Mitä kuuluu Kindle-lukulaitteelle?

Sain toukokuussa sähköpostia Amazonilta. Siinä kerrottiin, tekninen tuki omistamalleni Kindle-lukulaitteelle lakkaa. Viestin ydinsisältö oli tällainen:

Kiitos, että olet ollut Kindle-asiakas jo pitkään. On hienoa, että laitteemme on ollut sinulle hyödyksi näin monen vuoden ajan.

20.5.2026 alkaen lopetamme tuen Kindle-laitteilta, jotka on julkaistu vuonna 2012 tai sitä ennen. Tämä tarkoittaa käytännössä seuraavaa:

• Voit edelleen lukea laitteelle jo ladattuja kirjoja.

• Et voi enää ostaa, lainata tai ladata uusia kirjoja näille laitteille tämän päivämäärän jälkeen.

• Jos poistat laitteen Amazon-tililtäsi tai palautat sen tehdasasetuksiin, sitä ei voi enää ottaa käyttöön uudelleen.

Tämä koskee muun muassa seuraavia laitteita: Kindle (1. ja 2. sukupolvi), Kindle DX ja DX Graphite, Kindle Keyboard, Kindle 4, Kindle Touch, Kindle 5 sekä ensimmäisen sukupolven Kindle Paperwhite.

Lukaisin viestin nopeasti ja ajattelin, että pitää vaikka kesemmällä ostaa uusi Kindle-lukulaite. Asia jäi sikseen, mutta kun nyt hiljakkoin googletin, mitä muutoksesta kirjoitettiin mediassa, törmäsin mielenkiintoisiin uutisiin. Esimerkiksi BBC uutisoi käyttäjien ärtyneistä reaktioista. Reddit-keskustelufoorumilla on paljonkin kommentteja vanhojen Kindlejen käyttäjiltä, esimerkiksi tässä ketjussa.

Kun huomasin, että vanhoilla Kindle-lukulaitteilla on suuri ja tyytyväinen käyttäjäkunta, tajusin että minunkin kannattaa arvostaa luotettavasti palvelutta Kindleäni. Monet vanhat Kindlet ovat edelleen olleet ahkerassa käytössä. Kannattaako Amazonin ilmoitusta purematta niellä?

Olen käyttänyt Kindle Touch 3G -lukulaitetta jo neljätoista vuotta. Tämä on helppo tarkistaa, sillä olen kirjoittanut laitteesta Ensikokemuksia Kindlestä -postauksen elokuussa 2012. Kindleni toimintaa ei ole hidastanut edes se, että 3G-verkko on ajettu alas. Suomessa sen toiminta päättyi pari vuotta sitten. Wifin käyttö on riittänyt mainiosti ja suurimman osan aikaa lukulaitteeni ei ole verkossa lainkaan kiinni, koska wifi-yhteys on ollut tarpeen vain uusien kirjojen lataamisessa laitteelle.

Ajan hampaan huomaa lähinnä siitä, että laitteeni kaunis riikinkukkosuojus on kulunut hieman rähjäiseksi ja tarvitsisi hellävaraisen ompelijan varovaista paikkailua. Itse lukulaite toimii edelleen kuin tauti. Akun kesto on erinomainen, pitkänkin kirjan saa luettua, vaikka lataisi laitetta vain muutaman päivän välein. Joskus olen unohtanut laitteen offline-tilaan pitkäksi aikaa ja silloin sitä sai käynnistellä vähän perusteellisemmin, mutta henkiin herättyään laite jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Olen lukenut Kindlelläni 70 Amazonista ostettua kirjaa, 22 Project Gutenbergista ladattua kirjaa ja kaksi Elisa Kirjasta ostettua kirjaa. Lisäksi olen lueskellut laitteella lukunäytteitä, joitakin artikkeleita tai muita satunnaisia tiedostoja.

Joten kysyn: mikä muu 14 vuotta vanha elektroninen laite on yhtä suorituskykyinen ja alkuperäistä vastaava? Puhelimet, tabletit ja tietokoneet happanevat tuossa ajassa käsiin ja päätyvät SER-romuksi. Kindlen kesto on ollut niin hyvä, että olisi loogisempaa, että Amazon tukisi näin hyviä laitteita täältä ikuisuuteen asti.

Ehkä Amazonin ilmoitus on vain ahneen omistajan keino yrittää pakottaa vanhojen laitteiden omistajat ostamaan uusia laitteita. Toki uusissa laitteissa saattaa olla parannuksiakin, esimerkiksi taustavalo voisi olla kiva juttu. Mutta olen pärjännyt ilman taustavaloa tähänkin asti, ei se ole pakottava syy ostaa uutta laitetta.

Niinpä päätin testata, saisinko ostettua Amazonista kirjan ja siirrettyä sen Kindleeni vaikka pienellä vaivannäöllä. Onnistuihan se.

Ostin testiksi mahdollisimman halvan kirjan. Koekappaleeksi valikoitui Mila Finchin fantasiaromanssi Runebreaker, koska se maksoi vain reilun dollarin. Pikavilkaisulla kirja vaikuttaa kaavamaiselta ja yksinkertaiselta jenkkibulkilta, joten katsotaan tuleeko tätä kirjaa varsinaisesti luettua koskaan.

Kirjan ostaminen itsessään onnistui vanhaan tapaan, mutta kirja jäi killumaan pilvikirjastooni ja laite ilmoitti, ettei voi synkronoida tiedostoa laitteelle. Myöskään sähköpostilla siirtäminen ei onnistunut, sähköposti palautti virheilmoituksen. 

Onneksi Kindlen voi kytkeä USB-kaapelilla tietokoneeseen. Jouduin vaihtamaan kaapelia muutaman kerran, ennen kuin käteen osui sellainen, joka suostui tunnistamaan Kindlen ulkoiseksi kovalevyksi. Sitten konvertoin epub-muotoisen Runebreakerin mobi-tiedostoksi Calibrella. Olen Calibrella rassaillut tiedostoja vähäisessä määrin aiemminkin. Jouduin puljaamaan sillä Project Gutenbergin kirjaa vuonna 2022. Tähän liittyvät yksityiskohtaiset ohjeet voi lukea  vanhasta postauksestani. (Tuon jälkeen en ole joutunut Project Gutenbergin tiedostoja muokkaamaan Kindleä varten, vaan tiedostot ovat olleet valmiiksi käyttökelpoisia.) Tarvittaessa Calibresta löytyy erilaisia ohjevideoita YouTubesta, tässä eräs esimerkki.

Siirsin tallentamani mobi-muotoisen kirjan USB-kaapelin avulla Kindlen tiedostoihin. Ja tattadaa, kirja oli nätisti luettavissa lukulaitteella! 

Ehkä en siis vielä noudata miljardööri Jeff Bezosin käskyjä uuden laitteen ostamisesta, vaan jatkan Amazon-kirjojen lukemista vanhalla Kindlelläni. Niin kauan kuin Calibrella konvertoiminen onnistuu, pitäisi kirjat saada luettavaksi. Lämmin kiitos Calibren kehittäjälle, Kovid Goyalille. 

Työläämpi homma on vielä jäljellä: osaanko siistiä kankaisen suojuksen reunat niin, että lopputulos on asiallisen näköinen? Vai joudunko tilaamaan lukulaitteelleni upouuden suojuksen seuraavan 14 vuoden tarpeisiin?

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Muistin ennen Café Bongoon lähtöäni että ne ovat Hämiksen lempipökät – ne aikoinaan kirvoittivat häneltä sen hermostuneen kireän mutta omalla tavallaan seksikkään kaakatuksen joka on hänen tavaramerkkinaurunsa – kun riisuin farkkuni ekaa kertaa juuri täällä.

Lupauduin vetämään työyhteisössä pienimuotoista lukupiiriä ja sen tiimoilta luimme Johanna Sinisalon esikoisromaanin Ennen päivänlaskua ei voi, joka ilmestyi alun perin vuonna 2000. Tämähän onkin melkoinen esikoinen: se voitti saman tien Finlandia-palkinnon. Hesari haastatteli Sinisaloa viime vuonna ja teoksen pitkä elinkaari käy hyvin ilmi: useita käännöksiä, neuvottelua elokuvaoikeuksista. Sinisalo mainitsee haastattelussa, että oletti kirjan olevan vain suomalaisten lukijoiden ymmärrettävissä, mutta kansainväliset lukijat ottivat teoksen innokkaasti vastaan.

Henkilökohtaisesti minua alkoi häiritä erikoinen muistikatkos, joka toisaalta sopii Sinisalon genrerajoja rikkovaan tyyliin, jossa on mukana fantasia-aineksia. Olen aivan varma, että luin Ennen päivänlaskua ei voi melko tuoreeltaan, sanotaan vaikka viiden vuoden sisään sen ilmestymisestä. Mutta kun luen blogikirjoitustani vuodelta 2013, jolloin luin Sinisalon Enkelten verta, väitän siinä, että Enkelten verta on ensimmäinen lukemani Sinisalon teos. Mitä ihmettä? Miksi muistan vuonna 2026, että olen lukenut Ennen päivänlaskua ei voi, mutta vuonna 2013 olen ollut täysin muistamaton? Outo aikahyppy, mutta kuten sanoin, outous sopii Sinisalon kirjojen yhteyteen.

Sen verran aikaa tuosta oletetusta ensimmäisestä lukukerrastani on, että nyt luin teosta tuorein silmin. Yhdyn kriitikoihin: teos on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin. Todella raikkaan tuntuinen kirja edelleen, vaikka samaan aikaan siinä on ilmestymisaikaan sidottuja elementtejä ja vahvaa paikallisuutta päähenkilön kotikatua myöten. Ajan ilmiöitä ovat ainakin se, miten paljon mainostoimiston väki tuntuu viihtyvän iltapäiväkaljoilla lähipubissa, miten hulppeita palkkioita ja runsaasti työaikaa freelancervalokuvaajalle tarjotaan ja miten päähenkilö tulostaa kiinnostavan nettisivun paperille talteen.

Kirjan juoni lienee jo osa yleissivistystä, mutta tarjoan pikakertauksen: valokuvaaja Mikael, jota sanotaan vetävän ulkonäkönsä vuoksi Enkeliksi, löytää pihalta peikon. Hän vie sen kotiinsa ja hoivailee sitä kuntoon. Villipeto kerrostalossa on salaisuus, joka vähitellen tihkuu Mikaelin lähipiirin tietoon ja mullistaa monta asiaa.

Juonellista tarinaa pilkkovat fragmentit ”tietokirjoista” ja ”kaunokirjallisuudesta”. Panin nämä lainausmerkkeihin, koska uskoakseni kaikki tekstit ovat Sinisalon omaa käsialaa. Ihailin esimerkiksi Eino Leinon tyyliin kirjoitettua Helkavirsi-pastissia ja bongasin yhden sisäpiirivitsin, Markku Soikkelin nimiin pannun Koulu-tv:n lausunnon.

Lukupiirikirjana kirja toimi mainiosti, sillä se on monitulkintainen ja herätti eri ihmisissä erilaisia ajatuksia. Keskustelua herättivät ainakin vankeus, ihmissuhteiden verkosto, halun ja himon kuvaukset, feromonit, sukupuolivähemmistöön kuuluminen, luonnon ja ihmisen suhde, teknologian ja ihmisen suhde. Kirjasta jää myös kutkutteleva ”mutta mistä tämä OIKEASTI kertoo” -olo, eli onko kirjan peikko pelkkä peikko vai symboli jollekin muulle?

Ihailin kirjan upeaa ja monipuolista kieltä. Juoni on vetävä ja jo kirjan napakka avauslause luo jännitteen. (Sehän on ”Alan hätääntyä.”) Myös loppu on minusta toimiva, vaikka lukupiirissä oli muitakin näkemyksiä. Lopun jälkeen voi itse pähkäillä, mitä kaikkea kirjan maailmassa voisikaan seuraavaksi tapahtua.

Pidin myös siitä, että Ennen päivänlaskua ei voi ei ole lainkaan saarnaava. Hieman muistelen, että lievää saarnaamisen makua joissakin Sinisalon myöhemmissä kirjoissa on esiintynyt. Sinisalon uusin kirja, Joutsenlaulu, ilmestyi viime syksynä. Siitä voi lukea vaikkapa Kirsin Book Clubin arvion. Ehkä täytyy itsekin ottaa Joutsenlaulu lukulistalle.

Ennen päivänlaskua ei voi sopii mielestäni hyvin juhannuskirjaksi, sillä juhannukseen kuuluvat luonto, yöllä valvominen ja erikoiset, vähän maagisetkin yön tapahtumat. Uskallan näin sanoa, vaikka kirja itsessään ei juhannusta käsittele, sen kronologinen aikajana päättyy huhtikuuhun.

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Prinssi Harry: Varamies

Kansi: Otava.

En halunnut olla yksi niistä cocktaileja kittaavista, tuskastuneita ilmeitä herättävistä laiskimuksista, joita kaikki välttelivät, kun suku oli koolla. Heitä oli aikojen mittaan ollut suvussa aivan tarpeeksi.

 
Luin pari kuukautta sitten Andrew Lownien kirjan Entitled - The Rise and Fall of the House of York. Olen seuraillut myös Lownien Substack-tiliä ja sitä kautta olen välillä päätynyt lukemaan muidenkin Substack-kirjoittajien kuninkaallisjuttuja. Kenties tämän vuoksi nappasin kirjaston elämäkertahyllystä Prinssi Harryn omaelämäkerran Varamiehen lainaan, kun se sopivasti silmiin sattui.

 

Varamiehen ilmestyminen oli kirjamyynnin kannalta kova juttu vuonna 2023. Kuinka usein kuninkaalliset julkaisevat omaelämäkertojaan? Kirjoja kuninkaallisista ilmestyy pilvin pimein, mutta suurin osa on sellaisia, joiden tekemiseen kirjan kohde ei ole itse osallistunut. Harry on syntynyt prinssiksi, joten kyllähän taviksia kiinnosti päästä lukemaan, millaiselta kuninkaallinen elämä näyttää ja tuntuu sisäpiiristä käsin. Ihan omin käsin Harry ei kirjaansa kirjoittanut, vaan internetin perusteella haamukirjoittajana toimi J.R. Moehringer.

 

Kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen voi pohtia myös, miten kirjan sanoma ja Harryn nykyiset julkiset esiintymiset ovat linjassa. Varamiehen toistuva sanoma on Harryn inho mediaa ja paparazzeja kohtaan. Hänen mukaansa brittilehdistö kiusasi hänen vaimoaan Meghania niin, että tämä johti muuttoon pois Britanniasta ja kuninkaallisten velvollisuuksien karsimiseen. Mutta voiko kakkua syödä ja säästää? Harry ja Meghan kiertelevät edelleen maailmaa erilaisissa julkisissa tilaisuuksissa. Jos he haluaisivat olla täysin taviksia ja elää ilman mediahuomiota, eikö olisi helpompaa jättää kokonaan menemättä julkkisten kissanristiäisiin? No, mikäpä minä olen tässä neuvomaan aikuisia ihmisiä.

 

Varamies alkaa kohtauksella, jossa Harry yrittää löytää uudelleen yhteyden isäänsä ja veljeensä. Tämän jälkeen käynnistyy kronologinen muistelma lapsuudesta alkaen. Harry oli vasta 12-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Tämä olisi traumaattinen kokemus kenelle tahansa, mutta traumaa lisää se, että prinsessa Diana oli 1990-luvulla maailman tunnetuimpia naisia ja hän kuoli paparazzien jahtaamana. Tavallinen lapsi ei myöskään joudu televisioitavaksi, kun hän saattaa äitinsä arkkua hautajaisissa.

 

Mikään lukutoukka Harry ei alun alkaenkaan ollut ja äitinsä kuoleman jälkeen opiskelu yksityiskouluissa tuntui hyytyvän entisestään. Koska myös kuninkaallisilla pitää olla jotain sopivaa tekemistä, valitsi Harry sotilasuran. Sotilaskoulutuksen ja Afganistanin sotilasoperaatioiden kuvaukset ovatkin kirjan mielenkiintoisinta antia. 

 

Kirjan loppupuolella Harry tapaa Meghan Marklen ja kuvaus äkkirakastumisesta ja Meghanin ihanuudesta kuulostaa suorastaan imelältä. Huumaavan rakastumisen kuvaus on toisaalta ihanaa luettavaa, toisaalta se väkisinkin kuulostaa silotellulta ja kiillotetulta. Tässä vaiheessa myös kritiikki mediaa kohtaan alkaa tuntua hieman toisteiselta.

Minusta tuntuu, että en lukijana oikein osaa analysoida tätä kirjaa, ehkä siksi, että en ole sen enempää kuninkaallisten erityisasiantuntija kuin superfanikaan. Selvää on, että kirjallisena tekstinä Varamies ei ole mikään mullistava teos, vaan melko kevyttä luettavaa. Vaikka tavallaan "kevyt" tuntuu väärältä adjektiivilta, kun teoksessa käsitellään traagisia tapahtumia, joita miljoonat ihmiset ovat töllöttäneet televisiosta. Entä olenko Varamiehen lukijana pelkkä utelias tirkistelijä? Mutta koska prinssi Harry on itse halunnut kertoa tarinansa, onko teoksen lukeminen sittenkin aktiivinen kannanotto Harryn puolesta, perusteleehan hän, että juorulehdistö ei kunnioita hänen omaa näkökulmaansa? 

 

Minua paremmin teosta erittelee vaikka toimittaja Rachel Cook The Guardianissa. Hän nostaa esiin kirjan ristiriitaisuudet: miten Harry tuntuu olevan jokseenkin sokea etuoikeuksilleen ja jaksaa ruikuttaa pikkuasioista. Suomalaisissa kirjablogeissa Varamiestä on myös luettu, kannattaa kurkata Kirsin Book Clubin ja Hemulin kirjahyllyn arviot.

 

Tästä kirjasta en jaa sen kummempia suosituksia, koska veikkaan, että minua suuremmat kuninkaallisfanit ovat itse osanneet etsiytyä tämän kirjan pariin. 

 

Lue myös nämä:
Andrew Lownie: Entitled - The Rise and Fall of the House of York
Helen Rappaport: Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät
Andrew Birkin: J.M. Barrie and the Lost Boys

Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika

Kansi: WSOY.

Sain Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan Itsekkyyden aika kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Sanat ja käsitteet, joilla asioista puhutaan, muokkaavat kulttuuria enemmän kuin ajatellaan. Jos jokin asia kerrotaan voimaantumisena, se on kehotus toimia niin. Jos sama asia kerrotaan röyhkeytenä tai välinpitämättömyytenä, se luo kyseiselle toiminnalle stigman.

Joskus törmää kirjoihin, jotka tuntuvat selittävän koko maailman ymmärrettävästi ja valaisevasti. Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen alkuvuodesta ilmestynyt Itsekkyyden aika vaikuttaa olevan tällainen kirja. Se on löytänyt lukijoita todella paljon, siitä on otettu muutamassa kuukaudessa useita painoksia. Luin kirjan ahmien ja nyökytellen, sivuja koirankorville taittaen. Kirjasta kannattaa lukea myös vaikkapa Hesarin kirjailijahaastattelu, Seuran arvio ja Luetut.netin arvio.

Kun luin pari vuotta sitten Juha Itkosen kirjan Teoriani perheestä, kuvasin lyhyesti kahta keskenään ristiriitaista vaatimusta, joiden keskellä ruuhkavuosiäitinä elän. Minulta tunnutaan odottavan sekä sitä, että olen menestyvä yksilö, joka yksilöllisesti kehittää itseään koko ajan paremmaksi ja sitä, että olen intensiivivanhemmuuteen panostava äiti, joka jalostaa jälkikasvuaan yksilöllisiksi menestyjiksi. Totesin, että kumpaankaan odotukseen en pysty vastaamaan, en ainakaan sellaisella tavalla, että sillä pääsisi keräämään kehuja.

Näihin pohdintoihin Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa mahtavia näkökulmia. Hän lataa kirjaan pitkän tutkimuskokemuksensa ja laajan osaamisensa koko painoarvollaan. Lopputuloksena lukija havahtuu. Ehkä vika ei olekaan minussa, vaan kyseessä on iso kulttuurin muutos, joka näkyy kaikille elämänalueilla. Ja että äärimmilleen viety yksilöllisyys ei olekaan ihmiselle hyväksi, koska yhteisöllisyys on monesti ihmiselle parempi asia. Yhteisöllisyys taas vaatisi vähemmän itsekkyyttä ja enemmän muiden hyväksi toimimista. Valitettavasti tällaiset asiat ovat poissa muodista, mutta ehkä edelläkävijät ryhtyvät näihin panostamaan?

Keltikangas-Järvinen erittelee, miten työelämän muutokset, sosiaalisen median algoritmit, lastenkasvatusihanteet, teknologiauskovaisuus, temperamenttien arvottaminen ja jopa kehityspsykologian ilmiöt ovat johtaneet eräänlaisten ”narsististen taaperoaikuisten” syntyyn. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa, jopa maailmanpolitiikasta löytyy helposti ihmisiä, jotka ajattelevat lähinnä omaa napaansa.

Kirjan lukeminen virkisti kuin kylmä vesi. En olekaan ainoa, jota kyllästyttää vaikkapa jatkuva maalailu ”omien unelmien tavoittelusta”. Välillä tavallinen perusarki ilman sen kummempaa unelmointia on ihan hyvä juttu. Kaikessa ei tarvitse myöskään kehittyä koko ajan paremmaksi. Saa olla ihan ok, jopa huono. Oman edun tavoittelusta luopuminen ja toisten hyväksi toimiminen voikin olla erittäin hyvä asia, vaikka se ei johtaisikaan juuri minun yksilölliseen menestymiseeni.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka ovat joskus ihmetelleet vaikkapa seuraavia asioita: tuntuuko sosiaalisen median sisältö näytelmältä, miksi talkoisiin, järjestötoimintaan tai yhdistykseen on vaikea löytää vapaaehtoisia, miksi pitäisi olla ”paras versio itsestään”, voiko mielipiteensä ilmaista suoraan vai pitääkö se kääriä pumpuliin, mitä tarkoittaa sitoutuminen vai onko se aivan vanhanaikaista, miksi kaikkia tuntuu ahdistavan koko ajan tai mitä tarkoittaa ”talentti”. 
 

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Teoriani perheestä
Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
Emilia Huvinen: Paskat geenit?

Andrew Lownie: Entitled - The Rise and Fall of the House of York

Kansi: William Collins

As he left the room, the CEO of a major international search firm commented, "That was why we threw the tea in the harbour." 

 

Andrew Lownien elämäkerta Yorkin herttuasta ja herttuattaresta ilmestyi elokuussa 2025. Prinssi Andrew ja hänen ex-vaimonsa Sarah Ferguson ovat minullekin tuttuja hahmoja iltapäivälehtien ja naistenlehtien viihdesivuilta jo vuosikymmenien ajan. Kirjan ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon: prinssi menetti tittelinsä ja palatsinsa ja hän on nykyään ihan tavallinen ihminen, herra Andrew Mountbatten-Windsor. Poliisikin kerkesi pidättää hänet. Reutersin kuvaajan Phil Noblen ottama pidätyskuva on jo julistettu historialliseksi, kuvaajan haastattelun voi lukea vaikkapa BBC:n sivuilta.

 

Luettuani Julie K. Brownin Epstein-kirjan Perversion of Justice päätin jatkaa saman teeman parissa. Lownien kirja oli erinomainen valinta. Siteeraan kirjailijan Substack-tilillään jakamaa anonyymia lukijapalautetta, jonka suomennan vapaasti näin: Pökerryttävä kertomus röyhkeydestä, typeryydestä, lahjonnasta ja vastenmielisyydestä, jota lukee kirvelevin silmin.

 

En ole mikään kuninkaallisten ykkösfani, vaan jonkinlaista keskikastia: luen mielelläni juorupalstoilta kuninkaallisten kuulumisia ja jos televisiosta tulee häitä tai kruunajaisia, vähintään silmäilen niitä, ellei parempaa tekemistä ole. Varhaisimpia muistikuvani Andrew'sta ja Sarahista on "varvaskohu", jota Lowniekin käsittelee. 1990-luvulla Sarahista otettiin salakuvia, joissa rakastaja suutelee hänen varpaitaan. Tämä oli siihen aikaan hirvittävä mediamylläkkä Buckinghamin palatsista katsottuna. Sarahin iskunkestokyvystä kertoo paljon, että hän on näihin päiviin asti jatkanut seurapiiripalstoilla poseeraamista, vaikka kohuja on tullut ja mennyt.

 

Tuntuu olevan yleismaailmallinen ilmiö, että kyvyttömiä ja lahjattomia miehiä oikein työnnetään johtaviin asemiin, mutta kyvykkäät ja lahjakkaat naiset jätetään samojen verkostojen piirissä jonnekin nurkkaan räpiköimään itsekseen. Andrew vaikuttaa kirjan perusteella juuri tällaiselta tapaukselta: hän ei ole erityisen älykäs vaan pikemminkin typerä, lisäksi hänet kuvataan itsekeskeisenä, huonokäytöksisenä ja yliseksuaalisena. Mutta koska hän syntyi kuningasperheeseen, hänelle pedattiin hyviä paikkoja ja puskettiin uralla eteenpäin monenlaisten apujoukkojen voimin. Tavallisuudesta poikkeavaa on kuitenkin se, että hän on ollut riittävän hölmö menettääkseen nämä hyvät asemat.

 

Sarahin osalta taas joudun pohdiskelemaan asenteitani enemmän. Naisilta tunnutaan odottavan hillittyä ja hallittua käytöstä, ja siksi minusta on virkistävää, kun joku nainen astuu esiin kovaäänisesti, jopa röyhkeästi, ja ottaa oman tilansa. Mutta Sarah Fergusonin röyhkeys sinkoaa kirjan perusteella niin käsittämättömille kierroksille, etten tohdi julistaa ihailuani häntä kohtaan. Miljoonavelkoja. Valehtelua, jopa varastamista. Puuttuva kyky tuntea häpeää. Uskomaton pokerinaama rahastamisessa ja oman tarinansa toistuvassa myymisessä. En myöskään ollut tiennyt, minkä määrän kirjoja Ferguson on julkaissut. Vähintään osassa, ellei kaikissa, tekijänä on ollut haamukirjoittaja, mutta esimerkiksi Goodreads listaa 114 kappaletta Fergusonin nimissä julkaistuja kirjoja. Pitäisiköhän lukea?

 

Lownien tyyli edustaa kuivakkaa brittihuumoria parhaimmillaan ja hän kiinnittää huomiota jatkuvasti siihen, paljonko Andrew ja Sarah ovat brittiläisille veronmaksajille tulleet maksamaan. Hulppeita asuntoja, matkoja, juhlia, puuttuvia veroja... Kirjassa ei lasketa yhteen kaikkia siinä mainittuja kuluja, mutta eiköhän summa nouse miljooniin puntiin. 

 

Maailmanpoliittisesti ja talouspoliittisesti kiinnostavaa on se, miten Andrew lyöttäytyi yksiin kehittyvien maiden raharikkaiden kanssa. Velkainen ja köyhä Suomi ei ole häntä kiinnostanut, sen sijaan vaikkapa Kazakstan ja muut Keski-Aasian maat, arabimaat ja Kiina ovat vetäneet häntä puoleensa. Vastalahjaksi näiden maiden upporikkaat vaikuttavat maksaneen Andrew'lle erilaisia provisioita. 

 

Kirjan julkaisun jälkeen Epstein-tiedostoista on paljastunut rutkasti uutta tietoa Andrew'n ja Sarahin kytköksistä Jeffrey Epsteiniin. Lownie onkin työstämässä kirjaansa täydennystä, jonka pitäisi ilmestyä keväällä. Pitänee lukea. 

 

Tätä kirjaa voi suositella luettavaksi monenlaisille lukijoille, erityisesti niille, jotka ovat sitä mieltä, että kuninkaalliset ovat jotain turhia julkkiksia. Lownien pointti - jota hän ei taitavana kirjoittajana sano suoraan - tuntuu olevan, että kuninkaalliset eivät ole turhia, he voivat olla jopa ylettömän kalliita ja vahingollisia paitsi omalle kansakunnalleen, myös koko maailmalle ja viattomille sivullisille.

 

Kirja on myös erittäin vetävää luettavaa ja siitä jää sellainen olo, että tekisi mieli paapattaa sen sisällöstä jokaiselle vastaantulijalle. Erinomainen teos! 

 

Lue myös nämä:
Julie K. Brown: Perversion of Justice - the Jeffrey Epstein story
Craig Unger: American Kompromat
Colin MacInnes: Absolute Beginners

K.N. Rauhala: Bolshevismi ja olot Venäjällä

Venäjällä oletetaan, että kevyessä työssä tarvitsee työläinen, riippuen ruumiin koosta, 2,102 - 2,631, raskaassa taas 2,472 - 3,094 kaloriaa vastaavan määrän erilaisia ravintoaineita. Todellisuudessa sai Pietarissa työläinen 1,839:ää ja Moskovassa 1,970:ta kaloriaa vastaavan määrän elintarpeita, s.t.s. ei edes niin suurta määrää, minkä joutilas ihminen tarvitsee terveytensä säilyttämiseksi.

Seurauksena on luonnollisesti ennenaikainen voimien väheneminen, työkyvyn heikkeneminen, mikä on suorassa suhteessa ravinnon saantiin, ja tautien leveneminen, jota tuskin voidaan estää katsoen yleiseen verenvähyyteen.

Luin pari vuotta sitten Leonardo Paduran upean romaanin Mies joka rakasti koiria ja olin silloin merkinnyt muistiin K.N. Rauhalan kirjan Bolshevismi ja olot Venäjällä. Kirja on saatavilla Project Gutenbergista. Kirjan julkaisi vuonna 1920 Edistysseurojen Kustannus Oy ja se perustuu Rauhalan Keskustaklubissa pitämään esitelmään.

Kirja on erittäin mielenkiintoinen, tosin suosittelen tätä varsin rajatulle kohderyhmälle: niille, jotka ovat kiinnostuneita sekä Neuvostoliiton varhaisvaiheista että kansantalouden tilastoista. Rauhala pyrkii analysoimaan, miten bolshevistien suuret puheet Neuvosto-Venäjällä ovat toteutuneet. Apunaan hän käyttää saatavilla olleita media- ja tilastotietoja, joiden hän myöntää olleen varsin rajallisia ja yksipuolisia. 

 2020-luvulta käsin sana "Neuvostoliitto" tuo useimmille mieleen kansantaloudellisen epäonnistumisen. Kun Neuvostoliitto luhistui 1990-luvun alussa, tuli länsimaiden asukkaille lopullisesti selväksi, miten kehnosti tavallisen ihmisen asiat olivat Neuvostoliitossa olleet. Tosin monen mielestä Neuvostoliiton jälkeiset vuodet toivat tavalliselle venäläiselle vielä huonompia aikoja.  

Mutta vuonna 1920 koko Neuvostoliiton käsite oli vakiintumaton. Tämä näkyy siinä, että Rauhala käyttää nimityksiä Venäjä ja Neuvosto-Venäjä. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjällä elettiin levottomia aikoja ja Suomen itsenäisyyskin oli tuore asia. Rauhala pyrki muodostamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan entisen isäntämaan uudesta tilanteesta.

Analyyttisella otteella Rauhala kuvailee saatavilla olevia tilastotietoja ja pohtii niiden loogisuutta. Aineisto osoittaa, että rahan arvo oli romahtanut, tehtaiden tuotantomäärät pienentyneet ja elintarvikkeista oli huutava pula. Maatalouden kollektivisointi oli alkutekijöissään eivätkä viljelijät olleet ajatuksesta mitenkään innoissaan. Puna-armeijaa rakennettiin ja teloitukset ja murhat olivat yleisiä. 

Lopuksi Rauhala huomauttaa: Pysyn niissä rajoissa, jotka olen tehtävälleni asettanut ja jätän yleiset arvostelut ja johtopäätökset. Jätän ne lukijan itsensä tehtäväksi. Tämä kehotus toimii edelleen, sillä historiasta kiinnostuneille Bolshevismi ja olot Venäjällä tarjoaa monenlaista mietittävää.

Jämsän seudun historiaa koonnut Museo24-sivusto esittelee K.N. Rauhalan elämäntarinan. Se onkin melkoinen: orpopojasta päätoimittajaksi ja kirjailijaksi. Hänen runsaaseen tuotantoonsa kuuluu jopa scifikirja. Maailman loppu: romaani ankarasta elämästä avaruudessa on myös saatavilla Project Gutenbergissa.

Lue myös nämä:
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Mirjam Kälkäjä: Joen takana Petsamo

Julie K. Brown: Perversion of Justice – the Jeffrey Epstein Story

Kansi: Dey Street Books.

“This is going to be a tough one,” I recall telling her. “I thought I should warn you.” 

She listened quietly. She asked a few questions. I told her why I believed the story was important, about how these girls had never found justice. 

Then she said, “Go for it.”

Joskus kirja ja tilanne, jossa kirjaa lukee, kytkeytyvät lukumuistoissa pysyvästi yhteen. Arvelen, että minulle saattaa käydä niin Julie K. Brownin teoksen Perversion of Justice kanssa.

Sairastuin, enkä jaksanut tehdä juuri mitään. Kun selailin kännykästä uutisia, ihmettelin taas kerran Epstein-uutisten vyöryä. Mietin, että kai Epsteinin tapauksesta on jo kirjoitettu kirjoja, ja etsin netistä muutamia vaihtoehtoja. Arvelin, että hyvin tehty kirja auttaisi minua ymmärtämään kokonaisuutta paremmin kuin peräkkäisten ja sekalaisten nettiuutisten klikkailu.

Päädyin Julie K. Brownin vuonna 2021 julkaistuun kirjaan ja ahmaisin yli 400-sivuisen kirjan parissa päivässä sairaspedillä. Brown on tutkiva toimittaja floridalaisessa Miami Herald -sanomalehdessä. Vuonna 2016 hän ryhtyi pohtimaan ihmiskauppaa Floridassa ja Epsteinia ja päätti selvittää, saisiko hänestä uuden jutun. Tuossa vaiheessa moni muu oli sitä mieltä, että Epstein oli jo kaluttu luu, hän oli ollut otsikoissa milloin minkäkin syyn vuoksi. 

Selvitys johti juttusarjaan, jonka Miami Herald julkaisi marraskuussa 2018. Jutut voi lukea ja videohaastattelut katsoa täällä. Artikkelisarja käynnisti melkoisen lumivyöryn – jos tätä vertauskuvaa voi Floridan auringon alla syntyneestä jutusta käyttää – ja Epsteinin tapaus nousi median kiinnostuksen kohteeksi uudelleen. FBI käynnisti tutkinnan ja pidätti Epsteinin kesällä 2019. Mutta jo muutaman viikon päästä Epstein kuoli vankilassa, väitetysti itsemurhan vuoksi. Itsemurha on kyseenalaistettu ja arveltu, että Epstein surmattiin.

Perversion of Justice -kirjassa Brown kuvaa toimittajan työtä ja artikkelisarjan vaatimaa taustatiedon hankkimista. Vaikka hän eräässä yhteydessä mainitsee, että toimittaja lähtökohtaisesti ei halua muuttua osaksi lehtijuttuaan, on hän kirjaansa valinnut henkilökohtaisen näkökulman. Yhdistelmä toimii, sillä Brown tulee samalla kertoneeksi paljon naisen roolista työelämässä. Hän on keski-ikäinen toimittajanainen niukkenevien resurssien sanomalehdessä, mutta arvelen, että todella moni työikäinen nainen tunnistaa Brownin kuvaamia työelämän ilmiöitä. Välillä tavallinen arki voi tuntua siltä, kuin yrittäisi kiivetä pystysuoraa jäävuorta ylös.

Luin viime vuonna toimittaja Craig Ungerin kirjan American Kompromat, joka käsittelee sitä, miten venäläiset pyrkivät vaikuttamaan Donald Trumpiin. (Tiivistelmä: järjestelemällä Trumpille rahallisesti hyviä diilejä ja imartelemalla häntä.) Kirja käsitteli jonkin verran myös Jeffrey Epsteiniä, hänen naisystävänään ja alaikäisten tyttöjen värvääjänä toiminutta Ghislaine Maxwellia ja tämän isää, hämärissä oloissa kuollutta liikemies Robert Maxwellia. Myös Brown käsittelee Maxwellin kytköksiä, mutta lähtökohtaisesti kirja rajautuu Miamin seudun tapahtumiin. 

Epsteinilla oli Palm Beachilla talo, jonne hän ja hänen assistenttinsa houkuttelivat alaikäisiä tyttöjä seksuaalista hyväksikäyttöä varten. Brown selvitti, miten hän voisi löytää hyväksikäytön uhreja ja saada heiltä haastatteluja. Tämän lisäksi Brown analysoi vuoden 2008 oikeusjutun, jossa syyttäjä tarjoili Epsteinille erittäin lempeän ja sovittelevan sopuratkaisun seksuaalirikoksista. Brown halusi syyttäjänlaitokselta selvityksen, miksi Epsteinin rikoksia katsottiin sormien lomasta.

Kirjassa on valtava määrä henkilöitä ja sen aikajana paikoin poukkoilee tapahtumien runsauden vuoksi. Oikeudenkäyntikiemuroiden selvittelyissä ei ole aina helppo pysyä kärryillä. Mutta amerikkalaiskustantamoissa tietokirjojen toimittaminen sujuvalukuiseen muotoon osataan, ja Brownin letkautukset keventävät hetkittäin tekstiä. Vyyhtimäinen kokonaisuus on kirjoitettu napakan tarinalliseen tyyliin, jota lukee ahmien, vaikka itse teema onkin synkkä. Epstein ja hänen kaltaisensa vaanivat ja valikoivat erityisesti huono-osaisia tyttöjä, joilla oli jo valmiiksi riskejä elämässään.

Kirjasta sai paljon ajateltavaa. Koska on selvää, että Epstein-uutiset jatkuvat mediassa vielä pitkään, auttoi teos taustoittamaan sitä, mistä kaikki alkoi. Lisäksi teos pani pohtimaan, miten voisin omassa arjessani auttaa ja turvata lasten ja nuorten elämää. Ja vaikka kirjaa lukiessa tuli välillä voimaton olo ultrarikkaiden mahtimiesten tolkuttoman sikailun vuoksi, oli toimittaja-kirjailija Brownin kertojaääni varsin virkistävä vastapaino näille synkille ajatuksille. Kaikki ihmiset eivät lankea kritiikittömästi myötäilemään rikkaita, vaan ovat valmiita haastamaan heitä.

Kirjasta välittyy myös lehdistönvapauden merkitys ja tavallisten ihmisten joukkovoiman mahdollisuudet. Maailman mahtavimmat miehet liihottelevat omissa sfääreissään, mutta joskus, kun tarpeeksi monta rohkeaa tavallista ihmistä puhaltaa yhteen hiileen, saattaa paha saada palkkansa. 

Kirjalle luontevaa jatkolukemista olisi Virginia Giuffren muistelmateos Nobody's Girl, jossa Giuffre kertoo siitä, millaista oli joutua Epsteinin hyväksikäytön uhriksi. Lisäksi kannattaa seurata Julie K. Brownin Substack-tiliä, jonne hän päivittää tuoreita havaintoja uusista Epstein-tiedostoista. 

Perversion of Justice sai jo kesällä 2025 uuden myyntipiikin, kun yleisön kiinnostus Epsteinia kohtaan nousi. Kustantaja otti tuolloin paperikirjasta uuden painoksen, kertoo CNN:n juttu.  Itse hankin kirjani e-kirjana Kindleen Amazonista. Tosin tässä yhteydessä joudun mainitsemaan, että Amazonin omistaja Jeff Bezos esiintyy kyseenalaisessa valossa niin uusimmissa Epstein-julkaisuissa kuin perinteikkään Washington Post -sanomalehden tuoreissa irtisanomisissa.  

Lukeminen herätti samankaltaisia tunteita kuin Johanna Aatsalon Paljastus, vaikka kirjat kertovat näennäisesti ihan erilaisista aiheista. Yhteistä on, että molemmissa toimittajanainen haastaa vaikutusvaltaisia miehiä. Molemmissa tapauksissa mahtimiehet haluavat peitellä totuutta. Kummastakin keissistä sanomalehdet ovat uutisoineet vuosien, jopa vuosikymmenien ajan - Helsingin Sanomien arkisto kertoo, että ensimmäinen Epsteinin nimen mainitseva uutinen, "Prinssin parittajaystävä kuohuttaa brittejä", julkaistiin vuonna 2011. Nämä uutiset ovat olleet jonkinlaista oman arkisen elämäni taustakohinaa, mutta teot, joista ne kertovat, ovat järisyttäneet monien ihmisten elämää.

Lue myös nämä:
Craig Unger: American Kompromat
Johanna Aatsalo: Paljastus
Megan Rapinoe: Yksi elämä

Aino Kallas: Sudenmorsian

Kuva: Wikipedia.
Tekijänoikeus rauennut.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja järjesti kirjasomen 22. klassikkohaasteen ja ehdin ilmoittautua mukaan Aino Kallaksen Sudenmorsiamella. Valitettavasti arjen aikatauluni menivät lukemisen edelle enkä saanutkaan kirjaa loppuun ja postausta valmiiksi määräaikaan mennessä. Kiitos kuitenkin haasteesta – ilman sitä en olisi vieläkään tullut tarttuneeksi Sudenmorsiameen.

Sudenmorsian taitaa olla pakollista luettavaa kaikille kirjallisuuden opiskelijoille. Koska en itse ole suorittanut kuin muutamia yksittäisiä kirjallisuuskursseja opiskeluaikana, on minulle jäänyt tällaisia aukkoja sivistykseen. Nyt kyllä melkein kaduttaa, miksi en ole aiemmin tätä kirjaa lukenut – sehän on aivan mahtava!

Vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on pituudeltaan lyhyt ja tiivis kirja. Luin kirjan Project Gutenbergin maksuttomana e-kirjana, mutta tarkistin kirjaston tietokannasta ensipainoksen sivumäärän: 141 sivua. Mutta eipä kannata tuhlata sanoja turhuuteen, Sudenmorsiamessa tarina kerrotaan erittäin intensiivisesti ja jokainen lause on ladattu merkityksiä täyteen.

Juoni lienee yleistiedon valossa tuttu kaikille: hiidenmaalaisen metsänvartijan vaimo Aalo muuttuu ihmissudeksi. Tarina sijoittuu 1600-luvulle ja sen lukeminen on aivan kuin olisi pudonnut kuuntelemaan jotain entisajan tarinankertojaa. Kallaksen kieltä tässä teoksessa on luonnehdittu arkaaiseksi: paljon vanhahtavia sanoja ja hieman vanhoja raamatunsuomennoksia muistuttava tyyli. Mahtavaa luettavaa!

Klassikoille tyypillistä on, että tekstiä voi tulkita eri aikakausien ihanteiden kautta. Sudenmorsiamen pintatasona on kristillisen kansanyhteisön korostaminen ja sielunvihollista vastaan taistelu – tämä taso lienee tuntunut kärjistetyltä jo 1920-luvun urbaanin lukeneiston silmissä. Helppo tulkinta olisi, että Aalon hurja sudenluonne on selvästi kapinaa kovin ahdasta naisihannetta vastaan. Ihmis-Aalo on siveä ja säyseä, susi-Aalo hurja ja himokas. Tulkinnanvaraisuutta löytyy niin paljon, että eiköhän jokainen voi pohtia, mitä ihmissusi symboloi.

Kirjan eroottisissa kohtauksissa on mahtava lataus todella taitavasti kuvattuna: Kallas luo intohimoisen tunnelman eeppisellä kielenkäytöllään. Metsänvartija Priidikin tunnontuskat ja tempoileva rakkaus tulevat myös iholle.

Eli kyllä, minä hurahdin kertaheitolla Aino Kallakseen – parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Laitoin jo kirjastosta varaukseen Kallaksen elämäkerran.

Lue myös nämä:
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby 
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat I-II
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Mirjam Kälkäjä: Joen takana Petsamo

Perestroikan tulevaisuudestakaan emme kykene aavistamaan mitään – muutokset Neuvostoliitossa ovat järähtäneet käyntiin, niiden lopputulosta on mahdotonta ennustaa.

Joskus jokin teema ryhtyy suorastaan hyppimään esiin. Minulla sellainen on viime aikoina ollut Petsamo. Kun luin Kalle Päätalon Ahdistetun maan, kuvataan siinä asevelvollisten etenemistä Petsamoon sillankorjaustöissä. Marraskuussa Helsingin Sanomat kertoi, että ”Petsamo oli Suomen siirtomaa”.  Kun Amma listasi kevään uutuuskirjoja,  huomasin sieltä Petsamo-aiheisen romaanin. Virpi Vainion Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa.

 

 Petsamo kuului Suomen tasavaltaan parikymmentä vuotta, 1920-luvulta 1940-luvulle asti. Fraasi ”Hangosta Petsamoon” on jäänyt elämään Sillanpään marssilaulun ansiosta.

Käännyin kirjaston hakukoneen puoleen. Mitä minun kannattaisi lukea, jos haluaisin oppia lisää Petsamosta ja petsamolaisuudesta?

Mirjam Kälkäjän Joen takana Petsamo on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja on alaotsikoltaan ”muistelma, dokumentti”, mutta siihen mahtuu myös kaunokirjallisia jaksoja. Sen ytimessä on matkakertomus kesäkuulta 1990.  Suomeen asettuneet Petsamon evakot ovat rynnistäneet ryhmämatkalle Petsamoon heti, kun Suomi-Neuvostoliitto-seuran Kemin toimisto pystyi matkan järjestämään. Petsamossa vuonna 1939 syntynyt Kälkäjä lähti mukaan.

Mirjam Kälkäjän nimi on tuttu, mutta en muista koskaan aiemmin lukeneeni häneltä mitään. Tornioon asettunut kirjailija oli varsin tuottelias, kuten Wikipediasta voi lukea. Hän menehtyi vuonna 2022. Kulttuurin ja sivistyksen alasajosta on oltu kovasti huolissaan ja pessimistisesti voisi sanoa, että Kälkäjän nykyinen näkymättömyys voisi olla osa samaa ilmiötä. En ole havainnut, että hänen tuotantoaan olisi pidetty esillä.

 

Joen takana Petsamo on vakuuttavaa tekstiä. Lukemani kappale oli jo säilötty lähikirjaston varastokokoelmaan, mutta sen teemat sopivat tähän aikaan erinomaisesti. Se käsittelee Venäjän rajaa, pakolaisuutta, ympäristötuhoja, identiteettiä. Kieli on kirkasta ja kaunista ja tunnelataus välillä niin painava, että luin ohuehkoa kirjaa lyhyissä pätkissä.

Kälkäjän isänpuoleinen sukuhistoria Petsamossa ylettyi 1860-luvulle asti. Tuolloin kittiläläiset veljekset hiihtivät Petsamoon nälänhätää pakoon. Mirjam-vauva ehti syntyä Paatsjoen rannalla sijaitsevassa kodissa, mutta sitten piti lähteä sotaa pakoon. Paluuta Paatsjoelle yritettiin, mutta lopullinen lähtö tuli, kun Petsamon alue piti luovuttaa Neuvostoliitolle sodan jälkeen. Kuvien perusteella Paatsjoki on mielettömän komea joki. Kalevasta löytyy Paatsjokea koskeva artikkeli vuodelta 2008. Ja vaikka Venäjän raja on tällä hetkellä suljettuna, voisi Paatsjokea ihailla Suomen ja Norjan puolelta. 

Joen takana Petsamo yhdistää matkakuvausta ja evakoiden kaipuuta kadotettuun menneeseen. Matkalla yritetään tunnistaa lapsuuden maisemia neuvostoarjen alta. Paikoin neuvostotodellisuus näkyy Petsamossa todella brutaalisti, olihan alueelle perustettu suuria kaivoksia. Suomen puolella evakot eivät läheskään aina saaneet ymmärrystä osakseen vaan kohtelu saattoi olla hyvinkin tylyä. 

Kaunokirjallisissa jaksoissa Kälkäjä elävöittää sukuhistoriaansa pienillä novellimaisilla katkelmilla. Karunkauniin pohjoisen tunnelma välittyy niistä hyvin.
 

Petsamo oli toistuva teema Kälkäjän tuotannossa. Tämän kirjan perusteella voisin tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin.

Erityismaininnan annan kirjan kannelle. En löytänyt tietoa kannen suunnittelijasta, mutta sen graafinen ilme on niin ysäriä kuin olla voi. 1990-luku ei suinkaan ollut pelkkää neonväriä, vaan tällaiset latteat ja mattapintaiset sävyt olivat suosittuja. Kapea fonttikin on erittäin ajanmukainen. Graafikko on hienosti saanut mukaan myös symbolisen Paatsjoen ja sitä ylittävät sillat, joista useimmat tuhottiin sodassa. 

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Katja Kettu: Kätilö
Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Emilia Huvinen: Paskat geenit?

Kansi: Minerva.

Paljon hoettu “syö vähemmän kuin kulutat” on mielestäni kamalin ja surkein neuvo, jonka painonsa kanssa kamppailevalle ihmiselle voi antaa. Jos se toimisi, ei lihavuutta ja painonhallintahaasteita olisi olemassakaan! Kuten aiemmat kappaleet ovat osoittaneet, elimistön energiatasapainon säätely ja hallinta sisältää niin paljon muutakin kuin ”kalorit sisään ja kalorit ulos” -toiminnon.

Emilia Huvisen Paskat geenit? – uusin tieto ylipainon syistä ja sen hoidosta on monin tavoin ansiokas kirja, mutta se ansaitsisi aivan erityisen palkinnon nimestään. Kirjan nimi jää taatusti mieleen ja herättää kiinnostuksen. Jopa jälkikasvuni kyseli uteliaasti, että miksi äiti lukee kirjaa, jonka nimessä on ruma sana. Muistelen törmänneeni tähän kirjaan Amman lukuhetken kautta, mutta koska en löytänyt postausta, ehkä kirja jäi mieleen Blogistanian Tieto-palkintoehdokkaiden listalta.

Lääkäri Emilia Huvinen on erikoistunut naistentauteihin, synnytykseen ja painonhallintaan. Tähän vuonna 2024 ilmestyneen kirjaansa hän on koonnut tutkimustietoa ja omia potilaskokemuksiaan helposti luettavaan ja ajatuksia herättävään muotoon.

Arvelen, että Suomessa on nykyään varsin vähän ihmisiä, joille ”lihavuus” on neutraali ja merkityksetön sana. Suurelle joukolla ihmisiä lihavuus on jotain, mitä joutuu omakohtaisesti pohtimaan, jopa häpeämään. Toiselle joukolle lihavuus on pelottava kauhukuva, jota vastaan pitää taistella kaikin keinoin, usein harrastamalla liikuntaa ja kiinnittämällä huomiota ruokavalioon.

Maailma on muuttunut, sillä kun muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani 1980- ja 1990-luvulla ja katselen sen aikaisia valokuvia, tuntuu että enemmistö ihmisistä oli luontaisesti laihoja tai ainakin normaalipainoisia. Ruokavalio ei ollut identiteettikysymys ja ylipäätään ruokailussa ja syömisessä vaikutti olevan vanhan ajan yhtenäiskulttuuri vielä voimissaan. Suuri osa ruoasta syötiin yhteisillä aterioilla yhtenäisen päivärytmin mukaisesti.

Ovatko nykyajan suomalaiset siis itsekuriltaan paljon huonompia kuin takavuosina, vai mistä lihavuusepidemia sitten johtuu?

Kuten alun sitaatistakin voi päätellä, Huvisen mukaan itsekurilla ja kalorien laskemisella suomalaisten lihomista ei saa katoamaan. Yhteiskunta on muuttunut suuntaan, joka mahdollistaa lihomisen, lisäksi geeniperimä ja elimistön tavat reagoida painonvaihteluun vaikuttavat myös painonhallintaan. Yksittäisen ihmisen on kuitenkin mahdollista tehdä erilaisia toimenpiteitä, jotka auttavat painonhallinnassa ja siihen liittyvissä tunteissa. Lihavuuden häpeäleima joutaisi Huvisen mukaan romukoppaan.

Kirja ei siis ole mikään laihdutusopas, ja jopa sana laihduttaminen on sellainen, jota Huvinen systemaattisesti välttää käyttämästä. Perusteluna on se, että usein laihduttajat ajautuvat jojolaihduttamisen kierteeseen, jossa paino nousee aina uudestaan ja entistä korkeampiin lukuihin.

Minulle kiinnostavaa ja uutta antia kirjassa oli katsaus hormonien vaikutukseen. Esimerkiksi kylläisyys ja näläntunne eivät olekaan pelkkiä tunteita vaan niihin vaikuttaa mm. ”nälkähormoni” greliini. Tämän hormonin erittymiseen vaikuttaa vuorokausirytmi ja ihmisillä on erilaisia herkkyys- tai herkistymistasoja hormonin vaikutukseen.

Tutumpia kylläisyyteen ja näläntunteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. uni, stressi ja aineenvaihdunta. Pitkin kirjaa Huvinen korostaa sitä, miten monimuotoinen ja yksilöllinen kokonaisuus painonhallinta onkaan.

Kirjan lopusta löytyy myös elämäntapaneuvontaa, sellaista perusasioiden äärellä olemista. Huvinen välttää ”käärmeöljyä” eli yksittäisten ihmelääkkeiden tyrkyttämistä. Tasapainoinen ruokailu, kohtuullinen fyysinen aktiivisuus, itsemyötätunto, riittävä uni ja säännöllinen vuorokausirytmi on sellaisia asioita, jotka tukevat painonhallintaa.

Tätä kirjaa sopii suositella todella laajalle lukijakunnalle. Niille, jotka tyrkyttävät jotain tiukkaa ja erikoista ruokavaliota ratkaisuna kaikkien muiden ongelmiin. Ja niille, jotka hokevat ”kaloriteoriaa” keskustelupalstoilla. Ja toki niille, jotka tahtovat hyödyntää fiksun ja empaattisen lääkärin tietoa ja potilaskokemusta painonhallinnassa.

Lue myös nämä:
Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta