Texas Cattleman's Club: The Wedding 1-2

Kansi: Harlequin Desire.

Just the thought of his handsome face, broad smile and those mesmerizing golden-brown eyes sent a shiver down her spine.

Do no fall for the trap, girl.

 

Kaipasin luettavakseni viihdettä ja käännyin tutun kirjailijan pariin. Reese Ryanilta olikin sopivasti ilmestynyt uutuus, A Cowboy Kind of Thing. Latasin sen Kindleeni ja Dionnan ja Trippin romanssia ahmiessani tutkin Amazonista kirjan taustoja. Kuten kansikuva kertoo, kirja on osa Texas Cattleman's Club -sarjaa. Oli hieman työlästä löytää tietoja siitä, paljonko kirjoja sarjassa on julkaistu. Sanahaku Harlequin Desiren sivuilla antaa 269 tulosta ja tiukemman suodattamisen jälkeen sain 109 tulosta. Veikkaan siis, että jossain sadan ja kahdensadan välillä sarjan nimikkeiden määrä tällä hetkellä on.

Sarja sisältää minisarjoja ja The Wedding sisältää kuusi osaa, jokainen eri kirjailijan kirjoittama. Reese Ryan avaa pelin. Juoneen kuuluu häitä suunnittelevat Ariana ja Xavier, jotka värväävät ystävänsä avuksi valmistelemaan häitä Royal-nimisessä pikkukaupungissa Texasissa. Morsiamen paras ystävä Dionna on hieman tiukkapipoinen Hollywood-roolittaja, sulhasen paras ystävä Tripp rennonletkeä karjatilan omistaja.

 

Kansi: Harlequin Desire.

Kun sarjan jatkuvajuonisuus selvisi minulle, rohkaistuin lataamaan myös seuraavan osan. Siinä morsiamen hääpuvun suunnittelija, newyorkilainen Keely saapuu Royaliin ompelemaan luomusta. Hän joutuu olosuhteiden pakosta muuttamaan äreän cowboyn, Jacobin, vierastaloon. Kirjailija on minulle uusi, LaQuette. 

 

Huokasin helpotuksesta kirjan alussa, sillä LaQuette kirjoittaa yhtä tasokkaasti kuin Ryankin. LaQuette tuo kirjaan mukaan hieman näkyvämmin afroamerikkalaisen kulttuurin erityispiirteitä. Hauska piirre on myös Keelyn brooklyniläisyys - suurkaupungin kasvatin kuvataan olevan terveen epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan tavalla, joka pikkukaupungissa on välillä tarpeetonta.

 

En pääse jatkamaan sarjaa vielä, sillä kaksi seuraavaa osaa ilmestyvät vasta maaliskuun lopussa ja kaksi viimeistä toukokuussa. Ennakkotiedot ja kansikuvat ovat kuitenkin jo saatavilla: kirjojen päähenkilöinä ovat morsiamen floristi, häävieras, morsiamen sisko, morsiamen hääsuunnittelija. Miespääosan esittäjät eivät kaikki ole karjatilallisia, vaan mukaan mahtuu useamman ammattiryhmän edustajia.

Harlekiinipokkarien on perinteisesti ajateltu olevan pahimman luokan roskaa. Olen usein puhunut romanttisen viihteen puolesta, sillä hyvää viihdettä ei ole helppo kirjoittaa. Genrekirjallisuutta kannattaa arvostella genrerajojen puitteissa. Romanttisessa viihteessä tärkeää on osata luoda kemiaa pääparin välille, kuljettaa juonta eteenpäin, herättää tunteita - sanalla sanoen saada lukija viihtymään. Siksihän viihdettä luetaan.

Tässä valossa näiden kahden kirjan voi todeta olevan osoitus todella kovasta ammattitaidosta. Jotta voi kirjoittaa jatkuvasti kirjoja, joiden juoni on hyvin toisteinen - mies ja nainen kohtaavat, tuntevat vetoa toisiinsa, mutta vasta kirjan päätteeksi tunnustavat tunteensa toisilleen molemminpuolisesti - pitää kyetä sekä olemaan nopea ja tuottelias että taikomaan jokaiseen kirjaan persoonallisen tunnun. Sellaisen, että kirjan henkilöt tuntuvat lukijasta samastuttavilta, kokonaisilta ihmisiltä, joiden puolesta myötäelää ja jännittää.

Lisäksi Harlequin Desiren kustannustoimittajat ovat varmasti vähintään yhtä suuria taikureita. Jos pitää kätilöidä parisataa kirjaa, jotka kertovat Texasin karjapaimenten intohimoisista rakastumisista ja pitää jokaikinen kirja tuoreena ja houkuttelevana, täytyy olla jämpti ammattilainen. Jotkut The Wedding -sarjan kirjoittajista esitellään yli sadan julkaistun teoksen kirjoittajiksi - siinä pitää olla sekä kirjailijalla, kustannustoimittajalla ja kustantajalla koneisto kunnossa.

Väitän myös, että Harlekiini-kirjoilla on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Esimerkiksi tapa, jolla sekä Reese Ryan että LaQuette käsittelevät seksuaalista vuorovaikutusta ja diversiteettiä, on suorastaan tervehdyttävää.

 

Kirjoihin on huolellisesti kirjoitettu seksuaalisen suostumuksen näkökulma. Ennen intohimoista seksiä osapuolet ottavat selvää, että toinen on aidosti halukas. Ketään ei painosteta ylittämään rajojaan. Toiveista ja tarpeista kysellään ja keskustellaan. Ehkä oikeassa elämässä äreä ja vetäytyvät cowboy ei ilmaisisi itseään aivan niin monisanaisesti kuin rakastunut Jacob - mutta tämähän on viihdettä.

 

Erityisesti cowboy-teeman kontekstissa afroamerikkalaiset päähenkilöt tekivät terää ainakin minulle. Myönnän, että ensimmäinen ajatukseni kansikuvista oli, että "mutta cowboythan ovat valkoihoisia". No eivät kaikki olleet! Kirjoissa viitataan Texasin afroamerikkalaiseen historiaan. Siiihen voi tutustua vaikka Texas State Historical Associationin sivuilla, josta löytyy myös upeita kuvia mustista karjapaimenista ja tilanomistajista. Arvioin, että olen 1900-luvulla luodun populäärikulttuurin mielikuvien vanki: vanhoissa Hollywood-elokuvissa tai villiin länteen sijoittuvissa sarjakuvissa näkökulmaksi on tietoisesti valittu valkoihoinen mies ja naisten ja vähemmistöjen tarinat on sysätty pois näkösältä.

Erityisesti LaQuettea voi pitää myös kehopositiivisuuden puolestapuhujana, sillä päähenkilö Keely on pitkä ja roteva nainen, joka käyttää vaatekokoa 16 (vastaa osapuilleen XL-kokoa). Visualisoin Keelyn näyttämään Beyoncén ja Queen Latifahin sekoitukselta. Virkistävää!

LaQuetten kotisivuilla on verkkokauppa, joista voisi tilata vaikka näyttäviä T-paitoja harlekiinipainatuksilla. En vielä tohdi panna tilausta vetämään, mutta huomiotaherättäviä arkiasusteita kaupasta kyllä saisi.

Lue myös nämä:
Reese Ryan: Second Chance on Cypress Lane
Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4)
Katsaus afroamerikkalaisiin gangsteriromansseihin

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

Kansi: Otava.

Roald Dahlin lastenkirjaklassikko Jali ja suklaatehdas on ollut hiljakkoin uutisissa, sillä englanninkielisen alkuteoksen sisältöä on uusiin painoksiin muokattu. Muokkauksista voi lukea vaikka tämän Helsingin Sanomien jutun kautta. Tarkoituksena on, että vaikkapa ylipainoisuutta ei käytetä negatiivisena leimana. Reaktiot ovat olleet monenlaisia - jotkut syyttävät kustantajaa sensuurista, toisten mielestä on lasten etu, että vanhoja kirjoja mukautetaan nykypäivään.

Ehdin kuunnella Jalin ja suklaatehtaan äänikirjana ennen kuin uutisointi tavoitti korvani. Vuonna 2005 julkaistu äänikirja perustuu Aila Nissisen suomennokseen, joka ilmestyi vuonna 1971. Alkuperäisteos Charlie and the Chocolate Factory ilmestyi vuonna 1964. Suomenkielisen äänikirjan tekstiasun on muokannut Nina Pitkänen. Lukijana on Antti Virmavirta, jonka lukemana olen kuunnellut aikaisemmin ainakin Kalevalan. 

 

Jalin ja suklaatehtaan tunnelma on jäänyt lapsuudesta mieleen hieman pelottavana. Omat lapseni äänikirjan tunnelma suorastaan lumosi, vaikka selvästi jotkut käänteet jäivät pohdituttamaan. Itse repeilin äänikirjalle useaan kertaan - kirjan anarkismi ja suorastaan härski huumori oli riemastuttavaa. 

Kirjan juoni on kuin kasvatusoppaasta: viisi lasta pääsee tutustumaan suureen suklaatehtaaseen ja heistä neljälle käy vähän huonosti, koska he eivät osaa käyttäytyä. Köyhä, kiltti ja vaatimaton pikku Jali pärjää suklaatehtaassa paljon paremmin kuin ahne Aukusti, purkkaa mässyttävä Orvokki, hemmoteltu Marina ja telkkarin orjuuttama Ari.

Antti Virmavirta oli mainio lukija. Jäin pohtimaan, mistä kirjan pelottava tunnelma kumpuaa. Päähenkilö Jalin kuvataan jokusen kerran huomaavan tehtaan vaarallisuuden, mutta päällisin puolin tehtaan omistaja, herra Vonkka, ei mitään suorastaan uhkaavaa kuitenkaan tee. Kaipa Dahl vain on osannut ladata kirjaan niin paljon erikoisia aineksia, että tunnelma kehkeytyy sähköiseksi, vaikka juoni on näennäisen yksinkertainen.

Vetävän juonen lisäksi kirjan voi tulkita kertovan kolonialismista, lapsityövoimasta, sosiaalipolitiikasta, tuloeroista ja vaikka mistä. Ilmankos kirja on saavuttanut lastenkirjaklassikon aseman - eiköhän se kestä myös kiistelyn muutaman sanan muuntamisesta.

Hoksasin myös vasta nyt, että kirjallehan on myös jatko-osa. Jali ja lasihissi -kirjasta voi lukea vaikkapa Risingshadow-sivuston esittelyn.

 

Lue myös nämä:
Dodie Smith: The 101 Dalmatians
H.C. Andersen: Pieni merenneito
Katsaus lasten äänikirjoihin

Eino Leino: Pankkiherroja

Antti Favén: Eino Leinon muotokuva.
Kuva: Kansallisgalleria.

Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

Koska olen kotoisin Paltamosta, on minut suorastaan marinoitu Eino Leinon runojen tärkeydellä - onhan Leino syntynyt Paltaniemellä. Mielikuva Leinosta on melko yksiulotteinen: hänet mielletään romanttiseksi rappioalkoholistiksi, joka ojan pohjalta käsin, jonkun hellän naisen hoivaillessa häntä, syöksee kalevalamittaista helkavirttä, jossa ylistetään kainuulaista maaseutumaisemaa. Epäilemättä myös hiljakkoin edesmenneen Vesa-Matti Loirin laulamat Leino-tulkinnat ovat vankistaneet tätä mielikuvaa.

 

Pankkiherroja, vuonna 1914 ilmestynyt romaani, ei kuitenkaan sovi lainkaan tähän Leinon nykyimagoon. Romaani kuvaa terävästi helsinkiläisiä finanssipiirejä ja seurapiirejä. Se keskittyy urbaaniin ympäristöön, lähes kaikki tapahtumat ovat kävelymatkan päässä Esplanadilta. Siinä asioidaan yhtä soittoa korkealuokkaisissa ravintoloissa, seurustellaan hienostopiireissä, matkustellaan laajalti ja tehdään bisnestä. Leinohan työskenteli Helsingissä pitkään toimittajana ja hänen tarkkasilmäisyytensä ja älykkyytensä tulevat hyvin kirjassa esiin. 

 

Latasin kirjan luettavaksi Project Gutenbergista. Nopealukuisen kirjan jälkeen minulla oli sellainen olo, että kaipaan sen rinnalle jotain analyyttista, taustoittavaa lisätietoa. Tällaista löytyikin Suomen Pankin sivuilta: vuonna 2014 pääjohtaja Erkki Liikanen esiintyi Eino Leino -seurassa ja piti Pankkiherroista puheen, jossa hän nostaa tosielämän vastaavia tapahtumia esiin.

Pankkiherrojen päähenkilö on Antti Puuhaara, jolla kirjan alkusivuilla on hyvä työpaikka, mukavasti varallisuutta ja kiva perhe. Finanssipiirejä ravisuttelevat talousskandaalit romahduttavat sekä häneltä että monelta muultakin suurimman osan näistä menestyneen elämän tunnuspiirteistä. Samalla Leino ihmettelee velkavetoista kulutusyhteiskuntaa. Todella ajankohtainen kirja siis!

Puntaroin lukiessani kirjan henkilöhahmojen psykologista uskottavuutta ja tulin siihen tulokseen, että se kantaa edelleen. Tietynlainen asetelmallisuus joistakin kirjan henkilöhahmoista paistaa, mutta sillä ei ole väliä, koska jokseenkin samanlaisia elämänvalintoja voisi kuvitella myös nykyihmisten tekevän. Kukaan hahmoista ei ole erityisen miellyttävä. Antti on vähän ajopuumainen mukautuja, hänen ystävänsä Soisalo on laskelmoiva kyynikko, naiset heidän ympärillään lyhytnäköisiä ja itsekkäitä.

Kirjan kieli on viehättävää ja monet sanat kuulostavat suorastaan eksoottisilta nykylukijan korviin. Project Gutenbergiin on lisätty paljon Leinon tuotantoa, joten taidanpa jossakin välissä lukea hänen romaanejaan lisää. Leinon runoutta olen lukenut - kunnon paltamolaisen lailla - hyvinkin runsaasti, mutta romaanituotanto on jäänyt minulta vähemmälle huomiolle.

Lue myös nämä:
Karo Hämäläinen: Erottaja
Kari Nars: Miljoonahuijarit
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Säädynmukaisen vieraanvaraisuusetiketin sisällössä on keskeistä ollut kunnian koodisto. Vieraita kohtaan tuli käyttäytyä tietyllä tavalla, jotta oma kunnia olisi säilynyt. Kunniallista käyttäytymistä  sääteli pappilassa luonnollisesti säädynmukainen käyttäytyminen mutta myös kristilliset ihanteet. Esimerkiksi ruokatarjoilun tuli olla riittävää, muttei pöyhkeilevää. Ruokatarjoilun laadussa ja määrässä tuli ottaa huomioon se, kelle ruokaa tarjottiin.

 

 

Ruokakulttuurin tutkija Maarit Knuuttilan kompakti tietokirja Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta sukeltaa suomalaisen pappilakulttuurin perinteisiin. Kirja kertoo myös vieraanvaraisuuden globaaleista, ikiaikaisista perinteistä, jakaa hauskoja tuokiokuvia entisaikojen juhlista ja kokoaa perinteisten leivonnaisten reseptejä. Mainiota luettavaa! Kirja on ilmestynyt vuonna 2006 ja sen on julkaissut Kustannus Oy Arkki.

Koronapandemia romutti monin tavoin sosiaalisia suhteita ja vuodelta 2023 toivon ainakin itse, että aikaa kasvokkaisille kohtaamisille ja kyläilyille löytyisi. Vieraanvaraisuus ja kylässä käyminen ovat olleet murroksessa jo pitkään. Pappilan hätävarasta käy mainiosti ilmi, että vanhat vieraanvaraisuuden ihanteet nojaavat vahvasti agraariyhteisöjen tapoihin ja nykyajan kaupungistuneessa yhteiskunnassa, jossa asunnot ovat usein pieniä ja yksinasuminen yleistyy, ei ole enää laajaa yksimielisyyttä siitä, mitä vieraanvaraisuuden pitäisi tarkoittaa.

Pappilat ovat mainio tutkimuskohde, sillä Knuuttila kuvaa, että pappilat olivat kyläyhteisöissä usein puolijulkista tilaa, joissa emännän velvollisuus oli ottaa vastaan ja kestittää kaikenlaiset vieraat. Hierarkian huipulla oli tarkastuskäynnille tuleva piispa - tästä kertoo nykyäänkin elävä sanonta, että jotakuta "pidetään kuin piispaa pappilassa". Vaatimattomampaa kestitystä saivat erilaiset kulkijat, jotka pysähtyivät pyytämään pappilasta yösijaa tai apua. Pappilan rouvat eivät saaneet työstään palkkaa, mutta ympäröivän yhteisön oletus ja odotus oli, että pappilan talous pyörii esimerkillisesti ja rouva itse on hyvien käytöstapojensa, huolitellun ulkomuotonsa ja hyvin kasvatettujen lapsiensa kautta ihanne muille.

Tällainen vaatimus tuntuu aika kovalta - nykyään korostuu enemmän puhetapa, jossa toivotaan että ihmiset uskaltaisivat kyläillä toistensa luona, vaikka koti ei olisikaan viimeisen päälle siisti ja tarjoilut olisi haettu kaupan hyllyltä. Pappilat olivat pikemminkin kuin majataloja, joissa ovi kävi jatkuvasti ja yllätysvieraillekin kuului tarjota itse leivottuja kahvileipiä ja järjestää yöpyminen. Tällaiseen ihanteeseen ei monikaan nykynainen pysty vastaamaan. Etukäteen suunniteltujen ja sovittujen kyläilyjen osalta Pappilan hätävara tarjoaa kuitenkin mainioita vinkkejä, reseptejä myöten. Aloin pohtia, millaiseen tilaisuuteen itse voisin leipoa vaikka nimipäivärinkulaa - siinä puolen litran pullataikinasta muotoillaan pullarinkula, jonka sisälle asetetaan viipaloitu kahvikakku, jonka sisälle asetellaan pipareita tai pikkuleipiä.  

Knuuttila siteeraa kaunokirjallisuutta ja Museoviraston Keruuaineiston ja SKS:n Keruuaineiston muisteloja. Kokonaisuudesta piirtyy mainio kuvaus menneestä maailmasta, jossa kuitenkin on paljon läheistä, tunnistettavaa ja tuttua. Monet pappiloiden vierailutapojen perinteet elävät edelleen, vaikka niiden alkuperää ei ehkä aina tunnistaisikaan.

Eräs siteeratuista teoksista on Ilmari Kiannon Vanha pappila. Se löytyy luettavaksi Project Gutenbergista - pitääpä paneutua joskus teokseen.

Kirjan visuaalinen ilme on todella viehättävä - kuvituksena on sekä vanhoja valokuvia että vanhojen keittokirjojen mukaan tehtyjä vinjettikuvia. Kirjan graafisesta suunnittelijasta on vastannut Iiris Kallunki.

Yritin etsiä netistä tietoa Maarit Knuuttilan tutkijanuran kuulumisista, mutta en päässyt niistä täysin perille. Jyväskylän yliopiston sivuilta löytyy pitkä ja vakuuttava julkaisuluettelo, mutta myös teksti "ei aktiivista nimitystä". Ovatkohan viime vuosien massiiviset yliopistorahoitusten leikkaukset osuneet ruokakulttuuritutkimukseen? Todella harmi, jos näin on - suomalaisen kulttuurihistorian tutkiminen luulisi olevan ensisijaisesti suomalaisista itsestään kiinni.

Lue myös nämä:
Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit
Suonna Kononen - Kimmo Kirves: Itä on itä
Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu

Uusintaluvussa Sofi Oksasen Puhdistus

Kansi: Sanna Sorsa / WSOY.

Sisarusten isän palattua kotiin Hans alkaisi suunnitella tämän kanssa peltojen laajentamista. Jo nyt Hans osallistuisi tupakka- ja sokerijuurikaskampanjaan, ja sitten olisi sokerijuurikassiirappia kyllin eikä Ingelin suloisen suun tarvitsisi mutrustua sakkariinin takia. Eikä Aliidenkaan, Hans muisti lisätä.

Sofi Oksasen läpimurtoteoksen, Puhdistuksen, ilmestymisestä tulee kuluneeksi 15 vuotta. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan, koska olen kirjoittanut siitä blogipostauksen toukokuussa 2008. Sittemmin kirjasta on tullut poikkeuksellinen ilmiö kotimaisen kirjallisuuden mittapuulla - se on myynyt maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta ja se on käännetty useille kielille. Kannattaa lukea "Kirjaan liittyvää taustaa" -osio Oksasen kotisivuilta. 

Puhdistuksesta tuli ilmiö ja Oksasesta kirjallisuusmaailman säihkyvä tähti. Minulla uusintalukeminen juohtui mieleen, kun katselin joulun aikaan Yle Areenasta vuonna 2013 valmistuneen dokumentin Sofi Oksanen - syntynyt kirjailijaksi. Puhdistuksen yksityiskohdat olivat jo ehtineet haipua lukumuististani ja kun luen vanhaa bloggaustani ja sen kommenttikenttää, tuntuu että olen ensimmäisellä lukukerralla keskittynyt enemmän kirjan aiheeseen kuin tyyliin. Traagiselta tuntuu, että siinä missä 15 vuotta sitten Oksasen saattoi ajatella kuvaavan lähihistoriaa, nyt Puhdistuksen voi ajatella kertovan nykyisyydestä - Venäjän raa'an hyökkäyssodan jäljiltä Ukrainassa eletään monia samanlaisia hetkiä kuin Puhdistuksen tarinassa.

Puhdistus on niitä kirjoja, jonka olen hankkinut kahteen kertaan. Pyytämäni arvostelukappaleen laitoin jossain vaiheessa kiertoon, sitten alkoi kaihertaa ja ostin uuden kappaleen. Sepä olikin saanut olla hyllyssä niin kauan, että lukeminen alkoi hintalapun irrottamisella takakannesta.

Pikakelaus Puhdistuksen lähtöasetelmaan: iäkäs Aliide elää arkeaan 1990-luvun alun Virossa ja hänen pihalleen tupsahtaa tuntematon nuori nainen, Zara. Menneisyyteen sijoittuvissa ajanjaksoissa opitaan, mitä tapahtui Aliiden sisarelle Ingelille ja Ingelin miehelle Hansille. Kirjassa peilataan, miten neuvostomiehityksen aika ja silloin koetut raakuudet vaikuttivat ihmisten mieliin. Niille löytyy vastineensa myös 90-luvulla Zaran kohtalon kautta.

Ensimmäinen oivallukseni: en muistanut, enkä ehkä kunnolla ollut sisäistänytkään, miten järisyttävän hienosti päähenkilö Aliide on rakennettu. Häntä voi pitää tarinan pääpahiksena, mutta hänen voi tulkita olevan vain lastu laineilla, selviytymistaistelua käyvä tavallinen ihminen maailmanhistorian melskeissä. Häneen samastuu ja hänen tekojaan kauhistelee. Oksanen kääntää peilin lukijan kasvojen eteen: mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa? 

 

Toinen asia, jota makustelin, olivat arkiset naisten työt, jotka toistuivat, olipa Viron niskan päällä kuka tahansa. Aliide kokkaa, säilöö, siivoaa, hoitaa eläimiä, nikkaroi, tekee miehille eväitä ja paikkaa heidän vaatteitaan. No, saako hän tästä kiitosta tai ylistystä? Neuvostopropagandassa kenties kyllä, mutta arkielämässä ei. Miehet ottavat Aliiden työt itsestäänselvyytenä. En yleensä välitä siitä, että "naiseuden kokemus" typistetään ruumintoimintojen kuvailuiksi, mutta Puhdistuksessa Oksanen osaa todella herkästi ja taitavasti kuvata naiseutta kehollisuuden ja fyysisen työn kautta. 

Kun luin Oksaselta Kun kyyhkyset katosivat ja Koirapuiston, muistan että jotkut kielikuvat ja sanavalinnat tuntuivat töksähteleviltä, jopa kömpelöiltä. Niihin verrattuna Puhdistuksessa kieli on sulavaa. Ihailin myös huikeaa dramaturgista taitoa: tapahtumat linkittyvät toisiinsa sekä ennakkovihjeiden että jälkitulkintojen kanssa, jännite kehkeytyy vahvasti, palikat loksahtelevat kohdalleen.

Puhdistusta pidetään jo modernina klassikkona. 15 vuotta sitten, ensi lukemisen jälkeen arvelin, että "ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole". Nyt tohdin olla eri mieltä, sillä lukeminenkin asettuu aina kontekstiin: arvostettua ja tunnettua kirjaa kannattaa lähestyä jo siitä syystä, että pääsee pohtimaan, miksi tämä kirja on noussut arvoonsa. Puhdistuksen tarinassa tärkeää ei olekaan ensisijaisesti aihe, vaan se, miten siinä luodataan ihmismielen pimeitä puolia ja muistutetaan, että moraali ja valinnanvapaus eivät ovat helppoja termejä silloin, kun asiat ympärillä ovat huonosti.

 

Arvelen palaavani Puhdistukseen myöhemminkin ja veikkaan, että löydän siitä silläkin kertaa uusia asioita. Mieluusti myös kuulisin, onko Oksaselta tulossa uutta romaania jossakin vaiheessa - nyt osaan jo odottaa kovaa laatua.

 

Lue myös nämä:
Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma
Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Kansi: Hannu Mänttäri / Otava.

En ole ihmetellyt työpisteeni karuutta - jo valmiiksi ankean toimistohotellin aulasta sermillä erotettua karsinaa -, koska onhan työtehtäväkin niin vaatimaton. Myöhemmin minulle valkeni, että se hipoi loukkausta.

 

Siinä missä Maastamuuttajien lukeminen oli jonkinasteista pinnistelyä, tarjosi Johanna Sinisalon Ukkoshuilu suorastaan elvyttävän lukukokemuksen. Vuonna 2021 ilmestynyt Ukkoshuilu on parhaita lukemiani Sinisalon kirjoja - siinä on väkevä teema, todella säpäkästi kehkeytyvä jännite, ajankohtaisuutta ja hyviä henkilöhahmoja. Tasapainoinen ja vetävä kokonaisuus, jossa Sinisalon kirjailijanlaadun parhaat puolet tulevat hyvin esiin. Pitkän taiteilijauran tähän mennessä tehnyt Sinisalo sai viime vuonna Pro Finlandia -mitalin.

Ukkoshuilun teemana on sää ja sään muokkaaminen. Kirjan ensimmäinen jakso on mahtava Mika Waltari -pastissi muinaisesta Assyriasta, mutta sen jälkeen siirrytäänkin nyky-Suomeen. Nuori meteorologi Leena Lind yrittää selviytyä niin työelämän kuin ihmissuhteiden paikoin mahdottoman tuntuisista haasteista. Tampereen ja lähiseudun maisemat ankkuroivat kirjat arkeen, vaikka juonenkäänteistä löytyy sekä poliittista että tieteellistä lennokkuutta.

Sääennustaminen on arkinen ja tuttu asia kaikille - sään muokkaaminen kuulostaa hurjalta, mutta kuten Sinisalo romaanissaan tuo esille, sitäkin ihminen on tehnyt. Romaanin taustalla heijastelee ilmastokriisi, mutta Ukkoshuilu ei onneksi ole pamfletti vaan draamaa.

Työelämän kipupisteitä Sinisalo käsittelee todella pisteliäästi. Leena ehtii sekä saada potkut että päätyä työkokeilun nimissä tekemään oman alansa töitä. Porkkanana on, että jos hän todistaa arvonsa, hän saattaa kelvata palkkatyöhönkin. Mutta tapahtuuko näin todella, jos työnantaja saa haluamansa irti työkokeilunkin kautta?

Leena on erinomainen päähenkilö - ei mikään sankari, vaan monella tavalla inhimillisen erehtyväinen. Hän tekee typeriä päätöksiä, joista on vahinkoa sekä hänelle itselleen että hänen lähipiirilleen. Hän uskottelee itselleen mustan valkoiseksi. Hän sählää ja säätää, mutta on oikeilla hetkillä kuitenkin neuvokas ja taistelunhaluinen.

Kirjasta tekee suorastaan piinaavan ajankohtaisen siihen kuuluva Ukrainaa käsittelevä juoniosuus, jota en tässä spoilaa.

Jos Johanna Sinisalon tuotanto ei ole ennestään tuttua, Ukkoshuilusta kelpaa aloittaa. Toisaalta arvelen kirjan olevan todella antoisa myös Sinisalon vanhoille faneille.

 

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat I-II (Klassikkohaaste #16)

Kirjoitin tämän postauksen yhdessä Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa. Luin Maastamuuttajat-sarjasta  kaksi ensimmäistä osaa, Arja luki kaikki osat. Postaus on osa kirjabloggaajien 16. klassikkohaastetta, jota vetää Kirjaluotsi.

 

Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-sarja on ruotsalainen klassikko Pohjois-Amerikkaan muuttavista siirtolaisista 1840-luvulla. Keskiössä on Karl Oskar Nilsson ja hänen vaimonsa Kristina perheineen. Seitsenosaisen sarjan aloitusosa selittää taustat ja syyt siirtolaiseksi lähtöön, kakkososa kuvaa merimatkaa Atlantin yli, kolmosessa saavutaan uudelle mantereelle ja nelosessa asutaan jo uusilla tiluksilla. Osissa 5-7 Karl Oskar perheineen ja läheisineen elää Amerikan arkeaan, johon limittyy maan historia, kuten sisällis- ja intiaanisodat.  

Kirjan ensimmäinen osa ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949. Suomeksi se julkaistiin vuonna 1958, suomentajana on Kristiina Kivivuori. Kirjassa esiintyvät runot ja laulut ovat Kirsi Kunnaksen suomentamia.

Teoksesta on tehty filmi- ja näyttämösovituksia. Tuorein uusi tulkinta on ruotsalaiselokuva vuodelta 2021 - lue siitä ruotsinkielisen YLEn juttu. Otava otti kirjasta leffakantisen pokkaripainoksen viime vuonna.

Piditkö kirjasta? Millaiselle lukijalle suosittelisit kirjaa?

Arja: Klassikkojen lukeminen kannattaa aina! Sain tietoa niin Ruotsin kuin Amerikan historiasta. Tilanne vertautui Suomeen, josta myös muutettiin köyhinä aikoina vehreämmän maan ja työn perään. Pidän hyvin kiinnostavana sille, joka on kiinnostunut menneistä ajoista.

Salla: Tämä oli sellainen kirja, että ilman haastetta olisin varmaan jättänyt tämän alkumetreillä kesken. Oletin etukäteen, että kirjassa siirrytään hyvin äkkiä kertomaan siirtolaisten elämästä Amerikassa, mutta ensimmäinen osa menikin kokonaan Ruotsin kamaralla ja toinen osa merellä. Mutta lukemisen myötä sain kyllä kirjasta paljon irti. Moberg onnistuu välittämään hyvin tunteen siitä, miten epävarmojen tietojen varassa siirtolaiset lähtivät liikkeelle ja miten valtavasta elämänmuutoksesta oli kyse - olihan agraariyhteisö vuosisatojen ajan ollut hyvin muuttumaton ja perinteinen.

En suosittelisi tätä sellaisille, jotka kaipaavat kirjoilta nopeatempoista koukuttavuutta - sitä tässä ei ole. Suosittelen tätä ensinnäkin siirtolaisuusteemasta kiinnostuneille ja toiseksi sellaisille, jotka kaipaavat intensiivisiä syväsukelluksia historiaan. 

Mobergin kerrontatyyli on rauhallinen, paikoin jopa raskassoutuinen. Mitä mieltä olet siitä?

Arja: Totta, välillä pikkutarkka kerronta tuskastutti, vaikka tapahtumattomuudesta tekstiä ei voi syyttää! Etenkin kakkososassa olisin pärjännyt vähemmilläkin merisairauden kuvauksilla, allergisoiduin meriseikkailuille Moby Dickin läpikahlattuani. Mutta kerronta kevenee sarjan edetessä.

Salla: Minusta merellä olemisen kuvaus oli melkeinpä parasta antia! Jaksosta välittyi hienosti eristyneisyyden tunne, alkeelliset olot, talonpoikien ja merimiesten eroavaisuudet, vanhanajan meritaidot… Tykkäsin!

Oliko suomennoksessa sinulle vieraita sanoja tai termejä?

Arja: Vanhahtava kieli viehättää. Törmäsin muutamiin sanoihin, joita olen lapsena kuullut, tuli nostalginen olo, tyyliin joku oli “iso pösö”. Koska olen itäsuomalainen juuriltani, pohjanmaalaisissa termeissä oli joitakin vieraita.

Salla: Suomennos oli mielestäni erinomainen. Maatalouskulttuuriin liittyviä sanoja vilisi ja jouduin googlaamaan usein toistuvan “luuvan”. Selitys: “Luuva on riihen puintihuone Länsi-Suomessa tai erillinen puintiin tarkoitettu rakennus.” 

Myös 2020-luvulla maailmassa on paljon maastamuuttoa ja maahanmuuttoa. Onko Maastamuuttajat sinusta ajankohtainen? Voiko nykyajan siirtolaisuutta verrata Maastamuuttajien tarinaan?

Arja: En vertaisi tämän päivän siirtolaisiin tai evakoihin. Lähtökohdat ovat samantyyppiset - mahdottomat elinehdot pakottavat muuttamaan - mutta nykymaailmassa on enemmän tietoa määränpäästä ja viestintävälineet toimivat, toisin kuin tuolloin. Jouduttiin lähtemään täyteen pimeyteen ja vierauteen hyvin hatarien tietojen pohjalta, eikä tapoja pitää yhteyttä mihinkään tai kehenkään ollut, eikä toivoa tukijoista määränpäässä.

Pakko muuten mainita se, että entisistä siirtolaisista puhutaan joskus ihmisinä, jotka hakivat uusia kokemuksia seikkailuhengessä. Maahanmuuttajien ykkösosassa tehdään selväksi, että muuttoa ei kukaan toivonut eikä halunnut, mutta oli pakko lähteä, jos aikoi pitää itsensä ja perheensä hengissä. Se on yhteistä nykyisten sotapakolaisten kanssa.

Salla: Minä taas mietin, että yhteistä nykyajan siirtolaisten - vaikka Saharan eteläpuolisesta Afrikasta pohjoiseen lähtevien - kanssa on paljonkin. Kaukomailta kantautuu houkuttelevia, paikoin epärealistisen ihania uutisia. Lähteminen vaatii varallisuutta ja organisointia. Merimatka vaatii monen lähtijän hengen.

Erojakin löytyy: nythän Karl Oskarin ja hänen perheensä lähtö vaatii vain sen, että he ostavat matkaliput laivaan. Kukaan ei kyselen viisumeja tai passeja - vai kyselläänkö näitä kolmososassa, oletan että jonkinlaisen byrokratian matkalaiset kirjan kolmannen osan alussa kohtaavat?

Arja: Papereista tai passeista ei puhuta. Byrokratiaan kuului kolmen päivän karanteeni satamassa tartuntatautien varalta ja henkilöiden laskenta: yhtä monta piti olla satamassa lähdössä sisämaahan kuin laivayhtiö oli ilmoittanut kuljettavansa. Papereista puheenollen, kansalaisuuspaperit, jotka Karl Oskar perheineenkin vuosien kuluttua sai, maksoivat dollarin kappaleelta. 

Olivatko kirjan naishahmot sinusta tasapainoisia tai uskottavia?

Arja: Naishahmot, kuten miehetkin, ovat karrikoituja romaanityyliin. Nöyrät vaimot, ilolinnut, poikaansa kaipaavat mummot - loistavia hahmoja, jotka edustivat hyvin eri ihmistyyppejä.

Salla: Vähän stereotyyppisiä kirjan naiset olivat, toki paikoin miehetkin. Musikaali Kristina från Duvemåla perustuu Maastamuuttajiin - olen aikoinaan nähnyt musikaalin Svenska Teaternissa, nimiroolissa esiintyi Maria Ylipää. Lukukokemus ja musikaali tuntuivat olevan hyvin kaukana toisistaan, ehkä siksi, että kirja etenee näin hitaasti ja musikaalissa juonenkäänteiden kannattaa olla nopeita. Tykästyin kyllä pessimistiseen Kristinaan kirjan edetessä. Ylioptimistinen ja itseensä uskova Karl Oskar ja riskejä punnitseva, vaaroja näkevä Kristina tuntuivat olevan hyvä pari. 

Mobergin kirjasta saa kuvan, että kirja perustuu faktoihin. Luitko kirjaa tosipohjaisena vai puhtaasti fiktiivisenä?

Arja: Luin kirjaa ajatuksella “tämä voisi olla totta.” Tapahtumat ovat olleet tosia jollekin aikanaan, jos eivät juuri tämän nimisille henkilöille. Omat esivanhempani olisivat saattaneet olla tuossa joukossa.

Salla: Moberg käyttää erityisesti ykkösosassa sivuja siihen, että kuvaa kirkonkirjojen tietoa yms. Jäi uteloittamaan, että ovatko päähenkilöt nimeä myöten tosipohjaisia - tähän varmaan löytyisi internetistä lisävalaistusta.

Minä lopetin lukemisen kakkososan loppuun, mutta nyt mietin, pitäisikö kuitenkin jatkaa sarjan parissa, hidastempoisuudesta huolimatta. Sinä olet lukenut sarjaa eteenpäin - muuttuuko tyyli, kannattaako lukea lisää, pitäisikö lukea kaikki kirjat putkeen vai voisiko tähän palata osa kerrallaan pikkuhiljaa?

Arja: Sarja ehdottomasti vetää ja paranee lukijan kannalta koko ajan. Viimeistään nelosesta alkaen olin koukussa ja halusin ehdottomasti tietää, miten perhe pärjää. Jopa huumoria tulee enemmän, kuten kohdassa, jossa uudet amerikkalaiset alkavat osallistua politiikkaan ja republikaanipuolue perustetaan. Ensimmäisissä vaaleissa annettiin ääniä paljon enemmän kuin ihmisiä oli, mikä katsottiin vain eduksi - väki oli siis innokasta hoitamaan yhteisiä asioita! Ja Karl Oskarin komea sukunenä tietysti huvittaa koko sarjan mitalta (tai nenän mitalta?)  

Lue myös nämä:
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu

Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Sain Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

...Nykyäänhän Afganistan on tietysti hyödyllinen ja jopa muodikas aihe. Ja te, Svetlana Aleksijevitš, voitte jopa iloita, sillä kirjanne tulee menemään kuin kuumille kiville. Viime aikoina maassamme on ilmaantunut runsaasti väkeä, jota kiinnostaa kaikki, millä voi liata omaa isänmaata. Tietysti heidän joukossaan on myös joitakin afgantseja.

 

Joskus kirjojen ystävän toiveet toteutuvat ja minulle sellainen hetki koitti viime syksynä, kun hoksasin että Tammi julkaisee valkovenäläisen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat. Kun luin puolitoista vuotta sitten Jesper Huorin Afganistanista kertovan kirjan Talebaneja odotellessa, havahduin siihen, miten heiveröinen käsitys minulla on Neuvostoliiton ja Afganistanin sodasta. Ja kun luin vuosi sitten Aleksijevitšin Neuvostoihmisen lopun, ryhdyin toivomaan, että kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta suomennettaisiin Afganistanin sotaa käsittelevä Sinkkipojat. 

 

Sinkkipojista tekee ajankohtaisen se, että Venäjän aloittamaa sotaa Ukrainaa vastaan on verrattu Neuvostoliiton ja Afganistanin sotaan. Tämän vertauksen luin ensimmäisen kerran Twitteristä 25.2.2022, Politico-verkkolehden toimittajan Zoya Sheftalovichin twiitistä. "So, Putin, expected Afghanistan 2021. But he got Afghanistan 1979."

Sinkkipojat on Aleksijevitšin kolmas teos ja se ilmestyi alun perin vuonna 1991. Kirjan laajennettu laitos ilmestyi vuonna 2013 ja suomennos on tehty tämän uudemman laitoksen perusteella. Laajennus koskee 1990-luvun alun oikeudenkäyntiä Valko-Venäjällä. Aleksijevitš haastettiin oikeuteen mitä ilmeisimmin poliittisin perustein ja häntä syytettiin haastattelemiensa henkilöiden kunnian loukkaamisesta. Ylläoleva sitaatti on oikeudenkäynnin aikaisesta lukijakirjeestä.

 

Aleksijevitšin käyttämä kollektiiviromaanin tekniikka on haastava mutta antoisa. Kirjaa varten Aleksijevitš  haastatteli Afganistanin sotaan osallistuneita henkilöitä tai heidän läheisiään. Haastattelumateriaalista kirjailija on muokannut moniäänisen, mutta sulavasti yhteen soljuvan teoksen, jossa kertoja vaihtuu, mutta tarina jatkuu. Sodan vaiheita tai suuria linjoja tässä kirjassa ei taustoiteta vaan näkökulma on tiukasti yksilötasolla.

Miltä sota sitten näytti ja tuntui? Osa 1980-luvun neuvostokansalaisista vaikutti lähteneen intomielisesti isänmaan asiaksi kokemaansa sotaan, osa pyrki kaikin keinoin välttämään rintamalle joutumisen. Perillä Afganistanissa ainakin joillakin sotaan osallistuneilla mielipide sodan oikeutuksesta tai mielekkyydestä muuttui. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusta vauhditti se, että sotilaita saatettiin lähettää Afganistaniin hyvin kevyellä koulutuksella ja huonojen tai vanhentuneiden varusteiden kanssa. Rintamalla kukoisti mustan pörssin kauppa ja useampikin muistelija kuvaa, miten haavoittuneita neuvostosotilaita hoidettiin puutteellisilla välineillä, koska omat sotilaat olivat myyneet sairaalatarvikkeet afganistanilaisille tienatakseen itselleen hieman rahaa tai tavaraa. Nykynäkökulmasta erityisen absurdeja ovat kuvaukset siitä, miten yltäkylläiseltä afganistanilaisten torien tavaravalikoima näytti neuvostoliittolaisten silmiin.

 

Sotimaan lähteneiden miesten lisäksi Aleksijevitš on löytänyt haastateltavaksi useita Afganistaniin eri rooleissa lähteneitä naisia ja runsaasti sotilaiden äitejä. Osa rintamalle lähteneistä tai lähetetyistä naisista toimi lääkäreinä tai hoitajina, osa erilaisina siviilivirkailijoina. Miessotilaat odottivat näiltä naisilta seksuaalisia palveluksia ja rintamalla syntyi sekä vapaaehtoisia seksisuhteita että seksuaalista hyväksikäyttöä.

Neuvostopropagandassa pidettiin pitkään kiinni "internationalistisotureiden" ja "Afganistanin auttamisen" tarinasta mutta Neuvostoliiton romahdettua tämäkin tarina romahti. Yhteinen kokemus Afganistanin veteraaneille tuntui olleen, että heidän menetyksensä ja kärsimyksensä eivät enää kiinnostaneetkaan ketään. Oliko tuho ja kuolema ollut turhaa? Aika monet pyrkivät kannattelemaan kokemustaan tuomitsemalla Sinkkipojat länsimielisenä propagandana, vaikka Aleksijevitš itse vakuuttaa olevansa inhimillisen totuuden äärellä. 

 

Sinkkipojissa ei ollut yhtä paljon julman kidutuksen tai epäinhimillisen kärsimyksen kuvausta kuin Neuvostoihmisen lopussa tai Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirjassa. Kuolemaa, surua, kärsimystä, toivottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tässäkin silti riittää. Aleksijevitšin tyyli tekee synkkäaiheisesta kirjasta upean lukukokemuksen. Suosittelen tätä kirjaa heille, jotka haluavat ymmärtää enemmän sitä, miten venäläinen sotapropaganda uppoaa kohderyhmäänsä ja millaisella kritiikillä propagandaa haastetaan järjestelmän sisältä käsin.

 

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjää on moitiskeltu siitä, että siellä ei ole käyty kriittistä julkista keskustelua oman maan lähihistoriasta. Sinkkipojat on teos, joka haastaa propagandistisen historianäkemyksen. Sen moniäänisyydestä kuulee myös, että kyllä Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa on ollut ihmisiä, jotka haluavat keskustella lähihistorian kipupisteistä avoimemmin. Ja kun Ukraina puolustaa kotimaataan vuonna 2023, voi ajatella sen johtuvan juuri siitä, että ukrainalaiset eivät halua takaisin yksiääniseen Neuvostoliittoon. Myös kirjailija Aleksijevitš, joka koki kotimaassaan Valko-Venäjällä poliittista vainoa, on paennut Berliiniin. Hän muutti sinne vuonna 2020. Der Spiegel haastatteli viime vuonna häntä ja toista nobelistia Herta Mülleria. Haastattelussa Aleksijevitš mainitsee uskovansa kotiinpaluun mahdollisuuteen joskus tulevaisuudessa.

 

Käännöksestä

 

Kirjan suomentanut Pauli Tapio tekee hienoa työtä. Suomennos on soljuvaa, kaunista ja luontevaa tekstiä. Hänen käsialaansa on myös vuoden 2017 Sodalla ei ole naisen kasvoja -suomennos. 

 

Lue myös nämä:
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Jesper Huor: Talebaneja odotellessa
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

Katsaus lasten äänikirjoihin

Olen lainannut viime aikoina ahkerasti lasten äänikirjoja kirjastosta cd-muodossa. Äänikirjapalvelujen käyttäjäksi en ole liittynyt ja automatkoilla cd-muoto on monella tapaa kätevä.

 

Tähänastisen kuuntelurupeaman perusteella olen ehtinyt muodostaa muutaman kriteerin hyvälle koko perheen äänikirjalle:

1. Tarinan pitää vetää. Parhaimmillaan kirjasta nauttivat sekä lapset että aikuiset.
2. Lukijan pitää olla hyvä.
3. Äänityslaadun pitää olla hyvä.
4. Teknisen toteutuksen pitää olla hyvä.

Kuva: WSOY.

Erinomainen esimerkki äänikirjasta, jossa kaikki yllämainitut ehdot toteutuvat, on Elsa Saision lukema Peppi Pitkätossu. Astrid Lindgrenin klassikkoteos naurattaa ja pohdituttaa aikuista ja vangitsee lasten huomion. Elsa Saisiolla on kaunis ääni, erittäin selkeä tapa lausua ja hänen äänensä sopii Peppi Pitkätossun sisältöön. Kaiken kruunaa huolellinen äänitys - ei kaikuja, kohinoita, rapinoita tai äänen särkymistä. 

Kuva: Elisa Kirja

Toinen klassikko, Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, upposi lapsiin suorastaan häkellyttävän hyvin. Se on hidastempoisempi ja polveilevampi kuin monet uutuuskirjat, mutta sadun taika vei silti puolelleen. Lukija on mahtava Seela Sella, mutta äänityksessä on toivomisen varaa. Fennica-tietokannan mukaan äänitys on tehty vuonna 1989 ja teos on julkaistu alun perin kasettikirjana. En tiedä pitääkö moittia 1980-luvun äänitysolosuhteita vai alkuperäistallenteen muuntamista cd-muotoon vai mitä - joka tapauksessa Sellan luenta kuulostaa hieman siltä, kuin se kaikuisi jostain vaimentimen takaa.

Astrid Lindgrenin kirjoista on tehty paljon muitakin äänikirjoja ja kuuntelulistalla on ollut sekä Vaahteramäen Eemeli että Eemelin uudet metkut. Fennican mukaan nämäkin on julkaistu 1980-luvulla kasettikirjoiksi. CD-levyjen äänenlaatu on moitteeton ja Wallenius on mahtava lukija, mutta lainaamissani cd-levyissä hämmensi se, että ne olivat jotenkin sekaisin. Yritin tarkistaa moneen kertaan, että kuuntelen oikeita levyjä oikeassa järjestyksessä, mutta kirjojen luvut olivat selvästi menneet tallennuksessa sekaisin. Kummassakin levyssä oli tarina Hulttakorven markkinoista eli editoinnissa oli tapahtunut jotain outoa. Tuntui, että joitakin lukuja jäi kokonaan kuulematta ja jotkut tulivat kahteen kertaan.

Kuva: Elisa Kirja.

 

Tätäkin heikompi kuuntelukokemus oli Elina Karjalaisen Uppo-Nalle, jonka lukijana on Tytti Paavolainen. Myös tämä on alun perin 1980-luvun kasettikirja. Paavolaisen luenta kuulosti jotenkin siltä, kuin häntä ei olisi kiinnostanut koko kirja, äänityksen laatu oli heikko ja kaikuisa ja lisäksi koko levy oli niin kulunut, että lyhyen kuuntelun jälkeen levy alkoi piipittää ja meni jumiin. Harmi - tykkäsin Uppo-Nallesta lapsena. Tämän tuotoksen taakse jää vain Muumi-äänikirja, joka ei lähtenyt auton cd-soittimessa ollenkaan pyörimään, enkä sitten jaksanut selvitellä, mistä mahtoi olla kyse.

Uudemmista kirjoista olemme kuunnelleet hieman Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjää ja Paula Norosen Supermarsua. Lapsille kirjat tuntuivat kelpaavan, mutta itse en vielä ole täysin myyty. Risto Räppääjässä tuntui olevan yllättävän vanhentuneita asenteita vaikkapa sukupuoliroolien suhteen ja Supermarsu tuntui jotenkin väkisin väännetyltä. Taidan silti antaa kummallekin vielä uuden mahdollisuuden. 

 

Positiivisista esimerkeistä mainittakoon vielä Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -äänikirjat, joissa on Annu Valosen tuore luenta. Valonen on ihanan rauhallinen ja keskittynyt lukija ja Onnelin ja Annelin vetovoima saa nykylapsetkin pauloihinsa.

 

Äänikirjat ovat räjäyttäneet kirjamaailman viime vuosina. Suoratoistopalvelut jylläävät, mutta toivon että cd-tallenteitakin jaksetaan vielä tehdä. Ainakin meidän käytössä cd palvelee mainiosti.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Kansi: Jussi Karjalainen / Otava.

"Sinä nyt rakastuisit keneen vain, joka keskustelisi sinun kanssasi puoli tuntia kevätvihanneksista", Gertrude sanoi, "mutta olen iloinen puolestasi."

 

Sain joululahjaksi lahjakortin Elisa Kirjaan ja valitsin luettavakseni Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Kirjan positiiviset arviot olivat jääneet mieleen ja aihepiiri kuulosti kiehtovalta: suomalainen keittäjätär 1900-luvun Pariisissa filosofien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden seurapiirien keskellä. Tutustu vaikka Tuijatan, Kulttuuri kukoistaa -blogin, Kirsin Book Clubin ja Lumiomenan arvioihin.

 

Lukemiseen innosti sekin, että tajusin voivani lukea Elisa Kirjan epub-muotoiset kirjatiedostot nykyään myös Kindlellä ilman, että tiedostoja tarvitsee erikseen kalibroida yhteensopiviksi. Tämä selvisi minulle lokakuussa, kun latasin Project Gutenbergista kirjoja. Koko Kindlen käyttöhistoriani aikana takaraivossani on jyskyttänyt, että Amazon ei huoli epub-tiedostoja ja rajaa näin käyttäjien mahdollisuutta ostaa kirjoja muualta, mutta nykyään tämä onnistuu. En tosin taida olla ainoa, jolta on mennyt ohi uutisointi aiheesta: Techradar-sivusto uutisoi muutoksesta toukokuussa 2022 ja kuvasi Amazonin tiedottaneen ominaisuudesta hyvin matalalla profiililla.

 

Leena Parkkisen taituruus

Jostain syystä olen suhtautunut hieman nirppanokkaisesti Leena Parkkisen tuotantoon, vaikka hän on lukevissa piireissä arvostettu kirjailija. Muistelen kokeilleeni hänen vuonna 2009 ilmestynyttä esikoisteostaan Sinun jälkeesi, Max ja se ei kolahtanut. Taisin hätäisesti tuomita Parkkisen tekotaiteelliseksi. Mutta onneksi hyppäsin Neiti Steinin keittäjättären kelkkaan, sillä kirja ylitti odotukseni roimasti. 

Pariisissa asuneella amerikkalaisella kirjailijalla Gertrude Steinilla ja hänen elämänkumppanillaan Alice B. Toklasilla oli 1930-luvulla palveluksessaan suomalainen keittäjätär, jonka etunimi oli Margit. Tämän faktan ympärille Parkkinen kehrää tarinan, jonka luulisi uppoavan myös kansainvälisillä markkinoilla lukijoihin, joita dekadentti kulttuurihistoria kiinnostaa. Kiitän Parkkista monipuolisesta taituruudesta: kahden aikatason käsittely on ilahduttavan taidokasta, juonenpunominen kelpaisi Agatha Christiellekin ja jännite rakentuu todella taitavasti, kuin kattilaa pidettäisiin pitkän aikaa pienellä teholla ja annettaisiin keitoksen rauhassa kuumeta.

Valtaosa kirjasta on kahden vuorottelevan minäkertojan kertomusta 1930-luvulla. Pariisissa Alice B. Toklas muistelee menneitä, pohtii tulevaisuutta ja elää nykyhetkeä, jolloin keittäjä Margit saapuu palvelukseen. Paraisilla taas iäkäs Ulriikka kirjoittaa kirjeitä, joissa hän muistelee liki kahdenkymmenen vuoden takaisia traagisia tapahtumia. Nuori Margit saapui siskonsa Astridin kanssa Paraisiin Gröndahlin kartanon palvelukseen. Kartanon puutarhurina työskennellyt Ulriikka kiintyi sisaruksiin, mutta ei halunnut liikaa puuttua muiden henkilökohtaisiin asioihin.

Olen aiemminkin maininnut kyllästyneeni siihen, että kahden aikatason käytöstä tuntuu tulleen itsestäänselvyys. Jos kirjaan kirjoittaa kaksi aikatasoa, mielestäni niiden pitäisi tehdä jotain seuraavista: aikatasojen tulisi rinnastua toisiinsa tai antaa toisilleen lisävalaisua tai lisätä jännitettä toisen aikatason tapahtumien osalta. Muuten olisi aivan sama kirjoittaa kirja kronologiseen aikajärjestykseen. Neiti Steinin keittäjättäressä kaikki nämä ehdot toteutuvat upeasti. Aivan erityisesti tykkäsin siitä, että Parkkinen ei hätäile. Joskus uudet kirjat on kirjoitettu niin tiukkaan cliffhanger-henkeen, että tuntuu kuin kirjailija pelkäisi lukijan kyllästyvän ja hylkäävän kirjan, ellei vauhtia pidä yllä. Parkkinen uskoo kertomuksensa voimaan ja niinpä lukijakin uskoo siihen, ilman väkinäistä koukuttamisen tarvetta. 

 

Lisäksi historiallisten romaanien eräs kerronnallinen mahdollisuus on nykyhetken teemojen kuvaaminen historiallisten vastaavuuksien tai rinnastusten kautta. 2020-luvun polarisoitunut ilmapiiri saa vastineensa Neiti Steinin keittäjättären 1930-luvun ilmapiiristä. Vapaamieliset kulttuuripiirit pohtivat fasismin uhkaa, mutta eivät tahdo jaksaa ottaa sitä tosissaan.

Kirjassa oli todella vahva lopetus - sellainen, että se panee miettimään, pitäisikö lukea koko kirja saman tien uudestaan. Lukemisen jälkeen myös Jussi Karjalaisen suunnittelema upea kansi avautui minulle aivan uudella tavalla. Pikavilkaisulla kansi näytti sievältä kukka-asetelmalta, mutta nyt osaan lukea siitä muitakin viestejä.

 

Identiteetin ja vallankäytön teemat

 

Neiti Steinin keittäjättären teemoja ovat ainakin identiteetti sekä rakkaussuhteiden vallankäyttö ja tasa-arvoisuus tai tasa-arvon puute. Päähenkilöt sekä rakentavat tietoisesti itselleen tarkoituksenmukaisen identiteetin että kokevat ulkopuolelta tulevaa luokittelua ja määrittelyä. Rakkaudessa kauniiden sanojen päälle rakennetaan paljon - mutta ovatko pelkät sanat riittävät tuki ja turva silloin, kun elämässä tulee tiukkoja paikkoja eteen? 

Vaikutuin kirjasta niin paljon, että ryhdyin lukemisen aikana etsimään tietoa kirjan myyntiluvuista ja mahdollisista palkintoehdokkuuksista. Mitä Suomi lukee -listan kärkikahinoissa tätä kirjaa ei näkynyt, eli todennäköisesti tähänastiset myyntiluvut ovat korkeintaan kohtuulliset. Aiemmat Parkkisen aikuistenromaanit ovat saavuttaneet sekä ehdokkuuksia että palkintoja, joten seurailenpa alkuvuoden palkintouutisointeja.

 

Kirja innosti minut myös kesken lukemisen tekemään nettihakuja Alice B. Toklasista, Gertrude Steinista ja monesta kirjassa sivuhenkilönä esiintyvästä kulttuurin merkkihenkilöstä. Pitänee lukea jotain muutakin 1900-luvun alkupuolen Pariisin taiteilijapiireihin sijoittuvaa kirjallisuutta. Valinnanvaraa kyllä riittäisi. Hyvän ruoan ystävänä arvostin Neiti Steinin keittäjättären paneutuneita ruokakuvauksia ja taidanpa sopivassa välissä etsiä luettavaksi Alice B. Toklasin keittokirjan, johon romaanissa viitataan. Sen suomennos on vuodelta 2004 ja kirjasta kannattaa lukea Jaakko Heinimäen Viinilehteen kirjoittama esittely. 

Neiti Steinin keittäjättären imu ja uskottavuus olivat niin vahvoja, että vaikka havaitsin lievän "klaffivirheen", se ei syönyt kirjan tehoa. Kirjan loppupuolella eräs henkilöistä ostaa kirjan Annan nuoruusvuodet ja kirjan kannessa mainitaan olevan kaksi tyttöä kukkakimput käsissään. Tämä kansihan on Maija Karman käsialaa, olen itsekin tutustunut Anna-kirjoihin silloin, kun ne olivat saatavilla tällä kannella. Mutta Annan nuoruusvuosien ensipainoksen aikaan, vuonna 1920, kirja julkaistiin Martta Wendelinin kannella. Siinä on kasvokuva punatukkaisesta tytöstä - ei kahta tyttöä eikä kukkakimppuja. Kansivertailun voi tehdä sivulla 25 Lastenkirjainstituutin julkaisussa. 

Parkkisen edellinen kirja, Säädyllinen ainesosa, kuulostaa sellaiselta, jonka pariin voisin hypätä vaikka saman tien. Siinäkin vaikuttaa olevan menneen maailman lumoa ja ruokaan intohimoisesti suhtautuvia naisia. Täytyy sopivassa välissä kuunnella rauhassa myös Parkkisen haastattelu Neiti Steinin keittäjättären tiimoilta Yle Areenasta.

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
Debby Applegate: Madam
Pajtim Statovci: Tiranan sydän