki siihen herransa rahan.

Pitkän ajan kuluttua näiden palvelijain herra palasi ja ryhtyi tilintekoon heidän kanssansa. Silloin tuli se, joka oli saanut viisi leiviskää, ja toi toiset viisi leiviskää ja sanoi: 'Herra, viisi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset viisi leiviskää minä olen voittanut.' Hänen herransa sanoi hänelle: 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.'

Myös se, joka oli saanut kaksi leiviskää, tuli ja sanoi: 'Herra, kaksi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset kaksi leiviskää minä olen voittanut.'  Hänen herransa sanoi hänelle: 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.'

Sitten myös se, joka oli saanut yhden leiviskän, tuli ja sanoi: 'Herra, minä tiesin sinut kovaksi mieheksi; sinä leikkaat sieltä, mihin et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, missä et ole eloa viskannut. Ja peloissani minä menin ja kätkin sinun leiviskäsi maahan; katso, tässä on omasi.'

Mutta hänen herransa vastasi ja sanoi hänelle: 'Sinä paha ja laiska palvelija! Sinä tiesit minun leikkaavan sieltä, mihin en ole kylvänyt, ja kokoavan sieltä, missä en ole viskannut. Sinun olisi siis pitänyt jättää minun rahani rahanvaihtajille, niin minä tultuani olisin saanut omani takaisin korkoineen. Ottakaa sen tähden leiviskä häneltä pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen leiviskää. Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on. Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.' 

(Evankeliumi Matteuksen mukaan, luku 25, jakeet 14-30, käännös täältä.)

Ennen seurakuntanuorena ihmettelin tämän Jeesuksen vertauksen julmuutta. Miksi yhden leiviskän miestä niin rangaistiin? Luettuani Karo Hämäläisen Erottajan ymmärrän hieman paremmin. Ehkä Jeesus halusi vain jakaa päteviä sijoitusneuvoja.

Kiinnostuin Erottajasta Hesarin arvion luettuani, blogiarvioita löytyy ainakin Norkulta. Täkynä toimi kirjan talousaihe: kun nykyään työskentelen pankki- ja vakuutusalalla, on mielenkiintoista lukea talousasioista myös romaaneista. Erottaja kuvaa menestyksekkään sijoitusrahastoyhtiön toimintaa. Muistutetaan nyt kuitenkin, että itse en ole sijoitusasiantuntijana yhtään sen kummempi kuin naapurin nainenkaan. Työkavereiden joukosta kyllä löytyy sijoittamisen ja varainhoidon asiantuntijoita.

Karo Hämäläinen on talouden ja taiteen moniottelija: hän työskentelee Arvopaperi-lehden toimituspäällikkönä, on kirjoittanut useita romaaneja ja pyörittää myös kirjallisuuskritiikin verkkolehteä Kiiltomatoa. Miehen tausta ja romaanin aihe tuovat mieleen toisen talousmiehen ja kirjailijan, Tommi Melenderin, jonka romaanin Kunnian mies luin aikanaan lehtiarviota varten. Arviota ei valitettavasti löydy netistä. Etäisenä Erottajan edeltäjänä voisi nähdä myös Veikko Huovisen Kasinomies Tomin.

Kirjan takakannessa Erottaja määritellään trilleriksi. Trillerit eivät ole leipälajini, mutta olen minä jotain trillerimäistä sentään lukenut, ja aika lailla lajityypin tunnusmerkit taitavat Erottajassakin toteutua. Henkilöhahmot ja kieli saavat olla yksioikoisia, kunhan juoni on kimurantti. Tuotemerkkejä ja teknisiä yksityiskohtia viljellään. Nopealla vauhdilla singahdellaan maasta toiseen. Takaa-ajoja löytyy, tappelujakin.

Keskiössä on Erottaja Altius, 2000-luvun menestyksekkäin suomalainen sijoitusrahasto. Tai oikeastaan Erottaja on ehtinyt jo jonkun aikaa toimia Wilénius & Rörstrandin suomalaisena tytäryhtiönä. Perustajajäsenet, Anders Sundström, Rainer Olavi "Rotta" Oraspää ja Krista Saukkonen saivat yrityksen myymisestä hyvät hillot tililleen ja mukavan aseman tytäryhtiön johtoportaassa, mutta L-Day eli  Lehman Brothersin kaatuminen lokakuussa 2008 pistää pakan sekaisin koko finanssialalla.

Peruslähtökohta on dramaturgisesti kiinnostava: pystyvätkö vanhat mestarit nousemaan uudestaan huipulle sen jälkeen kun menestys on kertaalleen jo saavutettu ja suurin nälkä tyydytetty? Kovin harvinainenhan tämä asetelma ei fiktiossa ole, mikä ei ole ihme, koska aihe on niin hedelmällinen. Siinä saa muistuttaa lukijalle, että huipulla tuulee. Mitä isompia ne ovat, sitä kovempaa ne kaatuvat. Jos toimii 99 % verran oikein ja 1 % verran väärin, näyttääkö se ulospäin sataprosenttisen oikealta? 

Anders, Rotta ja Krista ovat kuin Harry, Ron ja Hermione Harry Potterissa, sillä erotuksella että Krista on porukan rohkein riskinottaja. Nämä ihmiset eivät tee rahaa rahan vuoksi, vaan tekemisen vuoksi. "Hyvä palkka" on heille käsitteenä turha: palkkatosite on suurin piirtein yhtä merkityksellinen kuin pullonpalautuskuitti. Oikeat rahat tehdään sijoituksilla ja yrityskaupoilla. Erityisen intohimoisesti markkinoiden myllerrykseen suhtautuu Rotta, jonka aivot raksuttavat taskulaskimen nopeudella. Hänelle mikään ei ole tärkeämpää kuin se, että Erottaja Altius on Suomen paras rahasto ja hän itse paras ja juhlituin salkunhoitaja.

Keskustelu herättää Oraspään. Hän esittelee näkemyksiään finanssikriisin syyvydestä, saa niille lisätukea ja vastakommentteja. Hän testaa ideoita, puhuu yhdestä saadakseen tietoa toisesta. Kankaanpää kuuluu niihin ihmisiin, joiden kanssa markkinoista puhumiseen käytetty aika ei ole hukkaan heitettyä. Toisin on useimmissa asiakastapaamisissa. Satamiljoonainen salkku ei takaa älykkyyttä, markkinan tajua eikä edes nokkeluutta. Hän ei halua käyttää tuntejaan ja minuuttejaan keskustelemalla sellaisen asiakkaan kanssa, joka pitää itseään tietäväisenä luettuaan jonkun joutavanpäiväisen päivänkohtaisen uutisen Kauppalehdestä, DI:stä tai FT:stä ja rakastaa ääntään, kertoo pitkälle menevät tulkinnat yksipalstaisesta jutusta, ei erota kokonaisuutta mutta naurahtelee itselleen monologinsa välissä. Kertoo vitsin väärin. 

Ei Hämäläinen henkilöhahmoilleen mitään psykologista syväanalyysia tee, mutta lähes 500 sivun aikana ehtii kuoria esiin uusia kerroksia, esitellä sekä puhtoiset kulissit että pimeät puolet. Suurimmat sympatiani menivät kuitenkin sivuhenkilöille. Näitä ovat sekä luonteen että ammatin puolesta tiukan kireä controller Auli Haglund, hömelö ja aika reppana W&R Suomen toimitusjohtaja Christer Hammarén sekä vanhan polven teollisuusmies, rehellisen elitistinen Jaakko Leinovaara. Ja uran alkuportailla jo hieman kohonnut Marko Auvinen, Rotan kakkosmies.

Lauseet hyväilevät Auvista. Sammon hallitus ei tekisi tuollaista päätöstä ilman Björn Wahlroosin vahvaa hyväksyntää, eikä Wahlroosin tapoihin kuulu huonojen kauppojen tekeminen. Hän on päässyt ensimmäistä kertaa toimimaan samassa valintatilanteessa kuin Nalle Wahlroos. Hän on valinnut samoin kuin Nalle. Hän tekee rahaa. He tekevät rahaa, hän ja Nalle.

Talousmaailman asiantuntemus näkyy Hämäläisen tekstistä joka käänteessä ja tekee Erottajasta kiinnostavaa luettavaa. En olisi lukenut tätä, jos kirja olisi kuvannut vaikka poliisiaseman toimintaa. Ärsyynnyn, jos kirjailija ripottelee oppikirjamaisia "faktapaloja" fiktion joukkoon, mutta Erottajassa toteutuu mainiosti erään toimialan asiantunteva kuvaaminen ilman, että asiantuntemus tuntuu päälleliimatulta opettavaisuudelta. Subprime-kriisi, islantilaispankkien dominopelimäinen romahdus, sijoittamisen aakkoset tulevat käydyksi läpi. Lukijana huomaa senkin, että välillä tapahtumat tuntuvat kovin todellisuuspohjaisilta, välillä taas siltä että kirjailija nauttii kun saa irrotella mielikuvituksensa voimin - mutta merkillistä on, että vaikeaksi menee sanoa, milloin kuvaukset ovat lähimpänä todellisuutta ja milloin kauimpana siitä. :)

Singer pyörittää päätään ja maistaa juomaansa. Väkevä viina sykkii suoniin.

- Kuka sanoo, ettei naapuripankin pääjohtajan tyttären vesiväriharjoitelma ole taidetta? Et kai ainakaan sinä, tyttären kummisetä? Jos et ehkä itse maksa siitä miljoonaa kruunua, kenties pankkisi maksaa? Epäiletkö? Onko sinulla aikaa? Voisin esitellä sinulle W&R Icelandin pääkonttorin sisustuksen ja taideaarteet. Kyllä. You did guess right. Akvarellistiikka ja puuvärityöt ovat hyvin edustettuina. Jos mietit, kuinka arvostaa W&R Icelandin taseen muut aineelliset hyödykkeet, toivon, että sinulla on tuttuja Sotheby'sillä, Magnús Páll jo huutaa.

Kirjan jälkimmäinen puolisko oli todella mukaansatempaavaa luettavaa ja ahmin tekstiä sormet syyhyten. Entäs ensimmäinen puolisko? Vaikea sanoa, missä määrin lukukokemukseeni vaikutti se, että alkupuoliskoa tuli luettua melko pätkittäin arkikiireitten vuoksi ja jälkimmäisen aikana lukuaikaa oli enemmän. Voi siis olla, että alku ja keskivaiheet olisivat kaivanneet lisää draivia, mutta koska itse pidän paksuista kirjoista ja olen sitä mieltä että tiiliskiven ansioihin kuuluu mahdollisuus pohjustaa tarinaa riittävästi, niin en valita. Lopussa muutama langanpää jätettiin sillä lailla auki, että toisaalta harmitti, kun ei saanut ihan varmoja vastauksia kaikkiin asioihin, toisaalta taas päätin, että avoimet loput antavat lukijalle vapaat kädet kuvitella lopputulos mielensä mukaiseksi. Ja jonkun verran vähäisiä kielikömmähdyksiä kirjasta löytyi, sellaisia, jotka hyvän kustannustoimittajan olisi pitänyt bongata ja korjata ennen kirjan painoon menoa.

Yksioikoisimmillaan tätä voisi suositella kaikista talousuutisista kiinnostuneille. Tiedän kuitenkin, että varsinkin naiset tuppaavat usein kuittaamaan talousasiat jollakin tämäntapaisella fraasilla: "Minä en välitä rahasta." "Minä en ole rahanahne." Muistakaa siis, että käytännössä kaikki tavallisen ihmisen arkielämän valinnat ovat myös taloudellisia valintoja. Missä asut, paljonko asumisestasi maksat? Millaista palkkaa saat, entä muita tuloja? Ovatko ne tulot osinkoja vai Kelan tai sosiaalitoimiston tukia? Mistä hankit ruokasi, entä vaatteet? Eivät markkinavoimat ole kasvottomia vaan ihmiskasvoisia. Joskus ne kasvot kuuluvat toimitusjohtajalle, poliitikolle tai suursijoittajalle, mutta ketjun loppupäästä löytyy aina pitkä rivi ihan tavallisia ihmisiä.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Craig Thompson: Blankets

Craig Thompsonin Blankets on jäänyt ensi kerran mieleen Kuvatuksia-blogin sarjissuosituksista.  Viime talvena Aukko sivistyksessä muistutteli mieleen, että Blanketsiin pitäisi tutustua. Lopullinen sysäys tuli kesällä, kun Rabbin katin takakansisuosittelijoiden joukossa oli Craig Thompson. Kun sitten hakkasin Amazoniin tilausta The Unwrittenin kolmososasta ja tein ennakkotilauksen syksyllä ilmestyvästä nelososasta, muistin samalla etsiä Blanketsinkin. Siitä oli painos loppu, mutta uusi painos oli tulossa, ja männäviikolla paketin sainkin.


Ulkoisesti Blankets oli jyhkein sarjakuvajötkäle aikoihin. Ja painavaa oli tarinakin. Ei ihme, että tämä voitti vuonna 2004 yhdysvaltalaisia sarjakuvapalkintoja huiman kasan, katsokaa vaikka Wikipediasta. Kannattaa myös lukea Time-lehden arvio sekä Ismo Santalan arvio The Modern Wordissa. 

Blankets on sarjakuvaromaani parhaimmillaan. Luvut ovat pitkiä, näin tarinan kuljetus saa tilaa rauhalliseen etenemiseen, toisteisuuteen, uusien näkökulmien avaamiseen. Minuun tämä osui ja upposi melkoisen henkilökohtaisella tavalla. Tunnistin tästä huomattavan paljon omakohtaisia tunnelmia ja tilanteita. Avaan yhtäläisyyksiä kohta hieman tarkemmin. Tässä oli sellaisia tunteita, joita olen itse tuntenut ja sellaisia, joita en ole itse tuntenut, mutta jotka tunnistan.

Omaelämäkerrallinen Blankets kertoo Craig-pojan lapsuudesta ja nuoruudesta Wisconsinin maalaismaisemissa. Äiti on kiihkouskovainen, isä lähinnä välinpitämätön, pikkuveli Philin kanssa pitää nukkua samassa sängyssä, vaikka nukkumisen sijaan illat menevät usein tappeluksi. Lapsuudessa tapahtuu paljon kamalia asioita, mutta myös joitakin hyviä hetkiä jää mieleen. Kun Craig kasvaa, hän tapaa kristillisellä talvileirillä Rainan ja kokee ensirakastumisen.


Wisconsinin takamailla ja lapsuuteni ja nuoruuteni Kainuulla tuntuu olevan paljon yhteistä. Lähes koko albumin ajan on talvi. Minäkin muistan, miltä tuntuu kun ensilumi sataa lokakuun alussa ja sulaa vappuna, miltä tuntuu kun aamulla kouluun lähtiessä on pimeä ja koulusta tullessa hämärtyy pimeäksi uudelleen. Millaista on katsoa auton ikkunasta liikkumatonta maisemaa, jossa tuuli pyörteilee. Miltä taivaalta putoava lumituisku näyttää. Usein nuoruudenrakkautta kuvataan kevään ja kesän kautta, mutta tähän tarinaan talvimaisemat osuvat aivan nappiin.

Craigin perheessä ja naapurustossa elintaso on vaatimaton, mutta koska kaikki ovat suurin piirtein samalla viivalla, kukaan ei tunne itseään köyhäksi, kun ei ole varakkaita vertailukohteita. Kun vertaa 2010-luvun Helsinkiä ja 1980-luvun Kainuuta, tämän merkitys tuntuu olennaiselta.


Teini-iässä Craig lukee ahkerasti Raamattua ja kuuntelee ja kyselee tarkoin raamattupiirissä ja jumalanpalveluksissa pastorien mielipiteitä. Minäkin olin seurakuntanuori, ja vaikka suomalainen, luterilainen seurakuntaelämä ei suinkaan ole yksi yhteen amerikkalaisen konservatiivisen kristillisyyden kanssa, kyllä yhtäläisyyksiäkin löytyy. Minäkin olen pohtinut Raamatun lauseita ja niiden sanomaa. Ja kuten Craig, minäkin olen aikuistumisen myötä etääntynyt seurakunnasta. Blanketsin kristillisistä hiihtoleireistä ja suomalaisista nuorten kristillisistä tapahtumista on helppo löytää yhtäläisyyksiä.

Tarinan alussa Thompson ei anna kovin paljon ajallisia maamerkkejä, mutta kun teini-iän tapahtumiin tultiin, hätkähdin. Craigin on pakko olla samanikäinen kuin minä. Pearl Jam -julisteet seinillä, Nirvana-paidat, mediassa käytetty muotisana grunge. Aika lähelle osuinkin, Thompson on kaksi vuotta minua vanhempi. Lukiessa oli tavallaan järkytys huomata, että joko minunkin ikäluokkani on päätynyt siihen pisteeseen, että nuoruusvuodet voi tiivistää muutamaan tuotemerkkiin ja bändiin, mutta erikoista oli huomata sekin, että tapa, jolla Thompson ajankuvaa käsitteli, todella meni ihon alle. Jotkut pienet yksityiskohdat todella osuivat, kuten avolava-auton ajaminen ja c-kasettien kuuntelu siellä. Tai lankapuhelimen johdon kiertäminen sykeröksi puhelun aikana. Blankets avasi portit alitajuntaani. Se on paljon taideteokselta.


Craigin ja Rainan tunteiden kehittyminen ja yhdessäolo on aivan käsittämättömän upeasti kuvattu. Pakko tyytyä takakansitekstin lainaukseen, jossa siteerataan New York Timesia: "In telling his story, which includes beautifully rendered memories of the small brutalities that parents inflict upon their children and siblings upon each other, Thompson describes the ecstasy and ache of obsession (with a lover, with God) and is unafraid to suggest the ways that obsession can consume itself and evaporate." 

Kuten esimerkkikuvista toivon mukaan näkyy, Thompson on upea piirtäjä. Viivan paksuuden vaihtelulla, tarkan ja luonnosmaisen kynänjäljen vaihtelulla, perspektiivimuutoksilla hän välittää tunteita. Monessa tärkeässä kohtauksessa Craigin arkinen maailma lavenee maagisen realismin keinoin. Läsnä ovat lapsen mielikuvitus, joka voimistaa sekä riemun että pelon, teini-ikäisen ensi kertaa koetut suuret tunteet ja teologian ja filosofian pohdintoja. Arkisuus ja runollisuus yhdistyvät ihan älyttömän hienosti.

Uskon Blanketsin herättävän samastumisen tunteita lukijassa kuin lukijassa, mutta minulle erityisen säväyksen antoivat nämä omakohtaisuuden tuntemukset, joita lukiessa heräsi. Tällaisen lukukokemuksen jälkeen ei pysty aloittamaan heti uutta kirjaa, vaikka mieli tekisi. Pakko antaa Blanketsin maailman viipyä mielessä, kuulostella sen jättämiä tunnelmia.

Blanketsia ei ole suomennettu. Jos suomennetaan, pitäisi kustantajalla olla todella kova osaaminen sarjakuvien kustantamisesta. Tätä ei saisi sössiä piloille koneellisella tekstauksella, pikselimössöillä, huonolla sävyerottelulla tai ties millä.

Suosittelen tämän lukemista erityisesti 1990-luvun kainuulaisille seurakuntanuorille. Mutta vaikket sellainen olisikaan, tähän sarjakuvaromaanin moderniin klassikkoon kannattaa silti tutustua.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Kariston vieraana

Keskiviikkona pääsin vieraaksi Kariston syyskauden avajaisjuhliin Bottalle. Pisteet paikan valinnasta! Olen asioinut joskus alakerran Manalassa, mutta en ollut ennen käynyt yläkerran juhlatiloissa. Kannattaa vierailla jos tilaisuus tulee! Illan kirjaohjelmasta raportoivat jo Jenni ja Marjis. Taisimme tosin olla vähän sisäsiittoinen seurue, kun keskinäiseen kälätykseen meni iso osa aikaa. No, onneksi tuli oltua sen verran sosiaalinen, että ihan oikeita kirjailijoitakin tuli jututettua. Kirsti Ellilä oli mukava tavata livenä monen vuoden "blogituttavuuden" jälkeen, lisäksi turisin Kirsti Kurosen ja Ismo Puhakan kanssa.

Ilta alkoi Raisa Rauhamaan vetämällä haastattelusikermällä. Varsin reippaaseen tahtiin kirjailijoita marssitettiin lavalle.

Kuva: Satu Laatikainen / Karisto.
Kuvassa vasemmalta alkaen Raisa Rauhamaa, Anu Holopainen,  Marjut Hjelt, Jaana Aalto ja Kirsti Ellilä. Taustan kansikuva on Ellilän kirjasta Eksyneet näkevät unia. Anu Holopainen kertoi Syysmaa-sarjan jatkosta ja Hjelt ja Aalto ovat tehneet Lumoava haltijakansa -nimisen teoksen.

Kuva: Satu Laatikainen / Karisto.
"Herrakerhoa" edustavat tässä kuvassa Matti Kettunen ja Pertti Turunen. Kettunen oli varsin leppoisa haastateltava, hän on tehnyt kirjan Uistinmestarien sormenjälkiä. Turunen taas on ottanut kuvat Seppo Saraspään kirjoittamaan Inarin vuosi -kirjaan, johon on koottu Saraspään lehtikolumneja. Lavalla olivat samaan aikaan myös Saraspää itse sekä Antero Uitto, joka on kirjoittanut kirjan Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939. Uitto kertoi erittäin mielenkiintoisesti kirjan tekohistoriasta.

Kuva: Satu Laatikainen / Karisto.
Haastattelujen aikana nähtiin peräti kaksi "mies ja kitara" -esitystä, ensimmäisenä Ismo Puhakka, joka on kuvassa oikealla. Vasemmalla puolella on kansitaiteilija ja kuvittaja Jutta Kivilompolo. Puhakan lorukirja Hei, hommiin! vaikutti hilpeältä.

Kuvan taka-alalla näkyvä mustatukkainen ja viiksekäs mies on Juha-Pekka Koskinen, joka on tyttärensä Miranda Koskisen kanssa tehnyt kirjan Kauhea Gabriel Hullo. Miranda Koskinen oli illan ylivoimaisesti hauskin haastateltava, hän vastaili ihanan suorasukaisesti. :)

Kuva: Satu Laatikainen / Karisto.
Kun Esa-Pekka Kanniainen astui lavalle ja esitti itse säveltämänsä kehtolaulun, kuuntelin tarkasti. Hengellissävyistä musiikkia esittävä ja selvästi harjaantunut laulaja - minkäslainen kirjailija tämä onkaan? Se selvisi esityksen jälkeen, Kanniainen on vankilassa työskentelevä teologi, jonka työtehtäviin kuuluu mm. musiikkiterapia. Haastattelun aikana muisti, että olen lukenut Kanniaisen Pimeä korpi -kirjasta blogiarvion, ja Booksyhan tämän tosiaan on jo ehtinyt lukemaan ja arvioimaan.

Ruokatarjoilua ei voi kuin kehua. Nautimme mm. marinoituja oliiveja, savulohta, tomaatti-mozzarellasalaattia, sienisalaattia ja paahtopaistia. Kahvin kanssa oli Ellen Svinhufvudin kakkua, jota söinkin niin hyvän annoksen että pöytäseuralaisia huvitti. Kakku sopi teemaan hyvin, sillä resepti on Svinhufvudin suvun naisten reseptejä kokoavasta Kakkuja ja kahvikutsuja -kirjasta. 

torstai 1. syyskuuta 2011

Elokuun luetut

Minäkin kokeilen muissa blogeissa hyväksi havaittua tapaa tehdä kuukauden koontilista. Kahdeksan opusta tuli luettua - paljon enemmän kuin etukäteen luulin, selittyy sillä että joukossa oli monia nopealukuisia teoksia.


L.M. Montgomeryn Rilla of Ingleside jatkoi vaivihkaista "Montgomerya englanniksi" -projektiani. Suosittelen Montgomeryn faneille alkuperäiskielellä lukemista, sillä vanhoja suomennoksia on lyhennelty.

Jennifer Weinerin Ikuiset ystävät oli just sitä mitä pitikin: mukaansatempaavaa, viihdyttävää, tunteisiin vetoavaa. Tämä olisi täydellistä "flunssalukemista". Kipeänä kaipaa jotain, johon voi uppoutua ja eläytyä.

Fables-sarjakuvaan tutustumisen aloitin kolmososasta, ja maistuihan se niin hyvältä että ykkösosakin tuli luettua. Varmasti jatkan näiden parissa myöhemminkin.

Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla edustaa palkittua ja arvostettua suomenruotsalaista kirjallisuutta. Tässä oli vahvin kesätunnelma - ja sen vuoksi tämä kirja sopisi varmasti mainiosti myös talvella luettavaksi, useinhan on ihana uppoutua toisen vuodenajan tunnelmiin lukiessaan.

Javier de Isusi on näköjään onnistunut koukuttamisessa, sillä jos on lukenut sarjan kaksi eka osaa, on kynnys tarttua kolmanteen osaan kovin alhaalla. Hullu joki vei Etelä-Amerikan tunnelmiin.

Kaari Utrion uutuus kiilaa aina lukulistan kärkipaikoille. Oppinut neiti oli vallan mainio!

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja sai hienon "lisäosan", kun viehättävässä pienessä kirjasessa Kuopion taivaan alla esitellään vanhoja valokuvia Kuopiosta ja opastetaan kävelyreiteille historian tunnelmiin.

Lisäksi ehdin analysoida kesken jääneitä kirjoja, osallistua runohaasteeseen ja vierailla Siltalan kustantamossa. Eilen olin mukana myös Kariston syksynavausjuhlissa, niistä myöhemmin lisää. Jenni ehti niistä jo raportoida.

Lisäksi innostuin kokeilemaan Google-mainontaa. En aio panna omia rahojani likoon mainoksiin, koska mitä järkeä on mainostaa harrastussivua, mutta Google lähetti minulle 75 euron lahjakortin Google AdWords -palvelun kokeiluun. Päätin käyttää lahjakortin, koska onhan mielenkiintoista nähdä tuleeko mainosten kautta liikennettä. Iso motiivi tässä oli sekin, että blogiharrastuksen parissa opituista taidoista on ollut yllättävää hyötyä työelämän puolella. Niin tuleepa nyt harjoiteltua AdWords-työkaluakin. Panin mainokset vasta eilen pyörimään, katsotaan jos jossain vaiheessa kirjoittelen taas verkkonäkyvyydestä, niin voi kertoa oliko niistä hyötyä.