André Brinkin Terroriteko oli huhtikuun kirja lukupiirissä, johon kuulun. Kirja on melkoinen järkäle, yli 900-sivuinen. Teksti oli intensiivistä, joten onneksi aloitin lukemisen hyvissä ajoin, sillä minulla meni noin kolme viikkoa kirjan lukemiseen. Mutta onneksi käytin tähän aikaa, sillä kirja oli varsin hyvä ja monella tavalla ajatuksia herättävä.
Terroriteon alaotsikko on Eli ravutkin tottuvat siihen. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1991 nimellä An Act of Terror ja suomennos on ilmestynyt Aikamme kertojia -sarjassa vuonna 1992. Suomentaja on Seppo Loponen ja parin viikon takaisen käännöskritiikkiseminaarin innoittamana käsittelen käännöstä lyhyesti erikseen bloggauksen lopussa. Hieman ihmettelen graafikko Martti Ruokosen työtä kannen parissa: kansikuvaksi valittu maalaus vie tunnelmallaan ajatukset jonnekin ihan muualle kuin yhteiskunnalliseen jännitteeseen. Vaikka kirjan henkilöillä on tunnesiteitä ja ihmissuhteita, ei kirja todellakaan ole mikään ihmissuhde- tai rakkausromaani. Tämä kirja käsittelee isoja linjoja: yhteiskuntaa, diktatuuria ja sen vastustamista, totuuden tavoittelua ja valheen turmiollista vaikutusta. Mieleen tuli monta kertaa Mario Vargas Llosan Vuohen juhla.
Terroriteko kuvaa Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää 1980-luvulla. Kirjan päähenkilöt taistelevat apartheidin päättymistä vastaan. Päähenkilö on valokuvaaja Thomas Landman, josta on hieman alle kolmekymppisenä tullut terrori-iskun suunnittelija, vaikka hän on hyvästä valkoisesta afrikaaniperheestä lähtöisin.
2010-luvun lukijalle Terroriteko oli siinä mielessä mielenkiintoista luettavaa, että sanana "terroristi" on saanut WTC-iskujen jälkeen taas uudenlaisen arvolatauksen. Brink kuvaa Thomasta "hyvänä terroristina": hän vastustaa epäoikeudenmukaista yhteiskuntajärjestelmää ja turvautuu väkivaltaan äärimmäisenä keinona. Kirja ei kuitenkaan ole mustavalkoinen eikä valmiita vastauksia tuputeta. Onko tappaminen aina väärin? Voiko mielivaltaista sortoa vastustaa rauhanomaisesti vai onko väkivaltaan turvautuminen oikeutettua? Ovatko terroristit murhaajia?
Kirjassa on useita aikatasoja ja kertojanäkökulmia. Lisäksi siinä on mielenkiintoinen rakenne: ensimmäiset 700 sivua ovat romaania, mutta sitten seuraa Thomaksen näkökulmasta kirjoitettu parisataasivuinen kronikka Landmanin suvun vaiheista Etelä-Afrikassa. Lopussa on vielä sanasto, sillä kirjassa käytetään paljon afrikaansin sanoja ja poliittisten termien lyhenteitä.
Kirjan reaaliaika kestää muutaman viikon. Thomas ja hänen tyttöystävänsä Nina toteuttavat pommi-iskun ja lähtevät pakoon. Valtiovallan kovaotteiset poliisijoukot käynnistävät terroristijahdin. Reaaliaikaista kerrontaa rikkovat sekä Thomaksen muistelot menneisyydestä että sivuhenkilöiden kommentit tapahtuneesta. Brink onnistui hämäämään minua todella hyvin näillä kertojanäänillä, sillä olin viime metreille saakka varma, että kirja olisi loppunut toisin kuin se lopulta loppui.
Samalla voi myöntää, että kirja saattaa olla kokemattomille lukuharrastajille vaativaa luettavaa. Kerronta on tiheää, täynnä historiallisia ja yhteiskunnallisia kuvauksia ja Thomaksen tarinaa keritään auki pikku hiljaa. Minulle kirja oli antoisa. Joskus tuntuu siltä, kuin uusimmat kirjahitit olisi kirjoitettu suoraan elokuvaversion pohjiksi: kerronta saattaa olla melko yksitotista ja helposti filmille siirtyvää. Terroriteossa taas käytetään keinoja, jotka ovat vain kirjallisuudelle mahdollisia: Brink vyöryttää muutamassa virkkeessä lukijan mieleen historian painolastin, vuosisatojen kehityskulut ja monimutkaiset yhteiskunnalliset rakenteet. Oma vivahteensa syntyi pienistä huomioista: kirjan päätarinan reaaliaika kestää huhtikuulta kesäkuulle, joka siis Etelä-Afrikassa tarkoittaa syksyä. Asunnossa on niukka, kalpea valo, jos ikkunat avautuvat etelään päin. Hyviä pieniä muistutuksia siitä, että Etelä-Afrikka on meistä katsottuna toisella puolen maapalloa.
Kirja herätti mielenkiinnon perehtyä Etelä-Afrikkaan enemmän. Vietin pitkän tovin Google Earthin äärellä katselemassa eteläafrikkalaisia maisemia ja luin Wikipediasta taustatietoja. Tarina tuli myös uniin: eräänä yönä hain kiivaasti töitä Etelä-Afrikan propagandaministeriöstä...
Nobel-veikkausten kohteena usein ollut Brink osoittaa kirjailijantaitonsa sivuhahmoissa. Paitsi että Terroriteon päähenkilöt ovat kiinnostavia ja moniulotteisia, on kirjassa vilisemällä todella mielenkiintoisia, eläviä ja inhimillisen ristiriitaisia sivuhenkilöitä. Ihmiset piipahtavat tarinassa suorastaan tuhlailevasti: joku toinen olisi voinut kirjoittaa monille hahmoille oman kirjan.
Mutta vaikka kirja onkin puolustuspuhe tasa-arvolle, kiinnitin huomiota siihen, että mustiksi ja värillisiksi luokitellut sivuhenkilöt jäivät silti paitsioon valkoisiin verrattuna. He saavat vähemmän omia puheenvuoroja ja kun saavat, on niissä aavistuksen verran alentavaa sivumakua. No, toki kirja on afrikaaninäkökulmasta kerrottu, silti tällaisen havainnon tein. Lisäksi kirjassa on aika paljon Afrikka-romantisointia, jonka toki voi tulkita myös Thomaksen pyrkimyksiksi määritellä oma identiteettinsä.
Näin paksuja, intensiivisiä romaaneita ei tule kovin usein luettua, mutta olen iloinen että lukupiirin ansiosta tämän kirjan luin. Jokin kirjallisuuden perimmäinen tarkoitus toteutuu, kun kirjailija tempaisee minut mukaansa minulle ennestään tuntemattomaan aikaan ja paikkaan. Etelä-Afrikan pölyiset tasangot, kimaltava kylmä Atlantti, tungoksen täyttämät mustien slummit, vauraiden afrikaanien klaustrofobiaa herättävä ylellinen, mutta monin tavoin rajattu elämänpiiri tulivat lähelle ja heräsivät eloon. Historiafanina tykkäsin kovasti myös romaanin ja sukukertomuksen yhteen nivoutumisesta. Kirjan alussa oleva huomautus vinkkaa, että sukukronikkaan voisi perehtyä etu- tai jälkikäteen tai kesken kirjan, itse luin sen viimeiseksi. Thomas viittaa varhaisiin sukulaisiinsa romaanissa usein, mutta sukukronikka toimii myös Etelä-Afrikan afrikaanien historian pienoisyhteenvetona, vaikkakin värittyneenä ja pompahtelevana.
Käännöksestä
Olen aika herkkä käännöskielelle ja odotan hyvän käännöksen olevan luontevaa suomea. Muistan lukeneeni Seppo Loposen käännöksiä aiemminkin. Yksityiskohtana mainitsen, että kirjaan on jäänyt hieman lyöntivirheitä, toki paksussa järkäleessä on varmasti ollut tarkistettavaa. Toinen seikka on, että Brink näyttää suosivan monin paikoin aika mutkikkaita virkkeitä, joissa on paljon sulkuja ja ajatusviivoja. Tällaisten uskollinen suomentaminen tuottaa tietenkin aika polveilevaa tekstiä:
Raivaan huoneen, siivoan sen, lakaisen lattian päällisin puolin (siinä vaiheessa olet jo ilmestynyt ovelle – kädessäsi kuppi kuumaa kaakaota, jonka olet laittanut keittiössä – ottamaan selvää mikä minua viivyttää niin pitkään), sitten huuhtelen ammeen ja lasken veden. (sivu 21)
Parhaimmillaan suomennos vei mukanaan soljuvasti pitkiä matkoja. Loponen on löytänyt luontevia ja värikkäitä suomen sanoja ja ilmaisuja käännökseensä. Näin Nina miettii verratessaan terrori-iskuja Jeesuksen kavaltamiseen:
Mutta ratkaisevalla hetkellä Jeesus jänisti, selitti puhuneensa jostakin ylimaallisesta taivaanvaltakunnasta. Ja vikisi, että oli käännettävä toinenkin poski ja että hiljaiset perisivät maan: semmoista imelää, toivotonta soopaa, johon mekin joskus uskoimme. Minä näen asian näin, ja vaikkei se olekaan järin omaperäinen näkemys, niin ainakin siinä on järkeä: Juudas laski, että jos hän pakottaisi kundin selkä seinää vasten, juonisi hänet tilanteeseen, jossa hän joutuisi valitsemaan mennäkö vankilaan vai tehdäkö jotain, niin hän panisi – vihdoin viimein! – töpinäksi. Mutta sittenhän Juudaksen odotukset haukkasivat tyhjää. (sivu 53)
Jänisti, vikisi, soopaa, kundi, selkä seinää vasten, panna töpinäksi. Sanavalinnat elävöittävät Ninan vuodatuksen ja tekevät siitä luontevaa suomea. Tyhjän haukkaaminen ei ole minulle kovin tuttu ilmaisu, mutta koska Google löysi fraasilla useita hakutuloksia sekä kuvaannollisessa että hieman konkreettisemmassakin käytössä, niin totean tämänkin sanavalinnan hyväksi.
Vastaan tuli myös kohtia, joita pysähdyin miettimään. Thomas kuvaa hiljaista pikkukylää näin:
Arkkityyppinen kylä: leveät pölyiset kadut, pippuripuita, paljaita takapihoja kanatarhoineen ja ulkokäymälöineen (kuinka hyvin tunsinkaan ne nuoruudestani: puuistuin, Jeye's Fluidin haju, sanomalehtineliöitä pitkässä ovinaulassa, laatikko täynnä maissintähkiä). (sivu 782)
Yritin miettiä, miksi ulkohuussissa on maissintähkiä, mutten keksinyt. Tuntuisi epähygieeniseltä pitää tuoreita, syötäväksi tarkoitettuja tähkiä ulkohuussissa. Voisiko kyse olla kuivikkeesta? Suomessahan heitetään esimerkiksi turvetta tai sahanpurua käymälän reiästä kuivikkeeksi ja hajuhaittoja estämään. Ehkäpä afrikaanit säästävät maissintähkien karat ja keräävät ne huussiin? Maissintähkä on kyllä aika kookas ja kompakti tähän käyttöön, ei mikään optimaalinen kuivike puruun verrattuna. Voisiko kyseessä sittenkin olla jokin muu asia kuin maissintähkä, ehkä laatikossa on vaikka jotain akanoita tai vastaavaa, kääntyyhän englannin kielen corn myös viljaksi tai jyväksi? Akanan kirjaimellinen vastine tosin on husk. Tämä taitaa jäädä minulle arvoitukseksi, ellei joku osaa valaista eteläafrikkalaisia huussitapoja.
Kirjan alkuperäiskieli on englanti mutta kirjassa käytetään paljon afrikaansin sanoja. Nämä on jätetty suomentamatta, ymmärrettävästi. Tästä ilmiöstä kriitikko Kaisa Neimala puhui käännöskritiikkiseminaarissa: miten kolmannen kielen kääntämiseen pitäisi suhtautua? Kolmatta kieltä käytetään tehokeinona kirjallisuudessa jonkun verran eikä ole harvinaista, että kolmanteen kieleen on jäänyt virheitä. Pitäisikö kääntäjän korjailla kirjailijan erheitä? Koska en itse osaa afrikaansia, en pysty arvioimaan sanojen oikeellisuutta, selasin kyllä ahkerasti kirjan lopussa olevaa sanastoa. Afrikaansinkieliset sanat elävöittivät tekstiä: isoisää ja isoäitiä puhuteltiin oupaksi ja oumaksi, välillä sjambok eli "tukeva sarvikuonon- tai virtahevonnahkainen piiska" viuhui.
Jossakin vaiheessa afrikaansinkielisten sanojen käyttö tuntui etäännyttävältä. Hetkinen, nämä henkilöthän ovat itse afrikaaneja ja puhuvat afrikaansia - miksi he sitten vain heittelevät sinne tänne äidinkielensä fraaseja sen sijaan että puhuisivat äidinkieltään koko ajan? Kirjahan on kirjoitettu englanniksi. Tähän löytyi selitys Wikipediasta: Brink kirjoitti kirjojaan alun perin afrikaansin kielellä, mutta apartheidia koskeva kirjallisuus joutui hallituksen sensuurin kohteeksi. Niinpä Brink siirtyi kirjoittamaan kirjansa sekä englanniksi että afrikaansiksi ja englanniksi kirjoitetut kirjat julkaistiin myös ulkomailla. Suomeksi on varmasti luontevampaa suomentaa kirja englannista, ei taida kovin paljon afrikaansintaitoisia päteviä suomentajia olla.
Seminaarissa määriteltiin, että "hyvää käännöstä on ilo lukea" ja totean Loposen suomennoksen täyttävän tämän kriteerin. Pienet yksityiskohdat katkaisivat välillä lukemiseni, mutta pääsääntöisesti teksti soljui eteenpäin luontevasti ja mukaansatempaavasti.
Terroriteon alaotsikko on Eli ravutkin tottuvat siihen. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1991 nimellä An Act of Terror ja suomennos on ilmestynyt Aikamme kertojia -sarjassa vuonna 1992. Suomentaja on Seppo Loponen ja parin viikon takaisen käännöskritiikkiseminaarin innoittamana käsittelen käännöstä lyhyesti erikseen bloggauksen lopussa. Hieman ihmettelen graafikko Martti Ruokosen työtä kannen parissa: kansikuvaksi valittu maalaus vie tunnelmallaan ajatukset jonnekin ihan muualle kuin yhteiskunnalliseen jännitteeseen. Vaikka kirjan henkilöillä on tunnesiteitä ja ihmissuhteita, ei kirja todellakaan ole mikään ihmissuhde- tai rakkausromaani. Tämä kirja käsittelee isoja linjoja: yhteiskuntaa, diktatuuria ja sen vastustamista, totuuden tavoittelua ja valheen turmiollista vaikutusta. Mieleen tuli monta kertaa Mario Vargas Llosan Vuohen juhla.
Terroriteko kuvaa Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää 1980-luvulla. Kirjan päähenkilöt taistelevat apartheidin päättymistä vastaan. Päähenkilö on valokuvaaja Thomas Landman, josta on hieman alle kolmekymppisenä tullut terrori-iskun suunnittelija, vaikka hän on hyvästä valkoisesta afrikaaniperheestä lähtöisin.
2010-luvun lukijalle Terroriteko oli siinä mielessä mielenkiintoista luettavaa, että sanana "terroristi" on saanut WTC-iskujen jälkeen taas uudenlaisen arvolatauksen. Brink kuvaa Thomasta "hyvänä terroristina": hän vastustaa epäoikeudenmukaista yhteiskuntajärjestelmää ja turvautuu väkivaltaan äärimmäisenä keinona. Kirja ei kuitenkaan ole mustavalkoinen eikä valmiita vastauksia tuputeta. Onko tappaminen aina väärin? Voiko mielivaltaista sortoa vastustaa rauhanomaisesti vai onko väkivaltaan turvautuminen oikeutettua? Ovatko terroristit murhaajia?
Kirjassa on useita aikatasoja ja kertojanäkökulmia. Lisäksi siinä on mielenkiintoinen rakenne: ensimmäiset 700 sivua ovat romaania, mutta sitten seuraa Thomaksen näkökulmasta kirjoitettu parisataasivuinen kronikka Landmanin suvun vaiheista Etelä-Afrikassa. Lopussa on vielä sanasto, sillä kirjassa käytetään paljon afrikaansin sanoja ja poliittisten termien lyhenteitä.
Kirjan reaaliaika kestää muutaman viikon. Thomas ja hänen tyttöystävänsä Nina toteuttavat pommi-iskun ja lähtevät pakoon. Valtiovallan kovaotteiset poliisijoukot käynnistävät terroristijahdin. Reaaliaikaista kerrontaa rikkovat sekä Thomaksen muistelot menneisyydestä että sivuhenkilöiden kommentit tapahtuneesta. Brink onnistui hämäämään minua todella hyvin näillä kertojanäänillä, sillä olin viime metreille saakka varma, että kirja olisi loppunut toisin kuin se lopulta loppui.
Samalla voi myöntää, että kirja saattaa olla kokemattomille lukuharrastajille vaativaa luettavaa. Kerronta on tiheää, täynnä historiallisia ja yhteiskunnallisia kuvauksia ja Thomaksen tarinaa keritään auki pikku hiljaa. Minulle kirja oli antoisa. Joskus tuntuu siltä, kuin uusimmat kirjahitit olisi kirjoitettu suoraan elokuvaversion pohjiksi: kerronta saattaa olla melko yksitotista ja helposti filmille siirtyvää. Terroriteossa taas käytetään keinoja, jotka ovat vain kirjallisuudelle mahdollisia: Brink vyöryttää muutamassa virkkeessä lukijan mieleen historian painolastin, vuosisatojen kehityskulut ja monimutkaiset yhteiskunnalliset rakenteet. Oma vivahteensa syntyi pienistä huomioista: kirjan päätarinan reaaliaika kestää huhtikuulta kesäkuulle, joka siis Etelä-Afrikassa tarkoittaa syksyä. Asunnossa on niukka, kalpea valo, jos ikkunat avautuvat etelään päin. Hyviä pieniä muistutuksia siitä, että Etelä-Afrikka on meistä katsottuna toisella puolen maapalloa.
Kirja herätti mielenkiinnon perehtyä Etelä-Afrikkaan enemmän. Vietin pitkän tovin Google Earthin äärellä katselemassa eteläafrikkalaisia maisemia ja luin Wikipediasta taustatietoja. Tarina tuli myös uniin: eräänä yönä hain kiivaasti töitä Etelä-Afrikan propagandaministeriöstä...
Nobel-veikkausten kohteena usein ollut Brink osoittaa kirjailijantaitonsa sivuhahmoissa. Paitsi että Terroriteon päähenkilöt ovat kiinnostavia ja moniulotteisia, on kirjassa vilisemällä todella mielenkiintoisia, eläviä ja inhimillisen ristiriitaisia sivuhenkilöitä. Ihmiset piipahtavat tarinassa suorastaan tuhlailevasti: joku toinen olisi voinut kirjoittaa monille hahmoille oman kirjan.
Mutta vaikka kirja onkin puolustuspuhe tasa-arvolle, kiinnitin huomiota siihen, että mustiksi ja värillisiksi luokitellut sivuhenkilöt jäivät silti paitsioon valkoisiin verrattuna. He saavat vähemmän omia puheenvuoroja ja kun saavat, on niissä aavistuksen verran alentavaa sivumakua. No, toki kirja on afrikaaninäkökulmasta kerrottu, silti tällaisen havainnon tein. Lisäksi kirjassa on aika paljon Afrikka-romantisointia, jonka toki voi tulkita myös Thomaksen pyrkimyksiksi määritellä oma identiteettinsä.
Näin paksuja, intensiivisiä romaaneita ei tule kovin usein luettua, mutta olen iloinen että lukupiirin ansiosta tämän kirjan luin. Jokin kirjallisuuden perimmäinen tarkoitus toteutuu, kun kirjailija tempaisee minut mukaansa minulle ennestään tuntemattomaan aikaan ja paikkaan. Etelä-Afrikan pölyiset tasangot, kimaltava kylmä Atlantti, tungoksen täyttämät mustien slummit, vauraiden afrikaanien klaustrofobiaa herättävä ylellinen, mutta monin tavoin rajattu elämänpiiri tulivat lähelle ja heräsivät eloon. Historiafanina tykkäsin kovasti myös romaanin ja sukukertomuksen yhteen nivoutumisesta. Kirjan alussa oleva huomautus vinkkaa, että sukukronikkaan voisi perehtyä etu- tai jälkikäteen tai kesken kirjan, itse luin sen viimeiseksi. Thomas viittaa varhaisiin sukulaisiinsa romaanissa usein, mutta sukukronikka toimii myös Etelä-Afrikan afrikaanien historian pienoisyhteenvetona, vaikkakin värittyneenä ja pompahtelevana.
Käännöksestä
Olen aika herkkä käännöskielelle ja odotan hyvän käännöksen olevan luontevaa suomea. Muistan lukeneeni Seppo Loposen käännöksiä aiemminkin. Yksityiskohtana mainitsen, että kirjaan on jäänyt hieman lyöntivirheitä, toki paksussa järkäleessä on varmasti ollut tarkistettavaa. Toinen seikka on, että Brink näyttää suosivan monin paikoin aika mutkikkaita virkkeitä, joissa on paljon sulkuja ja ajatusviivoja. Tällaisten uskollinen suomentaminen tuottaa tietenkin aika polveilevaa tekstiä:
Raivaan huoneen, siivoan sen, lakaisen lattian päällisin puolin (siinä vaiheessa olet jo ilmestynyt ovelle – kädessäsi kuppi kuumaa kaakaota, jonka olet laittanut keittiössä – ottamaan selvää mikä minua viivyttää niin pitkään), sitten huuhtelen ammeen ja lasken veden. (sivu 21)
Parhaimmillaan suomennos vei mukanaan soljuvasti pitkiä matkoja. Loponen on löytänyt luontevia ja värikkäitä suomen sanoja ja ilmaisuja käännökseensä. Näin Nina miettii verratessaan terrori-iskuja Jeesuksen kavaltamiseen:
Mutta ratkaisevalla hetkellä Jeesus jänisti, selitti puhuneensa jostakin ylimaallisesta taivaanvaltakunnasta. Ja vikisi, että oli käännettävä toinenkin poski ja että hiljaiset perisivät maan: semmoista imelää, toivotonta soopaa, johon mekin joskus uskoimme. Minä näen asian näin, ja vaikkei se olekaan järin omaperäinen näkemys, niin ainakin siinä on järkeä: Juudas laski, että jos hän pakottaisi kundin selkä seinää vasten, juonisi hänet tilanteeseen, jossa hän joutuisi valitsemaan mennäkö vankilaan vai tehdäkö jotain, niin hän panisi – vihdoin viimein! – töpinäksi. Mutta sittenhän Juudaksen odotukset haukkasivat tyhjää. (sivu 53)
Jänisti, vikisi, soopaa, kundi, selkä seinää vasten, panna töpinäksi. Sanavalinnat elävöittävät Ninan vuodatuksen ja tekevät siitä luontevaa suomea. Tyhjän haukkaaminen ei ole minulle kovin tuttu ilmaisu, mutta koska Google löysi fraasilla useita hakutuloksia sekä kuvaannollisessa että hieman konkreettisemmassakin käytössä, niin totean tämänkin sanavalinnan hyväksi.
Vastaan tuli myös kohtia, joita pysähdyin miettimään. Thomas kuvaa hiljaista pikkukylää näin:
Arkkityyppinen kylä: leveät pölyiset kadut, pippuripuita, paljaita takapihoja kanatarhoineen ja ulkokäymälöineen (kuinka hyvin tunsinkaan ne nuoruudestani: puuistuin, Jeye's Fluidin haju, sanomalehtineliöitä pitkässä ovinaulassa, laatikko täynnä maissintähkiä). (sivu 782)
Yritin miettiä, miksi ulkohuussissa on maissintähkiä, mutten keksinyt. Tuntuisi epähygieeniseltä pitää tuoreita, syötäväksi tarkoitettuja tähkiä ulkohuussissa. Voisiko kyse olla kuivikkeesta? Suomessahan heitetään esimerkiksi turvetta tai sahanpurua käymälän reiästä kuivikkeeksi ja hajuhaittoja estämään. Ehkäpä afrikaanit säästävät maissintähkien karat ja keräävät ne huussiin? Maissintähkä on kyllä aika kookas ja kompakti tähän käyttöön, ei mikään optimaalinen kuivike puruun verrattuna. Voisiko kyseessä sittenkin olla jokin muu asia kuin maissintähkä, ehkä laatikossa on vaikka jotain akanoita tai vastaavaa, kääntyyhän englannin kielen corn myös viljaksi tai jyväksi? Akanan kirjaimellinen vastine tosin on husk. Tämä taitaa jäädä minulle arvoitukseksi, ellei joku osaa valaista eteläafrikkalaisia huussitapoja.
Kirjan alkuperäiskieli on englanti mutta kirjassa käytetään paljon afrikaansin sanoja. Nämä on jätetty suomentamatta, ymmärrettävästi. Tästä ilmiöstä kriitikko Kaisa Neimala puhui käännöskritiikkiseminaarissa: miten kolmannen kielen kääntämiseen pitäisi suhtautua? Kolmatta kieltä käytetään tehokeinona kirjallisuudessa jonkun verran eikä ole harvinaista, että kolmanteen kieleen on jäänyt virheitä. Pitäisikö kääntäjän korjailla kirjailijan erheitä? Koska en itse osaa afrikaansia, en pysty arvioimaan sanojen oikeellisuutta, selasin kyllä ahkerasti kirjan lopussa olevaa sanastoa. Afrikaansinkieliset sanat elävöittivät tekstiä: isoisää ja isoäitiä puhuteltiin oupaksi ja oumaksi, välillä sjambok eli "tukeva sarvikuonon- tai virtahevonnahkainen piiska" viuhui.
Jossakin vaiheessa afrikaansinkielisten sanojen käyttö tuntui etäännyttävältä. Hetkinen, nämä henkilöthän ovat itse afrikaaneja ja puhuvat afrikaansia - miksi he sitten vain heittelevät sinne tänne äidinkielensä fraaseja sen sijaan että puhuisivat äidinkieltään koko ajan? Kirjahan on kirjoitettu englanniksi. Tähän löytyi selitys Wikipediasta: Brink kirjoitti kirjojaan alun perin afrikaansin kielellä, mutta apartheidia koskeva kirjallisuus joutui hallituksen sensuurin kohteeksi. Niinpä Brink siirtyi kirjoittamaan kirjansa sekä englanniksi että afrikaansiksi ja englanniksi kirjoitetut kirjat julkaistiin myös ulkomailla. Suomeksi on varmasti luontevampaa suomentaa kirja englannista, ei taida kovin paljon afrikaansintaitoisia päteviä suomentajia olla.
Seminaarissa määriteltiin, että "hyvää käännöstä on ilo lukea" ja totean Loposen suomennoksen täyttävän tämän kriteerin. Pienet yksityiskohdat katkaisivat välillä lukemiseni, mutta pääsääntöisesti teksti soljui eteenpäin luontevasti ja mukaansatempaavasti.
Tekstit
A. Brink oli yhteen aikaan suosikeitani, mutta tämä vaikuttaa kyllä jo aika mammutilta? Mielenkiintoista oli tuo pohdiskelusi miksi esimerkiksi maissi oli ulkohuussissa, samoin kuin monet muutkin pienet ihanat kuvaukset ja mietteet. En taitaisi jaksaa kahlata.
VastaaPoistaKahlaaminen ei ole kivaa, mutta tämä kirja kyllä palkitsee kun ottaa vähän aikaa lukemiselle. :)
PoistaOlipa mielenkiintoista lukea mietteesi tästä kirjasta. Minulla tämä odottelee vielä hyllyssä englanninkielisenä. Pidän kovasti Brinkin kirjoista ja voisin rankata hänet jopa erääksi lempikirjailijakseni.
VastaaPoistaRunsas sulkujen käyttö ei ole Brinkin "tavaramerkki", vaikka ilmeisesti tässä kirjassa hän sellaisia viljelee. Arviosi perusteella tämä vaikuttaa kyllä olevan taattua Brinkiä, josta pidän!
Maissit vessassa voivat liittyä siihen, että maissi "syö" hajuja eli siksi niitä on laitettu vessaan. Tuskinpa niitä vessamaisseja kukaan syö. ;)
Okei, hyvä tietää ettei aina ole yhtä polveilevaa! Tuon "hajunsyönti" kuulostaa loogiselta.
PoistaEn olekaan lukenut Brinkiä moneen vuoteen - yhdessä vaiheessa luin enemmänkin. Tällä viikolla luin juuri yhden samaan maahan sijoittuvan kirjan - tosi vähän eri genrestä...
VastaaPoistaMinulle tämä oli ensimmäinen Brink vaikka kirjailija nimeltä tuttu olikin. Lukupiirissä suositeltiin Brinkiltä kirjaa Valkoinen, kuiva kausi. Sitä voisin joskus katella.
Poista