Käännöskritiikkiseminaarissa Tampereella

Retkeilin eilen Kirjainten virran Hannan kanssa Tampereelle. Siellä pidettiin Hyvän suomennoksen jäljillä -käännöskritiikkiseminaari. Helsingistä oli järjestetty kuljetus pikkubussilla, mikä olikin hyvää palvelua järjestäjiltä.

Tampereen yliopiston Linna-rakennukseen olikin kokoontunut useita kymmeniä kääntämisestä kiinnostuneita lukutoukkia: kääntäjiä, kriitikoita, opiskelijoita, opettajia ja myös pari kirjabloggaajaa. Odotukseni seminaaria kohtaan olivat aika suuret, sillä olenhan blogivuosien myötä jalostunut melkoiseksi kielikyyläksi - välillä epäilen olevani jopa "kielinatsi ja nillittäjä", kuten eräs kommentoija kerran kieli-intoilijoita luonnehti. Käännösten ongelmista olen kirjoittanut viimeksi maaliskuussa juhlaviikon aikana, kun tarinoin suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden ja englanniksi kirjoitetun kirjallisuuden lukemisesta. Olisin kenties voinut kirjoittaa jotain myös hyvistä käännöksistä. Seminaaripuheenvuorojen innoittamana lupaan jatkossa käsitellä tarkemmin myös onnistuneita käännöksiä!

Tapahtuma oli nimittäin todella antoisa. Tilaisuudessa esiintyivät suomentaja Laura Jänisniemi, taiteilijaprofessori ja suomentaja Kersti Juva, suomentaja ja esseisti Tarja Roinila, kirjallisuudentutkija ja kriitikko Sanna Nyqvist, kriitikko Kaisa Neimala ja toimittaja Erik Ahonen.  Erityisesti Juvan ja Neimalan puheenvuorot kolahtivat minuun täysillä.

Kaisa Neimala, Kersti Juva ja Sanna Nyqvist.

Esityksissä käytiin läpi niin monia hyviä näkökulmia kääntämiseen, käännöskritiikkeihin ja kirjallisuuden lukemiseen, etten yritäkään referoida puheenvuoroja ja paneelikeskustelua yksityiskohtaisesti. Nostan esille joitakin minua erityisesti kiinnostavia asioita.

Erik Ahonen, Tarja Roinila ja Laura Jänisniemi.

Seminaarin avauspuheenvuorossa Laura Jänisniemi suunnitteli vallankumousta: hänen mukaansa suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on vaiettu käännösten laatuongelmista. Ei ole saanut sanoa ääneen, että jokin käännös on huonompi kuin jokin toinen käännös. Minulle tämä näkökulma oli pieni yllätys, sillä ainakin itse olen sekä blogikirjoituksissa että lehtiarvioissa käsitellyt jonkun verran käännösten laatua. Jänisniemen teesi sai kuitenkin vahvistusta muiden esiintyjien puheenvuorossa. Arveltiin, että kääntäjät ovat haluttomia kritisoimaan toistensa töitä ja kritiikeissä taas ei tarpeeksi oteta kantaa kirjojen kieleen. Käännösten arvioiminen kun on nimenomaan kielen arvioimista. Jos edes kotimaisten kirjojen kieltä ei analysoida ja arvoteta tarpeeksi paljon, onko kriitikoilla kykyä arvottaa käännöskieltä? Ilmiö näkyy kuulemma jopa kirjallisuuden opiskelussa: Sanna Nyqvist kuvasi, että usein opiskelijat käsittelevät mieluummin vaikka miljöötä tai henkilöhahmoja, mutta menevät hämilleen, jos pitäisi arvioida kirjan kieltä.

"Käännöksen näkymättömyyden" myyttiä ravisteltiin päivän aikana ankarasti. Perinteisesti on ollut helppo luonnehtia, että hyvä käännös on näkymätön ja huomaamaton ja kääntäjät itse eivät edes halua olla esillä. Jossain menee raja siinäkin: esimerkiksi naistenlehtikritiikeissä kääntäjän nimeä ei yleensä merkitä näkyviin, sanomalehtikritiikeissä kääntäjä sentään yleensä mainitaan samassa yhteydessä kuin kustantamo ja sivumäärä.

Kaisa Neimala kisailee "ruhomiehen" kanssa: eräs suomentaja kuulemma käyttää häiritsevän paljon ruho-sanaa käännöksissään ja Neimala huomaa ruhot aina suomentajan käännöksiä lukiessaan.

Kuitenkin huono käännös on kaikkea muuta kuin näkymätön: se näkyy lukijalle ja häiritsee lukukokemusta. Kaisa Neimala listasi muutamia hervottoman huonoja käännösesimerkkejä. Jos vaikkapa ugandalainen viidakkosissi puhuu täistä tervassa, ei kielikuva oikein sovi yhteen henkilöhahmon maailmankuvan kanssa. Lukijan pysäyttää sekin, jos suomentaja puhuu yläluokkalaisista silloin, kun tarkoitetaan yläluokkaisia. Olennaisinta on kuitenkin käännöksen arviointi kokonaisuutena. Tätä korostettiin päivän aikana paljon: satunnaisten käännöskukkasten bongailua tärkeämpää on arvioida kirjan kielellistä laatua yleisellä tasolla.

Neimala mainitsi joukon kirjoja erityisen huonoina suomennoksina, tarkistin Helmet-tietokannasta suomentajat: Radcliffe Hallin Yksinäisyyden kaivo (suomentanut Milla Karvonen), Ulla-Lena Lundbergin Kalaharin hiekkaa (suomentanut Veijo Kiuru), Peter Englundin Kirjeitä nollapisteestä (suomentanut Timo Hämäläinen), Mark Twainin Omaelämäkertani (suomentanut Ville-Juhani Sutinen) ja David Grossmanin Hakusana rakkaus (suomentanut Kristiina Lampola). Täytyypä joskus tutustua näihin!

Kersti Juva näyttää, miten sinä-passiivista tehdään oikea kunnollinen suomen kielen passiivi.

Myös Kersti Juva käytti paljon valaisevia esimerkkejä, sekä hyviä että huonoja. Juvan näkemys kääntäjän roolista tuli selväksi: hän muistutti, että jokainen suomennoksen sana on kääntäjän kirjoittama. Kärjistetysti sanottuna suomennos on siis kääntäjän kirjoittama kirja. Kuitenkin kriitikot ja lukijat sivuuttavat turhan usein kääntäjän roolin. Juva näytti esimerkkejä Helsingin Sanomien kritiikeistä ja hän nosti esille myös erään blogiarvion: Upotus-blogissa kirjoitettiin Julian Barnesin kirjasta ja Juva osallistui suomentajan roolissa blogin keskusteluun. Juva mainitsi myös oman Kotus-bloginsa, jonne hän kirjoitti Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -kirjan kielellisistä ongelmista.

Kriitikoiden ja myös blogien roolista puhuttiin paljon. Keskustelussa todettiin, että journalismin murrosvaiheen vuoksi ei ole kovin realistista toivoa sanomalehtikritiikkien juuri laajenevan, kun resursseja on leikattu ja kritiikkien määrämittoja lyhennetty. Silti kirjoista kirjoittavilla pitäisi olla edellytykset lisätä arvioissaan kirjan kielen analysointia, sillä sitä kautta pääsee kiinni myös käännöksen hyvyyteen tai huonouteen.

Miten käännöksistä sitten pitäisi kritiikeissä tai blogiarvioissa kirjoittaa? Siihen ei löytynyt viisasten kiveä, mutta hyviä neuvoja kielen pohtimiseen kyllä tuli. Jos suomennosta lukee ääneen, kuulostaako se luontevalta? Entä kuulostaako suomennos suomeksi kirjoitetulta kirjalta?

Päivän aikana tehtiin ehdotus myös kääntäjäblogin perustamisesta: blogissa kääntäjät voisivat keskustella käännöksistä ja arvioida niiden onnistumista vapaamuotoisemmin kuin sanomalehtikritiikkejä kirjoittamalla. Keskustelussa muistutettiin myös, että arvioiva keskustelu on osa ammattimaista toimintaa: asiallisesta kritiikistä ei kenenkään pitäisi loukkaantua henkilökohtaisella tasolla tai ryhtyä kantamaan kaunaa.

Päivän päätteeksi ehdimme Hannan kanssa tehdä myös pienen kierroksen Tampereen keskustassa. Antoisa seminaari jätti paljon ajatuksia hautumaan ja myös hyvän mielen: aion jatkossakin käsitellä sekä kotimaisen kirjallisuuden että käännöskirjallisuuden kieltä, sillä kielen pohtiminen on tärkeä asia! Jos sitä pidetään nillittämisenä, niin ainakin nillitän hyvässä seurassa, koska suomen kielen arvostetut huippuammattilaisetkin kiinnittävät ahkerasti huomiota kielen sujuvuuteen.