Joten Pohjantähdestä on tullut minulle osa omaa mielenmaisemaa. Niin voi käydä kirjoille, joista tulee itselle tärkeitä ja joita lukee uudestaan eri ikäisenä ja eri elämäntilanteissa. Kirjan tapahtumia ja henkilöitä huomaa välillä muistelevansa ja pohtivansa kuin oikeiden ihmisten tekemisiä. Voi kuulostaa hullulta, mutta eivätköhän kaikki lukutoukat tunteen tunnista, ja sitä paitsi The Unwrittenin lukeminen sai minut miettimään uudella tavalla sitä, miten kirjallisuus saattaa vaikuttaa todellisen elämän tapahtumiin.
Trilogian idea lienee tuttu niillekin, jotka eivät ole kirjaa itse lukeneet. Juoniselostuksesta käyköön tämän pokkarimuotoisen yhteispainoksen takakansiteksti:
”Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla on piirtynyt suomalaisten muistiin lähihistorian näkemyksellisenä kuvauksena. Sen sivuilla syrjäinen hämäläiskylä elää alkuvoimaista, maanläheistä elämäänsä kansamme suurina murroskausina.
Trilogian ajallisina rajakohtina ovat helmikuun manifestia edeltänyt vuosikymmen, josta edetään torppariperheiden tragedian kautta kansalaissotaan ja Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin aina 1950-luvulle saakka. Varttuneempi lukijapolvi tuntee katselevansa silmästä silmään omiakin kokemuksiaan, nuoremmille avautuu ennen tuntemattomia näkymiä kansakunnan kulkemalta tieltä.”
Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Ja taidanpa olla tyyppiesimerkki Linna-lukijasta, sillä Tuntematon sotilas antoi minulle ensimmäisen kerran tunnetason mielikuvan jatkosodasta ja Täällä Pohjantähden alla loi sellaisen kansalaissodasta. Kansalaissota lienee edelleenkin, melkein sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen trauma Suomessa. Aika moni suomalainen pystyy nykyäänkin sanomaan, onko oma suku ollut punaista vai valkoista. Minullakin on seinälle kehystettynä mummin nuoruuskuva, jossa perhe poseeraa suojeluskunta- ja lottapuvuissa.
Jos ensimmäisellä lukukerralla jäinkin eniten pohtimaan Pohjantähden kuvausta kansalaissotaa edeltävistä torppariolosuhteista ja heräävästä työväenaatteesta, niin tutuksi ja läheiseksi kirjan on minulle kuitenkin tehnyt Linnan ihmiskuvaus. En ole ihan varma, muistetaanko tätä puolta Linnasta vieläkään nostaa esille, vai jääkö se historiallis-yhteiskunnallisten kirjakeskustelujen alle. Pentinkulma on eräänlainen pienoisuniversumi, ja siellä asuvat perheet ovat tunnistettavan, todellisen suomalaisia. Koskelat ovat sisukkaita ja ahkeria aina työhulluuteen asti. Kivivuorissa on käytännöllistä älyä, itseluottamusta ja taitoa vaikuttaa yhteisiin asioihin. Laurilat ovat aggressiivia, kyvyttömiä tunneilmaisuihin ja jopa väkivaltaisia. Kiviojat ovat käytännöllisiä kauppamiehiä. Leppäset ovat kaikkien sosiaalitapausten esivanhempia, elämisen syrjässä miten kuten kiinni roikkuvaa väkeä.
Kirjalliselta tyyliltään Väinö Linna ei ole mikään kikkailija, vaan konstailemattoman kronologista realismia hän kirjoittaa. Tällä lukukerralla jotkut kaikkitietävän kertojan tokaisut ja selitykset tuntuivat aavistuksen vanhentuneilta, mutta sen sijaan Linnan dialogi on pistämätöntä. Monet tokaisut ovat jääneet mieleeni elämään omaa elämäänsä. Erityisesti hyväntahtoinen Leppäsen Preeti osuu välillä jaanauksissaan asian ytimeen sitä itsekään tajuamatta, kuten talvisodan sytyttyä: ”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.”
Minulle todella mieleenpainuva kohtaus on ollut esimerkiksi kuvaus torpparihäädöstä kirjan ensimmäisessä osassa. Samoin ensimmäinen joukkokohtaus, kattotalkoot, on mielenkiintoinen pohjustus tarinalle, sillä se esittelee trilogian keskeiset hahmot. Kirjan loppumetreillä voi arvioida, miten maailmanhistorialliset myllerrykset muuttivat pentinkulmalaisten elämää ja mihin suuntiin. Hieman henkilökohtaisemmista tunnelmista on kuvaus Akselin rakastumisesta Elinaan mainiota luettavaa. Samoin Akustin ja Laurilan Elman orastava suhde riipaisee. Ja huumoriahan kirjasta myös löytyy, välillä huumori kulkee säikeinä mukana pitemmissä juonikuvioissa, välillä nousee kirkkaammin näkymiin. Mutta itkukin tämän kirjan parissa aina vaan tirahtaa, tutuksi tulleiden henkilöiden kohtaloiden vuoksi. Kurkkua kuristaa sekin, kun alkaa pohtia, miten suomalaisissa perheissä uhrattiin miehiä kahdessa sukupolvessa sotiin.
Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtajaksi, mutta kyllä Pohjantähden naishahmoista saa minusta irti vaikka mitä. Linnan ihmissilmä tuntuu samanlaiselta kuin Veikko Huovisen kertojanääni: kumpikin pystyy kirjoissaan kuvaamaan ihmistä niin rehellisesti ja osuvasti, että kuvaus välillä tuntuu armottomalta, vaikkei sitä olekaan. Esimerkiksi Leppäsen Aunea, Preetin tytärtä, muistan Pohjantähti-keskusteluissa usein kutsutun ”kylähuoraksi” tai ”jakorasiaksi”. Mutta onko Aune sitä enää 2010-luvun lukijalle? Aunehan on kirjan naishahmoista ainoa, jonka kuvataan aktiivisesti tavoittelevan ja arvostavan seksuaalista nautintoa. Lisäksi Aune mainitaan usein hyväksi työihmiseksi. Eiköhän tässä olisi opinnäytetyön paikka. Vertailevaa tutkimusta voisi harrastaa Leppäsen Aunen ja vaikka Sinkkuelämää-tv-sarjan Samantha Jonesin välillä. Molemmat elävät naimattomina naisina ja nauttivat useista peräkkäistä tai rinnakkaista miessuhteista ja osaavat ottaa seksistä ilon irti. Aune myös on niitä kansalaissodan ”veteraaneja”, jotka selviävät sodasta hengissä ja ilman suuria sielullisia haavoja. Mahtoikohan Linna hieman piruilla, sillä vaikka kirjan eräänä kantavana teemana on ahkeran työnteon siunauksellisuus, niin trilogiassa ahkerat ja kunnolliset henkilöhahmot tuppaavat kuolemaan nuorempina kuin rennommalla otteella elävät.
Muutaman henkilöhahmon kohdalla huomasin suhtautumiseni selvästi muuttuneen. Nuorena räätäli Halmeen itseoppinut, kaunopuheinen hahmo tuntui minusta hieman naurettavalta ja kiusalliselta. Tällä kertaa taas Halme näyttäytyi ratkaisevan tärkeänä hahmona, sillä ilman hänen työväenaatteelle omistautumistaan ja teoreettista kunnianhimoaan olisivat Pentinkulman torpparit jatkaneet elämäänsä vanhaan malliin. Samoin suomalaisen sisun ruumiillistuma Koskelan Akseli on tuntunut joskus hieman liian tosikkomaiselta ja karulta, nyt elin Akselin vaiheissa mukana täysin rinnoin. Ja kiusallista kyllä, tällä kertaa tunnistin kirkkoherran hahmosta joitakin ei-niin-mukavia piirteitä itsestäni. Ristiriitatilanteissa kirkkoherra kuvittelee usein olevansa diplomaattinen ja hienotunteinen. Hänen käytöksensä on kuitenkin päättämättömyyttä ja vastuun väistelyä. Auts, Linnan pistelyt osuvat. Osuvat ne kyllä monessa muussakin kohdassa, sillä Linna näkee ihmisen pikkusieluisuuden. Puhutaan suurista teorioista, mutta ratkaisevampina vaikuttimina jylläävät naapurikateus tai oman hännän nosto.
Pentinkulman kaltaisessa pikkukylässä sukulaissuhteet eivät suinkaan aina noudata aviolinjoja, joten tästä saa kaikenlaista pohdittavaa. Milloin ihmisen menestyminen tai epäonnistuminen johtuu ihmisen omasta toiminnasta, milloin syntyperästä? Siinäpä pohdittavaa nykyäänkin, kun kansakunnan kahtiajaosta taas puhutaan.
En ole Linnasta kovin monta blogijuttua lukenut. Pohjantähdestä löytyy Morren juttu ja Jenni on kirjoittanut Mustasta rakkaudesta. Olin ajatellut ettei kovin moni bloggaaja ole Linna-fani, mutta asia onkin ainakin osittain juuri päinvastoin, sillä K-blogin superkirjakeskustelussa moni nosti nimenomaan Pohjantähden ”superkirjaksi”, mutta totesi samalla ettei osaa tai halua blogata kirjasta. Kannustan kaikkia Pohjantähden faneja bloggaamaan, minä lukisin erittäin mielelläni muidenkin mietteitä tästä suurteoksesta!
Ilmestymisensä aikana, 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, Täällä Pohjantähden alla synnytti ”historiasodan”, sillä kun historiankirjoitus on aina voittajien historiankirjoitusta, ei kansalaissodasta punaisten kannalta oltu juuri julkisuudessa puhuttu. En valitettavasti löytänyt Hesarin klassikkoarvioiden joukosta Pohjantähden alkuperäisiä kritiikkejä, olisi kiinnostavaa lukea niitä. Mielenkiintoinen näkökulma on ollut myös Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian johdantokurssilla vuonna 2004: "Historiallinen romaani saattaa a) muovata muistamista, b) haastaa tutkimuksen (esim. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia)."
Teemaan sopivaa jatkolukemista kyllä löytyisi. 50 vuotta vaiettu vankileirikuvaus Valkoisten vankina on juuri julkaistu, siitä kannattaa lukea Jorin arvio. Kansalaissodan kuvia yksien kansien väliin kerännyt Punamustavalkea kiinnostaisi todella paljon. Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit sijoittuu Tammisaaren vankileiriin kuten Valkoisten vankinakin. Koskelan Akselin mainitaan joutuneen Tammisaaren vankileirille Hennalan vankileiristä, vaikka Pohjantähdessä kuvaillaan vankileiriaikaa vain Hennalan osalta. Karmeita kuvauksia olikin.
Lopuksi kannustan vielä kaikkia tiiliskivien lukemiseen, sillä sekä Zephyr että Anki tunnustivat tiiliskivikammonsa alkukesästä. Minä valitsin Pohjantähden tätä lukukertaa varten kirjastosta pokkarina, jossa sivuja on 1046. Pieni fontti ja tiheä riviväli epäilyttivät hieman, mutta yllättävän hyvä tätä oli lukea, ei fontti ollut liian pieneksi mennyt. Pokkari on myös kulkenut kätevästi matkalukemisena mukana. Tiiliskivissä on se hyvä puoli, että tarina ei lopu kesken, kirjailija pystyy kehittelemään pitkän tähtäimen juonenkulkuja ja varioimaan teemaa. Lukija saa sekä suuria linjoja että pieniin yksityiskohtiin keskittymistä. Ja kun Täällä Pohjantähden alla on todellinen kansalliskirja, suosittelen todella lämpimästi sen lukemista.
Tekstit
