Petina Gappah: Muistojen kirja

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.

Evernice meni nurmikolle viiden lapsenmurhaajan seuraan, jotka kikattelivat kuunnellessaan.

"Minä olen oikeussalitoimittaja", yksi heistä sanoi. Hän nousi ruohikolta ja meni Jimmyn ja Verityn luo.

"Ja minä olen viitossalin naispoliisi, se joka näyttää aina siltä kuin haisisi mädältä sipulilta", Manyara sanoi. Hän väänsi suuntaan oikealle. Häntä katselleet naiset nauroivat hersyvästi.

Olen koko Euroopan lailla seurannut viime päivinä henkeä pidätellen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mannerlaatat tuntuvat liikkuvan.

Onneksi myös näinä aikoina lukeminen antaa jaksamista. Löysin viime vuonna zimbabwelaisen Petina Gappahin kirjat ja erityisesti Pimeydestä loistaa valo teki huikean vaikutuksen. Muistojen kirja on ilmestynyt sitä ennen, suomennos on vuodelta 2017.

 

Kirjan takakanteen on nostettu Financial Timesin kritiikkisitaatti:  "Se, että Gappah onnistuu yhdistämään synkeän todellisuuden ja viehättävän kerronnan, tekee hänestä kirjailijan, joka kannattaa tallettaa mieleen ja sydämeen." En tämän paremmin osaisi tiivistää Gappahin viehätysvoimaa: kirjat kertovat kamalista asioista, mutta ovat kuitenkin lämpimiä ja hauskoja.

Muistojen kirjassa kertojana on Memory, jonka kohtalona on albiinous. Albiinoksi syntyminen vaikuttaa olevan suhteellisen yleistä - netistä löytyy jopa Afrikan albiinojen oma sivusto. Memory on nähnyt Zimbabwen köyhän ja vauraan puolen: hän on asunut lapsena köyhässä lähiössä ja nuoruutensa varakkaassa valkoisessa kodissa. Mutta tarinaansa hän kertoo vankilasta käsin, sillä hänet on tuomittu kuolemaan murhaajana.

Vaikka juonessa riittää käänteitä, oli kirjan tunnelma minusta tärkein. Vankilan löyhkän melkein tuntee, zimbabwelaisen lähihistorian absurdit, tragikoomiset tai pelkästään traagiset käänteet tulevat tutuksi ja Memoryn tapa kertoa panee kyseenalaistamaan muistin ja muistojen luotettavuutta.

Yritin etsiä onko Gappahilla omaa kotisivua, jossa kenties kerrottaisiin onko häneltä tulossa uutta kirjaa, mutta löysin vain kustantamojen ylläpitämiä sivuja. Gappah on kuitenkin aktiivinen twiittaaja tilillään @VascoDaGappah. Häntä pääsisi kuulemaan kenialaisilla Heroe-kirjamessuilla 5.-7.5.2022. Ehkä laitan nämä kirjamessut myös haavematkojen listalle.

Lukiessani ryhdyin myös googlettamaan tietoja Zimbabwesta. Minussa heräsi toive päästä joskus käymään Zimbabwessa. Tutustumisen jälkeen tajusin, että en ollut edes osannut sijoittaa Zimbabwea kunnolla kartalle. Olin mieltänyt Zimbabwen jonnekin Kenian ja Tansanian seudulle, mutta sehän on paljon etelämpänä: naapurimaat ovat Etelä-Afrikka, Mosambik, Sambia ja Botswana. Pinta-alaltaan Zimbabwe on hieman Suomea suurempi.

Käännöksestä

Suomentaja Tero Valkonen saa minulta täydet pisteet käännöksestä. Kaunista, elävää ja rikasta suomea. Tätä oli ilo lukea.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
André Brink: Terroriteko

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.

Vaikka on niinkin, sanoin hänelle, että äitini, joka oli sulttaanin liwalin suria ja kokki, kertoi minulle, että Omanissa on ihmisiä, vuorilla asuvia alkuasukkaita, jotka osaavat tehdä kanasta tai kokonaisesta vuohesta aivan ennennäkemättömän aterian pelkillä kuumilla kivillä ja vain suolalla maustettuna, mutta minä en ole Omanin vuoristokansaa, en. Minä olen Halima, enkä pysty kokkaamaan juhla-ateriaa kivistä, suolasta ja tyhjästä.

Petina Gappah on nero. Ihastuin hänen tyyliinsä luettuani toukokuussa novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. Romaani Pimeydestä loistaa valo ilmestyi sekä alkukielellä englanniksi että suomeksi käännettynä vuonna 2019 ja tuoreeltaan siitä kirjoittivat mm. Lumiomena ja Kirsin Book Club. 

Nerokasta on se, miten kepeästi ja vaivattomasti Gappah kertoo tarinaa, johon lataa todella isoja teemoja ja ajatuksia. Pimeydestä loistaa valo kertoo tutkimusmatkailija David Livingstonen ruumiin kuljettamisesta sisämaasta rannikolle. 

Jos kouluhistoriasta ei mitään muuta ole jäänyt mieleen, arvelen useimmille suomalaisille kuitenkin iskostuneen jonkinlaisen mielikuvan "löytöretkeilijöistä". Siis valkoisista eurooppalaisista miehistä, jotka purjehtivat laivoillaan Afrikkaan, Amerikkaan, Aasiaan tai Australiaan ja sitten heidän julistettiin löytäneen sitä ja tätä. Gappahin kirja sai minut pohtimaan, kuinka läpitunkevan rasistista tällainen löytöretkeilytarinointi onkaan. Olen kuullut usein väitteen, ettei Suomella ole mitään kolonialistisia rasitteita koska Suomella ei ollut siirtomaita, mutta rohkenen olla eri mieltä. Tarinat, mielikuvat, populäärikulttuurin kuvasto ja viihde ovat Suomessakin raskaasti rasitettuja kuvastolla ja mielikuvilla savimajoista, viidakoista, oppimattomuudesta jne. 

Pimeydestä loistaa valo purkaa tätä kuvastoa hyvin hienovaraisesti ja antaa näin lukijalle todella paljon pureskeltavaa. Selväksi tulee, että 1800-luvun Itä-Afrikka on ollut ihan ilman eurooppalaisia tutkimusmatkailijoitakin todella monikulttuurinen, kansainvälinen ja pitkän historian alue. Paitsi että alueella asui useita kieliä puhuvia ja eri kulttuureita edustavia afrikkalaisia kansoja, oli vuorovaikutus Arabian niemimaan ja Intian kanssa pitkää ja rikasta.

Tarinaa kertovat kokki Halima ja brittiläisen koulutuksen Intiassa saanut vapautettu orja Jacob Wainwright, joka on koulussa nimetty uudelleen englantilaisittain. Kummallakin romaanihahmolla on historiallinen esikuva. Livingstone kirjoittaa päiväkirjassaan Halima-kokistaan. Skannattua päiväkirjaa voi lukea Livingstone Online -sivustolla. Romaanissa Jacob Wainwright kirjoittaa omaan päiväkirjaansa matkakertomusta ruumiin kuljettamisesta. Jälkisanoissa Gappah viittaa oikean Jabob Wainwrightin päiväkirjan julkaisemiseen vuonna 2019. Gappah ei tätä päiväkirjaa ehtinyt hyödyntää lähdeaineistona romaanissaan, johon hän keräsi aineistoa ja teki tutkimusta parinkymmenen vuoden ajan. Oikean Wainwrightin päiväkirjasta kertoo The Guardian ja digitoitu päiväkirja on luettavissa Livingstone Onlinessa. 

Joskus historiallisissa romaaneissa laajamittainen taustatyö näkyy möhkälemäisinä "infodumppeina", mutta tässä ei. Pimeydestä loistaa valo on rikas, hengittävä kokonaisuus, jonne uppoaa kuin lämpimään veteen. Ja koska historialliset romaanit tyypillisesti kertovat jotain omasta ajastamme, on helppo lähteä tekemään omia johtopäätöksiä siitä, mitä kirja kertoo omasta ajastamme. Siitä, että on aika kuulla muidenkin kuin valkoisten miesten tarinoita. 

Kirja on tällä hetkellä kahdeksalla eurolla tarjouksessa Werner & Jarl -kirjakaupassa, joten äkkiä alelaaria tyhjentämään. Itse klikkailin juuri ostoskoriini samasta paikasta Gappahin Muistojen kirjan. Sen jälkeen pitääkin odottaa, että Gappahilta julkaistaisiin uutta tuotantoa. Julistaudun kahden luetun kirjan jälkeen odottavaksi faniksi.

Käännöksestä

 

Kokenut suomentaja Aleksi Milonoff on tehnyt upeaa työtä käännöksen parissa. Jacob Wainwrightin itsetietoinen ja mahtipontinen päiväkirjatyyli, jota sävyttää aivopesun kaltaisesti omaksuttu kristinusko ja englantilaisuuden ihailu, on mahtavaa luettavaa. Suulas ja itsevarma Halima-kokki nousi kuitenkin suosikikseni ja hänen rempseä puheenpartensa on Milonoffin tulkitsemana mahtavaa luettavaa. Kenties ainoan pienen ihmettelyn koin, kun hurskas Jacob viittaa Hesekielin kirjan "aasin lihaan". Jäin miettimään, olisiko "aasin elin" ollut sopivampi termi, tätä käytetään ainakin vuoden 1992 Raamatun käännöksessä.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Toni Morrison: Tervanukke

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta

Kansi: Tuija Kuusela / Tammi.

Sitten äitini tuli siihen tulokseen, että ongelma oli nuoruus eikä vieras veri; tytöt olivat liian nuoria, liian kokemattomia. Meille löytyikin äitiä paljon iäkkäämpi nainen, jota kutsuimme englantilaisittain Auntieksi, tädiksi, koska hän ei ollut sukulainen mutta oli liian vanha teititeltäväksi edes Sisi-etuliitteellä, ja jota mummi huonokuuloisuuttaan kutsui Kauntieksi. Kerran Kauntie nukahti puoleta päivin ja unohti hakea Munyan koulusta, jolloin veljeni meni pyydystämään nuijapäitä Chisipite-joesta, kaatui ja teloi suunsa sillä seurauksella, että hän menetti yläetuhampaansa ja Kauntie työpaikkansa. Ja niin me päädyimme SisiBlandinaan, joka puhui yhtä vahvaa karangaa kuin mummini, ja kahden vuoden kuluttua tuntui kuin hän olisi asunut meillä aina.

 

Petina Gappahin nimi on jäänyt mieleen kiittävistä arvioista. Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta osui silmiin kirjaston suositteluhyllystä. Blogeista löytyy Gappah-arvioita: Inahdus on lukenut Tanssimestarin, Kirsin Book Clubissa on luettu Pimeydestä loistaa valo, samoin Lumiomenassa.

 

Kirja ylitti odotukseni - se oli piristävä, mukavan tempoileva, paikoin absurdin hauska. Novellikokoelman punainen lanka on arki diktaattorin hallitsemassa Zimbabwessa, jossa käsistä lähtenyt inflaatio romauttaa monen tavallisen ihmisen arjen. 

Gappahilta on suomennettu muitakin teoksia ja ainakin Pimeydestä loistaa valo vaikuttaa todella kiinnostavalta. Hieman kritisoin Tammen Keltaisen kirjaston painoksiin tehtyjä kuvakansia: Tanssimestarin uudempaan painokseen on pantu seeproja ja kirahveja ja muuta varsin kliseistä Afrikka-kuvastoa. Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta kuvaa kuitenkin pääosin urbaania ympäristöä: suurkaupunkeja, lähiöitä tai edes kyliä. Villieläimet eivät ole missään roolissa novelleissa.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Seppo Loponen on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä. Kieli on luontevaa. Rönsyily ja monikielisyys tekevät kielestä rikasta.

 

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä 
André Brink: Terroriteko
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa