lauantai 19. marraskuuta 2022

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Kansi: Otava.
Vaahtoutunut vesi kiehnäsi jaloissamme, päivä oli pilvetön ja aurinko valtava, oli kuuma ja ylhäältä kuului lintujen ujellusta, rantaa ympäröivät rakennukset ja etäämmällä kohoavat vuoret hengittivät hiekkaa kuin keuhkot sateenjälkeistä kosteutta.
 
Pajtim Statovci on nero. Sanon näin, vaikka keski-ikäisenä feministina tiedostan, että on todella ärsyttävää, kun uusia "kirjailijaneroja" odotetaan kehittyvän ensisijaisesti nuorista mieskirjailijoista. Statovci on nuori - syntynyt vuonna 1990 - ja hänen tähänastinen tuotantonsa kattaa kolme romaania, joista Tiranan sydän on toinen. Se on ilmestynyt vuonna 2016.
 
Jos nero-sanaa haluaisi karttaa, voisi Statovcin tyyliä luonnehtia myös runolliseksi ja ajattomaksi. Hän on tehnyt läpimurron kansainvälisillä kirjamarkkinoilla ja saanut osakseen gloriaa, joka tuntuu häkellyttävältä, kun tietää millaisessa mediakatveessa suurin osa suomeksi julkaisevista kirjailijoista elää vuodesta toiseen. Tuorein palkinto tuli Italiasta: kuukausi sitten hänet julistettiin Premio Grinzane -kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. 

Olen lukenut Statovcin Finlandia-palkitun Bollan kaksi vuotta sitten ja olin vaikuttunut. Tiranan sydän nousi lukulistalle HelMet-lukuhaasteen kohtaa 44 varten: "Kirjan nimessä on kaupungin nimi." Täytyy ehdottomasti lukea myös esikoinen Kissani Jugoslavia jossakin vaiheessa.

No mikä tekee Statovcista niin hyvän? Useampikin seikka, joista vähäisin ei ole upea kieli. Olen hioutunut vuosien varrella aika vaativaksi hyvän kielen suhteen ja rakastan taidokkaasti ja monipuolisesti käytettyä suomen kieltä. Statovcin kielessä yhdistyy niukkaeleisyys lennokkaisiin metaforiin tavalla, jossa ei ole aina helppoa onnistua. Tyylillisesti häntä voisi pitää samankaltaisena Riikka Pulkkisen ja Joel Haahtelan kanssa, mutta Pulkkisen ja Haahtelan kohdalla eleettömyyden ja lennokkuuden yhdistelmä tuntuu minusta teennäiseltä ja ärsyttävältä. Statovcin kirjat voisivat olla jonkun 1950-lukulaisen sivistysporvarin kirjoittamia - hän ei esimerkiksi kirjoita "opiskelijabileistä" vaan "yliopiston opiskelijayhdistyksen omistamassa talossa järjestettävistä juhlista". Mutta vähän väliä lukijalta vedetään matto jalkojen alta yllättävillä, raaoilla, omaperäisillä ja mieleenjäävillä kielikuvilla.
 
Keksin nillittämistä vain parista vähäisestä detaljista, joista eräs on sormien vertaaminen "vasta poimittuihin perunoihin". Perunat tavataan nostaa eikä poimia. Kokonaisuutena romaani on todella hiottu ja viimeistelty, olematta kuitenkaan liian siloiseksi puleerattu.

Toinen Statovcin vahvuuksista on tapa rakentaa maailmaa. Tiranan sydämen kronologisesti varhaisimmat jaksot alkavat 1990-luvun alun Albaniasta ja albanialainen historia, kulttuuri ja tarusto kuvattiin niin kiinnostavasti, että rupesin kesken lukemisen googlaamaan kuvia ja lisätietoja Albaniasta. Kirja kasvaa vaeltamisen ja siirtolaisuuden teemoissa niin vahvaksi, että sydäntä kylmää kun miettii, miten monet miljoonat ihmiset elävät Tiranan sydämen kaltaista elämää tälläkin hetkellä ja miten välinpitämättömästi hyväosaiset - itseni mukaan lukien - heihin suhtautuvat.

Kolmas vahvuus on tarinankerronta ja draaman rakentaminen. Esimerkiksi kahden aikatason käyttämisessä Statovci pyyhkii pöytää keskinkertaisemmilla yrittelijöillä. Rikottu aikataso on niin usein käytetty kirjallinen tekniikkakeino, että välillä tuntuu että kirjailijat käyttävät sitä miettimättä lainkaan, mitä haluavat sillä sanoa. Jos rikotun aikajanan palaset voisi koota uudelleen kronologiseen järjestykseen ja mikään ei kirjassa muuttuisi, olisi aivan sama kertoa tarina alusta loppuun. Statovci osaa kirjan edetessä luoda aikatasojen välille jännitteen, joka imee mukaansa kuin musta aukko. Aloin aavistella, mikä voisi olla tarinan kulminaatiopiste ja jännite kesti upeasti kirjan loppuun asti.
 
Kirjan voi ajatella kertovan seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista, mutta ennen kaikkea se kertoo ihmisluonnosta. Mihin voi uskoa, mitä voi toivoa, voiko luottaa toimivansa moraalisesti oikein? Voiko aloittaa alusta, voiko määritellä itsensä uusiksi? Tätä vasten Statovcin kansainvälinen suosio on oikein ymmärrettävää, sillä Statovcin tyylissä on paljon universaalia. Vaikka vain harvan ei-albanialaisen yleissivistykseen kuuluu albanialaisen tapakulttuurin ja lähihistorian tuntemus, kertoo Statovci tarinan niin taitavasti, että samastumispintaa löytyy taatusti kautta maailman.

Tiranan sydän sai siis pudotettua minut polvilleni jonkinlaiseen hurmioituneeseen fanityttötilaan, mikä kuulostaa todella nololta. Onko mitään kliseisempää kuin keski-ikäinen kulttuuritantta palvomassa silmät yksiteholasien takana säihkyen nuorta, valokuvauksellista ja menestynyttä mieskirjailijaa? No, hyvä kirjallisuus on pienen nolostumisenkin arvoista. Pajtim Statovci on suomalaisen nykykirjallisuuden aarre.

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Kansi: Tuuli Juusela / Otava.
Kun astun takaisin pihalle ja katson pihalla leikkiviä ekaluokkalaisia, tunnen, etten enää kuulu tänne, olen tukevasti matkalla aikuisuuteen.
 
Elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit ilmestyi vuonna 2020. Teos ei ole Vuoksenmaan ensimmäinen kirja, sillä vuotta aikaisemmin häneltä julkaistiin kirja Vesiystäviä. Olen sitä joskus plaraillut kirjakaupassa ja se vaikutti hyvältä: uimatarinoita ja valokuvia erilaisista järvistä.
 
Pimeät tunnit sai ainakin minun muistikuvieni mukaan kiinnostuneen vastaanoton ja medianäkyvyyttä ilmestymisvuonnaan. Blogiarvioitakin löytyy: tarkkanäköiset ja kriittiset lukijat ovat käsitelleet kirjaa mm. Kirsin kirjanurkassa, Kirsin Book Clubissa ja Tuijatassa. Ensin mainittu Kirsi kiteyttää jotain olennaista omistakin lukufiiliksistäni: "Pauliina herätti henkiin sellaisiakin muistoja, joita en välttämättä olisi halunnut enää muistaakaan."
 
Tämä ei ole moite, sillä kirja on mainiota luettavaa, huomattavasti parempi kuin etukäteen odotin. Ehkä olin ajatellut, että koska Vuoksenmaa on jo tunnettu nimi kulttuurialalla, hänen kohdallaan julkaisukynnystä oli madallettu? Näin ei vaikuta olleen, sillä Pimeät tunnit on sellainen kirja, jonka tasoon läheskään kaikki esikoiskirjailijat eivät yllä. 
 
Kirja kuvaa vuoden 1977 sähkölakkoa Hämeenlinnassa ja keskiössä on nelihenkinen Ojalan perhe. 12-vuotias Pauliina on kovaa vauhtia matkalla murrosiän kautta aikuisuuteen, Esa-isää taas työllistävät sähkön säännöstelyn lisäksi haaveet kuvataideharrastuksen elvyttämisestä ja karjalaisten vanhempien perään katsominen. Kanta-Hämeeseen tuli sodan jälkeen paljon karjalaisevakoita ja karjalaisuuden läsnäolo näkyy edelleen monin tavoin. 

Viime aikoina nostalgia on ollut kova sana ja olen ehtinyt jo hieman kyllästyä kirjoihin tai tv-sarjoihin, jotka on tehty ensisijaisesti nostalgiassa piehtarointiin. Nostalginen tunnelmointi tuppaa usein unohtamaan kaikki ne ikävät asiat, joita kuvattuun vuosikymmeneen kuului. Tässäkin suhteessa Vuoksenmaa erottuu edukseen: Pimeät tunnit ei ole nostalgiaa vaan tarkkaa ajankuvaa. Eikä se makeile, vaan vaikkapa Pauliinan kautta mukana on paljon kirpeää. Myös vaaraa, sillä vaikka Pauliinan elämänkokemus ei vielä riitä kaikkien vaaran merkkien tunnistamiseen tai luokitteluun, lukijana jää pohtimaan vähän sydän syrjällään, mihin suuntaan kirjan henkilöiden elämä mahtaa jatkua viimeisen luvun jälkeen.

Pauliinan hahmo on mainio: hän on toisaalta itsevarma ja itsenäinen 12-vuotias, toisaalta lapsellinen hyvin tunnistettavalla tavalla. Pauliinan äitiä tarkkaillaan sekä tyttären että miehen silmin ja jää lukijan päätettäväksi, millaisena ihmisenä hänet haluaa tulkita. 
 
Henkilöiden käyttäytymiseen vaikuttava sähkölakko on nyt, energiakriisiuutisoinnin keskellä, hyvinkin ajankohtainen. Mediassa on vähän väliä ohjeita siitä, kuinka toimia jos sähköt katkeavat, joko suunnitellusti tai suunnittelemattomasti.

Vuoksenmaa onnistuu siinä, että vaikka Pimeät tunnit on muodoltaan melko tavanomainen - kronologisesti etenevä kasvukertomus - on se kuitenkin mieleenpainuva ja pohdituttava kirja. Vuoksenmaan ammattitaito esittävien taiteiden parissa näkyy siinä, että tuntuu kuin henkilöitä seuraisi aivan vieressä ja visuaaliset mielikuvat ovat vahvoja. Kirja ei onneksi ole kuitenkaan käsikirjoitus, vaan vahvasti romaani, jossa esimerkiksi henkilöhahmojen sisäistä maailmaa kuvataan väkevästi.

Mahtaakohan Vuoksenmaa jatkaa kirjallista uraansa? Pimeiden tuntien perusteella lukisin mieluusti häneltä lisääkin kirjoja.

lauantai 29. lokakuuta 2022

Tehopiipahdus Helsingin Kirjamessuille

Vierailin tänään Helsingin Kirjamessuilla sosiaalisen median vaikuttajan roolissa. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.
 
 
Edellinen messuvierailuni on tainnut osua aikaan ennen koronaa. Ehdin tänä vuonna haaveilla, että toteuttaisin messureissuni paneutuneesti - suunnittelisin itselleni selkeän aikataulun tutkimalla messuohjelmaa etukäteen, kenties varaamalla hotellimajoituksen ja ylipäätään ottamalla messuista kaiken irti. No, arkielämä tuli väliin ja messuvierailuista tuli pikainen kierros alueella haistelemassa tunnelmaa, panemalla rahaa menemään divarien aarteisiin ja hieman uutuuksiinkin ja moikkailemalla tuttuja satunnaisissa kohtaamisissa.
 
Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

Lauantaipäivän messuruuhka tuntui tutulta: pitkiä jonoja, kyynärpäätaktiikalla etenemistä, hidasta massan mukana vaeltamista. Divariosasto veti minua puoleensa. Vaikka etukäteen päättäisi, että ei tällä kertaa osta kauheasti mitään, niin ei se väärin ole vaikka messuhuumassa kahmisi heräteostoksia. Kirja-alan kehitys viime vuosina on ollut sellaista, että arvelen piintyneimmänkin kaupallisuuden paheksujan ymmärtäneen, että pienen kielialueen kirjallisuus tarvitsee myyntituloja pysyäkseen pystyssä. Sellainen fiilis jäi, että osastoilla oltiin ihan tyytyväisiä tähän mennessä kertyneeseen myyntiin.

Divariosastojen pyörittäjät ovat melkoisia kuraattoreita, sillä he tuovat messuilla yleensä todella houkuttelevaa kamaa napakasti annosteltuna. On siistejä rivejä Keltaista kirjastoa tai Otavan kirjastoa, huolellisesti lajiteltuja sarjakuvia ja kaiken maailman erikoiskirjallisuutta. Karjala- ja sotateemat ovat - vähemmän yllättävästi - hyvin edustettuja. Kysäisin eräällä osastolla Otavan Seitsentähdet-sarjan saatavuutta ja se kuulemma liikkuu niin hyvin, että harvoin sitä edes pystyy kokoamaan yhtenäiseksi myyntirivistöksi. Painokset ovat olleet pieniä ja sarjan teokset kelpaavat hyvin lukijoille. Osastolla oli sarjaan kuuluva Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja myynnissä 50 euron hintaan.

Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

En jäänyt kuuntelemaan mitään haastattelua, mutta havaitsin että esimerkiksi laulaja Dannyn haastattelu veti hyvin yleisöä. Sinänsä suunnitelmallisen "lukujärjestyksen" teosta olisi ollut hyötyä, sillä pienempiin saleihin poikkeaminen katkaisisi mukavasti suuren messuhallin hälyisyyden aiheuttamaa kuormitusta.

Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

Omat ostokseni olivat sekoitus vanhoja ja uusia kirjoja. Luin viime vuonna Anna-Liisa Haavikon kirjoittaman Kaari Utrion elämäkerran ja se herätti minut tajuamaan, että omistan jo nyt hyvin kattavan Utrion kirjojen kokoelman, joten voisin melko vähällä vaivalla täydentää sitä vielä paremmaksi. Nappasin divariosastolta mukaan romaanit Pirkkalan pyhät pihlajat ja Yksisarvinen sekä tietokirjan Suomen naisen tie. Olen ylpeä myös Pentti Saarikoski -kokoelmastani, mutta päätin tällä kertaa jättää Saarikosket odottamaan.

Elokuva- ja tv-ohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan romaani Pimeät tunnit ilmestyi vuonna 2020 ja nyt sen teema on erityisen ajankohtainen energiakriisin vuoksi. Romaani sijoittuu vuoden 1977 Hämeenlinnaan, jossa on meneillään sähkölakko. Pari viikkoa sitten luin Hämeen Sanomista hyvän artikkelin, jossa haastateltiin sähkölakon kokeneita hämäläisiä. Muistan myös, että Pimeitä tunteja on kehuttu.
 
 
Anu Silfverbergin Sinut on nähty on myös vuoden 2020 satoa ja keskittyy naiskuvaan visuaalisessa mediassa, kuten elokuvissa. Taisin laittaa kirjan henkiselle "pitäisi lukea" -listalleni sen ilmestymisen aikaan, joten juuri tällaisista muistinvirkistyksistä nautin messutarjontaan tutustuessani.

Anu Braskin Sienihullu palkittiin eilen Vuoden keittokirjana - perustelut voi lukea tiedotteesta. Kirjaa oli ehditty kiitettävästi laputtaa tällä maininnalla ja koska olen tänäkin syksynä onnessani kolunnut sienimetsiä, tuntui että kirja suorastaan huusi nimeäni. Braskin nimi on myös tuttu ruokalehtien sivuilta. Pikaisen plaraamisen perusteella kirja vaikuttaa todella hyvältä - houkuttelevia reseptejä, upeita kuvia, paljon tietoa ja hyviä sienihullujen tarinoita.
 

Palkitut ruokakirjailijat. Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

Kirjasto-lehti oli ilmaiskappale - olen aika ajoin kirjaston lehtisalissa lueskellut Kirjastoa ja siinä on yleensä hyviä, teräviä näkökulmia.

Ajallisten resurssieni niukkuuden huomioiden voin olla tyytyväinen tähän tehopiipahdukseeni. Ja ehkäpä jonakin vuonna minäkin pääsen taas viettämään messuja pitkän kaavan kautta, ihmisten tapaamiseen ja haastattelujen kuuntelemiseen panostaen.

maanantai 17. lokakuuta 2022

Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir

Kansi: Akashic Books.
"I also had difficulty with English." It was the drunk. "I'm telling the truth; when it got too difficult for me, I hired a hopeless Indian guy to teach me for four hundred birr a month. A year later, the Indian had learned perfect Amharic and then we began to communicate really well."
 
- Sitaatti Bewketu Seyoumin novellista Under the Minibus Ceiling
 

HelMet-lukuhaasteen ratkominen eteni kohtaan 33: ”Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan”. Päätin, että haluan lukea jotain uutta, afrikkalaisen kirjailijan kirjoittamaa tekstiä. Googletin moderneja afrikkalaisia kirjoja ja jonkin listan kautta osuin Akashic Noir -sarjan kirjoihin. Sarjaa voi kuvata urbaaneiksi, tummasävyisiksi novellikokoelmiksi. Yksi teos sijoittuu yhteen suurkaupunkiin ja mukana on useiden tekijöiden novelleja. Afrikkaan sijoittuvia osia on jo viisi: Kenian pääkaupunkia kuvaava Nairobi Noir, Etiopian pääkaupunkia kuvaava Addis Ababa Noir, Nigerian pääkaupunkia kuvaava Lagos Noir, Marokon pääkaupunkia kuvaava Marrakech Noir ja Ghanan pääkaupunkia kuvaava Accra Noir.

Valitsin Addis Ababa Noirin sillä perusteella, että se oli ostohetkellä Amazonin edullisin vaihtoehto yllämainituista. Kokoelman toimittanut Maaza Mengiste on nimeltä tuttu kirjailija: hänen uusinta suomennettua romaaniaan Varjokuningas on arvioitu jonkin verran sekä mediassa että blogeissa.

En voi väittää olevani mikään Etiopian erityisasiantuntija – maasta tulee mieleen nälänhätäuutiset, muinaishistorian merkkihenkilöt ja erikoinen, pitkän historian aikana muotoutunut omaleimainen ortodoksikristillisyys. Toki arvelin, että kirjassa käsitellään jotain aivan muuta – afrikkalaisissa suurkaupungeissa on paljon väkeä, jotka elävät huoletonta ja urbaania arkea, aivan kuin länsimaissakin. Turistifiiliksiä Addis Abebaa kohtaan voi nostattaa vaikka tämän African Insider -kanavan videon "Discover Ethiopia's Addis Abeba - The Beautiful Capital City of Africa" avulla YouTubessa:
 

Lähes poikkeuksetta moitin novelli- ja esseekokoelmia epätasaisuudesta. Addis Ababa Noir kuuluu poikkeusten joukkoon - sitä voi kehua tasalaatuisuudesta. Kirjan jälkisanoissa kustantaja Johnny Temple kuvailee, että tiukka kustannustoimitus on pitkään jatkuneen Noir-sarjan laadun tae. Lukijana kiitän tätä johdonmukaista linjaa ja arvelen, että voisin lukea muitakin Akashic Noir -sarjan osia ja luottaa saavani laatua.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa, Past Hauntings, tuntuu pehmeältä laskulta, sillä sen neljässä novellissa päähenkilö katsoo Etiopiaa osin ulkopuolisin silmin. Tarinoiden päähenkilöt ovat esimerkiksi Etiopiasta lähteneiden pakolaisten jälkeläisiä palaamassa juurilleen tai ulkomaalaisia. Muissa kolmessa osassa näkökulma syvenee tiukemmin paikalliseen ja Addis Abebaa katsotaan sisältäpäin.

Joitakin lähihistorian tapahtumia mainitaan siellä täällä. Vuoden 1974 sotilasvallankaappaus, joka käynnisti 30-vuotisen sisällissodan, on selvästi jättänyt jälkensä etiopialaisten kollektiiviseen tajuntaan. Dergiksi kutsuttu sotilasjuntta väkivaltakoneistoineen teki tuhoisaa jälkeä. Pakolaisuus on toinen teema ja näin suomalaisena oli tarpeen lukea syitä, miksi ihmiset lähtevät kotimaastaan pakolaisiksi. Etiopian kulttuurinen moninaisuus käy myös hyvin selväksi – maassa on useita kansallisuuksia ja kieliä ja ryhmien välillä on monenlaisia jännitteitä.

Monessa novellissa oli viehättävää absurdiutta. Tapahtumat irtoavat arkijärjen kahleista eikä tilanteita aina edes yritetä selittää. Toisaalta Acashic Booksin tiukahkon tuntuinen konsepti ja englanniksi julkaiseminen tekee sen, että etiopialaistarinat ovat länsimaalaisellekin helposti lähestyttäviä.

Kokoelman paras tarina oli mielestäni Sulaiman Addonian A Night in Bela Sefer. Siinä yhdistyy pari todella ajankohtaista teemaa: sukupuolen moninaisuus ja slummielämä. Hökkelislummin tunnelma on todella elävästi kuvattu ja arvelen Addonian pystyneen ammentamaan tosielämän kokemuksista. Internet kertoo Addonian hämmästyttävistä elämänvaiheista: pakolaislapsi päätyi Britanniaan ja siellä ammattikirjailijaksi. Nykyään Brysselissä asuvalta Addonialta on julkaistu kaksi romaania, joita voisin vähintään vilkaista, niin vaikuttava lukuelämys novelli oli.

Hyvänä kakkosena tulee Lelissa Girman Insomnia, jonka vaikuttavimmat kohtaukset iskevät polttoraudan tavoin. Unettomuudesta kärsivä mies vaeltaa kuppilasta toiseen ja muistelee elämäänsä, joka ei ole ollut kaunista. Lelissa Girmasta en löydä juuri lisätietoja netistä - kirjan esittelyosiossa hänet kuvataan Addis Abebassa asuvaksi toimittajaksi, joka on julkaissut amharan kielellä viisi kirjaa.

Synkistä aiheista huolimatta kokoelmassa on paljon piristävää ja hauskaa. Kirjan Addis Abebasta löytyy omakustannerunokokoelmia julkaisevia baristoja, bilettämiseen panostavia nuoria naisia, tunnollisia yliopisto-opiskelijoita ja huolehtivia sukulaisia.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä 72 osaa ja löytyypä listalta myös Helsinki Noir. Se on ilmestynyt myös suomeksi Liken kustantamana.

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Swanin sisarusten teoksia lukemassa: Anni Swanin Iris rukka ja Saimi Järnefeltin suomentama Rajuilma

Anni Swan. Kuva: WSOY.
Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

Suoritan tänäkin vuonna HelMet-lukuhaastetta ja tässä vaiheessa vuotta on tullut havaittua, mihin haastekohtiin on helppo löytää kirja ilman sen kummempaa valikoimista ja mihin kohtiin taas pitää erikseen panostaa. Jälkimmäisiin kuuluvat haastekohdat 48-49: “Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun."
 
Kirjoittavia perheitä ja sukuja on paljon, mutta harvoin tulee vahingossa luettua perheenjäsenten kirjoja peräkkäin. Löysin sopivan perheen, kun selasin Project Gutenbergin suomenkielisiä kirjoja. Anni Swanin kirjoja on digitoitu sinne paljon ja latasin luettavaksi Swanin Iris rukan. Muistin, että Swanien sisarussarjan “yhdeksän mustaa joutsenta” olivat kirjallisesti lahjakkaita. Anni Swan lisäksi päätyi naimisiin runoilija Otto Mannisen kanssa.

Lunttasin Wikipediasta Swanin sisarusten nimet ja selasin Project Gutenbergia heidänkin teostensa osalta. Saimi Järnefelt, tyttönimeltään Swan, ja Toini Swan suomensivat useita teoksia. Suomessa luetaan edelleen esimerkiksi F.H Burnettin Salaista puutarhaa, jonka Toini Swan on suomentanut.

Päätin valita kuitenkin jotain eksoottisempaa ja niinpä nappasin Abraham Dreyfusin näytelmän Rajuilma, jonka Saimi Järnefelt on suomentanut. Tiedän, että tiukkapipoisimmat eivät laskisi suomennosta Swanin kirjoittamaksi teokseksi, mutta vetoan tässä mestarisuomentaja Kersti Juvaan: teoksen suomentaja on kirjoittanut suomeksi teoksen joka ikisen sanan. Suomentaja on siis ehdottomasti tekijä.

Iris rukka


Moni ikäiseni lukutoukka on lapsena ahminut Anni Swanin kirjoja, joista on otettu paljon uusia painoksia. Minulle Swanin kirjat eivät erityisen tärkeiksi muodostuneet, vaikka muistankin hyvin, että niitä oli pitkä rivi värikäskantisina painoksia kirjaston lasten- ja nuortenosastolla S-hyllyssä. Muistelen lukeneeni pari, olisinko lukenut ainakin Sara ja Sarri matkustavat. Sen sijaan Iris rukka kuulosti jo nimensä puolelta epähoukuttelevalta, koska lapsena en halunnut lukea sellaisia kirjoja, joissa päähenkilö pantiin liikaa kärsimään.
 
Aikuislukijana pidin Iris rukkaa suorastaan nautittavana luettavana. Eikä päähenkilö Iris ole suinkaan rukka, vaikka kaikenlaisia vaikeuksia hänen tielleen osuukin. Hän on vahva ja eläytymiskykyinen lapsi, joka kirjan lopussa löytää taiteilijakutsumuksensa.

Iris on pienessä saaressa elävä orpo, jonka eno hakee luokseen Helsinkiin kasvatiksi. Kirjan alussa draamaa syntyy Iriksen roolista maalaisserkkuna, jota hienot kaupunkilaisserkut paheksuvat. Jälkipuolisko on koululaisromaani, jossa keskitytään koululaisten touhuihin samaan tapaan kuin Mary Marckin kirjoissa.
 
Marckiin verrattuna Swanin tyyli on huomattavasti antoisampi ja kestänyt paremmin ajan hammasta. Kirjassa on mainio rytmitys ja koko ajan sattuu ja tapahtuu. Henkilöt ovat psykologisesti uskottavia ja kirjan kieli on kaunista ja elävää. Aion napata omaan kielenkäyttööni sanan “kuulea”, joka esiintyy kirjan viimeisessä virkkeessä: Oli niin valoisa, ettei tähtiä näkynyt, mutta Iris tiesi, että tuolla kuulealla kesätaivaalla tuikki Kotitähti lempeänä ja ystävällisenä.

Rajuilma

Inhoan sanontaa “en ole koskaan kuullutkaan”, koska nykyaikana melkein mistä tahansa ilmiöstä on saanut vihiä median kautta ja upouusiin termeihin voi perehtyä hakukoneiden aikana muutamassa minuutissa. Kuitenkin Abraham Dreyfusin Rajuilma-näytelmästä arvelin, etten ollut siitä koskaan kuullutkaan. Perehtyminen Ilona-esityshakuun osoitti, että edellisen kerran Rajuilmaa on Suomessa esitetty Kansallisteatterissa vuonna 1938. Voi toki olla, että vaikka oppilastöinä tätä näytelmää on esitetty. Lyhyytensä ja suppean henkilögalleriansa osalta se sopisi mainiosti näyttelemisen harjoitteluun. Fennican haku osoittaa, että painettuna käsikirjoituksella on mittaa vain 15 sivua.

Abraham Dreyfus oli ranskanjuutalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija. Hänestä on tietoa Jewish Encyclopedia -sivustolla. Ilona-haku ei löytänyt yhtään toista näytelmää, jota hänen tuotannostaan olisi suomennettu.

Rajuilma perustuu sukupuolten välisiin stereotypioihin. Olisi mukava sanoa, että teksti on vanhentunut täysin, mutta en voi. Samanlaista läppää tulee vastaan joka tuutista. 

Näytelmässä vaimo odottaa miestään kotiin illanvietosta ja kun mies saapuu, vaimo kaataa hänen niskaansa syytöksiä ja vaatimuksia. Lopulta mies lepyttää vaimon. Näytelmäteknisesti tämä käsikirjoitus olisi helppo toteuttaa melkeinpä missä vain, koska näyttelijöitä on vain kaksi. Lisäksi miehellä ei ole vuorosanoja lainkaan.
 
Kielenkäyttäjänä Saimi Järnefelt on tämän näytteen perusteella sisarensa veroinen: kieli on sujuvaa, luontevaa ja yllättävän vähän vanhentunutta.
 
Project Gutenbergin kirjojen lukeminen Kindlellä

Tässä vielä ohje siihen, miten Project Gutenbergin kirjoja luetaan Kindle-lukulaitteella. Käytössäni on vanha uskollinen Kindle Touch 3G, josta olen kirjoittanut esittelyn vuonna 2012. Uudemmat mallit saattavat poiketa tästä vanhasta ja kehotan lämpimästi tutustumaan muunkin merkkisiin lukulaitteisiin.
 
Kindle on uudistanut tiedostokäytäntöään kesällä 2022 ja nykyään Kindlessä voi lukea myös .ePub-tiedostoja. Tähän asti Project Gutenbergistä on pitänyt valita .mobi-tiedosto. Tällä hetkellä tämä on hieman hämäävää, sillä Project Gutenbergin kirjasivun - kuten tässä Iris rukan sivulla - on .mobin kohdalla ohjeteksti "Kindle (no images)". Se ei kuitenkaan enää Kindlessä avaudu, vaan pitää valita "EPUB (no images)". 
  • Valitse tiedosto ja lataa se tietokoneellesi
  • Avaa sähköpostiohjelma ja liitä tiedosto sähköpostin liitteeksi
  • Valitse sähköpostin vastaanottajaksi oman Kindlesi sähköposti. Jos et tiedä sitä, tarkasta se kirjautumalla Amazoniin ja etene seuraavaa polkua: Your account > Account > Digital services and device support > Manage devices. Klikkaa laitteen tiedot auki ja sähköpostiosoitteen pitäisi näkyä.
  • Amazon lähettää sähköpostiin vastauksena vahvistuspyynnön. Klikkaa vahvistuspyyntöä.
  • Avaa Kindlesi. Valitse tarvittaessa "Turn on Wireless"
  • Tiedosto latautuu Kindlen etusivulle
  • Voit ryhtyä lukemaan e-kirjaa
Muita huomioita:

Ainakaan minulla Kindle ei tunnistanut epub-tiedoston metatiedoista kirjailijan ja teoksen nimeä. Tähän asti eli Project Gutenbergin .mobi-tiedostoja käyttämällä nämä ovat nousseet Kindlessä automaattisesti näkyviin. Kirja näkyi etusivulla nimellä “pg61377” sen sijaan että muoto olisi ollut “Anni Swan: Iris rukka”

Löysin netistä ohjeen, miten Calibrella voi muokata Kindlen kirjojen metatietoja. Calibre on e-kirjojen hallinnointiin käytettävä ilmaisohjelmisto. Latasin Calibren ja ohjeen mukaan kytkin Kindleni USB-kaapelilla tietokoneeseen. Valitettavasti tietokoneeni ei tunnistaunt Kindleä USB-kaapelilla kytketyksi levyasemaksi, enkä sitten enää ehtinyt ryhtyä selvittämään, onko vika USB-kaapelissa, tietokoneessa vai Kindlessä. Veikkaan että vika on kaapelissa, joten jos jaksan etsiä kaapeista muita Kindleeni sopivia USB-kaapeleita, jatkan kokeiluja. En tosin tiedä, pääsenkö tällä eteenpäin, sillä siirsin lataamani epub-tiedostot suoraan koneen C-asemalta Calibreen ja niissä metatiedot kyllä näkyivät oikein, eli Calibre tunnisti sekä kirjailijat että kirjojen nimet metatiedoissa.

Ratkaisin nimeämisongelman yksinkertaisemmalla tavalla, eli vaihdoin tietokoneelle lataamieni epubien nimet “Nimeä uudelleen” -toiminnolla. Kaksoispistettä ei hyväksytä tiedostonnimeen, joten muokkasin nimet muotoon “Anni Swan – Iris rukka”. Lähetin uudelleennimetyt tiedostot sähköpostilla Kindleen uudelleen ja poistin vanhat ja nyt etusivulla näkyy järkevänniminen e-kirjatiedosto.
 

lauantai 10. syyskuuta 2022

TV-sarja: Raid

Yle Areenan tv-sarja Raid toimii kuin tauti vielä 22 vuotta ensiesityksensä jälkeen. Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen luoma Raid on usein arvotettu Suomen tv-historian parhaaksi sarjaksi ja tuoreen uusintakatselun jälkeen pitää olla samaa mieltä. Raidissa on panostettu käsikirjoitukseen, siinä nähdään loistavia näyttelijäsuorituksia, kuvauspaikat on mietitty huolella - ja juoni kulkee eteenpäin kuin juna. Onpa mukana suorastaan profeetallisia merkkejä, sillä monet Raidissa dystopiana kuvatuista asioista ovat muuttuneet arkipäiväksi. Ja aikamatkan saa jo siitä, kun käy Wayback Machinessa katsomassa, miltä lopputeksteissä mainostettu www.yle.fi/raid näytti julkaisuhetkenään. 
 
Kai Lehtinen Raidina ja Juha Muje Sundmanina.
Kuva: Seppo Sarkkinen / Yle.
 
Muistan Raidin ensiesityksestä sen, että seurasin sarjaa vanhasta kuvaputkitelevisiostani opiskelijayksiössä. Kun kyläilin lapsuudenkodissani, pääsin Raidin pariin vielä monta kertaa uudestaan, sillä jaksoja katsottiin VHS-kaseteilta. On kuitenkin vierähtänyt useampi vuosi siitä, että olen katsonut Raidin alusta loppuun.
 
Muistelen, että suhtauduin Raidiin ensiesityksen aikana optimistisen ilahtuneesti: no nyt suomalaisten TV-sarjojen taso on noussut. Ehkä olin liiankin optimistinen, sillä muutos ei ole jäänyt pysyväksi. Hyviä kotimaisia sarjoja on tullut Raidin jälkeenkin - vaikkapa Johanna Vuoksenmaan Tahdon asia, Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin Myrskyn jälkeen tai Tiina Lymin Sisäilmaa. Mutta turhan usein kotimaista tuotantoa vaivaa edelleen katsojien aliarviointi. Toistuvia ongelmia ovat ainakin liian epäuskottavat juonenkäänteet, typerä tai ennalta-arvattava dialogi, laahaavuus, tyhjäkäynti tai yksinkertaisesti halpuus, jolloin ulkoiset puitteet jäävät turhan simppeleiksi.
 
Mikään näistä ongelmista ei vaivaa Raidia. Joka ikinen kohtaus kuljettaa juonta eteenpäin ja dialogi on pistämätöntä. Juonessa riittää myös pureskeltavaa - ensikatsomisen aikana en muistaakseni edes pysynyt juonenkäänteissä kärryillä, mutta sittemmin olen tv-katsojana kehittynyt ja nyt osasin seurata juonenkulun kehittymistä paljon paremmin. Juoni on myös edelleen täysin uskottava, vaikka maailma on muuttunut.
 
Kuva: Pentti Tillder / Yle.
 
Karismaattiset ja läsnäoloa uhkuvat näyttelijät tekevät miltei joka kohtauksesta nautinnollista katsottavaa. Suosikin valitseminen on vaikeaa, mutta puntaroinnin jälkeen julistan pornokauppias Sundmania esittävän Juha Mujeen kaikkein parhaimmaksi. Mujeen kirurgintarkka näyttelijäntyö puhkeaa kukkaan erityisesti lähikuvissa: suu sanoo yhtä, kasvojen mikroilmeet viestivät toista. Erityisen nautinnollisesti Muje irrottelee aurinkolasikostajana toimintakohtauksissa. 

Vaan onpa Raidia esittävä Kai Lehtinenkin melkoinen velho. Raidin ulkoinen habitus on jotain leppoisan ja rähjäisen väliltä - silti Lehtinen onnistuu huokumaan uhkaa. Ehkä Lehtisen näyttelijäntyön akrobaattinen fyysisyys on osasyynä? Notkeat hypyt ja ketterä liikehdintä ovat kuin tanssijan työtä. 

Ainoa hieman vanhentunut osa-alue henkilökaartissa on "kyselijä-ämmien" runsaanpuoleinen osuus. Näyttelijä Elina Knihtilän haastattelusta lukemani termi tarkoittaa naishahmoa, jonka tärkein tehtävä on kysellä mieheltä, että missä olet, minne menet, mitä teit, mitä oikein mietit. Tällaisia yöpaita päällä ovenkarmiin nojailevia kyselijöitä on pikkuisen liikaa. Onneksi aktiivisia ja omaehtoisia naishahmoja löytyy myös, suosikkini tällä kierroksella on Tuula Nymanin esittämä apulaispoliisimestari Hakala.

Ensimmäisellä katselukerralla otin sarjan kuvaaman kaupunkimiljöön annettuna - nyt sarja näyttäytyi myös tekijöidensä rakkaudenosoituksena Helsingille, sen kaikessa rosoisuudessa. Sarjan kronologinen aika kestää talvesta kesään ja tällä kertaa minua huvittivat erityisesti tekemättömät lumityöt katujen varsilla. Itse ehdin useamman talven rämpiä Stadin auraamattomilla jalkakäytävillä ja olin kai olettanut, että hoitamattomat lumityöt olivat uusi ilmiö, mutta eipä näköjään sarjan kuvausaikanakaan, eli vuonna 1999, oltu yhtään sen paremmin jaksettu aurata ja hiekoittaa katuja.

Ensiesityksen aikana sarjassa esiintyvät katujen kahjot sivuhenkilöt tuntuivat draaman tehokeinolta, nyt taas uskottavalta arkikuvaukselta. Sekä Raid, komisario Jansson että muut sarjan päähenkilöt kohtaavat kaduilla liikkuessaan kaiken maailman sekopäitä. Nyt tämäkin tuntui suorastaan realistiselta, sillä omilla vakioreiteilläni Helsingissä opin tunnistamaan samojen tienoiden vakiohörhöt ja satunnaisilla reiteillä törmäsin satunnaisiin hörhöihin.

Sarjan loppupuolella ihailin erityisesti Malmin lentokentän dramaattista kuvausta. Nythän kaupunki on ajanut lentokentän toiminnan alas ja tilalle aiotaan rakentaa asuntoja. Kuulun siihen porukkaan, joka pitää päätöstä kulttuurihistoriallisena virheenä.
 
Mari Rantasila Tarjana ja Kai Lehtinen.
Kuva: Jyrki Valkama / Yle.

Sarjan yhteiskuntakriittinen viesti on, että julkisten palvelujen yksityistäminen lisää eriarvoisuutta ja suurituloisten halu vältellä veronmaksua rapauttaa hyvinvointivaltion. Sarjan tekijätiedoissa mainitaan asiantuntijana professori Juha Siltala, joka sittemmin on kirjoittanut paljon aiheesta. Raidin juonen huipentavat skandaalit tuntuvat surullisen uskottavalta, kun muistelee mitä kaikkea 2000-luvun Suomesta on paljastunut. Vuonna 2013 Microsoft osti Nokian liiketoiminnan ja pian sen jälkeen Nokian tie puhelinfirmana käytännössä päättyi. Vuonna 2016 Yle uutisoi Panaman papereista, joista paljastui useita julkisuuden henkilöitä, jotka välttelevät veronmaksua kierrättämällä rahojaan veroparatiisien kautta. Julkisten palvelujen yksityistäminen on edennyt niin pitkälle, että arkielämässä on aivan tavanomaista, että hoivapalvelua tai varhaiskasvatusta tuotetaan yksityisten yritysten kautta. 

Yksityistämisvimman herkullisimpia kohtauksia sarjassa on vaikka työterveyslääkäri, joka pahoittelee ettei voi määrätä tehokasta lääkettä budjettipaineiden vuoksi ja poliisitalon parkkihallissa istuva ajoneuvopisteiden tarkastaja, joka seuraa kuinka poliisijaokset käyttävät kulkuneuvoja.
 
Nykänen ja Piirainen tekivät niin upeaa työtä, että hieman ihmettelen miksi kaksikko ei jatkanut yhteistä tv-uraansa pitemmälle, vaikka Raid nähtiin vielä valkokankaalla vuonna 2003. Tarkka ja viimeistelty käsikirjoittaminen olisi juuri sitä, mitä suomalaisessa tv-tuotannossa kaivattaisiin laadun pysyväksi parantamiseksi. Nykänen on jatkanut aktiivista kirjailijanuraansa ja Piiraisen filmografiasta löytyy sarjoja ja tv-tuotantoja.

Kehutaan loppuun vielä upeita musiikkivalintoja, leikkauksia ja Mari Rantasilan intensiivistä katsetta nakkikioskin Tarjana. Veikkaan, että tämä ei suinkaan ollut viimeinen kertani Raidin äärellä.

"Miehen on kuljettava valitsemaansa tietä. Sinun Ladalla, minun Jaguarilla."
 

lauantai 3. syyskuuta 2022

Jennifer Weiner: The Summer Place

Kansi: Simon & Schuster.
"We all summer together in the Hamptons." Ah, thought Veronica, feeling bitterness twisting in her heart. Of course he'd marry someone else who used "summer" as a verb.
 
Olen edellisen kerran kommentoinut Jennifer Weinerin kirjoja viime vuoden HelMet-lukuhaastetta paketoidessani. Kirjoitin That Summer -kirjasta näin: Jennifer Weinerin kirjat tuntuvat nykyään jakautuvan täysosumiin ja pakkopullaan. Tämä oli valitettavasti enemmän jälkimmäistä: hieman pitkitetyn ja keinotekoisen oloinen tarina naisesta, joka kantaa menneisyyden raskasta taakkaa.
 
Samoihin Cape Codin rannikkomaisemiin sijoittuva The Summer Place oli ilahduttavan paljon parempi, joskin aika puleeratun oloinen tämäkin kirja oli. Jennifer Weiner on jo niin iso nimi, että hänen kirjoihinsa panostetaan kovasti. Kenties suuri kustannustoimittajien armeija saa aikaan sen, että tarina hiotaan vähän liiankin särmättömäksi. 

Hyvänä ja mukaansatempaavana viihteenä kirja kuitenkin toimi ja parhaimmillaan juonessa oli vetävää imua ja huumoria. Tämä oli myös ensimmäinen lukemani fiktiivinen teos, jossa vuosien 2020-2021 korona-arki oli osa juonta. Siltä osin kirja toimi mainiona traumanpurkajana - tuskin liioittelen, jos sanon että jonkinlainen kollektiivinen trauma ajasta jäi, ainakin jos kuului siihen porukkaan, jonka piti samaan aikaan tehdä etätöitä, hoitaa lapsia ja asua kaupunkiasunnossa sellaiseen aikaan, kun kaikki kaupungin palvelut oli kielletty.

Sarah on varsin tyypillinen Weinerin päähenkilö - keskiluokkainen, elämässään päällisin puolin oikein hyvin menestyvä juutalaisnainen, jonka ihmissuhteita ja perhekuvioita kirja seuraa. Sarahin äiti Veronica on persoonallisempi hahmo, jolla on menneisyyden salaisuuksia ja avoin suhtautuminen elämään. Sarahin tytärpuoli Ruby ilmoittaa menevänsä naimisiin - Sarahin mielestä aivan liian nuorena ja harkitsemattomasti - ja Veronica tarjoutuu emännöimään hääjuhlaa Cape Codin rantatalossaan. Suku kokoontuu yhteen pitkästä aikaa ja salaisuudet, yllätykset ja äkkikäänteet seuraavat toistaan.

Weinerin tuoreimmissa kirjoissa toistuu hieman ärsyttävänä maneerina tapa kuvailla päähenkilöiden mennyttä elämää pitkinä luettelomaisina jaksoina. Ymmärrän taustoituksen tarpeen ja edut, mutta nämä muistelopätkät eivät oikein toimi draaman rakentajina. Kirjan loppupuolen juonenkäänteet tasapainottavat tilannetta mainiosti, sillä draamaa ja yllätyksiä todella riittää.

Weinerin kirjoja ovat suomeksi julkaisseet sekä Otava että WSOY. Kun kokeilin nimihakua kustantamojen sivuilta, ei kummankaan yhtiön sivuilta noussut mitään tuloksia. Ehkä Weinerin suosio Suomessa ei kasvanut niin suureksi, että kääntämistä olisi kannattanut jatkaa? Luulisin, että Weinerin tuoreimmatkin kirjat löytäisivät lukijoita suomeksi, sillä niiden viehätysvoima on monin tavoin samanlaista kuin huippusuosioon nousseen Liane Moriartyn kirjojen. On teräviä havaintoja naisen roolista nykyajan (keskiluokkaisessa ja länsimaisessa) arjessa, on kipeitä ja tunnistettavia ihmissuhteita ja perhesuhteita ja samastuttavia, uskottavia henkilöitä. Pinnan alla on vielä syvä pohjavirtaus, jossa elämän synkemmät sävyt tuntuvat.

Weinerin esseekokoelma Hungry Heart on jäänyt todella hyvänä mieleen. Sen ja The Summer Placen hyvien puolien vuoksi jatkan varmasti kirjailijan tulevankin tuotannon lukemista.

lauantai 27. elokuuta 2022

Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja

Olen kova selaamaan ilmaiskirjojen kierrätyspinoja ja vuosittain tulee varmaan parisenkymmentä opusta napattua kierrätyspisteiltä mukaan. Taannoin löysin Kivinokan kesämaja-alueen kierrätyslaatikosta kaksi reseptikokoelmaa: Otavan herkkukorttien osat Lämpimiä juustoruokia ja Pirteitä salaatteja.
 
 
Päivänä muutamana päätin tutustua näihin nostalgiaa pursuaviin reseptikortteihin paremmin. Pakkaukseen ei ole merkitty julkaisuvuotta, mutta Arne Krügerin Wikipedia-sivun ja kirjojen ulkoasun perusteella veikkaan, että 1970-luvulla nämä on julkaistu. Nettidivareista olisi saatavilla vielä monta osaa lisää: Seuralliset fonduet, Pikkuruokia lihasta ja Herkullisia aterioita vieras- ja juhlapöytään ja monia muita.

Reseptit on suomentanut Kyllikki Villa ja ajan patina näkyy siinäkin, että esimerkiksi ketsuppi kirjoitetaan muodossa "ketsup". 
 
Arne Krüger.
Kuva: Ulrich Gerken / Wikimedia Commons. CC-lisenssi Creative Commons 3.0.



Arne Krüger (1929-2010) vaikuttaa olleen saksankielisen ruoka-alueen suurmies, jonka reseptikirjoja käännettiin useille eri kielille. Nykylukijan silmiin maailman muuttumisen todella huomaa. Reseptit ovat 2020-luvun ruokailmapiirissä suorastaan kreisejä: joka ikiseen ruokalajiin tungetaan kinkkusuikaleita, välillä hulautetaan joukkoon glutamaattia ja kaikki mahdollinen kuorrutetaan juustolla ja paistetaan voissa. Myös ne pirteät salaatit.

Päätin sommitella resepteistä kolmen ruokalajin aterian. Arkielämän paineiden vuoksi toteutin vain yhden reseptin. Kuvitteellisella vierasillallisellani voisin tarjota alkupalaksi Elisabetin hedelmäsalaattia ja pääruoaksi Assamin riisisalaattia tuplapalojen kanssa. Jälkiruokareseptejä näissä kirjoissa ei ollut, mutta tällaisen energiapommin jälkeen kukaan tuskin ainakaan tuhtia jälkiruokaa jäisi kaipaamaan.
 
Elisabetin hedelmäsalaatti.
 
Elisabetin hedelmäsalaatti sisältää mm. säilykemandariineja ja katkarapuja, päälle lorautetaan kermaa. Tuplapalat taas tehdään uppopaistamalla juustokuorrutettuja kinkun- ja juustonviipaleita, joiden väliin on sujautettu omenaviipale. Siis mikä voisi olla parempaa kuin rasvassa paistettu juustokuorrutettu juusto? Paitsi tietenkin kinkulla höystetty, rasvassa paistettu juustokuorrutettu juusto!
 
Tuplapalat.
 
Assamin riisisalaatin ytimessä on keitetty riisi ja kypsä liha. Varsinaisia kasviksia tähän ei tule lainkaan ja kasvismausteitakin melko minimaalisesti. En ehkä itse sanoisi ruokalajia lainkaan salaatiksi, mutta enhän minä olekaan kansainvälisesti tunnettu gourmethuippukokki.

 

En keksinyt, mitä "avorioriisi" tarkoittaa, mutta internetin avustuksella päädyin risottoriisiin, siis arborioriisin. Ohjeen mukaan riisin pitää jäädä irtonaiseksi keittämisen jälkeen. Resepti toimi hyvin jääkaapin tyhjentäjänä, kun sain majoneesipurkin pohjat käytettyä tähän. Myös etikka on usein ikuisuustuote, joka kestää jääkaapissa kuukaudesta toiseen. Paistin tähteitä minulla ei ollut, korvikkeeksi ostin valmiiksi kypsennettyjä lihasuikaleita.
 
Ainekset.
 
Resepti oli helppo toteuttaa ja kokkaaminen sujui puolessa tunnissa. Laitoin salaatin jääkaappiin maustumaan. Muutaman tunnin kuluttua maistelin sitä - en tosin ollut varma, olisiko ruoka kuulunut syödä vastavalmistettuna eli vielä lämpimänä, joten ratkaisin pulman mikrottamalla annostani kevyesti. Kypsää lihaa ja majoneesia sisältävää ruokaa kun ei tohdi jättää pitkäksi aikaa huoneenlämpöön.
 
Valmis Assamin riisisalaatti.
 
Assamin riisisalaatti ei suinkaan ollut pahaa, mutta etikka ja paprikamauste dominoivat makua niin vahvasti, että eri ainesten käyttäminen tuntui suorastaan turhalta. Arvelen, että vaikka salaatti varmasti tulee syötyä loppuun, sitä tuskin tulee tehtyä ihan äkkiä uudestaan.

Koko aterian toteuttajille jaan tässä myös hedelmäsalaatin ja tuplapalojen reseptin.
 

Tuplapalojen kanssa loppusuoralla kilpaili "Edam-juustoa vartaissa" -niminen resepti, johon tulee juuston lisäksi mm. pekonia, sianpaistia, meetvurstia tai salamimakkaraa ja savustettua ankeriasta.
 

Vaikka Otavan herkkukorttien resepteistä ei olisikaan istumatyöläisen arkiruoiksi, niin hauskaa näiden lukeminen kyllä oli. Olisipa mukava järjestää vaikka 1970-luvun teemaillalliset isolle porukalle, niin voisi toteuttaa vaikka useamman reseptin yhtä aikaa!
 

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Sirkka Laine: Viikonloppuna on vapaata

Kansi: Jouko Jäntti / Otava.
Toista se on lääkäreiden kanssa, kyllä ne morfiinit tiedetään, on sitä sen verran tullut luetuksi alan kirjallisuutta, vaikka ollaankin tekstiili-ihmisiä. Ja mitä nekin ovat olevinaan, psykiatrit ja muut mielenpöyhöttelijät - eivät yhtään mitään. Pistävät vain täysjärkiset ihmiset sekaisin kuutionkasaamisillaan ja lorauttelevat mustetta paperinpaloille, että saavat toiset lankaan ja sanomaan mitä ne ovat niissä näkevinään. Helppo sitä on rahan edestä ihmisparkoja jymäyttää ja nauraa sitten partaansa takahuoneessa. 

Sirkka Laineen Viikonloppuna on vapaata kiinnitti huomioni värikkäällä kannellaan. Vuonna 1981 ilmestyneen kirjan kansitaide on nykyään suorastaan vintagea. Nappasin kirjan ilmaiskirjojen pinosta.

Arvelin, etten ollut koskaan kuullutkaan kirjailija Sirkka Laineesta, mutta internet paljasti että erittäin todennäköisesti olen törmännyt hänen töihinsä aiemmin. Kirjasampo-sivun esittelyssä kerrotaan, että Laine on mm. käsikirjoittanut Kantolan perhe -radiokuunnelmaa. Hänen viimeisin romaaninsa Lasihelmet ja muita väärennöksiä on ilmestynyt vuonna 2014.

Viikonloppuna on vapaata kuvaa Etelä-Karjalasta Helsinkiin muuttaneen nuoren Mailan viikonloppua. Kirjan takakannessa mainitaan, että tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkupuolelle. En olisi lukemisen aikana tajunnut, että kirja on tietoisesti sijoitettu muutamaa vuotta aiemmaksi, sillä kirja keskittyy arkisten asioiden kuvaamiseen eikä mitään vahvoja ajallisia maamerkkejä anneta. Lopulta jäljitin tapahtumavuodeksi alkuvuoden 1974: eräs henkilöhahmoista mainitsee, että Blood, Sweat & Tears on tulossa Suomeen keikalle. Internetin uumenista löytyi yhtyeen settilista keikalta, joka soitettiin kesäkuussa 1974 Kulttuuritalolla.

Luin kirjaa kahdella tasolla. Kirjallisesti Viikonloppuna on vapaata on kestänyt ajan hammasta mainiosti: Laine kirjoittaa hyvää, kaunista suomea, henkilökuvaus on terävää ja uskottavaa ja juoni etenee rytmikkäästi. Mutta ajankuvauksena kirja on todella herkullinen ja uppouduin pohtimaan melkeinpä enemmän yhteiskunnan muuttumista neljässäkymmenessä vuodessa kuin Mailan ihmissuhdekuvioita.

Mailan asumisratkaisu on eräs merkki aikojen muuttumisesta. Vaatimattomista oloista lähtenyt Maila tekee töitä ompelimossa ja on päässyt asumaan alivuokralaisasuntoon. Hän jakaa kaksion Vaasankadulla kämppiksensä Varpun kanssa. Mutta koska vuokraisäntä asuu virallisesti myös asunnossa, käyttävät tytöt vain yhtä huonetta. Aikuiset naiset siis jakavat makuuhuoneen puoliksi ja jättävät toisen huoneen kokonaan käyttämättä, koska vuokraisäntä saattaa koska tahansa ilmestyä paikalle ja nalkuttaa kalusteiden räpläämisestä tms. Tällaiseen järjestelyyn ei varmasti kukaan nuori nainen nykyään Suomessa suostuisi. Alivuokralaisena asuminen on ylipäätään kutistunut lähes olemattomiin ja taitaa olla niin, että lähinnä paperittomat maahanmuuttajat, jotka eivät ole Kelan tukien piirissä, pyörittävät tällaista ahtaita ja hieman epävirallisen tuntuisia kimppakämppiä. Googletin asumistuen historiaa ja Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun mukaan ennen vuotta 1987 asumistuki koski vain osaa aikuisista.  
 
Toinen silmäänpistävä havainto on seksuaalisen väkivallan arkipäiväisyys. Maila lähtee työnantajansa, ompelimon rouvan kanssa baariin. Jatkoilla kahden miehen kanssa toinen miehistä raapii Mailan jalan verille ja toinen yrittää maata sammuneen rouvan kanssa. Seuraavana päivänä naiset puhuvat näistä tapahtumista keskenään hyvin arkiseen, itsestään selvään sävyyn.

Laine kuvaa herkullisesti ja kiinnostavasti muutenkin alkoholinkäyttöä, ravintolakulttuuria, asumiskulttuuria ja seurustelutapoja. Vallalla on ollut myös nykyistä jyrkempi jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin - tämä käy ilmi siitä, miten Maila kuvaa joutuneensa tietoisesti opettelemaan pois kaakkoismurteestaan Helsinkiin saapumisen jälkeen.

Viikonloppuna on vapaata oli siis mainio yllätyslöytö, joka tarjosi virkistävän poikkeuksen lukemiseen. Ehkäpä etsin muitakin Laineen kirjoja luettavakseni, nyt kun nimi on tullut tutuksi.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Kansi: Anna Makkonen: Atena.
Luovutan unen suhteen. Ajatus siitä, että seuraavat kaksikymmentä tuntia minun on sinniteltävä toimintakykyisenä, saa sydämen hakkaamaan epätasaisesti. Nousen ja menen kylpyhuoneeseen, avaan hiukset ja tarkastelen juurikasvua, tyvestä erottuu aivan liian selvästi paksuja, lähes valkeita suortuvia. Kaulani iho ei näytä enää samalta kuin viime kesänä. Kaikki on tapahtunut hetkessä. Kehoni rapistuu käsikynkkää avioliittoni kanssa, eivätkä vuorokauden tunnit riitä siihen, että pystyisin hoitamaan niistä kumpaakaan. Keskityn vain selviämään kustakin päivästä kerrallaan.

Huomaan lukeneeni korona-aikana todella paljon sellaisia kirjoja, jotka antavat vaihtelua arkeen eli vaikkapa sijoittuvat menneisiin aikoihin tai kuvaavat vieraita kulttuureja. Ilmeisesti viime aikoina omaan arkeeni on tullut taas sopivasti vaihtelua, koska maltoin lukea kirjan, jossa on paljon tuttua. Kirjaston uutuushyllyltä nappaamani Anna-Maria Eilitän Tämäkin hämärä katoaa kuvaa arkea, joka kuulostaa hyvin tutulta: kiireinen helsinkiläisnainen haluaa sekä pärjätä töissä, kasvattaa lapsensa, harrastaa, huolehtia parisuhteestaan ja huolehtia omasta kunnostaan ja ulkonäöstään. Ja silloin, kun pakka meinaa levitä käsiin, saapuvat naisen vanhemmat Pohjois-Suomesta auttamaan arjen pyörittämisessä. 
 
Eilitän kirjoista on kirjoitettu blogeissa jonkin verran, tästä kirjasta on blogannut mm. Kulttuuri kukoistaa.

Päähenkilö Lotta on vienyt oravanpyörässä juoksemisen sen verran pidemmälle kuin meikäläinen, että monessa kohdassa pääsin huokaisemaan helpottuneena: ei minun työarkeni onneksi aivan noin kireää ole tai onneksi perhearjessa on hieman useammin positiivisia hetkiä kuin Lotalla. Eilittä on joka tapauksessa hienosti vanginnut monelle keski-ikäiselle naiselle tutun sisäänpäinkääntyneen raivon. Raivon syntyaineksia tuntuvat olevan erityisesti ne täydellisen elämän ihannetta lietsovat paineet, jotka tuntuvat leviävän arkeen kuin mereltä nouseva sumu. Kukaan yksittäinen henkilö ei välttämättä kasaa ihanteita Lotan niskaan, mutta kun tarpeeksi monta pientä vihjausta kuulee, tekee nainen ihan itse päätelmänsä yhteiskunnan odotuksista. Töitä voisi tehdä enemmän mutta vaikka tekisikin, miehet tuntuvat pääsevän vähemmällä vaivalla pitemmälle. Lasten kanssa voisi olla enemmän, mutta lapsilla pitäisi olla myös virikkeellistä varhaiskasvatusta ja kehittäviä harrastuksia. Kunto voisi olla parempi, mutta liikuntaan käytetty aika on pois perheeltä, parisuhteelta, töiltä ja levolta. Ulkonäkö voisi olla kauniimpi ja mielellään saisi näyttää nuoremmalta, mutta on vaikea näyttää levänneeltä jos arki uuvuttaa. Rakkautta pitäisi osoittaa joka suuntaan enemmän, vaikka läheiset ihmiset saisivat naisen kerta toisensa jälkeen raivon partaalle.

Lotan vanhemmat Vuokko ja Eino saavat oman äänensä myös kirjassa esiin, mies Riku jää sen sijaan vaille omaa näkökulmaa. Pidin siitä, että Eilittä vältti perinteisen karikon: vanhastaan kaupunkielämä kuvataan turmelevana ja pikkupaikkakunta parantavana idyllinä. Vuokko ja Eino kyllä pärjäävät Helsingin vierailuillaan ja Lottakin solahtaa kohtuullisen sujuvasti vanhaan arkeensa lapsuudenkodissa käydessään.

Kirjassa oli kaunista kieltä ja hienovarainen, herkkä vire, mutta kirjan loppu tuntui turhankin avoimelta. Jäin pähkäilemään, mitä kirja oikeastaan halusi sanoa. Kenties olen itse liian puusilmäinen lukija tai sitten kirjassa on enemmän osuvia tuokiokuvia kuin mitään suurta sanomaa. 
 
Piintyneenä nillittäjänä takerruin myös pieniin yksityiskohtiin. Jos Vuokko ja Eino asuvat Lapin Kansan levikkialueelle, miksi he kiinnittävät huomiota pihalla liikkuviin peuroihin ja mitä nämä peurat edes ovat? Metsäpeuraa on jonkin verran Kainuussa Venäjän rajan lähellä, mutta Lapin Kansan alueella porot ovat niin jokapäiväisiä, että paikalliset tuskin jaksavat poroja ihmetellä ja jos peura olisi porojen sekaan eksynyt, sitä tuskin kertavilkaisulla tunnistaisi.

Ihmettelin myös kohtausta, jossa Vuokko ensin tuijottaa revontulia pitkät ajat ja sen jälkeen  menee Einon kanssa suoraan lämpimään saunaan. Kuka saunan on lämmittänyt ja pitänyt tulta kiukaassa, jos pariskunta on kököttänyt pihalla taivasta katselemassa? Vai oliko tunnelmallinen vanha sauna sittenkin muka ajastettava sähkösauna eikä puusauna?  

Ehkä pitäisi kitkeä itsestään pois tällainen tapa takertua detaljeihin, mutta minkäs teet: uskottavuus seisoo tai kaatuu yksityiskohtien vuoksi. Jos lukijana ajatus lähtee harhailemaan epäolennaisuuksien perässä, on vaikeampi päästä kiinni kirjan maailmaan kuin silloin, kun tekstin luoma maailma on eheä ja looginen.
 
Uskallan kuitenkin suositella tätä kirjaa sellaisille, jotka arvostavat kaunista kieltä ja haluavat samastua 2020-luvun keski-ikäisen naisen arkeen.