perjantai 31. joulukuuta 2021

38/50 HelMet-lukuhaaste 2021 - vajaalla listalla valmiiksi

Tein marraskuussa HelMet-lukuhaasteen väliaikayhteenvedon kun 30 kirjaa tuli täyteen tälle vuodelle. Nyt, vuoden lopuksi, totean että taputtelen tämän haasteen kasaan, vaikka en pääse 50 kirjan tavoitteeseen. Eikös ole muotia olla itselleen armollinen? Minä olen nyt armollinen ja totean, että näillä mennään.

Yhteensä luin 38 kirjaa. Yksi kirja jäi kesken - se oli Mad Men -tv-sarjaa käsittelevä Analyzing Mad Men: Critical Essays on the Television Series. Esseekokoelmassa oli hyviäkin puolia, mutta pikkuisen paperinmakuinen se oli. 
 
Sivumäärätavoitteeni sen sijaan ylitin: luin 11 232 sivua, kun tavoitteeni oli 10 000 sivua. Lukupäiviä oli seurantaexcelin mukaan peräti 648 päivää. Tämä selittyy sillä, että minulla oli välillä useita kirjoja kesken ja laskuri näköjään huomioi nämä kaikki. Keskimäärin kirjan lukeminen vei 17 päivää ja mediaaniaika oli seitsemän päivää, joka onkin pitkän aikavälin lukutottumusteni valossa varsin totuudenmukainen numero.

Laadullisesti voin olla varsin tyytyväinen tähän vuoteen. Erityisesti yllätysteema eli 1920-luvun New York oli antoisa: luin peräti kolme kirjaa tähän aikakauteen liittyen ja ne olivat toinen toistaan parempia. Lisäksi ainakin yksi kirja eli Samuli Suomalaisen Kevään ajoilta oli sellainen, joka ei ihan jokaisen lukulistoilta vastaan tule. Itselleni uusista kirjailijoista erityisen ilahduttava tuttavuus oli Petina Gappah. Ja olipa listalla Nobel-voittajankin kirja, loistava Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja.
 
Kun katsoo, mitä haastekohtia oli helppo saada täyteen ja mitä ei, voi todeta että luen todella paljon kirjoja, joissa on jotain samaa kuin omassa elämässäni (34 kpl). Yhtä usein kirjan henkilön työ oli tärkeä tarinassa. Kolmanneksi eniten luin kirjoja, joissa maailma on muutoksessa (32 kpl). 

Näihin haastekohtiin en saanut yhtään osumaa: kirjan nimessä on numero, kirjan päähenkilö on eläin, kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen ja kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Nämä ovat siis oikein hyviä lukuhaasteen tehtäviä, koska ainakin minun pitäisi varta vasten etsiä luettavakseni kirjoja, jotka täyttäisivät tavoitteen. 
 
Lisäksi suoritusta vaille jäivät nämä kohdat: kirja kertoo sateenkaariperheestä, kirjassa leikitään, kirja liittyy johonkin vuodenaikaan, kirja jota luet ulkona, kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, kirjan päähenkilö on eläin, jännityskirja tai dekkari, kirja on käännetty hyvin. Näihin sain kuitenkin osumia, eli lukemani kirjat olisivat sopineet myös näihin haastekohtiin.

Kaksi kirjaa osui peräti 24:ään haastekohtaan. Nämä olivat Sarah Churchwellin Careless People ja Terhi Törmälehdon Taavi. Vähiten osumia, seitsemän kappaletta kumpikin, saivat Eduard Uspenskin Alas Taikavirtaa ja Frida Ramstedtin Tyylikäs koti.

Vuodelle 2022 on jo julkaistu uusi HelMet-lukuhaaste ja monta muutakin haastetta. Tutustu haasteisiin täällä. Suosittelen lämpimästi osallistumista - parhaimmillaan haasteiden kautta löytää mahtavia uusia lukuvinkkejä ja kokee virtuaalista yhteenkuuluvutta muiden lukijoiden kanssa.

Ja tässä loput suoritukseni vuoden 2021 haasteeseen:
 
11. Kirja kertoo köyhyydestä
 
 
12. Kirjassa ollaan metsässä
 
Pirkko Sallinen-Gimpl: Suuri karjalainen piirakkakirja
 
Nappasin tämän kirjastosta, mutta pitää ostaa tämä myös omaan hyllyyn. Mainio reseptikirja, johon on talletettu upeasti karjalaista ja siirtokarjalaista kulttuuriperintöä. Papukaijamerkki sille lukijalle, joka ensimmäisenä kokeilee Äyräpään maksapiirakkaa tai Tytärsaaren silakkalanttupiirakkaa. Tutustu kirjaan SKS:n sivuilla.
 
22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä
 
 
29. Kirjan henkilön elämä muuttuu
 
 
32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa
 
Brigitte Eilert-Overbeck: Kissanpennut
 
Tähän kohtaan kävin asiakseni etsimässä kirjaston lemmikkihyllyltä kirjan, koska vahingossa tähän ei tuntunut osuvan yhtään kirjaa. Lyhyt ja helppolukuinen opus jätti mieleen ainakin sen ohjeen, että kannattaa tarjota kissalle ennemmin kosteaa kuin kuivaa muonaa, koska kissat eivät välttämättä juo riittävästi vettä. Tutustu kirjaan Gummeruksen sivuilla.
 
34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa
 
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
 
Kovaan ennakkomaineeseen noussut hittikirja, joka vastasi odotuksiin ja paikoin jopa ylitti ne. Pohjoissuomalaisille paljon hihiteltävää, varmasti muillekin. Upeaa yliluonnollisen kuvausta ja kirja ottaa kantaa myös ilmastonmuutokseen. Tietää olevansa kohderyhmää, kun pyrskähtää nauramaan viimeistään tässä kohtaa: "Kutuppa Tervot pellaamaan tuppia." Tutustu kirjaan Siltalan sivuilla.
 
39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia
 
Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki 

Sarjakuvaromaani, jossa kerrotaan puutalokorttelin puolesta taistelemisesta. Sopii kaikille, joita kiinnostaa tietää, miksi suomalaisissa kaupungeissa on niin vähän vanhoja rakennuksia jäljelle. Tutustu kirjaan Tiitu Takalon verkkokaupassa.
 
46. Kirjassa syödään herkkuja

Kaari Utrio: Rautalilja
 
Utrio-elämäkerran jälkeen oli suorastaan pakko lukea jokin Utrion romaaneista. Rautalilja oli pätevä ja vetävä romaani, jonka miljöönä on ruukki ja ruukinkartano. Tutustu kirjaan Tammen sivuilla.

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Terhi Törmälehto: Taavi

Kansi: Timo Numminen / Otava.
Sopivassa välissä minä osaan pudottaa sen yhden nimen, joka vaientaa emännät ja saa isännät melkein riisumaan hattunsa. Vuoroaan odottavien poikastenkin silmät syttyvät, kun sanon ohimennen Lagus. Sanon sen niin kuin puhuisin munista tai marjoista, ja silti koko nimen ja geen huolella lausuen. Ettei synny minkäänlaista epäselvyyttä siitä, millaisissa paikoissa ja millaisessa seurassa minun poikani taistelee.
 
Muistan, kun lapsena aloin ymmärtää, että ukkini oli ollut oikeassa sodassa. Mieleeni on jäänyt, kun kerran kysyin ukilta, millaista sodassa oli. Ukki vastasi että siellä ammuttiin ryssiä takapuoleen. Tämä vastaus jotenkin pehmensi pelottavaa sodan ajatusta ja kesti kauan, ennen kuin hahmotin paremmin talvi- ja jatkosodan todelliset vaiheet ja osasin suhteuttaa ukin vastauksen todellisuuteen.

Myös kirjailija Terhi Törmälehdon - joka on koulukaverini - isoisä oli sodassa. Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritari numero 41 eli oikea suomalaisen sotasankarin perikuva. Tätä sotasankarin käsitettä Taavi-romaanissa tutkitaan ja käännellään niin monin tavoin, että lopputuloksena on suorastaan pasifistinen sotaromaani. 

Tykkäsin Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät ja aiheensa puolesta pidän sitä jopa kiinnostavampana kuin Taavia, mutta tyylillisesti Taavi on täysosuma. Ihmettelen, että tätä kirjaa ei ole näkynyt kirjallisuuspalkintojen ehdokkaana, mutta en kyllä ole läheskään aina ollut kärryillä ehdokaslistojen asettelusta. 

Toinen maailmansota on vielä 2000-luvullakin kirjallisuuden keskeisiä aiheita - sodan laineet lyövät kauas. Viime vuosina erityisesti monet naisten kirjoittamat kirjat ovat tuoneet uusia ääniä sotaan. Muun muassa Katja Kettu, Sofi Oksanen ja Jenni Linturi ovat kirjoittaneet toisesta maailmansodasta. Kenties 1970- ja 1980-luvulla syntyneet naiset ovat kypsyneet näkemään sekä oman henkilöhistoriansa että koko Suomen ja Euroopan lähihistorian kautta, mihin kaikkeen sotakokemukset ovat vaikuttaneet niidenkin sukupolvien kohdalla, jotka eivät itse ole sotaa nähneet.

Taavin sotakuvaukset ovat raikkaita ja tuoreita, vaikka hurmeisia hankia tämänkin kirjan sivuilla riittää. Kirjassa on vetävä tyyli, joka panee kääntämään sivuja vauhdilla. Näkökulmatekniikka ja eri aikatasojen leikkaaminen peräkkäin ovat nykyään hyvinkin tuttuja tyylikeinoja, joten näihin yhdistetty ja osuvasti käytetty kaikkitietävän kertojan osuus tuntui todella virkistävältä. Taavin äiti Ruusa ja pikkuveli Veikko kertovat tarinoitaan minämuodossa, mutta Taavia kuvataan kolmannessa persoonassa ja juuri hänen kohdallaan kaikkitietävä kertoja heittäytyy luotaamaan tulevaisuutta. Mieleen tulee Lars Sundin kollektiivinen kertojanääni, joka kuuluu hyvin esimerkiksi hänen uusimmassa Missä musiikki alkoi -kirjassaan.

Lisäksi Törmälehdon kieli on rikasta, kaunista ja monipuolista ja historiallinen miljöö herää upeasti eloon monien pienten yksityiskohtien kautta. Pidin todella paljon esimerkiksi leipomisen ja kotitöiden kuvaamisesta sekä Ruusan kehollisista tuntemuksista, joissa imettäminen ja raskaana oleminen nousevat jatkuvasti mieleen, vaikka lapset ovat jo isoja.

Kirjan suurin koukku kuvataan jo takakansitekstissä: onko tappamisella eroa, jos kyse on venäläisistä metsässä tai ruotsalaisesta kadulla? Milloin ja miksi tappamista hehkutetaan sankaruutena, entä onko tappamisesta kieltäytyminen pelkuruutta? Kannattaako nostaa sotasankareita ihailluiksi julkkiksiksi? Entä jos vertaa heitä niihin huomattavasti runsaslukuisempiin sotimaan komennettuihin, joiden taival tuppaa päättymään paljon nopeammin ja brutaalimmin?

Tämä kirja sopii sellaisillekin, joita sotahistoria, kotimainen lähihistoria tai agraarielämän kuvaukset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta. Väitän, että Törmälehdon kirkas kieli, vetävä kerronta ja painavat teemat vievät mukanaan.

Yksityiskohtana kiitän vielä sitä, että Otavan kirjat painetaan Keuruulla eli ne ovat kotimaisia tuotteita. Koronapandemia on pannut globaalit tuotantoketjut sekaisin ja jopa kotimaiset romaanit ovat välillä olleet lopussa, koska useimmat kustantamot painattavat kirjat esimerkiksi Baltian maissa. Painettu Taavi on avainlipputuote, mikä sopiikin kirjan teemaan mainiosti.
 

maanantai 13. joulukuuta 2021

Debby Applegate: Madam

Kansi: Penguin Random House.
As for Polly, the fight went just as she'd hoped. There was nothing to make a man open his wallet and drop his pants like a come-from-behind knockout and a surprise winner. 
 
RAKASTAN sitä tunnetta, kun kirja vetää niin hyvin, että sitä tekee mieli ahmia loputtomiin. Ja kun vilkaisee sivumäärää, huokaisee tyytyväisenä että onneksi on niin paksu kirja, ettei se lopu vielä pitkään aikaan. Tähän autuaaseen olotilaan ei näillä kilometreillä enää kovin usein pääse, mutta aina välillä kohtaa sellaisen helmen, joka saa himolukijankin polvilleen. Mikä parasta, tällä kertaa kyse oli kirjasta, jonka aiheesta en tiennyt etukäteen juuri mitään enkä ollut koskaan kuullutkaan kirjan kirjoittajasta.
 
Debby Applegaten Madam kertoo Polly Adlerista, New Yorkin ykkösluokan ilotaloemännästä, jonka parhaat bisnesvuodet sijoittuivat 1920- ja 1930-luvuille. Nappasin kirjan lukulistalle päädyttyäni tutkimaan kirjailija Dorothy Parkerin fanisivustoa luettuani Sarah Churchwellin kirjan Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby.

Kirjassa on niin paljon yksityiskohtaista tietoa Adlerin elämästä, että alkuvaiheessa rupesin epäilemään, onko kyse jonkinlaisesta omiaan sepittävästä huijarista, kun esimerkiksi Adlerin synnyinpaikkaa, toisen maailmansodan melskeissä tuhottua pikkuista valkovenäläistä Ivanavan kylää kuvattiin silminnäkijöiden muisteloiden kautta. Mutta vilkaisu lähdeluetteloon teki vaikutuksen: arkistolähteitä ja kirjallisuutta oli vaikka millä mitalla. Applegate käyttikin 13 vuotta aikaa Madamin tekemiseen. Lopputulos on kaiken vaivan väärti, sillä runsas tutkimusaineisto on sulautettu todella sujuvaksi kokonaisuudeksi ja kirjoitettu hersyvän hienolla tyylillä. Kindlen sisäänrakennettu sanakirja oli ahkerassa käytössä, kun tutkin englanninkielisten sanojen merkityksiä.

Ilotalon pyörittäminen sotien välisessä New Yorkissa tuntui muistuttavan yllättävän paljon 2000-luvun alustataloutta. Adlerin keskeinen työväline oli puhelin - hän päivysti jatkuvasti puhelimen ääressä ja hänellä oli laaja asiakasrekisteri muistikirjoissaan. Hänen työntekijöistään vain osa oli kokopäiväisiä, ilotalossa asuvia prostituoituja. Paljon arvokkaampi tuntui olevan laaja verkosto osa-aikaisia prostituoituja: näyttelijöitä, tanssijoita, malleja, hyvien perheiden köyhiä tyttäriä tai muussa vastaavassa tilanteessa olevia nuoria naisia. Keikkaluonteinen prostituutio oli monelle houkutteleva, suorastaan mielekäs tapa ansaita vähän lisätuloja. Rehellisessä työssä naiset ansaitsivat melko vähän - työpäivät olivat pitkiä ja oli täysin laillista maksaa naisille pienempää palkkaa kuin miehille. 
 
Lisäksi prostituutio oli vain yksi monista tavoista, joilla nainen hankki elatuksen miehen kautta. Perinteisin ja kunniallisin tapa oli tietysti hankkiutua naimisiin rikkaan miehen kanssa. Toinen yleinen tapa oli päästä rikkaan miehen rakastajattareksi. Adlerin aikalainen Anita Loos kirjoitti romaanin Gentlemen Prefer Blondes, jonka 1950-luvun elokuvaversiosta on jäänyt elämään Marilyn Monroen tulkinta Diamonds Are A Girl's Best Friend -laulusta. Nykykatselijalle tällainen voi olla hauskaa läppää, mutta 1920-luvun rakastajattarelle painavaa asiaa: koska rakastajattaren rooli oli väliaikainen, kannatti miehestä pumpata hömppälahjojen sijaan mahdollisimman paljon rahanarvoista tavaraa irti, ja panttilainaamoon kelpaavat korut olivat ehdottomasti kätevimmästä päästä.

Sisukas ja kovapintainen Adler kesti mafiosojen höykytyksen, poliisien härskit temput ja korruption, suuren puhdistusoikeuden laman jälkeen, jolloin kaikkia New Yorkin suurkonnia yritettiin saada tilille. Pantuaan pillit pussiin toisen maailmansodan jälkeen hän muutti Kaliforniaan, kirjoitti omaelämäkerran Ilotalo ei ole koti (alkukielellä A House Is Not A Home) apunaan haamukirjoittajaystävänsä ja lisäksi vielä suoritti korkeakoulututkinnon. Mahtava nainen, olkoonpa rikollinen tai ei!
 
Kirjassa pohditaan, että Adlerin tarina on oikeastaan periamerikkalainen ryysyistä rikkauksiin -menestystarina. Adler saapui teini-ikäisenä yksin Euroopasta Amerikkaan vähät tavarat perunasäkissä ja aloitti elämänsä Amerikassa käytännössä tyhjästä. Omana aikanaan Adlerista ehti tulla näkyvä mediajulkkis, mutta sittemmin hänet on näköjään laajalti unohdettu. Jos 1920-luvun gangstereita ja mafiosoja nostetaan ihaillen esiin elokuvissa ja tv-sarjoissa, mikseipä ilotalon emäntiäkin?

Nostin Churchwellin kirjan luettuani muistilistalle muutaman muun 1920-luvun näkyvän yhdysvaltalaisnimen. Texas Guinan ja Tallulah Bankhead esiintyvät myös Madamissa ja kummastakin todellakin kannattaisi lukea lisää. Nytkin unohduin pitkäksi aikaa Googlen ääreen heihin tutustuessani. Muita kiinnostavia sivuhenkilöitä olivat ainakin Gladys Bentley, musta ristiinpukeutujatrubaduuri ja säveltäjä Dana Suesse.

Jäin myös pohtimaan, kannattaisiko tämä kirja suomentaa. Lukijoiden kannalta vastaus on selvä - kyllä kannattaisi, mahtava kirja. Mutta mahtaisiko kukaan suomalainen kustantaja olla valmis kantamaan riskin, jonka paksu käännöskirja myynnillisesti pitää sisällään? Varsinkin jos aiheena on historiallinen nainen, jonka nimi ei luultavasti useimmille suomalaisille sano mitään.

Sitä pohtiessa katsokaapa Madamin kirjatraileri:

 
 

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Kansi: Siltala.
Markkinointi piti tärkeänä, että Utrion kirjojen kannessa oli pari. "Historiallisen romaanin kansikuvituksen piti viitata aikakauteen. Se oli eräänlaista kuluttajavalistusta: kantta katsomalla tiedät, mitä saat", Utrio pohtii kansien merkitystä.
 
Kun bongasin taannoisesta Siltalan katalogista ennakkotiedon Kaari Utrion elämäkerrasta, olin pompata ilmaan innostuksesta. Olen ryhtynyt lukemaan Utrion kirjoja 12-vuotiaana ja luen niitä edelleen. En saa mieleeni ketään toista kirjailijaa, jolta olisin lukenut yhtä monta kirjaa yhtä säännöllisesti yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Sitä paitsi olen lukenut monet Utrion kirjoista vähintään kahteen kertaan, jotkut useamminkin.

Kirjan lukeminen kesti kuitenkin melko kauan, mutta se ei ole sen enempää Utrion kuin hänen elämäkerturinsa, toimittaja ja kirjailija Anna-Liisa Haavikon vika. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu ja jäsennelty, mutta sen kuvaamat tapahtumat ovat paikoin niin painavia, suorastaan haavoittavia, että taisin jäädä lukijana pohtimaan ja pureskelemaan suomalaisen yhteiskunnan muutosta ja omia asenteitani ja kokemuksia. Utrio on palkittu ja kiitetty kirjailija, jonka myyntimenestykseen ei yllä kuin pieni vähemmistö suomalaisista kirjailijoista, mutta suurin piirtein ensimmäisen kolmenkymmenen vuoden ajan hän joutui taistelemaan ennakkoluuloja ja vähättelyä vastaan. Nykytermistössä ilmiölle löytyy sanoja: vihapuhe tai naisviha. Näennäisen tasa-arvoisella ja solidaarisella 1960- tai 1970-luvulla tällaisille ilmiöille monet olivat kuitenkin sokeita.

Olen loikannut Utrion kelkkaan hyvässä vaiheessa, sillä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hänen romaaninsa olivat kypsiä ja pidän ihkaensimmäistä lukemaani Utriota, Vendelaa, todella tyylipuhtaana ja lähes täydellisenä kirjana omassa lajissaan. Haavikko kuvaa, miten 1990-luvun aikana suomalaisessa kirjallisuuskritiikissäkin alettiin ymmärtää genrekirjallisuuden päälle. Esimerkiksi kaavamaisuus ei ole huono asia, jos romanttisen viihdekirjallisuuden lähtökohtana on selkeä, tunnistettava ja toisteinen juonikaava. Jokainen viihdettä lukenut tietää senkin, että vaatii todellisen mestarin, jotta tutun tarinan voi kertoa tuoreella tavalla.

Jälleen kerran totean myös, että elämäkerroissa kuvataan usein asioita, jotka olisivat fiktiossa epäuskottavia. Utrion kirjojen vakiotapahtuma on rakastuminen, jossa pääpari kohtaa toisensa yllättävällä ja äkillisellä tavalla ja kummankin elämä suunta muuttuu. Juuri näin kävi Kaari Utriolle itselleenkin, kun hän kohtasi Oriveden kesässä Kai Linnilän. Kumpikin oli ennestään naimisissa ja jälkikasvuakin oli, mutta avioerojen jälkeen he menivät keskenään naimisiin ja viettivät kymmeniä vuosia pääsääntöisesti oikein harmonisen oloista yhteistä elämää.

Elämäkerran äärellä ihailin sivu toisensa jälkeen myös Utrion tarmoa, rohkeutta ja työtahtia. Utrio on avannut suunsa, kun on ollut sanottavaa, ja on noussut jaloilleen myös vastapuolen ryöpytyksen jälkeen. Kaunokirjojen ja tietokirjojen lisäksi hän on myös hoitanut kunnanvaltuutetun luottamustointa ja osallistunut presidentinvaalikampanjointiin. Hän on hoitanut luottamustoimia myös lukuisissa järjestöissä. Mahtavan kannustava esimerkki!
 
En löytänyt tietoa siitä, paljonko Kaari on myynyt, mutta pidän ihmeenä jos tämä elämäkerta ei ole löytänyt tietään kirjanostajien kasseihin tai verkkokirjakaupan paketteihin. Utrion vankka lukijakunta nauttii tästä kirjasta taatusti.

torstai 4. marraskuuta 2021

30/50 HelMet-lukuhaaste 2021

Olen suorittanut jo kolmatta vuotta HelMet-lukuhaasteita. Näihin jää hyvällä tavalla koukkuun!
 
Vuoden 2021 kuormitus näkyy siinä, etten usko saavani lukuhaastetta valmiiksi, kun eletään jo marraskuuta. 30 kirjaa on kyllä tullut täyteen, joten on pienen väliaikakatsauksen aika! Katsotaan jos 40 kirjaa saisi täyteen ennen kuin vuosi vaihtuu.

Lukuhaasteen sivuilta löytyy valmis seurantataulukko, jota täyttämällä saa upeita käppyröitä. Ensimmäinen havaintoni on, että sivumäärätavoitteeni, 10 000 sivua, saan todennäköisesti täyteen. Olen lukenut yhteensä 8846 sivua tähän mennessä.


Olin rehellisesti yllättynyt kun tajusin lukeneeni enemmän tieto- kuin kaunokirjoja tänä vuonna. Kaunokirjallisuus on aina ollut minulle tärkeämpää. Ehkä pandemia-aika on tehnyt sen, että olen kaivannut luettavakseni jämäköitä ja rauhallisia faktoja? Itse arvelen etsineeni luettavaksi ennen kaikkea mielenkiintoisia aiheita ja kenties niitä on sitten hieman enemmän löytynyt tietokirjahyllyistä.
 

 
 
Kirjailijoiden sukupuolijakauma sen sijaan ei yllätä: naisten kirjoittamia kirjoja tulee luettua enemmän.



Kustantamojakaumasta voin todeta, että suurkustantaja Bonnierin valikoima näkyy vahvasti, koska sekä Tammi että WSOY ovat osa Bonnieria. Kuitenkin kustantamovalikoima on ilahduttavan laaja, joka osin selittyy kuitenkin sillä, että olen lukenut kirjoja myös englanniksi, ja kansainvälisissä kustantamoissa valikoimaa piisaa.
 
 

 
Ja tässäpä tähänastinen listani. Linkitän bloggauksen, jos olen sellaisen kirjoittanut. 
 
1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa           

Alan Moore - Dave Gibbons: Vartijat

 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Minna Rytisalo: Rouva C.

 3. Historiallinen romaani            

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan        

Trevor Noah: Laiton lapsi
 
Ystävä lainasi tämän luettavaksi. Vetävästi kirjoitettu lapsuuskuvaus Etelä-Afrikasta, jossa traagiset tapahtumat suodattuvat värikkään huumorin kautta. Kirjasta huomaa, että kohderyhmänä ovat ensisijaisesti yhdysvaltalaiset lukijat - paikoin Etelä-Afrikan asioita selitetään hieman opettavaiseen sävyyn. Noah on lyönyt itsensä läpi yhdysvaltalaisena koomikkona. Tutustu kirjaan Atenan sivuilla.

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan   

Jani Saxell (toim.): Parasta katseluaikaa

Suomalaisia kirjailijaesseitä viime vuoden suosituimmista tv-sarjoista. Epätasaisuus - esseekokoelmien yleisin vika - näkyy tässäkin. Mutta esimerkiksi Johanna Sinisalon ja Miina Supisen esseet jäivät hyvänä mieleen. Sen sijaan Game of Thronesin kaikkia vivahteita ei mielestäni analysoitu tarpeeksi Mike Pohjolan esseessä. Tutustu kirjaan WSOY:n sivuilla.
 
6. Kirja kertoo rakkaudesta        

Katriina Järvinen & Laura Kolbe: Sopivia ja sopimattomia; lempi, luokka ja suomalainen parisuhde
 
Kahden tutkijan kiinnostava teos luokkaerojen vaikutuksesta parisuhteeseen. Koska "luokka" tuntuu olevan kovin taka-alalle häivytetty sana nykyään, saa kirja lisämausteensa siitä, että haastatellut pohtivat todellisia ja kuviteltuja luokkaeroja arjessaan. Taisin jonottaa kirjaa HelMet-kirjaston jonossa kahden vuoden ajan, eli kiinnostusta teemaan kyllä on. Tutustu kirjaan Kirjapajan sivuilla.

7. Kirjassa on kaveriporukka      

Dolly Alderton: Kaikki mitä tiedän rakkaudesta

Omakohtaisia muisteloita ja havaintoja ympäröivästä yhteiskunnasta kolumnimaiseen tyyliin. 1990-luvulla aikuistuneille naisille tässä on varmasti samastumispintaa. Vetävä tyyli ja paikoin riipaisevia tarinoita. Tutustu kirjaan WSOY:n sivuilla.

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Nobel-voittajan teos. Lukiessa ymmärtää, mistä hyvästä Nobel on tullut. Järisyttävä teos, jonka uskon jäävän pysyvästi mieleeni. Kollaasiromaanissa Neuvostoliiton riveissä taistelleet naiset muistelevat toista maailmansotaa. Tutustu kirjaan Tammen sivuilla.  
 
9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella         
 
Samuli Suomalainen: Kevään ajoilta. Jutelmia

Sain tästä kirjasta vinkin Pietarinsuomalaisista. Kirjassa on lyhyitä novelleja, joissa pietarinsuomalainen arki herää eloon. Suosittelen, jos pietarinsuomalainen historia kiinnostaa. Lataa kirja Project Gutenbergista.
 
13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin                           

Vanessa Kairulahti - Karolina Kouvola: Helsingin henget

Kirjaston kotiseutuhyllystä napattu teos, johon on koottu kiehtovia kummitustarinoita Helsingistä. Erityisesti teattereissa on oltu kovia kummittelemaan. Kirjan perusteella voisi tehdä henkiaiheisia kävelyretkiä Helsingissä. Tutustu kirjaan SKS:n sivuilla.

14. Kirja on osa kirjasarjaa         

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?


15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi      

Ada Calhoun: Why We Can't Sleep

16. Kirjassa eletään ilman sähköä           

Jesper Huor: Talebaneja odotellessa

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi    

Andrew Morton: Diana - Her True Story

Katsoin kesällä The Crownin neljännen tuotantokauden ja sen innoittamana halusin lukea prinsessa Dianasta kirjan. Alun perin 1990-luvulla ilmestynyt teos on muuttunut vastaanottajien silmissä skandaalimaisesta kohukirjasta rehelliseksi dokumentiksi. Aika surullinen olo kirjasta kuitenkin jäi - Dianaa voi pitää suorastaan naisvihan uhrina. Tutustu kirjaan Viva Booksin sivuilla.

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki   

Rosa Meriläinen: Hyvät miehet ja herrat!
 
Ystävän lainaama kirja täynnä ihanan feministisiä puheita miehille. Toivottavasti miehet lukevat tätä kirjaa ahkerasti! Tutustu kirjaan Teoksen sivuilla.
 
26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa           

Virpi Miettinen: Tuhma prinsessa

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä     

Noora Jokinen: Aikuinen nainen ratissa
 
Sain ystävältä lahjaksi täsmäkirjan, sillä olen vuoden aikana palannut pitkästä aikaa auton rattiin ja olen kartuttanut ajotaitojani vaiheittain. Mainio täsmäteos kaikille muillekin, jotka haluavat kartuttaa itseluottamustaan ajajina. Tutustu kirjaan Atenan sivuilla.

33. Kirjassa opetetaan jokin taito                          

Frida Ramstedt: Tyylikäs koti

Sisustusbloggaajan hehkutettu opas, joka kuitenkin jätti vähän tyhjän jälkimaun. Kirjasta jäi mieleen, että koriste-esineitä kannattaa ryhmitellä parittomiksi joukoiksi. Tutustu kirjaan Tammen sivuilla.

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut        

Reese Ryan: Waking Up Married
 
Reese Ryanista on tullut uusi suosikkini mitä romanttiseen viihteeseen tulee. Waking Up Married ei pettänyt vaan tarjosi huumaavaa todellisuuspakoa. Tutustu kirjaan kirjailijan sivuilla ja katso traileri.

36. Kirjassa liikutaan ajassa        

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa          

Saara Turunen - Petra Maisonen: Suurteoksia

41. Kirjassa matkustetaan junalla                          

Jennifer Weiner: That Summer

Jennifer Weinerin kirjat tuntuvat nykyään jakautuvan täysosumiin ja pakkopullaan. Tämä oli valitettavasti enemmän jälkimmäistä: hieman pitkitetyn ja keinotekoisen oloinen tarina naisesta, joka kantaa menneisyyden raskasta taakkaa. Tutustu kirjaan Simon and Schusterin sivuilla.
 
42. Satukirja                   

Eduard Uspenski: Alas Taikavirtaa

Vanha lapsuuden suosikki uusintaluvussa. Mahtava kuvitus ja hieno suomennos ovat nautittavia edelleen, samoin venäläisen kansanperinteen ainekset. Tutustu kirjaan Helmet-kirjaston sivuilla.

44. Kirjassa on reseptejä                           

Tiitu Takalo: Memento mori

Upea sarjakuvaromaani terveyden menettämisestä ja  hitaasta paluusta takaisin arkeen. Tutustu kirjaan WSOY:n sivuilla.
 
45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Korkeatasoinen ruotsalaisromaani, joka persoonallisuudellaan jää mieleen. Aion lukea muitakin Stridsbergin teoksia. Tutustu kirjaan Tammen sivuilla.

47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Liane Moriarty: Apples Never Fall


50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä        

Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Ada Calhoun: Why We Can't Sleep

Kansi: Grove Press.
If Gen X women are haunted by a vague feeling that things are terrible and might not get better, it could be the U-curve. It could be perimenopausal depression. It could be temporary, situational stress. It could be a feeling left over from childhood that the other shoe is about to drop. And it could be the pressure of decision making.

Freelancertoimittaja Ada Calhoun kirjoitti vuonna 2017 jutun X-sukupolven naisista Oprah.com -sivustolle. Artikkelista tuli viraalihitti, jota kohderyhmään kuuluvat naiset jakoivat sosiaalisessa mediassa valtavia määriä. Itse taisin olla liian kiireinen omassa elämässäni eikä teksti sattunut tuolloin silmiini, mutta jonkin mutkan kautta päädyin lukemaan juttua tänä vuonna.

Kirjassaan Why We Can't Sleep: Women's New Midlife Crisis Calhoun käsittelee laajemmin ja perusteellisemmin artikkelin teemoja. Kirja ei ole nukkumisopas, vaan käsittelee sitä, miten tämän päivän 40-50-vuotiailla yhdysvaltalaisnaisilla oma arki on monin tavoin vaativampaa kuin aiemmilla naissukupolvilla. Ja miksi nämä naiset usein pyytelevät anteeksi sitä, että kehtaavat valittaa, heillähän on kaikki hyvin. Monet teemat ja havainnot sopivat loistavasti Suomeenkin, vaikka erot maiden lähihistoriassa ja yhteiskunnassa toki vaikuttavat eri tavoin.

Tämän kirjan lukeminen muistutti valaistuksen kokemista. Olen toki samanikäisten ystävättärieni kanssa usein jutellut siitä, miten ihmeessä meistä monella onkin niin vahva hampaat irvessä suorittamisen tarve. Miksi monet kuittaavat viiltävällä sarkasmilla vaikeudet ja kätkevät heikot puolensa, aivan kuin eivät haluaisi haavoittua yhtään lisää. Miksi olemme sitkeitä jyriä, jotka eivät aina ymmärrä, miksi paljon nuoremmat naiset ovat jo kokeneet pari kolmekin burn outia, kyllähän sisulla pötkii pitkälle ja ei se ole kuin itsestä kiinni?

Sukupolvien luokittelu on tällä viikolla ollut erityisesti pinnalla pääministeri Marinin boomer-vitsailun vuoksi, mutta muuten en ole törmännyt mitenkään erityisen syvällisiin analyyseihin suomalaisesta X-sukupolvesta. Netistä löytyvät artikkelit tuntuvat oleva hätäisiä käännöksiä englanninkielisistä jutuista. Helmet-haku antaa sentään kirjatuloksia: esimerkiksi Työelämän sukupolvet ja muutoksissa pärjäämisen strategiat vaikuttaa lukemisen arvoiselta.

No mitkä asiat sitten ovat X-sukupolven naisille erityisen kuormittavia? Esimerkiksi se, että keskimääräinen synnytysikä on noussut, jolloin vaihdevuosia lähestyessään nainen on yhä useammin pienten lasten vanhempi ja hoivavastuussa ikääntyneistä vanhemmistaan. Tai nainen on lapseton sinkku, jolta on udeltu vauvauutisia yli 20 vuoden ajan. Ja kun nelikymppisenä pitäisi kyetä ottamaan huikeita uraloikkia ja etenemään keskiportaan kautta johtajan tehtäviin, ei tämä olekaan yhtä helppoa kuin ennen, koska viimeisten vuosikymmenien aikana yritysmaailmassa on kevennetty organisaatiorakenteita - eli annettu väliportaan pomoille kenkää ja jätetty tyhjät paikat täyttämättä. Tai sosiaalisen median kautta peilaa itseään ja omaa elämäänsä muihin ja joutuu sitä enemmän kokemaan riittämättömyyden tunteita, mitä enemmän kauniita kuvia somesyöte tulvii.

Calhoun kieltäytyy jakelemasta liikoja neuvoja, koska hänen mukaansa naiset saavat muutenkin aivan liikaa ohjeita, vaatimuksia ja painetta tehdä asiat toisin tai olla toisenlainen. Muutaman vinkin kirja kuitenkin tarjoilee: elämänlaatu nousee, jos vähentää sosiaalisen median käyttöä, alkoholin käyttöä, luo hyviä naisverkostoja ikäistensä kanssa ja etsiytyy hyvän gynekologin pakeille vaihdevuosia odotellessaan. Tärkein kirjasta välittyvä sanoma kuitenkin on, että ne monelle tutut paineet eivät välttämättä olekaan vain oman pään sisällä syntyneitä tai liiallisesta omasta perfektionismista johtuvia - koko lähihistoria on muovannut X-sukupolvesta huolestuneita kyynikkoja, jotka tuntevat joutuvansa kantamaan aivan liikaa vastuuta aivan liian vähillä kiitoksilla. Toisaalta, tällainen "kohta taivas putoaa niskaan" -asenne on ollut yllättävän hyvä koronapandemian aikana, koska pessimismiin taipuvaiset ja suorittamaan tottuneet X-sukupolven naiset ovat enimmäkseen selvinneet tästäkin vastoinkäymisestä.

Sisaruuden ja naisten välisen yhteisöllisyyden nimissä suosittelen tätä kirjaa jokaiselle X-sukupolven naisille. X-sukupolvi määritellään yleensä 1960-luvun loppupuolen ja 1980-luvun alun välisenä aikana syntyneisiin.
 

lauantai 16. lokakuuta 2021

Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Hämeenlinnassa oltiin 28. päivänä vielä odottavalla kannalla. Arvi A. Karisto kirjoitti päiväkirjaansa: "Näyttää kuin Hämeenlinnan ominainen rauhallisuus ei pääsisi häiriytymään, vaikka tiedetään, tai paremmin aavistetaan muualla jotain ihmeellistä tapahtuvaksi."
 
Näin Ilkka Teerijoki siteeraa hämeenlinnalaista kustantajaa ja kaupunginvaltuutettua Arvi A. Karistoa, joka piti päiväkirjaa Suomen sisällissodan aikana. Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918 sai alkunsa Teerijoen luentosarjasta. Kirja voitti Vuoden kotiseututeoksen palkinnon vuonna 2018.
 
Mediassa kirjoitettiin paljon sisällissodasta vuonna 2018 ja alan tuntea lyhyen mutta julman sisällissodan vaiheet kohtuullisen hyvin. Tällainen syväsukellus sisällissodan vaiheisiin rajatulla maantieteelliseellä alueella oli todella kiinnostavaa luettavaa. Hämeenlinna säästyi pitkäkestoisilta sotatoimilta, mutta erityisesti vankileirit välittömästi sodan jälkeen jättivät jälkensä. Samoin useat sodan huomattavimmista taisteluista käytiin Hämeenlinnan lähistöllä siinä vaiheessa, kun valkoiset olivat vallanneet Tampereen ja punaiset yrittivät pakoon Pietaria kohti. Esimerkiksi punaisiin kuuluneen Valkeakosken naiskaartin - josta Anneli Kanto on kirjoittanut huikean romaaninsa Veriruusut - muistomerkki sijaitsee Hauholla. 
 
Teerijoki kirjoittaa hieman kuivakasti mutta jäsennellysti ja selkeästi. Erilaisia tilastotietoja löytyy kiitettävästi, esimerkiksi listat sodan jälkeen kerätystä takavarikoidusta omaisuudesta ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjan hieno kuvitus vie teoksen tavanomaista historiikkia paljon korkeammalle tasolle. Teerijoki kiittää Hämeenlinnan kaupunginmuseota ja museonjohtaja Tuulia Tuomea kuvamateriaalista. Monet kuvista ovat kirjakauppias Enok Rytkösen ottamia. Myös valokuvaaja Evelina Stierin kuvia on paljon.

Kirja vilisee kiinnostavia ja usein traagisia ihmiskohtaloita. Millainen ihminen mahtoi olla hauholainen 18-vuotias palvelijatar Iida Laaksonen, joka sai sodan jälkeen kahdeksan vuoden tuomion? Tai renkolainen sekatyöläinen Iida Hakala, joka sai 12 vuoden tuomion? Entä millainen oli pastorin rouva Helenius, joka vapunpäivänä allekirjoitti vetoomuksen, jossa pyysi kymmenelle Lepaan tilalla työskennelleelle mahdollisimman lievää rangaistusta pitkän ja moitteettoman palvelusuran vuoksi?

Lähde- ja kirjallisuusluettelo on pitkä ja tapahtumapaikkojen perusteella voisi lähteä tutkimaan sodan jälkiä omin päin. Kirjan kustantanut Hämeenlinna-Seura ry. on tehnyt hienoa työtä paikallishistorian julkaisemisen eteen. Lainasin tämän kirjan kirjastosta, mutta luettuani kirjan kävin ostamassa oman kappaleen. 

perjantai 8. lokakuuta 2021

Liane Moriarty: Apples Never Fall

Kansi: Henry Holt and Co.
"Helping police with their investigations," murmured Teresa Geer as she carefully cut out article from that day's paper with the big kitchen scissors, as was her habit, even though her children teased her for it. It was strange how everyday habits like clipping newspaper articles had suddenly become antiquated.
 
Vuoden mittaan stressiä on välillä pukannut siihen malliin, etten ole aina jaksanut kunnolla keskittyä edes lukemiseen. Kun huomasin, että monivuotinen suosikkikirjailijani Liane Moriarty on ihan äsken julkaissut uuden kirjan, napsuttelin ostoksen saman tien Kindle-lukulaitteeseeni ja heittäydyin kirjan vietäväksi.

Moriartyn kaksi edellistä kirjaa, Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista  (alkukielellä Nine Perfect Strangers) ja Tavalliset pikku pihajuhlat (alkukielellä Truly Madly Guilty) olivat ihan ok luettavaa. Kumpaakin teosta vaivasi kuitenkin lievä väkinäisyys, vähän kuin kirjailija olisi puristanut mailaa pikkuisen liikaa teoksia työstäessään. Apples Never Fall oli näihin verrattuna mahtava täysosuma - Moriartya parhaimmillaan.

Kirja kertoo Delaneyn perheestä, jonka elämä on pyörinyt tenniksen ympärillä. Perheen äiti, seitsemänkymppinen Joy katoaa ja hänen neljä aikuista lastaan huolestuvat. Perheen isällä, Stanilla vaikuttaa olevan jotain salattavaa.

Kirja käsittelee tunnistettavasti perhesuhteita, sisaruussuhteita, rakkaussuhteita ja ystävyyssuhteita. Moriarty annostelee loistavasti ihmismielen pimeää puolta mukaan tarinaan. Edes Sydneyn keskiluokkaisissa kulisseissa kaikki ei ole pelkkää auvoa - jos verhoa raottaa, voi onnellisen arjen raoista löytää petoksia, valheita, julmuutta ja surua.

Moriarty osaa rakentaa todella vetävän ja koukuttavan juonen ja ahmin kirjan sellaista tahtia, että ihan harmitti kun kirja loppui. Olisin voinut olla uppoutuneena kirjan maailmaan vaikka kuinka kauan. Kiitos kirjasta, Liane Moriarty!

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Jesper Huor: Talebaneja odotellessa

Kansi: Into Kustannus.
Miten tahansa, kun sota on viiden tai kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ohi, Keski-Aasiaa hallitsee Kiina, ei Yhdysvallat, EU eikä Venäjä.

Näin kirjoitti toimittaja Jesper Huor kirjassaan Talebaneja odotellessa, joka ilmestyi Ruotsissa vuonna 2010 ja Suomessa vuonna 2011. Huor matkaili Afganistanissa vuonna 2009 ja haastatteli niin paikallisia kuin ulkomaalaisiakin. 

En ole varmaankaan ainoa, joka viime aikoina on halunnut laajentaa ymmärrystään Afganistanista. Talebaneja odotellessa tarjosi erinomaisen katsauksen Afganistanin nykyisestä tilanteesta ja siinä valaistaan niitä lähihistorian tapahtumia, jotka ovat johtaneet Talebanin valtaannousuun. Monet Huorin arviot Afganistanin suunnasta osuvat nyt, vuonna 2021, kipeän oikeaan. Yhdysvallat liittolaisineen ei pystynyt juurruttamaan demokratiaa Afganistaniin. Perinteiset heimokulttuurit eivät halunneet ottaa vastaan länsimaista ajatusmaailmaa. Talebanit rakensivat pitkäjänteisesti varjoyhteiskuntaa ja monet tavalliset afganistanilaiset tukivat mieluummin talebaneja kuin korruptoitunutta, ulkomaalaisten tukemaa virallista hallintoa.
 
Toisaalta, monet Huorin tapaamista afganistanilaisista olivat vuonna 2009 melko hyvässä vauhdissa henkilökohtaisen yksilönvapauden rakentamisessa: nuoria naisia opiskeli yliopistoissa, keski-ikäisiä ja vanhoja naisia toimi viranhaltijoina tai koulujen johtajina, nuoret miehet olivat saattaneet vaihtaa tiukan islamintulkinnan huomattavasti väljempään uskonnolliseen ajatteluun. Näille uuden ajan afganistanilaisille Talebanin paluu valtaan on varmasti ollut karmea pettymys, hengenvaarallinen takaisku.

- Neuvostosotilaat olivat miehiä verrattuna amerikkalaisiin, todellisia sotilaita. He taistelivat kuin sudet, viimeiseen veripisaraan. He partioivat kaikkialla eivätkä piiloutuneet tukikohtiinsa. 
 
Näin muistelee menneitä Huorin haastattelema tohtori Shershah Yousafzai. Neuvostoliitto soti Afganistanissa vuosina 1979-1989 ja lopulta vetäytyi, aivan kuten amerikkalaiset tänä vuonna. Mitään syvällistä maantiedon oppituntia Huor ei kirjassaan anna, mutta jo yleiskuvan perusteella ja internetin karttoja ja kuvia tutkimalla vaikuttaa selvältä, että afganistanilainen maasto on maan paras suoja ulkovaltojen valloitusyrityksiä vastaan. Vaikka syrjäiset vuoristokylät voisi yksittäisinä operaatioina valloittaa, miten ihmeessä niihin voisi juurruttaa kokonaan uudenlaisen yhteiskunnan? Huor kuvaa esimerkkejä pieleen menneistä avustusoperaatioista. 

Kirja on täynnä erikoisia ja mieleenpainuvia ihmiskohtaloita ja ymmärrykseni Afganistanin historiasta, kulttuurista ja politiikasta kasvoi tämän luettuani. Vaikka kirjassa kuvatut tapahtumat ovat usein synkkiä, mahtuu huumoriakin mukaan, paikoin tosin tahatonta. Näin Huor kuvaa kohtaamistaan panjshirilaisen jihadistin Abdul Manan Siddiquen kanssa:

- Lisäksi Ruotsilla ja Afganistanilla on yksi yhteinen asia: me molemmat olemme taistelleet venäläisiä vastaan. Olemme aseveljiä, sinä ja minä, hän sanoo, katsoo minua kuin olisin henkilökohtaisesti taistellut keisarin Venäjää vastaan.
 
- Niin, ruotsalaiset olivat kovia taistelijoita... joskus kauan sitten, sanon samalla kun yritän muistella, milloin Pultavan taistelu käytiin ja olisiko siitä jotakin kiinnostavaa sanottavaa.
 
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat hieman parantaa yleistietoaan Afganistanin historiasta ja nykyhetkestä.
 
Käännöksestä
 
Suomentaja Riikka Toivonen on kääntänyt kirjan hyvin. Erityisen vaativaa kielellistä kikkailua tämä teksti ei ole, vaan kirjan tyyli on reportaasimaisen selkeä. Ainoa silmään pistänyt härö on Länsi-Götanmaan jättäminen suomentamatta. Piti vähän aikaa miettiä, että missäs se Västergötland onkaan, ennen kuin hoksasin että Länsi-Götanmaahan se tietenkin on.
 

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.
Vaikka on niinkin, sanoin hänelle, että äitini, joka oli sulttaanin liwalin suria ja kokki, kertoi minulle, että Omanissa on ihmisiä, vuorilla asuvia alkuasukkaita, jotka osaavat tehdä kanasta tai kokonaisesta vuohesta aivan ennennäkemättömän aterian pelkillä kuumilla kivillä ja vain suolalla maustettuna, mutta minä en ole Omanin vuoristokansaa, en. Minä olen Halima, enkä pysty kokkaamaan juhla-ateriaa kivistä, suolasta ja tyhjästä.

Petina Gappah on nero. Ihastuin hänen tyyliinsä luettuani toukokuussa novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. Romaani Pimeydestä loistaa valo ilmestyi sekä alkukielellä englanniksi että suomeksi käännettynä vuonna 2019 ja tuoreeltaan siitä kirjoittivat mm. Lumiomena ja Kirsin Book Club

Nerokasta on se, miten kepeästi ja vaivattomasti Gappah kertoo tarinaa, johon lataa todella isoja teemoja ja ajatuksia. Pimeydestä loistaa valo kertoo tutkimusmatkailija David Livingstonen ruumiin kuljettamisesta sisämaasta rannikolle. 

Jos kouluhistoriasta ei mitään muuta ole jäänyt mieleen, arvelen useimmille suomalaisille kuitenkin iskostuneen jonkinlaisen mielikuvan "löytöretkeilijöistä". Siis valkoisista eurooppalaisista miehistä, jotka purjehtivat laivoillaan Afrikkaan, Amerikkaan, Aasiaan tai Australiaan ja sitten heidän julistettiin löytäneen sitä ja tätä. Gappahin kirja sai minut pohtimaan, kuinka läpitunkevan rasistista tällainen löytöretkeilytarinointi onkaan. Olen kuullut usein väitteen, ettei Suomella ole mitään kolonialistisia rasitteita koska Suomella ei ollut siirtomaita, mutta rohkenen olla eri mieltä. Tarinat, mielikuvat, populäärikulttuurin kuvasto ja viihde ovat Suomessakin raskaasti rasitettuja kuvastolla ja mielikuvilla savimajoista, viidakoista, oppimattomuudesta jne. 

Pimeydestä loistaa valo purkaa tätä kuvastoa hyvin hienovaraisesti ja antaa näin lukijalle todella paljon pureskeltavaa. Selväksi tulee, että 1800-luvun Itä-Afrikka on ollut ihan ilman eurooppalaisia tutkimusmatkailijoitakin todella monikulttuurinen, kansainvälinen ja pitkän historian alue. Paitsi että alueella asui useita kieliä puhuvia ja eri kulttuureita edustavia afrikkalaisia kansoja, oli vuorovaikutus Arabian niemimaan ja Intian kanssa pitkää ja rikasta.

Tarinaa kertovat kokki Halima ja brittiläisen koulutuksen Intiassa saanut vapautettu orja Jacob Wainwright, joka on koulussa nimetty uudelleen englantilaisittain. Kummallakin romaanihahmolla on historiallinen esikuva. Livingstone kirjoittaa päiväkirjassaan Halima-kokistaan. Skannattua päiväkirjaa voi lukea Livingstone Online -sivustolla. Romaanissa Jacob Wainwright kirjoittaa omaan päiväkirjaansa matkakertomusta ruumiin kuljettamisesta. Jälkisanoissa Gappah viittaa oikean Jabob Wainwrightin päiväkirjan julkaisemiseen vuonna 2019. Gappah ei tätä päiväkirjaa ehtinyt hyödyntää lähdeaineistona romaanissaan, johon hän keräsi aineistoa ja teki tutkimusta parinkymmenen vuoden ajan. Oikean Wainwrightin päiväkirjasta kertoo The Guardian ja digitoitu päiväkirja on luettavissa Livingstone Onlinessa

Joskus historiallisissa romaaneissa laajamittainen taustatyö näkyy möhkälemäisinä "infodumppeina", mutta tässä ei. Pimeydestä loistaa valo on rikas, hengittävä kokonaisuus, jonne uppoaa kuin lämpimään veteen. Ja koska historialliset romaanit tyypillisesti kertovat jotain omasta ajastamme, on helppo lähteä tekemään omia johtopäätöksiä siitä, mitä kirja kertoo omasta ajastamme. Siitä, että on aika kuulla muidenkin kuin valkoisten miesten tarinoita. 

Kirja on tällä hetkellä kahdeksalla eurolla tarjouksessa Werner & Jarl -kirjakaupassa, joten äkkiä alelaaria tyhjentämään. Itse klikkailin juuri ostoskoriini samasta paikasta Gappahin Muistojen kirjan. Sen jälkeen pitääkin odottaa, että Gappahilta julkaistaisiin uutta tuotantoa. Julistaudun kahden luetun kirjan jälkeen odottavaksi faniksi.

Käännöksestä
 
Kokenut suomentaja Aleksi Milonoff on tehnyt upeaa työtä käännöksen parissa. Jacob Wainwrightin itsetietoinen ja mahtipontinen päiväkirjatyyli, jota sävyttää aivopesun kaltaisesti omaksuttu kristinusko ja englantilaisuuden ihailu, on mahtavaa luettavaa. Suulas ja itsevarma Halima-kokki nousi kuitenkin suosikikseni ja hänen rempseä puheenpartensa on Milonoffin tulkitsemana mahtavaa luettavaa. Kenties ainoan pienen ihmettelyn koin, kun hurskas Jacob viittaa Hesekielin kirjan "aasin lihaan". Jäin miettimään, olisiko "aasin elin" ollut sopivampi termi, tätä käytetään ainakin vuoden 1992 Raamatun käännöksessä.