lauantai 10. syyskuuta 2022

TV-sarja: Raid

Yle Areenan tv-sarja Raid toimii kuin tauti vielä 22 vuotta ensiesityksensä jälkeen. Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen luoma Raid on usein arvotettu Suomen tv-historian parhaaksi sarjaksi ja tuoreen uusintakatselun jälkeen pitää olla samaa mieltä. Raidissa on panostettu käsikirjoitukseen, siinä nähdään loistavia näyttelijäsuorituksia, kuvauspaikat on mietitty huolella - ja juoni kulkee eteenpäin kuin juna. Onpa mukana suorastaan profeetallisia merkkejä, sillä monet Raidissa dystopiana kuvatuista asioista ovat muuttuneet arkipäiväksi. Ja aikamatkan saa jo siitä, kun käy Wayback Machinessa katsomassa, miltä lopputeksteissä mainostettu www.yle.fi/raid näytti julkaisuhetkenään. 
 
Kai Lehtinen Raidina ja Juha Muje Sundmanina.
Kuva: Seppo Sarkkinen / Yle.
 
Muistan Raidin ensiesityksestä sen, että seurasin sarjaa vanhasta kuvaputkitelevisiostani opiskelijayksiössä. Kun kyläilin lapsuudenkodissani, pääsin Raidin pariin vielä monta kertaa uudestaan, sillä jaksoja katsottiin VHS-kaseteilta. On kuitenkin vierähtänyt useampi vuosi siitä, että olen katsonut Raidin alusta loppuun.
 
Muistelen, että suhtauduin Raidiin ensiesityksen aikana optimistisen ilahtuneesti: no nyt suomalaisten TV-sarjojen taso on noussut. Ehkä olin liiankin optimistinen, sillä muutos ei ole jäänyt pysyväksi. Hyviä kotimaisia sarjoja on tullut Raidin jälkeenkin - vaikkapa Johanna Vuoksenmaan Tahdon asia, Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin Myrskyn jälkeen tai Tiina Lymin Sisäilmaa. Mutta turhan usein kotimaista tuotantoa vaivaa edelleen katsojien aliarviointi. Toistuvia ongelmia ovat ainakin liian epäuskottavat juonenkäänteet, typerä tai ennalta-arvattava dialogi, laahaavuus, tyhjäkäynti tai yksinkertaisesti halpuus, jolloin ulkoiset puitteet jäävät turhan simppeleiksi.
 
Mikään näistä ongelmista ei vaivaa Raidia. Joka ikinen kohtaus kuljettaa juonta eteenpäin ja dialogi on pistämätöntä. Juonessa riittää myös pureskeltavaa - ensikatsomisen aikana en muistaakseni edes pysynyt juonenkäänteissä kärryillä, mutta sittemmin olen tv-katsojana kehittynyt ja nyt osasin seurata juonenkulun kehittymistä paljon paremmin. Juoni on myös edelleen täysin uskottava, vaikka maailma on muuttunut.
 
Kuva: Pentti Tillder / Yle.
 
Karismaattiset ja läsnäoloa uhkuvat näyttelijät tekevät miltei joka kohtauksesta nautinnollista katsottavaa. Suosikin valitseminen on vaikeaa, mutta puntaroinnin jälkeen julistan pornokauppias Sundmania esittävän Juha Mujeen kaikkein parhaimmaksi. Mujeen kirurgintarkka näyttelijäntyö puhkeaa kukkaan erityisesti lähikuvissa: suu sanoo yhtä, kasvojen mikroilmeet viestivät toista. Erityisen nautinnollisesti Muje irrottelee aurinkolasikostajana toimintakohtauksissa. 

Vaan onpa Raidia esittävä Kai Lehtinenkin melkoinen velho. Raidin ulkoinen habitus on jotain leppoisan ja rähjäisen väliltä - silti Lehtinen onnistuu huokumaan uhkaa. Ehkä Lehtisen näyttelijäntyön akrobaattinen fyysisyys on osasyynä? Notkeat hypyt ja ketterä liikehdintä ovat kuin tanssijan työtä. 

Ainoa hieman vanhentunut osa-alue henkilökaartissa on "kyselijä-ämmien" runsaanpuoleinen osuus. Näyttelijä Elina Knihtilän haastattelusta lukemani termi tarkoittaa naishahmoa, jonka tärkein tehtävä on kysellä mieheltä, että missä olet, minne menet, mitä teit, mitä oikein mietit. Tällaisia yöpaita päällä ovenkarmiin nojailevia kyselijöitä on pikkuisen liikaa. Onneksi aktiivisia ja omaehtoisia naishahmoja löytyy myös, suosikkini tällä kierroksella on Tuula Nymanin esittämä apulaispoliisimestari Hakala.

Ensimmäisellä katselukerralla otin sarjan kuvaaman kaupunkimiljöön annettuna - nyt sarja näyttäytyi myös tekijöidensä rakkaudenosoituksena Helsingille, sen kaikessa rosoisuudessa. Sarjan kronologinen aika kestää talvesta kesään ja tällä kertaa minua huvittivat erityisesti tekemättömät lumityöt katujen varsilla. Itse ehdin useamman talven rämpiä Stadin auraamattomilla jalkakäytävillä ja olin kai olettanut, että hoitamattomat lumityöt olivat uusi ilmiö, mutta eipä näköjään sarjan kuvausaikanakaan, eli vuonna 1999, oltu yhtään sen paremmin jaksettu aurata ja hiekoittaa katuja.

Ensiesityksen aikana sarjassa esiintyvät katujen kahjot sivuhenkilöt tuntuivat draaman tehokeinolta, nyt taas uskottavalta arkikuvaukselta. Sekä Raid, komisario Jansson että muut sarjan päähenkilöt kohtaavat kaduilla liikkuessaan kaiken maailman sekopäitä. Nyt tämäkin tuntui suorastaan realistiselta, sillä omilla vakioreiteilläni Helsingissä opin tunnistamaan samojen tienoiden vakiohörhöt ja satunnaisilla reiteillä törmäsin satunnaisiin hörhöihin.

Sarjan loppupuolella ihailin erityisesti Malmin lentokentän dramaattista kuvausta. Nythän kaupunki on ajanut lentokentän toiminnan alas ja tilalle aiotaan rakentaa asuntoja. Kuulun siihen porukkaan, joka pitää päätöstä kulttuurihistoriallisena virheenä.
 
Mari Rantasila Tarjana ja Kai Lehtinen.
Kuva: Jyrki Valkama / Yle.

Sarjan yhteiskuntakriittinen viesti on, että julkisten palvelujen yksityistäminen lisää eriarvoisuutta ja suurituloisten halu vältellä veronmaksua rapauttaa hyvinvointivaltion. Sarjan tekijätiedoissa mainitaan asiantuntijana professori Juha Siltala, joka sittemmin on kirjoittanut paljon aiheesta. Raidin juonen huipentavat skandaalit tuntuvat surullisen uskottavalta, kun muistelee mitä kaikkea 2000-luvun Suomesta on paljastunut. Vuonna 2013 Microsoft osti Nokian liiketoiminnan ja pian sen jälkeen Nokian tie puhelinfirmana käytännössä päättyi. Vuonna 2016 Yle uutisoi Panaman papereista, joista paljastui useita julkisuuden henkilöitä, jotka välttelevät veronmaksua kierrättämällä rahojaan veroparatiisien kautta. Julkisten palvelujen yksityistäminen on edennyt niin pitkälle, että arkielämässä on aivan tavanomaista, että hoivapalvelua tai varhaiskasvatusta tuotetaan yksityisten yritysten kautta. 

Yksityistämisvimman herkullisimpia kohtauksia sarjassa on vaikka työterveyslääkäri, joka pahoittelee ettei voi määrätä tehokasta lääkettä budjettipaineiden vuoksi ja poliisitalon parkkihallissa istuva ajoneuvopisteiden tarkastaja, joka seuraa kuinka poliisijaokset käyttävät kulkuneuvoja.
 
Nykänen ja Piirainen tekivät niin upeaa työtä, että hieman ihmettelen miksi kaksikko ei jatkanut yhteistä tv-uraansa pitemmälle, vaikka Raid nähtiin vielä valkokankaalla vuonna 2003. Tarkka ja viimeistelty käsikirjoittaminen olisi juuri sitä, mitä suomalaisessa tv-tuotannossa kaivattaisiin laadun pysyväksi parantamiseksi. Nykänen on jatkanut aktiivista kirjailijanuraansa ja Piiraisen filmografiasta löytyy sarjoja ja tv-tuotantoja.

Kehutaan loppuun vielä upeita musiikkivalintoja, leikkauksia ja Mari Rantasilan intensiivistä katsetta nakkikioskin Tarjana. Veikkaan, että tämä ei suinkaan ollut viimeinen kertani Raidin äärellä.

"Miehen on kuljettava valitsemaansa tietä. Sinun Ladalla, minun Jaguarilla."
 

lauantai 3. syyskuuta 2022

Jennifer Weiner: The Summer Place

Kansi: Simon & Schuster.
"We all summer together in the Hamptons." Ah, thought Veronica, feeling bitterness twisting in her heart. Of course he'd marry someone else who used "summer" as a verb.
 
Olen edellisen kerran kommentoinut Jennifer Weinerin kirjoja viime vuoden HelMet-lukuhaastetta paketoidessani. Kirjoitin That Summer -kirjasta näin: Jennifer Weinerin kirjat tuntuvat nykyään jakautuvan täysosumiin ja pakkopullaan. Tämä oli valitettavasti enemmän jälkimmäistä: hieman pitkitetyn ja keinotekoisen oloinen tarina naisesta, joka kantaa menneisyyden raskasta taakkaa.
 
Samoihin Cape Codin rannikkomaisemiin sijoittuva The Summer Place oli ilahduttavan paljon parempi, joskin aika puleeratun oloinen tämäkin kirja oli. Jennifer Weiner on jo niin iso nimi, että hänen kirjoihinsa panostetaan kovasti. Kenties suuri kustannustoimittajien armeija saa aikaan sen, että tarina hiotaan vähän liiankin särmättömäksi. 

Hyvänä ja mukaansatempaavana viihteenä kirja kuitenkin toimi ja parhaimmillaan juonessa oli vetävää imua ja huumoria. Tämä oli myös ensimmäinen lukemani fiktiivinen teos, jossa vuosien 2020-2021 korona-arki oli osa juonta. Siltä osin kirja toimi mainiona traumanpurkajana - tuskin liioittelen, jos sanon että jonkinlainen kollektiivinen trauma ajasta jäi, ainakin jos kuului siihen porukkaan, jonka piti samaan aikaan tehdä etätöitä, hoitaa lapsia ja asua kaupunkiasunnossa sellaiseen aikaan, kun kaikki kaupungin palvelut oli kielletty.

Sarah on varsin tyypillinen Weinerin päähenkilö - keskiluokkainen, elämässään päällisin puolin oikein hyvin menestyvä juutalaisnainen, jonka ihmissuhteita ja perhekuvioita kirja seuraa. Sarahin äiti Veronica on persoonallisempi hahmo, jolla on menneisyyden salaisuuksia ja avoin suhtautuminen elämään. Sarahin tytärpuoli Ruby ilmoittaa menevänsä naimisiin - Sarahin mielestä aivan liian nuorena ja harkitsemattomasti - ja Veronica tarjoutuu emännöimään hääjuhlaa Cape Codin rantatalossaan. Suku kokoontuu yhteen pitkästä aikaa ja salaisuudet, yllätykset ja äkkikäänteet seuraavat toistaan.

Weinerin tuoreimmissa kirjoissa toistuu hieman ärsyttävänä maneerina tapa kuvailla päähenkilöiden mennyttä elämää pitkinä luettelomaisina jaksoina. Ymmärrän taustoituksen tarpeen ja edut, mutta nämä muistelopätkät eivät oikein toimi draaman rakentajina. Kirjan loppupuolen juonenkäänteet tasapainottavat tilannetta mainiosti, sillä draamaa ja yllätyksiä todella riittää.

Weinerin kirjoja ovat suomeksi julkaisseet sekä Otava että WSOY. Kun kokeilin nimihakua kustantamojen sivuilta, ei kummankaan yhtiön sivuilta noussut mitään tuloksia. Ehkä Weinerin suosio Suomessa ei kasvanut niin suureksi, että kääntämistä olisi kannattanut jatkaa? Luulisin, että Weinerin tuoreimmatkin kirjat löytäisivät lukijoita suomeksi, sillä niiden viehätysvoima on monin tavoin samanlaista kuin huippusuosioon nousseen Liane Moriartyn kirjojen. On teräviä havaintoja naisen roolista nykyajan (keskiluokkaisessa ja länsimaisessa) arjessa, on kipeitä ja tunnistettavia ihmissuhteita ja perhesuhteita ja samastuttavia, uskottavia henkilöitä. Pinnan alla on vielä syvä pohjavirtaus, jossa elämän synkemmät sävyt tuntuvat.

Weinerin esseekokoelma Hungry Heart on jäänyt todella hyvänä mieleen. Sen ja The Summer Placen hyvien puolien vuoksi jatkan varmasti kirjailijan tulevankin tuotannon lukemista.

lauantai 27. elokuuta 2022

Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja

Olen kova selaamaan ilmaiskirjojen kierrätyspinoja ja vuosittain tulee varmaan parisenkymmentä opusta napattua kierrätyspisteiltä mukaan. Taannoin löysin Kivinokan kesämaja-alueen kierrätyslaatikosta kaksi reseptikokoelmaa: Otavan herkkukorttien osat Lämpimiä juustoruokia ja Pirteitä salaatteja.
 
 
Päivänä muutamana päätin tutustua näihin nostalgiaa pursuaviin reseptikortteihin paremmin. Pakkaukseen ei ole merkitty julkaisuvuotta, mutta Arne Krügerin Wikipedia-sivun ja kirjojen ulkoasun perusteella veikkaan, että 1970-luvulla nämä on julkaistu. Nettidivareista olisi saatavilla vielä monta osaa lisää: Seuralliset fonduet, Pikkuruokia lihasta ja Herkullisia aterioita vieras- ja juhlapöytään ja monia muita.

Reseptit on suomentanut Kyllikki Villa ja ajan patina näkyy siinäkin, että esimerkiksi ketsuppi kirjoitetaan muodossa "ketsup". 
 
Arne Krüger.
Kuva: Ulrich Gerken / Wikimedia Commons. CC-lisenssi Creative Commons 3.0.



Arne Krüger (1929-2010) vaikuttaa olleen saksankielisen ruoka-alueen suurmies, jonka reseptikirjoja käännettiin useille eri kielille. Nykylukijan silmiin maailman muuttumisen todella huomaa. Reseptit ovat 2020-luvun ruokailmapiirissä suorastaan kreisejä: joka ikiseen ruokalajiin tungetaan kinkkusuikaleita, välillä hulautetaan joukkoon glutamaattia ja kaikki mahdollinen kuorrutetaan juustolla ja paistetaan voissa. Myös ne pirteät salaatit.

Päätin sommitella resepteistä kolmen ruokalajin aterian. Arkielämän paineiden vuoksi toteutin vain yhden reseptin. Kuvitteellisella vierasillallisellani voisin tarjota alkupalaksi Elisabetin hedelmäsalaattia ja pääruoaksi Assamin riisisalaattia tuplapalojen kanssa. Jälkiruokareseptejä näissä kirjoissa ei ollut, mutta tällaisen energiapommin jälkeen kukaan tuskin ainakaan tuhtia jälkiruokaa jäisi kaipaamaan.
 
Elisabetin hedelmäsalaatti.
 
Elisabetin hedelmäsalaatti sisältää mm. säilykemandariineja ja katkarapuja, päälle lorautetaan kermaa. Tuplapalat taas tehdään uppopaistamalla juustokuorrutettuja kinkun- ja juustonviipaleita, joiden väliin on sujautettu omenaviipale. Siis mikä voisi olla parempaa kuin rasvassa paistettu juustokuorrutettu juusto? Paitsi tietenkin kinkulla höystetty, rasvassa paistettu juustokuorrutettu juusto!
 
Tuplapalat.
 
Assamin riisisalaatin ytimessä on keitetty riisi ja kypsä liha. Varsinaisia kasviksia tähän ei tule lainkaan ja kasvismausteitakin melko minimaalisesti. En ehkä itse sanoisi ruokalajia lainkaan salaatiksi, mutta enhän minä olekaan kansainvälisesti tunnettu gourmethuippukokki.

 

En keksinyt, mitä "avorioriisi" tarkoittaa, mutta internetin avustuksella päädyin risottoriisiin, siis arborioriisin. Ohjeen mukaan riisin pitää jäädä irtonaiseksi keittämisen jälkeen. Resepti toimi hyvin jääkaapin tyhjentäjänä, kun sain majoneesipurkin pohjat käytettyä tähän. Myös etikka on usein ikuisuustuote, joka kestää jääkaapissa kuukaudesta toiseen. Paistin tähteitä minulla ei ollut, korvikkeeksi ostin valmiiksi kypsennettyjä lihasuikaleita.
 
Ainekset.
 
Resepti oli helppo toteuttaa ja kokkaaminen sujui puolessa tunnissa. Laitoin salaatin jääkaappiin maustumaan. Muutaman tunnin kuluttua maistelin sitä - en tosin ollut varma, olisiko ruoka kuulunut syödä vastavalmistettuna eli vielä lämpimänä, joten ratkaisin pulman mikrottamalla annostani kevyesti. Kypsää lihaa ja majoneesia sisältävää ruokaa kun ei tohdi jättää pitkäksi aikaa huoneenlämpöön.
 
Valmis Assamin riisisalaatti.
 
Assamin riisisalaatti ei suinkaan ollut pahaa, mutta etikka ja paprikamauste dominoivat makua niin vahvasti, että eri ainesten käyttäminen tuntui suorastaan turhalta. Arvelen, että vaikka salaatti varmasti tulee syötyä loppuun, sitä tuskin tulee tehtyä ihan äkkiä uudestaan.

Koko aterian toteuttajille jaan tässä myös hedelmäsalaatin ja tuplapalojen reseptin.
 

Tuplapalojen kanssa loppusuoralla kilpaili "Edam-juustoa vartaissa" -niminen resepti, johon tulee juuston lisäksi mm. pekonia, sianpaistia, meetvurstia tai salamimakkaraa ja savustettua ankeriasta.
 

Vaikka Otavan herkkukorttien resepteistä ei olisikaan istumatyöläisen arkiruoiksi, niin hauskaa näiden lukeminen kyllä oli. Olisipa mukava järjestää vaikka 1970-luvun teemaillalliset isolle porukalle, niin voisi toteuttaa vaikka useamman reseptin yhtä aikaa!
 

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Sirkka Laine: Viikonloppuna on vapaata

Kansi: Jouko Jäntti / Otava.
Toista se on lääkäreiden kanssa, kyllä ne morfiinit tiedetään, on sitä sen verran tullut luetuksi alan kirjallisuutta, vaikka ollaankin tekstiili-ihmisiä. Ja mitä nekin ovat olevinaan, psykiatrit ja muut mielenpöyhöttelijät - eivät yhtään mitään. Pistävät vain täysjärkiset ihmiset sekaisin kuutionkasaamisillaan ja lorauttelevat mustetta paperinpaloille, että saavat toiset lankaan ja sanomaan mitä ne ovat niissä näkevinään. Helppo sitä on rahan edestä ihmisparkoja jymäyttää ja nauraa sitten partaansa takahuoneessa. 

Sirkka Laineen Viikonloppuna on vapaata kiinnitti huomioni värikkäällä kannellaan. Vuonna 1981 ilmestyneen kirjan kansitaide on nykyään suorastaan vintagea. Nappasin kirjan ilmaiskirjojen pinosta.

Arvelin, etten ollut koskaan kuullutkaan kirjailija Sirkka Laineesta, mutta internet paljasti että erittäin todennäköisesti olen törmännyt hänen töihinsä aiemmin. Kirjasampo-sivun esittelyssä kerrotaan, että Laine on mm. käsikirjoittanut Kantolan perhe -radiokuunnelmaa. Hänen viimeisin romaaninsa Lasihelmet ja muita väärennöksiä on ilmestynyt vuonna 2014.

Viikonloppuna on vapaata kuvaa Etelä-Karjalasta Helsinkiin muuttaneen nuoren Mailan viikonloppua. Kirjan takakannessa mainitaan, että tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkupuolelle. En olisi lukemisen aikana tajunnut, että kirja on tietoisesti sijoitettu muutamaa vuotta aiemmaksi, sillä kirja keskittyy arkisten asioiden kuvaamiseen eikä mitään vahvoja ajallisia maamerkkejä anneta. Lopulta jäljitin tapahtumavuodeksi alkuvuoden 1974: eräs henkilöhahmoista mainitsee, että Blood, Sweat & Tears on tulossa Suomeen keikalle. Internetin uumenista löytyi yhtyeen settilista keikalta, joka soitettiin kesäkuussa 1974 Kulttuuritalolla.

Luin kirjaa kahdella tasolla. Kirjallisesti Viikonloppuna on vapaata on kestänyt ajan hammasta mainiosti: Laine kirjoittaa hyvää, kaunista suomea, henkilökuvaus on terävää ja uskottavaa ja juoni etenee rytmikkäästi. Mutta ajankuvauksena kirja on todella herkullinen ja uppouduin pohtimaan melkeinpä enemmän yhteiskunnan muuttumista neljässäkymmenessä vuodessa kuin Mailan ihmissuhdekuvioita.

Mailan asumisratkaisu on eräs merkki aikojen muuttumisesta. Vaatimattomista oloista lähtenyt Maila tekee töitä ompelimossa ja on päässyt asumaan alivuokralaisasuntoon. Hän jakaa kaksion Vaasankadulla kämppiksensä Varpun kanssa. Mutta koska vuokraisäntä asuu virallisesti myös asunnossa, käyttävät tytöt vain yhtä huonetta. Aikuiset naiset siis jakavat makuuhuoneen puoliksi ja jättävät toisen huoneen kokonaan käyttämättä, koska vuokraisäntä saattaa koska tahansa ilmestyä paikalle ja nalkuttaa kalusteiden räpläämisestä tms. Tällaiseen järjestelyyn ei varmasti kukaan nuori nainen nykyään Suomessa suostuisi. Alivuokralaisena asuminen on ylipäätään kutistunut lähes olemattomiin ja taitaa olla niin, että lähinnä paperittomat maahanmuuttajat, jotka eivät ole Kelan tukien piirissä, pyörittävät tällaista ahtaita ja hieman epävirallisen tuntuisia kimppakämppiä. Googletin asumistuen historiaa ja Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun mukaan ennen vuotta 1987 asumistuki koski vain osaa aikuisista.  
 
Toinen silmäänpistävä havainto on seksuaalisen väkivallan arkipäiväisyys. Maila lähtee työnantajansa, ompelimon rouvan kanssa baariin. Jatkoilla kahden miehen kanssa toinen miehistä raapii Mailan jalan verille ja toinen yrittää maata sammuneen rouvan kanssa. Seuraavana päivänä naiset puhuvat näistä tapahtumista keskenään hyvin arkiseen, itsestään selvään sävyyn.

Laine kuvaa herkullisesti ja kiinnostavasti muutenkin alkoholinkäyttöä, ravintolakulttuuria, asumiskulttuuria ja seurustelutapoja. Vallalla on ollut myös nykyistä jyrkempi jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin - tämä käy ilmi siitä, miten Maila kuvaa joutuneensa tietoisesti opettelemaan pois kaakkoismurteestaan Helsinkiin saapumisen jälkeen.

Viikonloppuna on vapaata oli siis mainio yllätyslöytö, joka tarjosi virkistävän poikkeuksen lukemiseen. Ehkäpä etsin muitakin Laineen kirjoja luettavakseni, nyt kun nimi on tullut tutuksi.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Kansi: Anna Makkonen: Atena.
Luovutan unen suhteen. Ajatus siitä, että seuraavat kaksikymmentä tuntia minun on sinniteltävä toimintakykyisenä, saa sydämen hakkaamaan epätasaisesti. Nousen ja menen kylpyhuoneeseen, avaan hiukset ja tarkastelen juurikasvua, tyvestä erottuu aivan liian selvästi paksuja, lähes valkeita suortuvia. Kaulani iho ei näytä enää samalta kuin viime kesänä. Kaikki on tapahtunut hetkessä. Kehoni rapistuu käsikynkkää avioliittoni kanssa, eivätkä vuorokauden tunnit riitä siihen, että pystyisin hoitamaan niistä kumpaakaan. Keskityn vain selviämään kustakin päivästä kerrallaan.

Huomaan lukeneeni korona-aikana todella paljon sellaisia kirjoja, jotka antavat vaihtelua arkeen eli vaikkapa sijoittuvat menneisiin aikoihin tai kuvaavat vieraita kulttuureja. Ilmeisesti viime aikoina omaan arkeeni on tullut taas sopivasti vaihtelua, koska maltoin lukea kirjan, jossa on paljon tuttua. Kirjaston uutuushyllyltä nappaamani Anna-Maria Eilitän Tämäkin hämärä katoaa kuvaa arkea, joka kuulostaa hyvin tutulta: kiireinen helsinkiläisnainen haluaa sekä pärjätä töissä, kasvattaa lapsensa, harrastaa, huolehtia parisuhteestaan ja huolehtia omasta kunnostaan ja ulkonäöstään. Ja silloin, kun pakka meinaa levitä käsiin, saapuvat naisen vanhemmat Pohjois-Suomesta auttamaan arjen pyörittämisessä. 
 
Eilitän kirjoista on kirjoitettu blogeissa jonkin verran, tästä kirjasta on blogannut mm. Kulttuuri kukoistaa.

Päähenkilö Lotta on vienyt oravanpyörässä juoksemisen sen verran pidemmälle kuin meikäläinen, että monessa kohdassa pääsin huokaisemaan helpottuneena: ei minun työarkeni onneksi aivan noin kireää ole tai onneksi perhearjessa on hieman useammin positiivisia hetkiä kuin Lotalla. Eilittä on joka tapauksessa hienosti vanginnut monelle keski-ikäiselle naiselle tutun sisäänpäinkääntyneen raivon. Raivon syntyaineksia tuntuvat olevan erityisesti ne täydellisen elämän ihannetta lietsovat paineet, jotka tuntuvat leviävän arkeen kuin mereltä nouseva sumu. Kukaan yksittäinen henkilö ei välttämättä kasaa ihanteita Lotan niskaan, mutta kun tarpeeksi monta pientä vihjausta kuulee, tekee nainen ihan itse päätelmänsä yhteiskunnan odotuksista. Töitä voisi tehdä enemmän mutta vaikka tekisikin, miehet tuntuvat pääsevän vähemmällä vaivalla pitemmälle. Lasten kanssa voisi olla enemmän, mutta lapsilla pitäisi olla myös virikkeellistä varhaiskasvatusta ja kehittäviä harrastuksia. Kunto voisi olla parempi, mutta liikuntaan käytetty aika on pois perheeltä, parisuhteelta, töiltä ja levolta. Ulkonäkö voisi olla kauniimpi ja mielellään saisi näyttää nuoremmalta, mutta on vaikea näyttää levänneeltä jos arki uuvuttaa. Rakkautta pitäisi osoittaa joka suuntaan enemmän, vaikka läheiset ihmiset saisivat naisen kerta toisensa jälkeen raivon partaalle.

Lotan vanhemmat Vuokko ja Eino saavat oman äänensä myös kirjassa esiin, mies Riku jää sen sijaan vaille omaa näkökulmaa. Pidin siitä, että Eilittä vältti perinteisen karikon: vanhastaan kaupunkielämä kuvataan turmelevana ja pikkupaikkakunta parantavana idyllinä. Vuokko ja Eino kyllä pärjäävät Helsingin vierailuillaan ja Lottakin solahtaa kohtuullisen sujuvasti vanhaan arkeensa lapsuudenkodissa käydessään.

Kirjassa oli kaunista kieltä ja hienovarainen, herkkä vire, mutta kirjan loppu tuntui turhankin avoimelta. Jäin pähkäilemään, mitä kirja oikeastaan halusi sanoa. Kenties olen itse liian puusilmäinen lukija tai sitten kirjassa on enemmän osuvia tuokiokuvia kuin mitään suurta sanomaa. 
 
Piintyneenä nillittäjänä takerruin myös pieniin yksityiskohtiin. Jos Vuokko ja Eino asuvat Lapin Kansan levikkialueelle, miksi he kiinnittävät huomiota pihalla liikkuviin peuroihin ja mitä nämä peurat edes ovat? Metsäpeuraa on jonkin verran Kainuussa Venäjän rajan lähellä, mutta Lapin Kansan alueella porot ovat niin jokapäiväisiä, että paikalliset tuskin jaksavat poroja ihmetellä ja jos peura olisi porojen sekaan eksynyt, sitä tuskin kertavilkaisulla tunnistaisi.

Ihmettelin myös kohtausta, jossa Vuokko ensin tuijottaa revontulia pitkät ajat ja sen jälkeen  menee Einon kanssa suoraan lämpimään saunaan. Kuka saunan on lämmittänyt ja pitänyt tulta kiukaassa, jos pariskunta on kököttänyt pihalla taivasta katselemassa? Vai oliko tunnelmallinen vanha sauna sittenkin muka ajastettava sähkösauna eikä puusauna?  

Ehkä pitäisi kitkeä itsestään pois tällainen tapa takertua detaljeihin, mutta minkäs teet: uskottavuus seisoo tai kaatuu yksityiskohtien vuoksi. Jos lukijana ajatus lähtee harhailemaan epäolennaisuuksien perässä, on vaikeampi päästä kiinni kirjan maailmaan kuin silloin, kun tekstin luoma maailma on eheä ja looginen.
 
Uskallan kuitenkin suositella tätä kirjaa sellaisille, jotka arvostavat kaunista kieltä ja haluavat samastua 2020-luvun keski-ikäisen naisen arkeen.

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Arto Paasilinna: Suloinen myrkynkeittäjä

Linnea Ravaska luki teosta kotvan, hänen kasvonsa kirkastuivat ovelaan hymyyn, sitten hän sulki kirjan ja palasi vuoteeseensa. Vanhan rouvan ilme oli pitkästä aikaa onnellinen. Hänellä oli sittenkin vielä mahdollisuus päättää omasta kohtalostaan.
 

Luin toissa vuonna Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsän ja pidin kirjasta paljon ennakko-odotuksiani enemmän. Suloisen myrkynkeittäjän nappasin mukaani ilmaiskirjojen pinosta ja viihdyin erinomaisesti. Kirja on suorastaan nerokas: se on yksinkertaista kieltä, juonivetoinen, kronologisesti etenevä ja varsin taloudellisesti kirjoitettu, mutta hyvin lennokas ja vetävä. Se on tukevasti sidottu ilmestymisaikaansa eli vuoteen 1988, mutta tarkasta ajankuvasta huolimatta hämmästyttävän ajaton. Ja vaikka Paasilinnan jälkimaine on hieman öykkärimäinen, niin hänen päähenkilönsä, leskirouva Ravaska, on ihastuttavan uskottava ja viehättävä. Ainoa asia, joka ei todennäköisesti ei menisi nykyajan kustannustoimittajalta läpi, on vitsaileva tapa kuvata parisuhdeväkivaltaa. 
 
Linneaa ahdistelee juoppo kasvattipoika rikostovereineen. Linnea pakenee rellestystä vanhan tuttavansa luokse ja päättää keittää suojakseen myrkkyä. Kuurupiilo rikollisten kanssa vie Linnean ympäri Helsinkiä, ruotsinlaivalle ja lopulta loppuhuipennuksessa Suomenlahdelle saakka.

Ihailin sitä miten mahtavasti Paasilinna antaa rikollisten kohdata loppunsa. Tämä kirja tarjosi eskapismia parhaimmillaan. Enää en ihmettele Paasilinnan huippuvuosien huikeaa suosiota niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.
 

tiistai 24. toukokuuta 2022

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin - spoilaava juonianalyysi

Donna Tartt.
Kuvaaja: Beowulf Sheehan / WSOY.
Kirjoitin toissa lauantaina Jumalat juhlivat öisin -kirjasta, ja mainitsin että kirjasta on kirjoitettu nettiin niin paljon, että keskusteluja lukemalla saisi päivät kulumaan äkkiä. 
 
No, menin sitten lukemaan keskusteluja ja kommentteja ja ahkeran surffailun päälle luin kirjan saman tien uudelleen. Tässä tekstissä pureskelen havaintoja kirjan juonesta. Spoilerivaroitus: teksti sisältää juonipaljastuksia.
 
Juonen (vähintään) kaksi tasoa
 
Jos kirjan minäkertojaa Richardia uskoo kirjaimellisesti, saa luettavakseen tietynlaisen tarinan. Siinä moni asia näyttäytyy epäuskottavana ja yllättävänä. Huomaan itse lukeneeni kirjaa tällä tasolla. Mutta jos kääntää näkökulmaa, saa moni asia loogisen selityksen.
 
Ensimmäinen juonitaso
 
Pintapuolisesti tapahtumat menevät näin: kahdeksan vuotta varsinaisten tapahtumien jälkeen Richard muistelee lukuvuottaan Hampdenissa. Hän on sattuman oikusta hakenut Hampdenin collegeen ja pyrkii kreikanryhmään, koska on opiskellut kreikkaa aiemmin. Opettaja Julian on kiehtova persoona, johon Richard haluaa tehdä vaikutuksen. Hän havaitsee muiden kreikanopiskelijoiden, Henryn, Charlesin ja Camillan, Francisin ja Bunnyn käytöksessä jotain outoa, mutta ei keksi mistä on kyse. Talviloman aikana Richard majoittuu kylmään varastoon ja melkein jäätyy kuoliaaksi, kunnes Henry osuu paikalle pelastamaan hänet. 
 
Pian tämän jälkeen Richardille selviää, että Henry, Charles, Camilla ja Francis ovat järjestäneet syksyllä bakkanaalin antiikin Kreikan rituaaleja jäljitellen ja sen aikana Henry on vahingossa lyönyt maanviljelijän kuoliaaksi. Bunny on saanut tämän selville ja nyt hän lypsää toisilta rahaa ja palveluksia. Muut suunnittelevat Bunnyn murhaamista, jotta tämä ei kertoisi tietojaan eteenpäin.
 
Murha - jossa Richardkin on osaltaan mukana - onnistuu eikä ryhmä jää kiinni, vaikka poliisit tulevat tutkimaan tapausta. Hautajaisten jälkeen tunnelma kiristyy. Charles ryhtyy juomaan holtittomasti, varastaa Francisin tädin aseen ja uhkaa ampua Henryn. Syntyy kamppailu, jonka päätteeksi Henry ampuu itsensä. 

Muut ryhmän jäsenet hajaantuvat kukin tahoilleen. Richard on edelleen rakastunut Camillaan, joka ei satunnaisesta flirttailustaan huolimatta ole osoittanut vastarakkautta, vaan kertoo rakastavansa Henryä edelleen, vaikka tämä on kuollut.

Toinen juonitaso
 
Toisen tason avain on tulkita, että tarinan suurin roisto on Henry ja hän on suunnitellut tapahtumat monta siirtoa eteenpäin. Monet keskeiset tapahtumat Richard kuulee Henryn kertomana. Henry kuvailee hänelle bakkanaalin tapahtumat ja Italian-matkan, jonka aikana Bunny kääntää Henryn latinankielisen päiväkirjan ja saa tietää totuuden. On mahdollista, että Henry tietoisesti valehtelee Richardille oman etunsa nimissä.
 
Bakkanaalin osalta Henry kuvailee, että hänen lähelleen ilmestyy mies. Koska bakkanaaliin osallistujat menivät sekaisin ja heidän todellisuudentajunsa muuntui, Henry epähuomiossa hyökkää miehen kimppuun ja lyö häntä kaksi kertaa. Tämä johtaa miehen kuolemaan.
 
Vasta Bunnyn kuoleman jälkeen Richard lukee lehtiuutisen, jossa miehen ruumista kuvaillaan runnelluksi. Myöhemmin Camilla kertoo, että miehen vatsa oli revitty auki.
 
Kirjan loppupuolella Richard itse päättelee, että Henry kertoi Bunnyn kuolemasta hänelle tarkoituksella. Hän sai keskustelun vaikuttamaan siltä, että Richard päätteli tapahtumat itse. Richard ymmärtää myös Henryn laskelmoinnin: Henry järkeili, että Richard olisi se henkilö, jolle Bunny ensimmäisenä kertoisi salaisuutensa. Ja että kertomisen jälkeen Bunny saattaisi puhua asiasta laajemmin. Henry päätti voittaa Richardin luottamuksen ja laski, että jos hän kertoisi tarinan omasta näkökulmastaan, Richard tulisi kertomaan hänelle, jos Bunny puhuisi. Juuri näin Richard teki.

Monet lukijat tulkitsevat myös, että Henry ei toiminut itsenäisesti vaan hänen ihailemansa opettaja Julian ohjasi bakkanaaliin pyrkimistä ja kannusti jopa ihmisuhriin. Tätä tukee lopun käänne, jossa Julian lukee Bunnyn kirjoittaman kirjeen, mutta ei paljasta opiskelijoitaan poliisille vaan pakenee paikalta.

Lisäksi Henry havaitsi Richardin ihastuksen Camillaan ja lähetti Camillan aika ajoin flirttailemaan Richardille pitääkseen tätä ohjauksessaan.

Kirjasta on täysin mahdollista löytää lisääkin juonitasoja.
 
Mitä tapahtui bakkanaalissa?
 
Pisin kertomus bakkanaalista kuullaan Henryn suusta ja on täysin mahdollista että hän valehtelee siitä kertoessaan joko osittain tai kokonaan. Camilla ja Francis kuvailevat kokemustaan Richardille lyhyesti ja Charles ei lainkaan. Francisin mukaan bakkanaalissa muille kävi selväksi, että Charlesin ja Camillan suhde oli paitsi sisarussuhde myös seksuaalisuhde. Hieman epäselväksi jää, onko seksi alun alkaen ollut Camillan puolesta suostumuksellista. Kirjan loppupuolella Richard kuulee Camillalta Charlesin väkivallasta, joten suhde on muuntunut seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, ellei sitten ole ollut sitä alkujaankin. Edellämainitun valossa ei ole ihme, että Charles ei kuvaile Richardille omaa näkökulmaansa bakkanaalista.

Koska Henryn kuvaus uhrin sattumanvaraisesta lyömisestä vaikuttaa valheelta, voi runnellun ruumiin ja auki revityn vatsan selittää muutamalla muulla tavalla:

1. Henry suunnitteli rituaalimurhan osaksi bakkanaalia

Tässä teoriassa maanviljelijän kuolema oli tarkoituksella aiheutettu. Tosin tämän valossa ryhmän paljastuminen tuntuu hölmöltä, koska Henry kuvailee ryhmän paenneen autolla Henryn kaupunkiasuntoon peseytymään, josta Bunny heidät yllätti. Pitkäjänteisen ajattelun mestarina Henry olisi varmasti voinut suunnitella myös huomaamattomamman vetäytymisen etukäteen.

2. Rituaalimurha oli hetken mielijohde

Maanviljelijä osui paikalle yllättäen ja ryhmä oli niin sekaisin, että hyökkäsi maanviljelijän kimppuun ja repi ja raateli häntä kaikin tavoin.

3. Rituaalimurhaa ei tapahtunut, vaan puuma tappoi maanviljelijän

Kirjassa on kohtaus, jossa suuri eläin juoksee tien yli. Richard sanoo, ettei Vermontissa ole puumia, mutta Francis sanoo, että paikallisten mukaan "catamount" eli cat-of-the-mountain elää Vermontissa edelleen. Kirjan Catamount Street -katu viittaa samaan eläimeen. Eläinsymboliikkaa on muutenkin paljon: korppeja, tiine koira, peuroja siellä täällä.
 
Tässä teoriassa ryhmä osui sattumalta paikalle, mutta sekavassa mielentilassaan luuli olevansa syyllinen. 

Koko bakkanaalin todenperäisyyttä voi myös pohtia. Henryn kertomana kuulostaa siltä, että useiden yritysten jälkeen ryhmä todella pääsi transsiin, koki muuntuneen todellisuuden ja jopa näki ja koki Dionysos-jumalan. Myös Camillan ja Francisin lyhyet maininnat bakkanaalista vaikuttavat samansuuntaisilta.

Lukija voi valita, uskooko rituaalin todella olleen yliluonnollinen kokemus vaiko sittenkin pelkkä päihteiden aiheuttama harha. Vai jopa yhteisesti sovittu valhe, jonka tarkoituksena oli päästä Bunnysta eroon jonkin muun asian vuoksi.
 
Miksi ja miten Bunny murhattiin?
 
Edellisen jatkona voi miettiä, oliko Henryn tavoitteelle murhata Bunny jokin muu syy kuin bakkanaalista lavertelu. Henryn ja Camillan suhde näyttäytyy mahdollisena toisena motiivina.

Henryn kuvataan olleen hulluna Camillaan ja Charlesin taas olleen mustasukkainen Camillan suhteista miehiin. Bunny taas oli jossain vaiheessa päässyt jyvälle Camillan ja Charlesin insestisestä suhteesta. Jos ajatellaan, että Henry ja Camilla olisivat ryhtyneet seurustelemaan julkisesti ja Charles olisi osoittanut mustasukkaisuutensa näkyvästi, olisiko Bunny voinut toitottaa julkisuuteen Charlesin ja Camillan suhteen todellisen luonteen? Halusiko Henry ennakoida, että Camillaa ei epäillä asiasta, jota yleisesti pidetään paheksuttavana?
 
Tarttin taitavimpia onnistumisia kirjassa on saada lukija uskomaan, että on suorastaan välttämätöntä murhata Bunny. Hänet kuvataan monin tavoin vastenmielisenä ja epämiellyttävänä ihmisenä. Uusintalukemisella tästäkin voi yrittää löytää muita kulmia: ansaitsiko Bunny muka todella ennenaikaisen kuoleman?
 
Kiinnostavaa on sekin, että murhan hetkeä kuvataan epätarkasti. Bunny kyllä työnnetään rotkon reunan yli, mutta ketkä kaikki työntämiseen osallistuivat? Richard mainitsee, ettei itse ollut työntämässä. Oliko Henry ainoa työntäjä? Siksikö hänellä oli kädessään puutarhalapio - hän sai siitä vipuvartta? Bunnyhan olisi voinut kiskoa työntäjän mukaansa rotkoon - puutarhalapion avulla työntäjä pystyi pitämään itsensä turvassa.
 
Richard kuvaa tapahtumia usein me-muodossa. Tämä on keino, jolla hän luo mielikuvaa yhtenäisestä ryhmästä. Yhtenäisyys ei kuitenkaan aina ole niin idyllistä kuin päälle päin näyttää.

Mistä Henry valehteli Richardille? 

Henryn keskeinen valhe oli väittää maanviljelijän kuolemaa vahingoksi. Koska Henry kertoo Richardille myös pitkän tarinan Italian-matkasta, voi pohtia, oliko siinäkin valheita. Tapa, jolla Bunny saa selville bakkanaalin tapahtumat, kuvataan pitkällisesti ja kieltämättä melko monimutkaisesti: Henry sairastuu, sillä aikaa Bunny nuuskii Henryn päiväkirjan esiin ja kääntää latinankielisen tekstin englanniksi. Onko tässä koko totuus?
 
Aiheellisesti Richard epäilee myös, että Henry yritti järjestää hänet poliisin epäillyksi. Tapahtumat eivät etene näin pitkälle, mutta tähän viittaa esimerkiksi se, että Henry järjesti alibin itselleen, kaksosille ja Francisille, mutta ei Richardille.
 
Myöhemmin kirjassa Richard epäilee Henryn yrittävän tappaa myös Charlesin. Henry toimitti alkoholisoituneelle Charlesille Richardin antamia lääkkeitä, jotka ovat alkoholin kanssa hengenvaarallinen yhdistelmä.
 
Millainen Henryn ja Camillan suhde oli? 
 
Jo melko varhaisessa vaiheessa kirja vihjaa Henryn ja Camillan suhteeseen, mutta sen verran hienovaraisesti että itse en ainakaan näitä vihjeitä osannut havaita ilman uudelleenlukua. Henry kuvailee istumista Camillan sängyn reunalla ja Camilla mainitsee tavanneensa Henryn aamulla. Bunnyn hautajaisten aikana kaksosten luona yöpynyt Cloke kertoo Richardille Camillan yöllisestä puhelusta ja päättelee Camillalla olevan suhteen jonkun kanssa. Camillalla on Henrylle myös oma merkkipuhelutapa, josta Henry tietää vastata puhelimeen.
 
Camilla on Richardin silmin kuvattuna jopa häiritsevän yksiulotteinen hahmo. Hän on ihannenainen, jonka hiusten tai raajojen liikehdinnän sulokkuutta kuvataan usein. Mutta kirjassa on riittävästi mainintoja Camillasta, jotta hänen toiminnastaan voi muodostaa tarkemman kuvan. Huomaan olleeni edellisellä lukukerralla vähän puusilmäinen, kun väitin henkilöhahmoja ohuiksi.

Camillan kuvataan olevan yhtä järkkymätön ja vahva kuin Henry. Ehkä rakastuminen syntyi samankaltaisuuden perusteella.
 
Mitä kaikkea Richard jätti kertomatta, vääristeli tai valehteli? 
 
Eräs kirjan teema tuntuu olevan muistamisen epäluotettavuus. Ihminen joko tietoisesti haluaa muokata muistojaan tai ei kykene muistamaan asioita tarkasti. Esimerkiksi kirjan lyhyen epilogin tarkka lukeminen auttaa huomaamaan monta ristiriitaa, jotka voi panna Richardin muistojen epäluotettavuuden tai tietoisen lukijalle valehtelun piiriin. Esipuheessa Richard mainitsee esimerkiksi "Henryn vaatimattoman suunnitelman" ja sen, että murhapaikalta pois kävellessään hän näki lumihiutaleiden leijailevan alas. Henryn suunnitelma ei selvästikään ollut vaatimaton vaan hyvinkin pitkäjänteinen ja laskelmoiva. Kun murhakohtausta kuvataan, Richard erikseen mainitsee, ettei lunta vielä satanut siinä vaiheessa, kun ryhmä kävelee paikalta pois vaan lumentulo alkoi vasta poistumisen jälkeen.

Ihmettelin viimeksi lumen ja pakkasen kuvausta. Nyt pohdin, että koska Tartt käytti kymmenen vuotta kirjan kirjoittamiseen, ovat epäloogiset pikku virheet varmaan tarkoituksellisia eivätkä vahinkoja. Epämääräisyydet kenties viittaavan muistamisen ja muistin epätarkkuuteen tai tarkoitukselliseen valehteluun.

Esimerkiksi talviloman kuvauksessa Richard kävelee jäätävään varastoonsa ja tarkkailee, miten matalan puron vesi solisee pohjakivien päällä. Koska samaan aikaan on kova pakkanen, puron olisi pitänyt jäätyä jo aikoja sitten. Koko varastojakson suurin tarkoitus on luoda Richardille syy olla uskollinen Henrylle. Hän kokee että Henry pelasti hänen henkensä kun auttoi häntä pelastumaan paleltumiselta. Ehkä Richard värittää ja vääristelee talvimuistojaan suuremmiksi kuin ne ovatkaan, jotta voi perustella itselleen ja lukijalle, miksi luotti Henryyn niin vahvasti Bunnyn murhan suunnittelun aikana?

Jäin miettimään myös kohtausta, jossa Richard hakee Judyn kanssa huumeita parkkipaikalta. Oliko Richard huumekauppias, mutta ei kerro sitä lukijalle? Hän muistelee moneen kertaan kokeilleensa huumeita jo lapsena ja nuorena. Hänellä on tarve lisätuloille. Eikö huumekauppias olisi aika luonteva sivutyö vähävaraiselle opiskelijalle, jolle huumeet ovat jo tuttuja? Kirjassa esiintyy sivuhenkilöinä huumekauppiaita ja heidän toimintatapojaan käsitellään monelta kantilta.

Rupesin kyseenalaistamaan myös sen, päätyikö Richard Hampdeniin yhtä sattumanvaraisesti kuin kuvaa. Oliko Hampdeniin lähtö sittenkin suunnitelmallista? Jos oli, miksi?
 
Muuta luettavaa kirjaan liittyen

Netistä löytyy upeaa fanitaidetta. Jos laittaa hakukoneeseen "the secret history fan art" ja hakutulosten tyypiksi "kuvahaku", löytää upeita teoksia. Ihailen erityisesti tätä Henryä esittävää kuvaa.

Toimittaja Lili Anolik on tehnyt upeaa työtä tutkiessaan Donna Tarttin opiskeluvuosia 1980-luvulla Benningtonin collegessa. Tartt itse taitaa olla tästä eri mieltä, sillä hänen lakimiehensä on kirjoittanut Anolikille erilaisia vaatimuskirjeitä. Kannattaa lukea Anolikin vuonna 2019 Esquireen kirjoittama artikkeli The Secret Oral History of Bennington: The 1980s' Most Decadent College. Julkisuutta kaihtava Tartt ei ole itse suostunut haastateltavaksi, mutta hänen aikalaisena Bret Easton Ellis ja monet muut jakavat mielellään opiskelumuistojaan. Jumalat juhlivat öisin on omistettu kahdelle henkilölle, joista Ellis on toinen.

Anolikin podcast-sarja Once Upon A Time... At Bennington College on kuunneltavissa lakimiesten uhkailuista huolimatta. En ole itse päässyt podcastien makuun, mutta ehkäpä tässä olisi hyvä syy aloittaa. Brooke Clark analysoi podcastin antia Los Angeles Review of Books -sivulla ja pohtii, onko Jumalat juhlivat öisin kostokirja. Opiskellessaan Benningtonissa Tartt tutustui kolmeen kreikanopiskelijamieheen ja heidän eksentriseen opettajaansa. Tarttin ja erään opiskelijan välillä syntyi suhde ja aikalaisten mukaan porukka on Jumalat juhlivat öisin -kirjan hahmojen tunnistettava esikuva. Kreikanopiskelija Paul McGloin on toinen henkilö, jolle Jumalat juhlivat öisin on omistettu. Tunnustan, että googlasin Paul McGloinin nimen ja vietin tovin jos toisenkin arvuuttelemalla, kukahan näistä asiallisen näköisestä, kypsistä herrahenkilöistä onkaan Tarttin ex-heila.
 
Edellisessä kirjoituksessani väitin, että Jumalat juhlivat öisin on viihteellisempi ja pinnallisempi kuin sen maine antaisi olettaa. Nyt totean, että kirja on monitasoisempi, tulkinnanvaraisempi ja antoisampi kuin olen tajunnutkaan. Kirja, jonka lukee kaksi kertaa peräkkäin ja jonka tulkintoja jää spekuloimaan päiväkausiksi, on harvinaisuus. Olen jokseenkin varma, että kunhan joskus seuraavan kerran luen Jumalat juhlivat öisin, löydän taas uusia näkökulmia.

Harvakseltaan julkaisevalta Tarttilta on ilmestynyt kaksi muuta kirjaa: Pieni ystävä ja Tikli. Muistelen ainakin aloittaneeni Pientä ystävää, mutta kovin suuria muistijälkiä kirja ei jättänyt. Tikli on kokonaan lukematta, joten taidanpa etsiä sen käsiini ja kokeilla, löydänkö samanlaista taikaa.

lauantai 14. toukokuuta 2022

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Kansi: Tuula Mäkiä / WSOY.
Kun en enää pystynyt keskittymään kreikkaan ja aakkoset alkoivat muuntua sekaviksi kolmioiksi ja harakanvarpaiksi, luin Kultahattua. Se on lempikirjojani ja olin lainannut sen kirjastosta siinä toivossa että piristyisin; mutta tietenkin se vain teki oloni surkeammaksi, sillä huumorintajuttomassa tilassani en onnistunut näkemään siinä muuta kuin tiettyjä traagisia yhtäläisyyksiä Gatsbyn ja itseni välillä.

Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin on 1990-luvun lukiolaisten kulttikirja. Se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1992 nimellä The Secret History ja suomennos ilmestyi heti seuraavana vuonna. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan ja palannut sen pariin myöhemminkin, mutta arvelen että edellisestä lukukerrasta on vähintään parikymmentä vuotta aikaa. Kun löysin kirjan hyväkuntoisena ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä, sain syyn palata romaanin pariin. 
 
Tartt on kirjallisten piirien suosikki ja Jumalat juhlivat öisin on saavuttanut jo klassikkostatuksen. 30 vuotta riittää kertomaan, onko kirja päiväperho vai kestääkö tyyli aikaa. Oman uusintalukukertani perusteella totean, että kirja on ehdottomasti hyvä - siinä on hyvä tyyli, hyvä rytmitys, sipulimaista kerroksellisuutta, paljon tulkinnanvaraa ja ovela juoni. Mutta siinä on myös seikkoja, joihin nyt, keski-ikäisenä ja nuorta itseäni kriittisempänä lukijana, takerruin ja hieman ärsyynnyinkin.
 
Kirjasta löytyy niin paljon nettikeskusteluja, että pelkästään niitä lukemalla saisi päivät kulumaan äkkiä. Linkitän tähän Koko lailla kirjallisesti -blogin arvion, Amman kirjablogin arvion ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogin arvion.

Kirjan minäkertoja Richard Papen muuttaa Kaliforniasta Yhdysvaltojen itärannikolle Vermontiin opiskelemaan kreikkaa. Merkittävin Richardin ominaisuus, jonka hän kertoo lukijalle, on sujuvan valehtelun taito. Richard on siis epäluotettava kertoja ja pitkin kirjaa hän valehtelee ympärillään oleville ihmisille isoista ja pienistä asioista tai vähintään vääristelee asioita, antaa ymmärtää asioiden olevan toisin kuin ne ovat tai jättää kertomatta totuuden. Lukija pääsee siis pohtimaan, mistä kaikesta Richard valehtelee myös hänelle. Richardista tosiaan tulee F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu mieleen - mutta vaikka hän pitää itseään Gatsbyna, voi lukijana nähdä samankaltaisuuden Kultahatun minäkertojan Nick Carrawayn kanssa. 

Hampdenin collegen kreikanryhmä on pieni ja eksentrinen. Ryhmän muut viisi opiskelijaa ja heidän opettajansa Julian tuntevat toisensa jo vanhastaan. Richard haluaa peitellä vaatimatonta ja tylsää lähiötaustaansa. Muilla ryhmän opiskelijoilla on joko rahaa tai sivistystä tai merkittäviä sukulaisia tai ainakin Richardia paremmat taidot esiintyä varakkaina ja sivistyneinä. Yhdysvaltain itärannikon sivistyksen ja vanhojen sukujuurten ihannointi on tuttua monesta muustakin pohjoisamerikkalaisesta kirjasta, elokuvasta tai tv-sarjasta. Tartt ei onneksi lankea kritiikittömään elämäntapaihannointiin vaan hän kuvaa ihmisiä paikoin jopa kyynisesti.

Kirjan päätapahtumat kestävät yhden lukuvuoden ajan. Kulttuurihistoriaa huokuva yliopistokuvaus antiikin kreikan opiskeluineen teki syvän vaikutuksen minuun nuorena. Miten sivistynyttä, miten boheemia, miten coolia. Nyt keski-iässä tunnistan ja tunnustan Tarttin kuvaaman opiskelijaelämän uskottavuuden ja todentuntuisuuden, mutta huomaan myös, että meininki ei aina vaikuta läheskään niin coolilta kuin nuorena arvelin. Halvat kaljatuopit, sotkuiset asuntolahuoneet, rahapula ja pikkuhiljaa pahenevat päihdeongelmat nousivat tekstissä näkyviin. 1990-luvulle tyypillisesti Hampdenin opiskelijat polttavat tupakkaa aamusta iltaan, juovat alkoholia mahdottomia määriä sekä käyttävät kaikkia mahdollisia kohdalle osuvia huumeita. Nykyään wellness-henkinen elämäntapa on niin vahva ihanne, että kärjistetyn päihdehuuruinen opiskelijaelämä tuntuu suorastaan eksoottiselta.
 
Kirjan jännite syntyy henkirikoksesta. Juonesta olisi voinut kirjoittaa myös dekkarin, mutta Tartt rakentaa jännitteen toisella tavalla. Rikos on tapahtunut ja sitä seuraa toinen rikos. Jääkö kukaan kiinni? Seuraako rikoksesta rangaistus? Jos on tarpeeksi cool, saako sääntöjä rikkoa - vaikka seurauksena olisi toisen ihmisen kuolema?
 
Tämä jännite toimii ja vaikka kirjassa ei pureuduttu kreikkalaisiin myytteihin läheskään niin paljon kuin muistelin, on mukava pohdiskella miten Tartt noudattaa kirjassaan Aristoteleen runousopin lainalaisuuksia. Pyrkiessään välttämään rangaistusta rikoksentekijät muuttuvat itse itsensä rankaisijoiksi. Sen sijaan henkilöhahmojen psykologinen syvyys tuntui olemattoman ohuelta tällä lukukerralla. Kirjailijalle suopea tulkinta voisi olla, että nuoret ihmiset kerta kaikkiaan kohtaavat toisensa niin: yhden ominaisuuden vankeina, syvimpien ja rehellisten tuntojensa paljastamista vältellen, omaa ulkoista imagoaan kiillottaen. Mutta kriittisempi tulkinta on, että monet hahmot ovat huonosti perusteltuja. Tunteet - kuten monen hahmon kohdalla väitetty rakastuminen tai rakastaminen - eivät tunnu perustuvan mihinkään tai näkyvän oikein mitenkään. Ihmiset jäävät paperinukeiksi. Huomaan tosin olevani tämän näkemykseni kanssa vastavirrassa, sillä useimmat kirjan lukeneet vaikuttavan kehuvan nimenomaan kirjan psykologista syvyyttä.
 
Muutama yksityiskohta tuntui yksinkertaisesti epärealistiselta tavalla, joka ei kenties ole ollut kirjailijan tarkoitus. Tai sitten pitää ajatella näidenkin seikkojen olevan vihjeitä kertojan epäluotettavuudesta. Kirjan alussa Richard kertoo, että hänen huoneessaan on isot ikkunat pohjoiseen. Isoista ikkunoista tulee kyllä valoa, mutta Vermont on sen verran pohjoisessa, että huoneen valo olisi varmasti enimmäkseen epäsuoraa valoa. Mutta Richard kuvailee vähän väliä "huoneeseen paistavaa aurinkoa", vieläpä moneen eri aikaan vuorokaudesta. 
 
Samoin kuvaukset lumesta ja pakkasesta vaikuttavat paikoin sellaisen ihmisen kirjoittamilta, joka ei ole koskaan joutunut vastaamaan lumitöistä. Täysin epärealistinen on kirjan tilanne, jossa ihminen selviää hengissä, kun nukkuu sairaana, ilman kunnollisia vaatteita tai varusteita, kovalla pakkasella lämmittämättömässä tilassa, jossa on suuri reikä katossa.

Mutta mitäs pienistä! Kokonaisuus oli vetävä ja toimiva. Kirja viittailee jatkuvasti muihin taideteoksiin ja kirjallista knoppitietoaan voi testata sillä, kuinka hyvin tunnistaa ne taideteokset, joihin viitataan joko suoraan tai epäsuorasti. Jumalat juhlivat öisin on viihteellisempi ja pinnallisempi kuin Tarttin vuosikymmenien aikana kasvanut menestyskirjailijan maine antaa olettaa, mutta dekkarimaisimpina hetkinäänkin se on älykästä ja hyvin kirjoitettua luettavaa.
 
En osaa tiivistää kirjan teemoja mitenkään täsmällisesti. Kaksosuus antaa tulkinnan aihetta - kirjassa on paljon dualismia. Opiskelijaviisikkoon kuuluu kaksospari, Charles ja Camilla. Joukon henkinen johtaja Henry ja heikoin lenkki, hölösuinen ja rasittava Bunny tuntuvat myös peilaavan toistensa kykyjä ja kyvyttömyyttä. Pölyinen ja muovinen lähiö-Kalifornia on historiallisen Vermontin ankea vastakohta. Mutta kenen kaksonen Richard on vai onko hänen osansa olla koko muun porukan vastinpari - hieman ulkopuolinen, hieman myöhemmin mukaan tullut, hieman tietämättömämpi, monesta porukan sisäpiirijutusta osattomaksi jäänyt? Hyväksytyksi tulemisen ja joukkoon kuulumisen halu on tunnistettavasti kirjoitettu ja varmasti eräs syy siihen, miksi kirja on saavuttanut niin laajan suosion.

Käännöksestä
 
Kirjan on suomentanut Eva Siikarla, jonka nimi on minulle tuttu monen muunkin käännöskirjan tekijätiedoista. Kirjasampo-sivulla on lista hänen suomentamistaan teoksista. Koska olen huomannut turhan usein moittivani tuoreita suomennoksia, voin ilokseni kehua että tässä suomennoksessa kaikki on kohdallaan. Ehkä 1990-luvulla annettiin suomentajille riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia kääntää kirja rauhassa ja hyvin. Suomennos on kaunista ja luontevaa kieltä. 
 
Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että kirjan loppupuolella mainitaan McDonaldsin lastenateria, joka on kirjassa käännetty "Onnelliseksi ateriaksi". Muistan, että tämä tuntui nuorena järkyttävältä käännöskukkaselta, tunnetaanhan ateria Suomessakin nimellä Happy Meal. Nyt luettuna käännöksen kokonaisvaltainen onnistuminen painaa vaakakupissa kuitenkin enemmän kuin yksittäinen epätäsmällisyys.

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Kansi: Markko Taina / Tammi.
Isä taas odotti kuolemaansa asti, että sosialismi tulee takaisin. Berliinin muuri murtui jo, Neuvostoliitto romahti, mutta hän odotti aina vain. Hän riitaantui pysyvästi parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä nimitti lippua punaiseksi rätiksi. Meidän punalippuamme! Hehkuvan punaista! Isä oli mukana Suomen-sodassa; minkä takia sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu, sitä ei edes sanottu sodaksi vaan Suomen-kampanjaksi. Mutta isä kertoi meille... Hiljaa. Kotona. Hän muisteli sitä, vaikka harvoin. Kun oli ryypännyt... Hänen sotansa maisema on talvinen: metsää ja metriset hanget.
 
Kun esittelin Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta, mainitsin valkovenäläisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin. Päätin lukea hänen teoksensa Neuvostoihmisen loppu, koska arvelin sen auttavan ymmärtävän venäläistä mielenmaisemaa paremmin. Miksi valheellinen sotapropaganda uppoaa niin hyvin kohdeyleisöönsä? Millaisia kansallisia myyttejä Neuvostoliiton luhistumisen vuoksi kuoli - vai jäivätkö ne henkiin? Syntyikö uusia suuria kertomuksia?
 
Yli 700-sivuisen romaanin lukijalle suosittelen, että lukukestävyys on kunnossa. Jos tuntee 1900-luvun historian keskeiset tapahtumat ja Neuvostoliiton pääasialliset vaiheet, siitä on hyötyä.
 
Kollektiiviromaanista
 
Aleksijevitšin tekniikka on kollektiiviromaani. Kun ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta tyylilajista, suhtauduin siihen epäluuloisesti. Että kirjailija vain kuuntelee muiden juttuja, tekee haastatteluja ja sitten kirjoittaa ne puhtaaksi? Onko se muka kaunokirjallisuutta?
 
Kaksi Aleksijevitšin teosta luettuani voin todeta, että epäluuloni oli tarpeetonta. Kollektiiviromaanin kirjoittajana Aleksijevitš on nerokas - todellakin Nobelin arvoinen kirjailija. Kirjan lukeminen tuntuu siltä, kuin istuisi tuntemattomien ihmisten keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa puheensorinaa tai kuuntelisi joukkoliikenteessä katkelmia satunnaisten kanssamatkustajien keskusteluista. Kirja siis kuulostaa hyvin autenttiselta ja aidolta. Samalla voi huomata, että lukijan ei ole tarkoituskaan voida päätellä, mikä kaikki kirjassa on "oikeasti totta" ja mikä fiktiota. Ehkä Aleksijevitš on kirjoittanut kaiken omasta päästään. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, haastateltujen nimiä ei läheskään aina julkaista kokonaan. Tekstin ei ole tarkoitus olla journalismia tai tietokirjallisuutta, vaan kaunoa. Aleksijevitš sulauttaa eri kertojanäänet kokonaisuudeksi. 

Neuvostoliiton jälkikaiut
 
Kirjassa haastatellut kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliitossa ja mikä muuttui, kun Neuvostoliitto hajosi. Kokemuksia on laidasta laitaan. Karmeimmat tarinat ovat niin hirveitä, että herkimpien lukijoiden kannattaa harkita valikoivaa lukemista. Tappamisen, vankileirien, propagandan, puutteen ja kidutusten vastapainoksi on paljon hyviäkin kokemuksia. Etuoikeutettua tai edes ihan tavallista arkea eläneet muistavat ja tunnistavat neuvostoarjessa paljon hyvää.
 
Muutama avainsana tuntuu toistuvan. Makkara. Zombi. Neukku. Kultaketju. Leiri. Stalin. Laaja valikoima hyviä makkaroita tuntui monelle neuvostoliittolaiselle olleen kaukainen haave. Ällistys on suuri, kun rajojen auettua selviää, että saksalaisilla on tavallisissa kaupoissa valtavat makkaravalikoimat, edulliseen hintaan kenen tahansa ostettavissa. Neuvostoliitossa - ja nykyään Venäjällä - kerrotaan suurta tarinaa siitä, miten Neuvostoliitto voitti Saksan toisessa maailmansodassa. Miksi häviäjät saivat makkaraa, mutta voittajat eivät?
 
Zombi taas on henkilö, joka uskoo virallisen totuuden eikä kyseenalaista sitä edes keittiön pöydän ääressä. Moni vanhempi neuvostoihminen kokee, että omat lapsetkin pilkkaavat heitä "neukuiksi", menneen maailman ihmisiksi. Maailma muuttui 1990-luvulla niin äkkiä ja suurin osa vanhoista opeista muuttui naurunalaisiksi. Brutaali kapitalismin vyöry jakoi äkkiä ihmiset kahteen kastiin: joko pystyi kahmimaan rahaa muutoksesta tai sitten ei. Kultaketjut kaulassa, värikkäät takit tai verryttelyhousut olivat uuden rahaihmisen merkki. Omakohtaisia leirikokemuksia on kirjassa useita ja vähintään yhtä paljon toisen käden tarinoita sukulaisten viemisestä vankileireille.

Stalinia käsitellään todella paljon. Stalin tuhosi omia kansalaisiaan - silti kansalaiset saatiin rakastamaan ja palvomaan häntä. Epäloogisuuden huipulta tuntuu, että vankileirissä elävä puoliorpo lapsi, joka on erotettu äidistään, rakastaa Stalinia yli kaiken. Neuvostoliitossa musta puhuttiin valkoiseksi ja tämä perinne jatkui Venäjällä myös. Totuudenpuhujia rangaistaan, valheen puhumisesta palkitaan. Tästä on saanut osansa myös kirjailija Aleksijevitš itse, joka on joutunut kotimaassaan Valko-Venäjällä kokemaan viranomaisten uhkailua ja painostusta.
 
Kirja täytti erinomaisesti ennakkotavoitteeni: sain sen kautta uskottavia näkökulmia siihen, miltä Neuvostoliiton hajoaminen tuntui, miltä uuden Venäjän vaiheet 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat tuntuneet, millaisia kaikuja menneisyydestä edelleen elää. Vaikka kirja oli täynnä kidutusta, kuolemaa, epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, se oli ennen kaikkea inhimillinen, katse tavallisen ihmisen  elämässä.

Käännöksestä
 
Suomentaja Vappu Orlov on kotimaisen kirjallisuuskentän pitkäaikaisia voimahahmoja. Tämä käännös ansaitsee hatunnoston. Kirja pursuaa tunteita ja tietoa, liikkuu maantieteellisesti todella laajalla alueella, viittailee historian tapahtumiin, siteeraa runoja ja lauluja. Suomennos on värikästä, kaunista kieltä ja kuulostaa "venäläiseltä sielulta". Upeaa työtä.