Marko Kilpi: Kadotetut

Kuva: Gummerus.

Marko Kilven dekkareista olen lukenut ja kuullut niin paljon hyvää, että miehen toinen teos Kadotetut tarttui mukaan kirjaston äänikirjahyllystä. Pakko kehaista, että Itäkeskuksen kirjastossa on hyvät äänikirjavalikoimat! Äänikirjan luki näyttelijä Niko Saarela, minulle tuttu näyttelijänä mutta lukijan roolissa uusi tuttavuus. Saarela olikin hyvä ja sopivasti eläytyvä lukija.

Kadotetut on ilmestynyt kirjana vuonna 2009 ja se ponnahti komeasti Finlandia-ehdokkaaksi tuolloin. Sittemmin Kilpi on saanut nostetta elokuvan ansiosta: Aku Louhimiehen ohjaaman 8-pallon pohjana on Kilven romaani Elävien kirjoihin.

Itsehän en ole mikään dekkarien suurkuluttaja. Kuten blogistakin huomaa, kotimainen kestosuosikkini on Matti Yrjänä Joensuu, jonka kirjoja arvostan kovasti. Ulkomaisista dekkaristeista sydämeni on vienyt lajin kuningatar Agatha Christie. Toki dekkarigenren voi jakaa useaan alagenreen. Christien kirjoittamat klassiset arvoitusdekkarit ovat monella tapaa erilaisia kuin pohjoismaiset scandic noir -dekkarit, joihin kuuluvaksi Kadotetutkin kai voi laskea. Eräässä Christie-keskustelussa hdcanis tiivisti pohjoismaiset nykydekkarit pirullisesti mutta osuvasti: "Mats tappaa Ylvan kirveellä sivulla kolme ja loppu kirjasta selvitellään kuinka yhteiskunta on vastuussa tästä kaikesta."

Kadotetuissa voi nähdä yhtäläisyyksiä Matti Yrjänä Joensuun rikosromaaneihin: on sympaattinen poliisi, tunnelmallista kaupunkikuvausta, rikollisten inhimillisyys. Aika kauas Joensuun parhaiden kirjojen taakse Kadotetut kuitenkin jää, vaikka tuoreen tekijän romaania toki voi lukea hieman lempeämmin kuin kokeneemman konkarin teoksia.

Kadotettujen päähenkilö on mainosmiehestä poliisiksi siirtynyt Olli. Hän selvittää vyyhteä, johon kuuluu kadonnut BB-julkkis, niin ikään kadonneita teinityttöjä ja väärään seuraan joutunut teinipoika. Kirjassa keskitytään paljon Ollin mietteisiin, sillä hänen vaimonsa on hakemassa avioeroa ja työpaikan ihmissuhteissa on kaikenlaista kähmintää menossa.

Olen aiemminkin maininnut, että äänikirjaa kuuntelemalla teoksen rytmi nousee selkeämmin esiin kuin lukiessa. Hitaita kohtia ei voi hyppiä yli ja jännittävät kohdat vyöryvät päälle. Ehkä tämä vaikutti siihen, että minusta Kadotettujen rytmitys tuntui hieman ongelmalliselta. Varsinkin keskivaiheilla ollaan dekkarien perusongelman äärellä: kirjailija tuntuu jättävän rikosjuonen selvittämisen sivuun ja keskittyy päähenkilön henkilökohtaisiin ongelmiin. Ja niitähän riittää, melko tutun tuntuisella tavalla vieläpä: että on se kauhean vaikeaa olla poliisi, kun ei ole määrärahoja eikä resursseja, ja kun poliisin vaimokaan ei ymmärrä ja lähtee lätkimään, ja kun tämä poliisin työ on niin hirveän rankkaa ja raskasta eikä tätä kukaan muukaan voi ymmärtää, mutta silti me poliisit ollaan hirmuisen tärkeitä ihmisiä. Jaariti jaariti jaariti jaariti.

Alkupuolella esitellään useita lähtötilanteita, sitten ne jäävät pitkäksi aikaa sikseen ja lopussa juonet naitetaan yhteen kenties liiankin vauhdikkaasti. Paljon tilaa annetaan myös Ollin yhteiskuntakritiikille: hän paheksuu median sensaationhakuisuutta hieman paasaavan oloisesti ja jakelee muutenkin ahkerasti näkemyksiään yhteiskunnan turmeltuneisuudesta.

Kilpi käyttää tekstissään paljon fraaseja, ja niillähän on helppo hankkia kielellisiä ongelmia, jos ei ole tarkkana. Kuunnellessa tuntui siltä, että Olli vähän väliä tunsi jotain "joka solullaan", samoin yksi sun toinen asia oli "sanomattakin selvää". Välillä kieli sotkeentui aika solmuiseksi. Ostoskeskusta kuvaillaan sanomalla, että "kaupankäynti kävi normaalisti". Kun kauppa käy, on se kaupankäyntiä. Jos kaupankäynti käy, onko se kaupankäynninkäyntiä?

Kirjan lopussa kuullaan aforismimainen luonnehdinta Ollin elämäntilanteesta: "Tämä tilanne, juuri nyt, alleviivaa tuon elämän jakojäännöksen, joka hänelle on loppujen lopuksi lusikalla kauniisti syötetty." Mahtaako tilanne alleviivata jakojäännöksen Ollin mahalaukussa, vai täytyykö odottaa, että jakojäännös tulee luonnollista kautta ulos?

Kadotetut oli pääosin viihdyttävää kuunneltavaa, mistä iso kiitos Saarelan hyvälle luennalle. Välillä kumminkin pitkästyin tai ihmettelin kirjan ratkaisuja. En siis liity fanikerhoon, mutta kirja herätti kyllä mielenkiinnon tutustua muihinkin uusiin tai uudehkoihin dekkareihin. Minua kiinnostaisi päivittää mielikuvani dekkareista: onko tosiaan niin, että löysä kielenkäyttö ja turha jaarittelu ovat ihan hyväksyttäviä ominaisuuksia nykydekkareissa, vai löytyykö genrestä tuoreita kirjoja, jotka ovat tiukkaa ja virheetöntä luettavaa Agatha Christien parhaiden lailla?

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
Leena Lehtolainen: Tappava säde
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia