perjantai 8. maaliskuuta 2024

Donna Tartt: Tikli

Kansi: WSOY.
Olin purkanut jäämistöjen ja muuttojen yhteydessä pakkauksista niin monia posliinikalustoja, että näin jotain melkein sanomattoman surullista näissä koskemattomissa ja kiiltävissä asetelmissa ja niiden epäsuorissa lupauksissa siitä, että uusi astiasto toi mukanaan yhtä kiiltävän ja murheesta vapaan tulevaisuuden.


Donna Tarttin Tikli ilmestyi englanniksi vuonna 2013 ja suomeksi heti perään 2014. Koska Donna Tartt on tähän mennessä julkaissut kolme kirjaa noin kymmenen vuoden välein, uskallan ennustella, että ehkä häneltä tulisi lähivuosina taas uusi kirja.

Valitsin Tiklin luettavaksi, kun kaipasin talvilomaviikolle jotain vetävää romaania, joka olisi riittävän paksu, että siihen voisi uppoutua päiväkausiksi. Tarttin Jumalat juhlivat öisin on mahtava ja Tiklissä on liki 900 sivua. Yleinen mielipide on, ettei se ihan esikoisromaanin veroinen ole, mutta kuitenkin toista romaania Pientä ystävää parempi.
 
Parhaimmillaan Tikli olikin vetävä kirja, jonka maailmaan vajosi intensiivisesti. Huonoimmillaan se oli epäuskottava ja toisteinen. Tartt voitti kirjallaan Pulitzer-palkinnon, mutta arvelen että jos tämä olisi ollut jonkun tuntemattoman esikoiskirjailijan teos, ei palkintoa olisi herunut.
 
Ennen tarkempaa analyysia kertaan juonen peruskuvion ja annan spoilerivaroituksen. En pureskele juonta palasiksi, mutta sen verran haluan kirjan rakennetta ja käänteitä kelailla, ettei kannata jatkaa lukemista jos haluaa olla tietämättä kirjan juonikuvioista mitään.

Kirjan juoni

Newyorkilainen Theo Decker menettää 13-vuotiaana äitinsä, kun museossa räjähtää. Räjähdyksen jälkeen Theo vie mukanaan vanhan arvomaalauksen, Tiklin. Kirjan tapahtumat kestävät noin 14 vuotta ja kirjassa seurataan Theon kivuliasta kasvua aikuiseksi.

Tiklin hyvät puolet

Tartt on hyvä kirjoittamaan kokonaisvaltaisen maailman, jossa on paljon yksityiskohtia ja aika kirpeitä havaintoja ihmisten välisistä suhteista. Erityisesti kirjan alkuvaiheilla ja keskiosassa oli paljon jaksoja, joissa kerronta vei mukanaan. Varsinkin New Yorkin osuudet oli kuvattu niin tarkasti, että luultavasti voisi karttapalvelun avulla etsiä Theon kirjassa kulkemat reitit.

Myös juonenpunojana Tartt on taitava. Tiklissä on eräs iso juonenkäänne, jonka perusteella lukija joutuu tekemään uusia tulkintoja edellisten lukujen tapahtumista.
 
Tartt onnistuu myös viittaamaan kuuluisiin kirjoihin enimmäkseen ilman, että se tuntuu ärsyttävältä ja päälleliimatulta. Tikli on kuin Dickensin jatkokertomus: polveileva tarina orpopojasta maailman melskeissä, miljööt ja seuralaiset vaihtuvat jatkuvasti. Theo saa lempinimekseen Potter – Harry Potterin mukaan – ja jopa hänen vihollishahmonsa etunimi on Lucius. Vain rinnastukset Dostojevskin Idioottiin menevät kirjan loppumetreillä ylikierroksille.
 
Annan plussaa myös siitä, että kirja ei kerro siitä, miten vaatimattomasta taustasta oleva poika pyrkii ja pääsee osaksi newyorkilaista yläluokkaa – tällaisia kirjoja arvelen lukeneeni aivan liian monta. (Jos haluaa lukea hyvän kirjan tästä aiheesta, suosittelen Kultahattua.) Lasken myös Jumalat juhlivat öisin -kirjan osittain tähän kategoriaan. Theon pyrky on kirjan aikana pikemminkin kohti alaluokkaa: hän hakeutuu rikollisten, päihteidenkäyttäjien, valehtelijoiden ja varkaiden seuraan ja muuttuu samanlaiseksi itsekin.

Tiklin huonot puolet
 
Mainitsin jo epäuskottavuuden. En kaipaa kirjalta tiukkaa arkirealismia, mutta sisäistä logiikkaa kyllä kaipaan. Nyt sitä saa välillä hakea.
 
Esimerkiksi kirjan tapahtuma-aika pani miettimään. Oletan, että museon terrori-isku tapahtuu vuoden 2001 jälkeen, sillä kirjassa viitataan Osama bin Ladeniin. Jos ajatellaan, että museokohtaus sijoittuu kevääseen 2002, sijoittuu kirjan Amsterdam-jakso vuoteen 2016. Kirjan ilmestymishetkellä osa romaanin tapahtumista olisi siis lähitulevaisuutta. Mutta kirjoittaisiko kolmekymppinen amerikkalaismies vuonna 2016 kirjeitä paperille, jos hän haluaisi lähettää viestejä rakkailleen valtameren taakse? Vaikea uskoa.
 
Median perusteella Tartt on luddiitti, joka kirjoittaa käsikirjoituksensa kynällä ja paperilla, ei lue mediasta kirjojensa arvosteluja eikä hän myöskään ole rakentanut itselleen sosiaalisen median henkilöbrändiä. Arvoituksellisen kulttikirjailijan imagolle tämä on mainio strategia, mutta näin lukijana tuntuu, että Tartt ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa ajankuvaa teknologian täyttämästä 2000-luvusta.
 
No, ehkä Tartt ei ole halunnutkaan kirjoittaa tiukkaa ajankuvaa, ehkä hän on halunnut tehdä jonkinlaisen ”yleismaailmallisen” nykyajan kuvauksen, joka ei ole liian sidoksissa mihinkään vuoteen. Mutta miksi kirja sitten on täynnä yksityiskohtaisia, suorastaan fotorealistisia kuvauksia kaduista, kaupoista, tuotemerkeistä? Välillä seurataan sivukaupalla Theon arkea erittäin toisteisesti. Paikoin lukeminen tuntuu siltä kuin ajaisi pari tuntea putkeen moottoritiellä ja katselisi hirviaitoja ja liittymiä… hirviaitoja ja liittymiä… lisää hirviaitoja ja liittymiä.
 
Erityinen antikliimaksi oli kirjan loppu. Eri arvioissa mainittiin dramaattinen loppuhuipennus ja iso muutos. Mutta minusta loppu oli pettymys: kaikki tuntui ratkeavan liian helposti. Vähän kuin kouluaineissa, joihin kirjoitettiin loppuun ”ja sitten minä heräsin”. Periamerikkalainen onnellinen loppu tuntui tekevän tyhjäksi koko kirjan mittaisen kärsimyksen, tarkoituksettomuuden ja onnettomuuden tunteet, joissa oli piehtaroitu olan takaa.

Lisäksi minua hieman harmitti eri kansallisuuksien stereotyyppinen kuvailu. Tuntui, kuin Tartt olisi päättänyt kirjoittaa kansainvälisen romaanin, jossa esiintyy runsas kirjo erimaalaisia ihmisiä. Mutta esimerkiksi keskeinen sivuhenkilö Boris, jolla on venäläis-ukrainalais-puolalainen tausta, vaikuttaa siltä kuin hän olisi pompahtanut kirjaan 80-luvun Hollywood-elokuvan neukkuhahmona, niin kärjistettynä ja kliseisenä hänet paikoin kuvataan. Eräs bloggaaja tulkitsee Tarttin olevan kirjassa jopa rasistinen.

Kirjan rakenne
 
Kiinnostavaa kirjassa on sen rakenne. Vaikka kirja vaikuttaa kronologiselta ja fotorealistiselta, se ei sitä ole, koska Theo kertoo tarinaansa muistojen kautta. Kirjan nykyhetki onkin itse asiassa vasta viimeisillä kymmenillä sivuilla. Sekä Amsterdam-jakso että lapsuus ja nuoruus ovat Theon kertomia muistoja.
 
Viimeistään rakenne tekee Theosta epäluotettavan kertojan, vaikka toki hänet voi sellaiseksi luokitella jo siksi, että hän kirjassa kuvaa tapojaan käyttää päihteitä ja valehdella. Lapsi-Theon kieli on paikoin niin koukeroista ja täynnä vertauskuvia, ettei se muistuta teinipojan kieltä. Ajatuksia herättävä ristiriita syntyy siitä, että Theo kuvailee lapsuuttaan erittäin, erittäin yksityiskohtaisesti. Tarttin kertojahahmo on siis aikuinen mies, joka kertoo lapsuudestaan tavalla, joka luo vaikutelman valokuvantarkasta muistista. Aivan kuin voisi kelata vanhoja lapsuusmuistojaan videotallenteena, sekunti sekunnilta, siten että joka ikinen detalji paljastuu. Tätä korostaa se, että muutamassa kohdassa minäkertoja erikseen mainitsee esimerkiksi sen, että ”en muista tämän henkilön nimeä” lueteltuaan sitä ennen hiusten väriä myöten kaiken mahdollisen.
 
Pitäisikö lukijana olettaa, että Theo valehtelee kaikesta tai keksii suurimman osan tarinastaan vai onko Tartt antanut kirjassa avaimia siihen, miten Theon yksityiskohtaisia muisteloita pitäisi tulkita? Kirjan loppupuolella alleviivataan, että oikea elämä ja taide sekoittuvat toisiinsa tai ovat jopa sama asia yhtä aikaa. Onko Theon kertomus elämästään "taideteos" vai "totuus"? Aivan kuten Tikli-maalaus on samaan aikaan väriläiskiä että elävän näköinen kuva linnusta.
 
Toisto ja detaljien vyörytys näkyvät siinäkin, että kirja on täynnä eri hahmojen rinnastuksia. Theo menettää äitinsä, mutta rouva Barbourista tulee hänelle uusi äitihahmo. Kirjan alussa kavala luokkakaveri Tom vetää Theon ongelmiin ja aivan samalla tavalla uusi ystävä Boris johdattaa Theon pahoille teille. Lapsi-Theo inhoaa isäänsä, mutta aikuinen Theo huomaa muistuttavansa isäänsä monin tavoin.

Kirjassa on niin paljon aineksia, että sitä voi yrittää lokeroida useammallakin tavalla. Se on yksityiskohtainen mutta epäuskottava trilleri taidevarkauksista ja huumekaupasta. Se on äidittömän pojan kasvukertomus täynnä vaikeuksia, itsesääliä, päihteitä, rahattomuutta ja kurjaa oloa. Se on kirja New Yorkin kaupungista ja sen elämänmenosta, ihmissuhteista ja perhesuhteista. 

Yritin koko kirjan ajan miettiä, mitä kirja haluaa sanoa ja mikä kirjan teema on, mutta mitään syvällistä oivallista en saanut. Taiteen ja elämän rinnastamisen Tartt vääntää lukijalle rautalangasta. Jumalat juhlivat öisin avautui aivan uusilla tasoilla, kun olin lukenut netin juonianalyysejä ja pohdintoja. Voinhan etsiä, onko jollakulla muulla Tikliin hyviä lukemisen avaimia ja löytäisinkö itse kirjasta syvällisen sanoman. Nyt tuntui, että mitään elämää suurempaa Tiklistä ei löytynyt.
 
Tikliä voi suositella samaan tilanteeseen, johon itse sen valitsin: kun kaipaa paksua kirjaa, jonka maailmaan voi uppoutua. Mutta jos on allerginen toistolle ja pitkittämiselle, kannattaa etsiä luettavaksi jotain muuta.
 
Suomennoksesta
 
Kiitän suomentaja Hilkka Pekkasta hyvästä ja tasalaatuisesta käännöksestä. Suomennosta oli miellyttävä lukea.
 

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Hannu ja Janne Tarmio (toim.): Maailman runosydän

Vangille on pahaksi uneksia
ruusuista ja puutarhoista;
merta ja vuoria on hyvä ajatella.
Unohda huokaukset, lue, kirjoita, 
kudo kangasta.
Suosittelen ikkunasta katsomista.

- Ote Nazim Hikmetin runosta Muutama neuvo vankilaan joutuvalle, suomentanut Brita Polttila.
 
 
Hannu ja Janne Tarmion toimittama Maailman runosydän on vuonna 1998 julkaistu käännösrunoantologia. Se on yli 800-sivuinen ja sen massiivinen selkämys tulee lähes poikkeuksetta vastaan kirjastojen runohyllyillä. Veikkaan, että useammankin 90-luvun ylioppilaan tai rippilapsen kirjahyllystä löytyy tämä teos, se taisi olla suosittu lahja perhejuhlissa pitkän aikaa.

Etsiydyin kirjan pariin Philip Larkinin runon vuoksi. Jossakin päin internetiä vastaan tuli Larkinin runo This Be The Verse, jolla on mainio alku: They fuck you up, your mum and dad. They may not mean to, but they do. Juohtui mieleeni selvittää, onko Larkinia suomennettu, ja Kysy kirjastonhoitajalta -sivulla mainitaan Maailman runosydän. Runoilija Risto Ahti on suomentanut edellämainitun runon nimellä Tässä sinulle säkeet. 
 
Maailman runosydäntä on tarjolla käytettynä varsin runsaita määriä. Tilasin oman kappaleeni kierrätyskeskuksesta - optimoin tilauksen painon mukaan, sillä jykevässä kirjassa postitus nousee helposti kalliimmaksi kuin käytetyn kirjan hinta. Aikansa otti, kun luin kirjan kannesta kanteen, hieman suoritushenkisyyttä lukeminen vaati.
 
Vaan olipa antoisa teos! Pidin erityisesti muinaisintialaisten runojen suomennoksista, ne eivät olleet ennalta tuttuja. Vanha fanitukseni kohde Pentti Saarikoski oli useiden runojen suomentajana, erityisesti ruotsalaiseen Werner Aspenströmiin kannattaisi tutustua enemmän.
 
Kokoelma on toimitettu pieteetillä, jota harvoin näkee viime vuosien kirjoissa, ainakaan runokokoelmissa. Runot on jaksoteltu eri teemojen alle, runoihin on kirjoitettu lyhyitä kommentteja sekä runoilijoiden minielämäkerrat. Ulla Liuhalan piirroskuvitus ruokkii mielikuvitusta.
 
Sekä saatesanoissa että pitkin kokoelmaa muistutetaan, että runous ei ole vain tekstiä, se on ihmissielun syvyyksien luotaamista. Jotain tällaista olen tainnut kaivatakin, kun sekä mediasta että sosiaalisesta mediasta syöksyy yhä kamalampia uutisia yhä kiihkeämmällä tahdilla. Runouden pariin pysähtyminen tuntui elvyttävältä - kannatti nähdä vaivaa lukemisen eteen!
 
Jos yli 800 sivun suorittaminen hirvittää, voi tällaista kirjaa mainiosti selailla ja lueskella pienissä paloissa sieltä täältä. Jos Maailman runosydän tulee divareissa tai kirjankierrätyslaatikoissa vastaan, kannattaa pelastaa kirja omaan hyllyyn talteen ja nauttia sen antimista.
 

lauantai 17. helmikuuta 2024

Tammelan kunnan juhlakirjatoimikunta: Täällä on hyvä elää

Tammela ilmestyi historiaan siinä poliittisessa vaiheessa, joka tunnettiin Kalmarin unionina eli pohjoismaiden liittona. Ennen pitkää liitto alkoi rakoilla, ja valtataistelut ulottuivat Hämeeseen saakka tuoden levottomuutta Härkätielle. Siinä lienee ollut eräs syy Tammelan asutuksen keskittymiseen Härkätien varrelta Pyhäjärven liepeelle.
 

Nappasin ilmaiskirjojen kierrätyspisteeltä mukaan Tammelan kunnan 575-vuotisjuhlakirjan Täällä on hyvä elää, joka on ilmestynyt vuonna 1998. Nopeimmat osaavatkin tästä laskea, että vuonna 2023 Tammelan kunta on viettänyt 600-vuotisjuhliaan. Yle kertoo, että myös silloin ilmestyi historiikki, nimeltään Tarinoita Tammelasta. Ehkä pitää etsiä se jatkoluettavaksi?

Aloitin viime keväänä projektin, jossa tarkoitus on tutustua nykyiseen kotimaakuntaani Kanta-Hämeeseen. Päätin vierailla kaikissa Kanta-Hämeen kunnissa. Laajensin tavoitettani myös joihinkin entisiin kuntiin, onhan alueella ollut laajoja kuntaliitoksia. Ehdin tehdä päiväretket Forssaan, Hattulaan, Hauholle, Hausjärvelle, Hämeenlinnaan, Janakkalaan, Kalvolaan, Lammille, Lopelle, Renkoon, Riihimäelle, Tuulokseen ja Ypäjälle. Kolme kuntaa jäi odottamaan vuoroaan. Aion jatkaa retkiäni kevään tullen ja vierailla Humppilassa, Jokioisilla ja Tammelassa.

Niinpä Täällä on hyvä elää tarjosi mainion tilaisuuden syväsukeltaa Tammelan asioihin jo etukäteen. Tosin mainittakoon, että olen käynyt Tammelassa ensi kerran jo parikymmentä vuotta sitten, kun ystäväni lähti opiskelemaan Mustialan maatalousoppilaitokseen ja vietti siellä myöhemmin häitäänkin.

Lounaishämäläisen emäpitäjän vaiheet on ansiokkaasti koottu 575-vuotishistoriikkiin. Kenties mieleenpainuvin historiallinen vaihe on ollut hakkapeliittojen varustaminen 30-vuotiseen sotaan 1600-luvulla. Tammelasta lähti 24 hakkapeliittaa kohti Saksaa ja heistä osa myös palasi. Tapahtuman kunniaksi Tammelassa järjestetään elokuussa vuosittainen Hakkapeliitta-tapahtuma. Tammelan kylät -sivu kertoo aiheesta lisää.

Toinen merkittävä tapahtuma on ollut tehtaan perustaminen Forssaan, joka johti ajan myötä Forssan irtoamiseen Tammelasta omaksi kaupungikseen. Sota-ajan jälkeen Karjalan evakoiden asuttaminen kosketti Tammelaa suuresti ja meni aikaa, ennen kuin karjalaiset koettiin tammelalaisiksi muiden joukossa.
 
Juhlakirjan artikkeleita on ollut kirjoittamassa useampi nainenkin, mutta kokonaisuutena kirja on pikkuisen all male panel -henkinen. Esimerkiksi maatilan isännän roolin tärkeys korostuu aika ajoin - emäntien työpanos taas jää pieniksi maininnoiksi. Kunnallispolitiikan miesvoittoisuus menneinä vuosikymmeninä korostuu niin tekstissä kuin kuvissa. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin vaikka kunnallisneuvoksetar Alma Laihosta, joka mainitaan takavuosien merkittäväksi vaikuttajaksi.

Kirjasta käy ilmi sekin, että Tammelasta on sen verran etäisyyttä – henkistä ja fyysistä – Hämeenlinnaan, etteivät hämeenlinnalaisten asiat hirveästi tammelalaisia kiinnosta. Lounais-Häme on omanlaistaan aluetta, vaikka nykyisessä maakuntajaossa se Kanta-Hämeeseen lasketaankin. Kanta-Hämeen kuntien joukossa Tammela on kuitenkin ehdottomasti kiinnostavimmasta päästä, onhan siellä kansallispuistoja, järviä, perittyä ja pitkäaikaista maanviljelyksen kautta syntynyttä vaurautta ja kiinnostavaa paikallishistoriaa.

Albert Edelfelt maalasi Tammelassa taulun "Kaukolanharju auringonlaskun aikaan".
Lue lisää Wikipediasta.

Täällä on hyvä elää käsittelee Tammelaa historiallisten vaiheiden lisäksi myös yhteiskunnalliselta kannalta. Näin nykyvinkkelistä pari puheenvuoroa nousi ylitse muiden siksi, että niiden näkökulmat ovat laajennettavissa koko Suomeen ja nykyhetkeen. Nämä ovat Tammelan kunnan silloisen sosiaalisihteeri ja -johtaja Harry Hakalan kirjoitus Sosiaali- ja terveyspalvelujen suunta sekä Tammelan kunnan koulutoimenjohtajana vuoteen 1996 asti toimineen Tapani Myyrinmaan kirjoitus Koulutoimesta sivistys- ja vapaa-ajantoimeen.

Ensin hieman taustoitusta. 2020-luvulla sotepalvelut ja koulu-uudistukset ovat jatkuvasti esillä niin poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa kuin mediassakin. Nykyhetken tilannekuva on, että sotepalvelut ovat ylikuormittuneet ja/tai epätasa-arvoiset ja tuoreet hyvinvointialueet ovat todella ikävässä päätöksentekotilanteessa. Koulujen osalta huolenaiheena ovat eriarvoisuus, kahtiajakautuneisuus, koulupahoinvointi ja heikentyneet oppimistulokset.

Sekä Hakala että Myyrinmaa ovat kunnan viranhaltijoina joutuneet tekemään käytännön päätöksiä sen mukaan, miten lainsäädäntöä on eduskunnassa uudistettu. Kumpikin kirjoittaa hillityn asialliseen viranhaltijatyyliin, mutta olen lukevinani rivien välistä, että lievä turhautuneisuus välillä paistaa: osataanko eduskunnassa aina arvioida lakiuudistusten käytännön seuraamuksia? Kenties ei.

Miten yhteiskunta pystyy jatkossa tunnistamaan ja hoitamaan syrjäytymisen ongelmaa, niin että se muodostuu vain tilapäiseksi?
pohdiskelee Hakala. No, nyt voi sanoa että tässä yhteiskunta epäonnistui, niin laaja ongelma syrjäytyminen 2020-luvun Suomessa on.

Yksi asia pitää muistaa. Ennen kuin välineitä hankitaan, pitää niitä osata käyttää. Ei ole tarkoituksenmukaista hankkia niitä pölyttymään nurkkiin vain sen takia, kun naapurikoulussakin on sama laite, muistuttaa Myyrinmaa. Viisaasti sanottu! Muistan lukeneeni lehtijuttuja, joissa on käsitelty vaikka Helsingin ja Espoon viime vuosien osaamattomuutta laiteinvestointien teossa ja laitekannan ylläpidossa, onpa laitehankintojen väärinkäytöksistä annettu rikostuomioitakin Helsingin opetusviraston petosjutussa.

Täällä on hyvä elää on mainio paikallishistoriikki, joka sopii niin tammelalaisille kuin niille, joita kunnallishallinnon historia kiinnostaa. Hienoa työtä vuoden 1998 juhlatoimikunta on tehnyt.

tiistai 30. tammikuuta 2024

Mari Koistinen: Pahan päivän varalle

Kansi: Tammi.
Sain Mari Koistisen kirjan Pahan päivän varalle kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Survivalisteilta saa varmasti paljon hyviä vinkkejä, eikä monipuolisista taidoista ole haittaa, mutta perusvarautumiseen riittää kevyempikin taso.

Mari Koistisen uutuustietokirja Pahan päivän varalle tuli sosiaalisen median syötteessä vastaan. Kiinnostuin kirjasta ja pyysin arvostelukappaleen. Monen muun lailla minäkin olen viime vuosina perehtynyt huoltovarmuuteen aivan eri lailla kuin aiemmin. Kun koronapandemia iski, hamstrasin kotiini säilykeruokaa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kävin taas ostamassa säilykkeitä ja muuta kuivamuonaa sekä lisäksi mm. vesikanistereita.

No, nuo ostamani säilykeruoat olen pikku hiljaa käyttänyt arkiruokina pois. Itse asiassa tätäkin Pahan päivän varalle suosittelee: järkevä ruokien kotivara koostuu aineksista, joita tulee syötyä joka tapauksessa. Ei tarvitse varastoida säilykkeitä pahvilaatikossa jossain kellarin nurkassa vuositolkulla – sen sijaan kannattaa katsoa, että kotona on riittävästi ruokaa ja että sitä ruokaa sitten myös käyttää arjessaan eikä jätä vanhenemaan.

Mari Koistisen tietokirja on napakka ja tiivis ja mittansa puolesta se on nopealukuinen. Kirjaan mahtuu silti paljon tietoa: Koistinen käsittelee suomalaisen huoltovarmuuden historian 1800-luvun nälkävuosista alkaen ja listaa hyvät ja yleistajuiset ohjeet nykyajan varautumistoimenpiteisiin. Havainnollistavat esimerkit viime vuosien kriiseistä auttavat ymmärtämään kirjassa esitettyjä perusteluja.

Parasta kirjassa oli maalaisjärkinen ja rauhoittava ajattelumalli. Kirjassa ei lietsota paniikkia eikä vaadita ketään muuttamaan metsään elämään omavaraistaloudessa taistelutaitoja treenaten. Sen sijaan siinä muistutetaan, että kenties tärkein katastrofeista selviytymisen keino on yhteisöllisyys omassa lähiympäristössä ja luottamus yhteiskunnan rakenteisiin. Ja että yksilön vastuulla olevat asiat koostuvat melko arkisista toimenpiteistä: polkupyörän omistamisesta, järkevien astioiden omistamisesta ja kyvystä ennakoida tulevaa edes muutaman päivän verran etukäteen.

Arvostan sitä, että kirjaa ei ole lähdetty väkisin venyttämään – sitä näkee aivan liian usein erityisesti ns. bisneskirjoissa ja populääreissä tietokirjoissa. Koistinen kirjoittaa selkeästi ja jäsentelee tietomäärän sujuvasti ja sulavasti. Mielenkiintoista oli myös katastrofimyyttien purkaminen. Oikeassa elämässä ihmiset ryhtyvät tyypillisesti auttamaan toisiaan, eivät taistelemaan toisiaan vastaan, kuten katastrofielokuvissa usein esitetään.

Perusviesti pahaan päivään varautumisessa on, että kannattaa miettiä skenaarioita etukäteen ja pohtia, millä keinoin ongelmista voisi selvitä. ”Katastrofi” ei välttämättä tarkoita sitä, että omaan kotiin iskisi meteoriitti tai maanjäristys – se voi olla sitäkin, että saman katon alla asuvat ihmiset sairastuvat eivätkä pääse poistumaan kotoa muutamaan päivään. Tai että kylmällä kelillä sattuu sähkökatko, joka kestää hieman tavanomaista kauemmin. Mitä näissä tilanteissa syötäisiin? Miten pysyttäisiin lämpimänä? Onko lähipiirissä joko muita avun tarpeessa olevia ihmisiä tai sellaisia, joita voisi pyytää avuksi omaan tilanteeseen?

Koistinen suosittelee myös pitämään mielialan vireänä, pitämään fyysisen kunnon sen verran hyvänä, että lihasvoimin liikkuminen ja muu ruumiillinen toiminta sujuu ja rakentamaan lähiyhteisöjä ja -verkostoja. Kun vertaan omaa toimintaani näihin suosituksiin, voin kiitellä itseäni ainakin ruoanlaittotaidoista, kyvystä pitkän tähtäimen ajatteluun, tiedonhankintataidoista ja yhteisöjen rakentamisesta. Positiivisessa ajattelussa ja fyysisen kunnon kohottamisessa on vielä tekemistä, mutta ainakin Koistinen osaa antaa näille tavoitteille järkevän kontekstin. Pahaan päivään voi varautua ilman, että muuttuisi toksisen positiiviseksi jumppaajabimboksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa huoltovarmuus, ennakointi ja skenaarioajattelu. Tai oikeastaan tekee mieli suositella kirjaa erityisesti kaikille lyhytnäköisille ja uusavuttomille Hulda Huolettomille. Taidanpa toivoa optimisesti, että joku sellainen teokseen tarttuu.

tiistai 23. tammikuuta 2024

Peter Kimani (toim.): Nairobi Noir

Kansi: Akashic Books.
In the time she has been here, she has learned to block out the monotonous chant of the hawkers, the hooting of the buses, the loud Afrobeat music seeping from the stores that sell not-so-original designer jeans and misspelled Timberland boots, and she roams inside her head. An uncaged animal running free in the wild.
 
Luin toissa vuonna Akashic Noir -sarjaan kuuluvan Addis Ababa Noirin ja sen innoittamana hankin luettavakseni Nairobi Noirin. Yhdysvaltalaisen Akashic Noir -konseptin ideana on synkkäsävyinen novelliantologia, joka on kustannustoimitettu laadukkaasti ja joka sijoittuu yhteen kaupunkiin. Homma toimii: kirjailijoiden kotiseuturakkauden ansiosta tapahtumapaikka herää eloon. Ja vaikka ainakin itselleni kenialainen kirjallisuus on jokseenkin vierasta, on tämä novellikokoelma helposti lähestyttävää luettavaa - arvelen konseptiin kuuluvan, että (yhdysvaltalainen) keskivertolukija pitää ottaa huomioon ja tarjoilla tarinat kohtuullisen sulavassa muodossa.

Eksotiikkaa ja erikoisuuksia riittää joka tapauksessa. Nairobi Noirin tarinat maalaavat kuvan kuohuvasta ja kaoottisesta suurkaupungista, jossa köyhyys tulee iholle ja rikkaat elävät muurien takana. Rikkaiden elämästäkin on kokoelmassa välähdyksiä, mutta suurin osa kirjoittajista kuvaa köyhiä nairobilaisia. On ahtaita slummeja ilman viemäröintiä, laittomia baareja, väkivaltaisia ja lahjuksia vailla olevia poliiseja, katulapsia, kulkukoiria...

Näin suomalaisesta näkökulmasta tarinat pursusivat yhteisöllisyyttä. Tarinoiden jännite rakennettiin usein tiiviin yhteisön ympärille. Ristiriitojakin oli: useammassakin tarinassa sivuttiin Keniaan suunnanneiden somalipakolaisten huonoa asemaa ja heidän kohtaamaansa syrjintää. Siirtomaa-ajan menneisyyttä käsiteltiin joissakin tarinoissa, mutta enimmäkseen huomio oli nykyajassa. Kirjan lukeminen oli kuin nojatuolimatkailua, niin elävä ja monipuolinen kuva nairobilaisista syntyi.

Antologia oli tasalaatuinen ja kovatasoinen. Minuun kolahtivat eniten Troy Onyangon A Song from a Forgotten Place, josta ylläoleva sitaattikin oli sekä Caroline Mosen Plot Ten. Siinä ratkotaan suljetun paikan murhaa. 

Tunnetasolla huomioni kiinnittyi tarinoista pursuavaan yhteisöllisyyteen ja elämäniloon, vaikka pohdin että tulkitsenko tällaista liikaa Afrikka-stereotypioiden kautta. Toivottavasti en: tarinoiden henkilöillä piisaa energiaa, elämäniloa, toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa, vaikka elinolot olisivat kuinka karmaisevat näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. No, ehkä nairobilaislukijoille perisuomalaiset tarinat yksinäisyydestä, ahdistuksesta ja pessimismistä olisivat eksoottista luettavaa.

Kirjan lopputeksteissä esitellään kirjailijat ja sieltähän löytyikin myös linkki Suomeen: Wanjikũ wa Ngũgĩ on kirjoittanut mm. Maailman Kuvalehteen.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt pitkälti yli sata teosta, joten tiedän mistä etsin luettavaa, kun seuraavan kerran haluan lähteä kovatasoiselle nojatuolimatkalle suurkaupunkien sykkeeseen.
 

keskiviikko 27. joulukuuta 2023

Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Vene taivaltaa epämääräisesti pyörähtelevässä vedessä, korkeammaksi kasvavien rantatörmien välissä. Virta käy vähitellen yhä heikommaksi, vesikerros kasvaa, ja joki muuttuu suvannoksi. Tumman veden kätkemänä odottaa vaiennettu Pyhäkoski.
 
Viimeisiä täyttämättömiä kohtia tämän vuoden HelMet-lukuhaasteessa on ollut "Kirjan nimi liittyy veteen". Sanoisin, että tämä on piilovaikea haastetehtävä: se kuulostaa tosi helpolta, sellaiselta joka täyttyy itsestään. Mutta vuoden mittaan huomasinkin, etten oikein saakaan siihen osumia. Niinpä päätin etsiä sopivan täsmäkirjan ja mieleen juolahti, että miksipä en lukisi jotain vanhoille kotikulmille liittyvää. Minun lapsuusmaisemiani ovat Oulujärvi ja siihen laskeva Kiehimänjoki. Löytyisikö niihin liittyvää kirjaa?
 
Kirjaston hakukone suositteli Pekka Jurvelinin Vaiettua jokea. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002 ja se on lastenlääkärinä työskennelleen Jurvelinin matkakertomus: hän soutaa Kuhmon Vartiusjoelta Oulujärven ja Oulujoen kautta Ouluun kesällä 1998. Kirja on hieman päiväkirjamainen, täynnä henkilökohtaisia mietteitä, mutta erittäin ansiokkaasti Jurvelin kokoaa yhteen jokivarren ja järviseudun paikallishistoriaa ja tarinoita. Tervansoutu, koskenlasku, sotatapahtumat, elämäntapa ja isoimpana jokien valjastus, eli koskien patoaminen voimalaitoksiksi.
 
Kirjan on julkaissut Oulujoen reitti ry. Jurvelin on yhdistyksen perustajajäsen joten kirja on lähes omakustanne. Parikymmentä vuotta vanhaksi omakustanteeksi sillä menee hämmästyttävän hyvin, sillä kirjan saisi ostettua niin kirjakauppojen kuin markettienkin verkkokaupoista. Yhdistyksen sivuilla kerrotaan, että viime vuonna kirjaa lahjoitettiin Oulujoen vesistöalueen kouluille suuria määriä. Hienoa! 

Kirjan tyyli on mainiota ja se on kestänyt aikaa hyvin - lukuun ottamatta kuvauksia naisista, jotka olivat paikoin häiritsevän seksistisiä. Onneksi näitä mainintoja ei kuitenkaan ollut ihan tuhkatiheään, jolloin pystyin nauttimaan kainuulaisluonnon kuvauksista ja mielenkiintoisesta paikallishistoriasta.

Loppu kohti kirja kasvaa lähes pamfletiksi, mutta hyvin perustelluksi ja analyyttiseksi sellaiseksi. Jurvelin kirjoittaa patoamisesta ja sähköntuotannosta. Jos aihe ei ole tuttu, kannattaa kerrata Oulun läänin vesivoimarakentamisen historia Vesivoiman kulttuuriperintö -hankkeen sivustolta. Erityisesti sotien jälkeen koskien päälle rakennettiin vesivoimaloita ja pääsääntöisesti rakennustyöt nähtiin positiivisessa valossa, olihan maa sähköistymässä kovaa vauhtia.

Mutta kun yhtiö osti rantamaat, ruoppasi uomat ja ryhtyi säännöstelemään veden pintaa, muuttui virkistys- ja kalastuskäyttö huonompaan suuntaan. Lohi ei enää noussut kutemaan. Säännöstely sekoitti pienempienkin järvikalojen arjen. Kosken kohinaan tottuneet rantamaiden asukkaat joutuivat opettelemaan hiljaisuuteen. Jurvelin kuvaa, että näin iso muutos on ollut jonkinlainen käsittelemätön, kollektiivinen trauma.  Olen valmis allekirjoittamaan tämän ainakin osittain, sillä vaikka esimerkiksi Kiehimänjoki on nykyäänkin komea ja vakuuttava, muistan kuulleeni vaivihkaisia kommentteja siitä, miten hieno se oli ennen rantojen ruoppausta ja Leppikosken voimalan rakentamista. Jurvelin arvelee, että nykyään ei samalla tavalla kyseenalaistamatta ruvettaisi näin massiivisiin muokkaustöihin ja voihan olla, että hän on oikeassa. Toki luontotuhoja toteutetaan Suomessa monin tavoin edelleen.

Kuvaukset vanhoista koskista ja esimerkiksi Niskakosken koskenlaskijoista olivat upeita. Lisäluettavaa löytyisi kirjan kirjallisuusluettelon pohjalta - Oulujoen vesistöalue oli esimerkiksi 1800-1900-lukujen taitteessa kansainvälinen matkailukohde ja nimenomaan kosket ja kalastaminen vetivät matkailijoita kaukaakin. 

Pidin kirjassa myös siitä, että Jurvelin onnistuu kirjoittamaan soutuseikkailustaan ilman että se kuulostaa pätemiseltä. Kuten Retkiruokakirjaa kommentoin: tuntuu, että monet vaellusharrastajat nykyään ovat ylimielistä sisäpiirijengiä, vaikka kai heidän tarkoituksensa olisi houkutella uusia ihmisiä lajiensa pariin. Vaietussa joessa käy selväksi, että Jurvelinilla on vankka kokemus luonnossa liikkumisesta ja hyvä pohjakunto ja henkinen kestävyys vaativasta soutumatkasta selviytymiseen. 

Koska Jurvelinin reitti kulki Kuhmon kautta Kajaaniin ja Oulujoelle, ei kirjassa käydä Paltamossa, rantoja hieman tähyillään Kajaanin puolelta. Oulujoen reitin sivustolta kuitenkin selviää, että myöhemmin Jurvelin souti myös Hyrynsalmelta aloittaen, eli Paltamon kautta. Kolmannan kerran hän souti vastavirtaan, aivan kuin Oulusta salomaille aikoinaan palanneet tervansoutajat. Tästä retkestä löytyy matkapäiväkirja, jossa on kuvauksia Kiehimänjoen varreltakin.

Jurvelin haastaa lukijan pohtimaan jokien ennallistamista. Tästähän on nykyään upea esimerkki, Hiitolanjoki Etelä-Karjalassa. Hiitolanjoki-yhdistyksen sivuilla on tietoja ja kuvia ennallistamistyöstä. Mediassa on kirjoitettu aika ajoin Hiitolanjoesta ja mielikuvani on, että melkoisen pitkää väsytystaistelua yhdistys kävi ja kalastusta harrastavilla julkkiksilla oli oma roolinsa asiassa.

Kainuussa pohditaan nykyään uuden elinvoiman löytämistä ja matkailu on nostettu tärkeäksi kehityskohteeksi. Tästä kulmasta katsottuna on selvää, että vapaana virtaavat kosket ja niiden tarjoamat virkistys-, veneily- ja kalastusmahdollisuudet loisivat houkuttelevia matkailukohteita enemmän kuin padot. Kuitenkin päätöksiä vesivoimaloiden rakentamisesta on aikoinaan tehty senhetkisten syiden ja arvioiden perusteella.

Siitä olen kuitenkin samaa mieltä Jurvelinin kanssa, että padoista ja niiden vaikutuksesta arkeen olisi hyvä edes puhua. Jaakko Tepon laulu Joen valjastus alkoi lukiessa soida mielessä. Lapissa sijaitsevasta Lokan tekojärvestä on sentään jonkin verran puhuttu. 
 
Osittain tähän tarpeeseen vastaa mainitsemani Vesivoiman kulttuuriperintö -hanke, joka on kerännyt ja koonnut sivuilleen muistoja ja tarinoita. Esimerkiksi tässä julkaisussa on paljon luettavaa. Toivottavasti hanke julkaisee materiaalejaan myös painettuina teoksina.

Vaiettu joki oli mielenkiintoista luettavaa, joka sopii sekä Oulujokivesistön paikallishistoriasta kiinnostuneille että laajemmin vesistöistä tai retkeilystä tai ympäristönsuojelusta kiinnostuneille. Antoisa kirja!
 

lauantai 23. joulukuuta 2023

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kansi: Gummerus.
Hän tunsi muuttuneensa kuoreksi täynnä vavahtelevia aineksia, pelkoa, rytmihäiriöitä ja hikeä, ikään kuin hän olisi kadottanut jonkin olennaisen rakenteen, jonka resonointi loi sinänsä hajanaisten elintoimintojen keskelle kokemuksen yhtenäisestä minuudesta, kyse oli tietenkin illuusiosta mutta elämää ylläpitävästä sellaisesta; hän oli ohut, jotenkin vailla sielua, häntä piti koossa lähinnä pakkasilmasta hilseilevä iho ja tottumus.
 
Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta oli mahtava kirja. Lainasin tämän täsmävinkkinä HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin". Rauma voitti Finlandia-palkinnon vuosi sitten kirjallaan Hävitys. Yhteensä hän on julkaissut kolme kaunokirjallista teosta ja vaikka Rauman nimi on median kautta tullut tutuksi, en ole tätä ennen lukenut hänen kirjojaan. Mutta kyllä todellakin kannatti hypätä Rauman kelkkaan!

Seksistä ja matematiikasta oli monin tavoin virkistävä kirja. Ensinnäkin, se oli persoonallinen. Siinä on rohkeasti otettu ihan kunnon aiheita käsittelyyn, kuten vaikkapa tieteiden kuningatar matematiikka. Toiseksi, sen henkilöhahmot olivat mainiolla tavalla epämiellyttäviä, paikoin jopa vastenmielisiä. Tai ehkä he eivät itsessään olleet kovin epämiellyttäviä, mutta heidän käytöksensä ja ajatuksensa kyllä olivat. Samalla oli pakko myöntää, että kirjassa kuvassa ihmisyys on täysin samastuttavaa ja todentuntuista. 

Kolmanneksi: kirjan juoni vetää mutta juoni tuntuu epäennalta-arvattavalta. Kirja ei myöskään missään tapauksessa ole pelkkä juonellinen tarina, vaan ehdottomasti korkealaatuista taidekirjallisuutta. Näin monta vahvuutta samassa paketissa ei ole kovin tavallista. Omaperäinen ja omaleimainen teos.

Seksistä ja matematiikasta kuvaa kolmen ihmisen ja heihin linkittyvien muiden hahmojen elämää. Lahjakas matemaatikko Erika on käytökseltään epäsosiaalisen nörtin perikuva, mutta onnistuu kuitenkin tutustumaan viehättävään Annukkaan. Kirjastossa työskentelevä Tuovi potee ekokriisiä. Tärkeässä sivuroolissa on myös Erikan pikkusisko Emilia. Sekä koirat.

Olen itse tahkonnut matematiikan opintoja hiukan enemmän kuin keskivertosuomalaiset, koska olen pakertanut teknillisen yliopiston matematiikan kursseja osana tutkintoa. Harkitsin jopa jossain vaiheessa matemaattiseen opintosuuntaan erikoistumista, mutta sitten järkeilin, että jos pakollisten kurssien kohdalla saan hikoilla päästäkseni läpi, olisiko syventävien kurssien pänttäämisessä mitään järkeä? Rakastan kuitenkin matematiikkaa samasta syystä kuin kirjan Erika: se on puhtaan abstraktia ja vastaansanomattoman loogista, jopa silloin, kun matematiikka käsittelee arkijärjestä poikkeavia asioita, vaikkapa irrationaalilukuja. 

Seksistä ja matematiikasta kuvaa jo niin vaikeaa matematiikkaa, etten kuitenkaan ymmärrä siitä mitään, minkä arvelen tässä tapauksessa olevan etu. Koska en tiedä, missä määrin Rauman vakuuttavasti esittävät matemaattiset teoriat poikkeavat todellisuudesta, ei minun tarvitse miettiä, ovatko ne epäuskottavia. Tässä romaanissa ne ovat uskottavia - aivan kuin Annukan pohjoispohjalaismurre, joka kuulostaa melko osuvalta, mutta ei kuitenkaan täysin autenttiselta. Riittävän uskottavaa se kuitenkin on romaanin sisäisessä maailmassa.

Pidin kirjassa monesta asiasta: synkeästä inhorealismista, kreiseistä ihmissuhdekuvioista, pelottavan, vaanivan uhan kuvaamisesta, talvisen Helsingin tarkoista tunnelmapaloista ja siitä hajoamisen ja merkityksettömyyden tunteesta, jota Erika kokee. Ilmankos kirja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Pitää ehdottomasti lukea Rauman muutkin kirjat sopivan hetken tullen.

keskiviikko 13. joulukuuta 2023

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Kansi: Gummerus.
Hyvinä hetkinä, silloin kun asiat tuntuvat sujuvan ja onni on läsnä sillä tavalla vaivihkaa mutta silti väkevänä kuin se perhe-elämässä usein on, oma onnensa kannattaa välillä panna merkille. Perheestään saa olla ylpeä, niin luulen, sillä tässä tapauksessa on selvää, että ylpeys käy lankeemuksen edellä – tuskin kukaan kuvittelee että perheestään, perheenjäsenistään tai itsestään osana perhettä voisi olla yksinomaan ylpeä päivästä toiseen. Hyvän huomaaminen vahvistaa mieltä, jos tai kun vaikeampia aikoja tulee.


Olen lukenut Juha Itkosen kaksi ensimmäistä kirjaa vuonna 2006, mutta sen jälkeen en näytä hänen teoksiinsa tarttuneen. Olen kyllä mediasta seuraillut arvioita hänen kirjoistaan ja hänen kirjoittamiaan kolumneja muistan kyllä lukeneeni. Teoriani perheestä herätti kuitenkin kiinnostukseni, olenhan itse elänyt jo useamman vuoden melkoisen intensiivistä perhe-elämää.

Minulla ja Itkosella on joitakin yhteisiä piirteitä, joista mainittakoon, että olemme syntyneet 1970-luvulla ja kummallakin on nykymittapuun mukaan monta lasta (Itkosella neljä, minulla kolme). Olemme kumpikin kasvaneet kolmilapsisen perheen esikoisina.

Oma teoriani perheestä

Ennen kirjaan menemistä haluan tiivistää omat käsitykseni perheestä. Muistan, että kun vauvakuume oli kovimmillaan ja ikää oli jo hyvinkin yli 30 vuotta, tuntui että ”kaikilla muilla” samanikäisillä naisilla oli jo lapsia. Sitten syntyvyyden suunta kääntyi laskuun ja nykyään tuntuu siltä, että näen ympärilläni todella paljon sekä lapsettomia että yksilapsisia perheitä. Kolmen lapsen perhe tuntuukin harvinaiselta.

Usein on tuntunut siltä, että naisen oletetaan saavan lapsia, mutta sitten ne lapset eivät saisi häiritä olemassaolollaan mitään eikä ketään. Lapset eivät saa rumentaa naisen ulkonäköä, huonontaa parisuhdetta, heikentää urakehitystä tai ystävyyssuhteita. Lapsista ei saa myöskään olla mitään haittaa isovanhemmille, työnantajalle, satunnaisille ohikulkijoille tai yhteiskunnalle. Missään muussa elämänvaiheessa en ole toistuvasti joutunut tuntemattomien ihmisten moittimaksi ja sättimäksi, mutta kun työnsin julkisilla paikoilla lastenvaunuja, sain aika usein kimppuuni jonkun, joka antoi minulle kiukkuista ja pyytämätöntä palautetta. Minua on syytetty mm. ”lasten rääkkäämisestä” tilanteessa, jossa vauva itki vaunuissa.

Lisäksi yhteiskunnassa on trendejä, jotka herkästi varjostavat lapsia saavan naisen ajatuksia ja asenteita. Vallalla on mm. menestyvän yksilön trendi. Menestyvä yksilö kehittää itseään, kuntoilee, verkostoituu, toteuttaa unelmiaan, asettaa tavoitteita, rikastuu, hoitaa itseään vaikkapa pilatestreenillä tai vihermehuilla. No, jos joudun käyttämään aikaani ja rahojani vaikkapa sopivan kokoisten välikausihaalarien etsimiseen, on se aika pois siitä, että voisin toteuttaa itseäni menestyvänä yksilönä.

Samaan aikaan äitimyytti ei ole kadonnut mihinkään, pikemminkin se on vain vahvistunut intensiivivanhemmuuden ihannoimisessa. Ihanneäiti tukee lapsensa yksilöllistä kasvua (yksilölliseksi menestyjäksi) ja tarjoaa hänelle oikeanlaisia virikkeitä, oikeanlaista ruokaa, oikeanlaisia harrastuksia jne… Tähänastisen kokemukseni perusteella sanoisin, että yhden lapsen kanssa voi ainakin kuvitella yltävänsä ihannevanhemman kriteereihin, mutta kun perheessä on kolme lyhyellä tai olemattomalla ikäerolla syntynyttä lasta, kokee paljon useammin epäonnistumisen kuin onnistumisen tunteita, jos vertaa itseään ihannevanhemman ideaaliin.

Niinpä olen ehtinyt kokea perhe-elämässä usein erilaisia mielipahan, pettymyksen, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Miten voisin nähdä itseni ja perhe-elämäni enemmän positiivisessa kuin negatiivisessa valossa – onhan jo selvää, että en kykene täyttämään sen enempää menestyvän yksilön kuin ihannevanhemmankaan kriteerejä?

Samankaltaisia mietteitä Juha Itkosellakin vaikuttaa olevan.
 
Juha Itkosen Teoriani perheestä

Määrittelen Teoriani perheestä muodoltaan joko pitkäksi esseeksi tai sitten autofiktiiviseksi kaunokirjaksi. Itkonen kertoo itsestään ja läheisistään, mutta etäännytystä on mm. perheenjäsenten nimeämisessä lempinimillä. Minulle kirja oli virkistävä kuin iso annos lähdevettä. Taitavana, tarkkanäköisenä ja herkkätunteisena havainnoijana Itkonen onnistuu kertomaan paljon tärkeitä asioita siitä, millaista oli kasvaa aikuiseksi 1980- ja 1990-luvuilla ja siitä, millaista lasten vanhemmuus on nykyhetkellä. Ennen kaikkea Itkosen puheenvuoro on puolustuspuhe perheille ja perheellisyydelle: perhe ja perheenjäsenet tarjoavat onnen, ilon ja kasvun hetkiä. Vanhempana pääsee peilaamaan omaa lapsuuttaan ja omaa kasvuaan, kun yrittää kasvattaa omia jälkeläisiään muuttuneessa, mutta silti samankaltaisessa maailmassa.

Itkonen luo kirjassa itsestään kuvan tiedostavana modernina miehenä – hän pystyy havainnoimaan vaikka sukupuolirooleja ja niihin liittyviä oletuksia ja odotuksia. Hän tarkkailee itseään viedessään lapsiaan päiväkotiin tai matkoille, laittaessaan ruokaa tai siivotessaan. Yhtä lailla hän osaa peilata muistojaan poikana, joka ei täysin mahtunut kapeaan maskuliiniseen muottiin, vaan jossa oli herkkyyttä. Monet pohdinnat ovat sen verran suoria, että ne voisivat olla haavoittavia – mutta kenties juuri empatiakyvyn ansiosta vaikeatkin ajatukset ja tunteet kuulostavat kunnioittavilta.

Erittäin samastuttavaa kirjassa olivat perhe-elämän perusriitojen kuvaukset ja hallitun tai hallitsemattoman arkikaaoksen kuvaukset. Ja suorastaan rakastin sitä armahtavaa tapaa, jolla Itkonen sanoittaa perheestään iloitsemisen tärkeyden. Kyllä, arki voi olla paikoin väsyttävää ja välillä menee hermot. Siitä huolimatta voi iloita ja olla ylpeä siitä, miten hyviä tyyppejä omat lapset ovat, miten hienoa on olla puolisonsa kanssa yhdessä ja miten hyvät eväät omalta lapsuudenperheeltään on elämään saanut.

Itkonen purkaa yksilökeskeisyyden ihannetta ja esittää, että onnea, täyttymystä ja merkitystä voi löytää siitä, että keskittyy itsensä sijaan välillä muihin. Tämänkin allekirjoitan. Lapsuus on aikaa, jolloin pienet asiat ovat isoja, ja tuntuu että vaikkapa viedessäni lapsiani luistelemaan saatan saada aikaiseksi todella merkittäviä elämyksiä ja kokemuksia, niin suurta voi olla uutta oppivan lapsen ilo. Ja ellei joku – tässä tapauksessa minä – etsisi sopivia luistimia, teroituttaisi niitä, seuraisi sääennustuksia ja urheilukenttätiedotuksia, etsisi villasukkia ja kypäriä ja veisi lapsia luistinradalle – ei pieni kasvava ihminen saisi näin valtavia kokemuksia. 

Lainasin kirjan kirjastosta ja lähes ahmaisin sen. Kirja sopii mainiosti myös lueskeltavaksi sieltä täältä. Ehkäpä täytyy hankkia tämä omaan hyllyyn, jotta voisin palata tulevaisuudessa kirjaan ja sen herättämiin ajatuksiin.

sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Emily St. John Mandel: Asema 11

Kansi: Tammi.
Garrett oli ampuvinaan ritsalla metsänrajaan. "Viuh!" hän sanoi kuiskaten. Ja sitten kuuluvammin: "Kun halusin sanoa 'ystävällisin terveisin', kirjoitin vain 'yst.'"

"Niin minäkin. Ihan käsittämätöntä. Olisiko ollut aivan liian hidasta ja vaivalloista kirjoittaa 'ystävällisin terveisin'?"

Emily St. John Mandelin kirja Asema 11 oli HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän täsmävinkki kohtaan "kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa". Romaani on Mandelin kansainvälinen läpimurtoteos ja siitä on tehty myös tv-sarja Station 11. Koronapandemian läpi rämpineille kirjassa onkin paljon samastuttavaa: juonen ytimessä on maailmanlaajuinen, nopeasti leviävä ja tappava tauti, joka romahduttaa pohjoisamerikkalaisen sivilisaation.
 
Päähenkilöitä on useita, kenties tärkein on Kirsten, joka oli lapsi kun georgiantauti iski. Kirjan nykyhetkellä hän kuuluu kiertävään näyttelijäseurueeseen, joka esittää Shakespearen klassikoita. Vaeltamisessa on vaaransa, sillä kaikki kyläyhteisöt eivät hyväksy muukalaisia vierailulle.
 
Asema 11 on todella sujuvalukuinen olematta kuitenkaan höttöä. Mandel on taitava kirjailija tavalla, jota en osaa tyhjentävästi määritellä. Henkilöhahmot tuntuvat todenmukaisilta, risteilevät ihmissuhteet ovat kiinnostavia ja monet detaljit tuntuvat merkityksellisiltä. Pidin erityisesti Mirandan sarjakuvaprojektista.
 
Kirjan tunnelmassa on jotain mieleenjäävää, vaikka oikeastaan mikään aineksista ei ole mitenkään äärimmäisen persoonallinen. Mutta kaipa hyvän kirjailijan merkki onkin se, että osaa koostaa tutunoloisista aineksista jotain uutta ja raikasta.
 
Asema 11 pohtii hienovaraisesti, ei saarnaavasti, länsimaisen elämäntavan typeriä puolia. Jos pitäisi palata nollapisteeseen, osaisiko ihmiskunta olla viisaampi? 
 
Kirja sai minut myös tutkimaan karttasovelluksesta Vancouverin rannikolla sijaitsevia pikkusaaria (kiehtovia!) ja lukemaan kirjailijan haastatteluja ja henkilöhistoriaa. Saatanpa lukea Mandelin kirjoja lisääkin, jos kohdalle osuvat.

Suomennoksesta 
 
Kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka nimi on jäänyt mieleen laadun takeena. Tämäkin suomennos on kaunista, miellyttävää ja luistavaa suomea - ei tarvitse jännittää, töksähtääkö lukeminen epäluonteviin ilmaisuihin. Ei töksähdä!

keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Saara Atula: Retkiruokakirja

Kansi: Cozy Publishing.
Raaka-aineiden lisäksi voit kuivata kokonaisia itse valmistamiasi aterioita. Ruokien valmistaminen etukäteen kotona tietää vähän lisätyötä, mutta tällä tavalla saat sellaisiakin aterioita mukaan, jotka voivat olla turhan monimutkaisia tai jopa mahdottomia valmistaa retkellä.
 
Katselin kirjastossa ruokakirjojen hyllyä ja nappasin lainaan Saara Atulan Retkiruokakirjan. Saara Atula kirjoittaa ruokablogia nimeltä Viimeistä murua myöten. Blogi ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta kiitettävän laajan seuraajakunnan Atula vaikuttaa keränneen sosiaalisessa mediassa.
 
Retkiruokakirjan alaotsikko on Kasvisreseptejä helpoista eväistä vaellusaterioihin. Kirjan kustantaja on Cozy Publishing, jonka strategiana vaikuttaa olevan tehdä kauniita ja visuaalisia kirjoja, joiden kohderyhmänä ei ole pelkkä Suomi vaan myös englanninkielinen maailma. Tämä on toivottavasti  kannattava liiketoimintamalli.

Retkiruokakirja oli miellyttävän sujuvalukuinen, mutta merkitsen tämän silti HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 26: "Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä". Haastavuus ei johtunut kirjasta vaan aiheesta. Pidän itseäni "kevytretkeilijänä" - käyn mielelläni sienessä tai luontopoluilla kävelyllä tai lähilaavuilla makkaranpaistossa ja olen jokusen kerran elämässäni ollut ihan kansallispuistoissa rinkan kanssa ja yöpynyt teltassa tai laavuilla. Ulkoilu on mukavaa, mutta välillä on tullut mielikuva, että vaellukseen toden teolla hurahtaneet henkilöt muodostavat elitistisen sisäpiirijoukon, joiden harrastukseen kuuluu tyhmempien halveksuminen ja varustekilpailu. Onneksi Saara Atula onnistuu jossain määrin välttämään tämän stereotypian kirjassaan. Kuvat ovat toki ylimaallisen idyllisiä, mutta itse tekstin sävy on ystävällinen eikä syrjivä.

Tavoitteessaan kirja onnistuu erinomaisesti: Atulan pointtina on, että retkiruoka voi olla muutakin kuin makkaraa tai valmiita pussieineksiä. Resepteistä löytyy monipuolinen valikoima pataruokia, keittoja, leivonnaisia ja täytettyjä leipiä. Houkuttelevimmalta kokeiltavalta vaikutti palak paneer -nuotiorieska. Myös hyvät kuivatusohjeet inspiroivat. Olen omalla kuivurillani huristellut niin sieniä, hedelmiä kuin hapanjuurtakin, joten mikä ettei voisin kokeilla lämpimien aterioidenkin kuivaamista. Ruokatermoskin löytyy, joten kuivatun aterian ennastaminen (mainio sana!) sujuisi varmasti helposti.

Olen todennut, että hyvät keittokirjat kannattaa omistaa - silloin reseptien lueskelu ja kokeilu onnistuu koska tahansa. En välittömästi rynnistä kirjakauppaan Retkiruokakirjaa ostamaan, mutta laitan sen kyllä henkiselle muistilistalleni - kirjan ohjeet ja vinkit sopivat niin sienessä piipahtamiseen kuin mahdollisille pitemmille maastoretkille.