Emily St. John Mandel: Asema 11

Kansi: Tammi.

Garrett oli ampuvinaan ritsalla metsänrajaan. "Viuh!" hän sanoi kuiskaten. Ja sitten kuuluvammin: "Kun halusin sanoa 'ystävällisin terveisin', kirjoitin vain 'yst.'"

"Niin minäkin. Ihan käsittämätöntä. Olisiko ollut aivan liian hidasta ja vaivalloista kirjoittaa 'ystävällisin terveisin'?"

Emily St. John Mandelin kirja Asema 11 oli HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän täsmävinkki kohtaan "kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa". Romaani on Mandelin kansainvälinen läpimurtoteos ja siitä on tehty myös tv-sarja Station 11. Koronapandemian läpi rämpineille kirjassa onkin paljon samastuttavaa: juonen ytimessä on maailmanlaajuinen, nopeasti leviävä ja tappava tauti, joka romahduttaa pohjoisamerikkalaisen sivilisaation.

 

Päähenkilöitä on useita, kenties tärkein on Kirsten, joka oli lapsi kun georgiantauti iski. Kirjan nykyhetkellä hän kuuluu kiertävään näyttelijäseurueeseen, joka esittää Shakespearen klassikoita. Vaeltamisessa on vaaransa, sillä kaikki kyläyhteisöt eivät hyväksy muukalaisia vierailulle.

 

Asema 11 on todella sujuvalukuinen olematta kuitenkaan höttöä. Mandel on taitava kirjailija tavalla, jota en osaa tyhjentävästi määritellä. Henkilöhahmot tuntuvat todenmukaisilta, risteilevät ihmissuhteet ovat kiinnostavia ja monet detaljit tuntuvat merkityksellisiltä. Pidin erityisesti Mirandan sarjakuvaprojektista.

 

Kirjan tunnelmassa on jotain mieleenjäävää, vaikka oikeastaan mikään aineksista ei ole mitenkään äärimmäisen persoonallinen. Mutta kaipa hyvän kirjailijan merkki onkin se, että osaa koostaa tutunoloisista aineksista jotain uutta ja raikasta.

 

Asema 11 pohtii hienovaraisesti, ei saarnaavasti, länsimaisen elämäntavan typeriä puolia. Jos pitäisi palata nollapisteeseen, osaisiko ihmiskunta olla viisaampi? 

 

Kirja sai minut myös tutkimaan karttasovelluksesta Vancouverin rannikolla sijaitsevia pikkusaaria (kiehtovia!) ja lukemaan kirjailijan haastatteluja ja henkilöhistoriaa. Saatanpa lukea Mandelin kirjoja lisääkin, jos kohdalle osuvat.

Suomennoksesta 

 

Kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka nimi on jäänyt mieleen laadun takeena. Tämäkin suomennos on kaunista, miellyttävää ja luistavaa suomea - ei tarvitse jännittää, töksähtääkö lukeminen epäluonteviin ilmaisuihin. Ei töksähdä!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Saara Atula: Retkiruokakirja

Kansi: Cozy Publishing.

Raaka-aineiden lisäksi voit kuivata kokonaisia itse valmistamiasi aterioita. Ruokien valmistaminen etukäteen kotona tietää vähän lisätyötä, mutta tällä tavalla saat sellaisiakin aterioita mukaan, jotka voivat olla turhan monimutkaisia tai jopa mahdottomia valmistaa retkellä.

 

Katselin kirjastossa ruokakirjojen hyllyä ja nappasin lainaan Saara Atulan Retkiruokakirjan. Saara Atula kirjoittaa ruokablogia nimeltä Viimeistä murua myöten. Blogi ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta kiitettävän laajan seuraajakunnan Atula vaikuttaa keränneen sosiaalisessa mediassa.

 

Retkiruokakirjan alaotsikko on Kasvisreseptejä helpoista eväistä vaellusaterioihin. Kirjan kustantaja on Cozy Publishing, jonka strategiana vaikuttaa olevan tehdä kauniita ja visuaalisia kirjoja, joiden kohderyhmänä ei ole pelkkä Suomi vaan myös englanninkielinen maailma. Tämä on toivottavasti  kannattava liiketoimintamalli.

Retkiruokakirja oli miellyttävän sujuvalukuinen, mutta merkitsen tämän silti HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 26: "Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä". Haastavuus ei johtunut kirjasta vaan aiheesta. Pidän itseäni "kevytretkeilijänä" - käyn mielelläni sienessä tai luontopoluilla kävelyllä tai lähilaavuilla makkaranpaistossa ja olen jokusen kerran elämässäni ollut ihan kansallispuistoissa rinkan kanssa ja yöpynyt teltassa tai laavuilla. Ulkoilu on mukavaa, mutta välillä on tullut mielikuva, että vaellukseen toden teolla hurahtaneet henkilöt muodostavat elitistisen sisäpiirijoukon, joiden harrastukseen kuuluu tyhmempien halveksuminen ja varustekilpailu. Onneksi Saara Atula onnistuu jossain määrin välttämään tämän stereotypian kirjassaan. Kuvat ovat toki ylimaallisen idyllisiä, mutta itse tekstin sävy on ystävällinen eikä syrjivä.

Tavoitteessaan kirja onnistuu erinomaisesti: Atulan pointtina on, että retkiruoka voi olla muutakin kuin makkaraa tai valmiita pussieineksiä. Resepteistä löytyy monipuolinen valikoima pataruokia, keittoja, leivonnaisia ja täytettyjä leipiä. Houkuttelevimmalta kokeiltavalta vaikutti palak paneer -nuotiorieska. Myös hyvät kuivatusohjeet inspiroivat. Olen omalla kuivurillani huristellut niin sieniä, hedelmiä kuin hapanjuurtakin, joten mikä ettei voisin kokeilla lämpimien aterioidenkin kuivaamista. Ruokatermoskin löytyy, joten kuivatun aterian ennastaminen (mainio sana!) sujuisi varmasti helposti.

Olen todennut, että hyvät keittokirjat kannattaa omistaa - silloin reseptien lueskelu ja kokeilu onnistuu koska tahansa. En välittömästi rynnistä kirjakauppaan Retkiruokakirjaa ostamaan, mutta laitan sen kyllä henkiselle muistilistalleni - kirjan ohjeet ja vinkit sopivat niin sienessä piipahtamiseen kuin mahdollisille pitemmille maastoretkille.

 

Lue myös nämä:
Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kansi: Piia Aho / Otava.

Sain Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia  kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Mutta ei tuolla kaikella mitään väliä ole. On turva, on mies joka pitää huolta. Joka kertoo auliisti missä kulkee ja milloin on tulossa, ei katkokävele vastaan aamutuimaan jokin rämekettana käsipuolessaan

 

En koe olevani mikään uutuuskirjojen kyttääjä, mutta Katja Ketun uuden romaanin ilmestymistä kyllä kyttäsin. Ketun Kätilö oli kansainvälinen läpimurto 12 vuotta sitten. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Rose on poissa jäi mieleen päräyttävän hienona teoksena, mielestäni Ketun parhaana.

 

Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen romaani, mutta luojan kiitos sitä ei kutsuta esittelytekstissä autofiktioksi (minulla on jonkinlainen yliherkkyys autofiktio-termiä ja lajin kehnoimpia edustajia kohtaan). Kirjassa on kaksi tasoa, joista toisessa seurataan 1900-luvun alkupuolella elävän Eevan vaiheita ja toisessa nykyhetkeä, Kirjailijan ja hänen kotiinsa tupsahtavan yliluonnollisen kissan vaiheita.

 

Pidän historiallisista romaaneista ja pidän murteen käytöstä kirjoissa. Sen sijaan en erityisemmin välitä romaaneista, joissa kuvataan kirjailijan vaikeuksia kirjoittaa kirjaa. Erään kissan tutkimuksissa minut yllätti se, että pidin huomattavan paljon enemmän nykyhetkeen sijoittuvasta kirjailijakuvauksesta kuin historiallisista osuuksista. Esitän muutaman perustelun.

 

Fantastinen Pohjois-Suomi

 

Jo kirjan alkusivuilla syntyy mielikuva, että Eevan osuudet sijoittuvat Kuhmoon: tekstissä mainitaan niin rönttöset, perukka kuin Lentuakin. Samassa yhteydessä mainitaan myös kivestä tehty raatihuone. Koska sellaista ei Kuhmosta löydy - lähin raatihuone on Kajaanissa sadan kilometrin päässä ja se on tehty puusta - piti lukijana asennoitua siihen, että mihinkään ultrarealistiseen historialliseen romaaniin Kettu ei pyri. Tätä vahvistaa se, että henkilöt puhuvat lapin murretta, eivät kainuun murretta. Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, lapin murre taas peräpohjalaisiin murteisiin ja niissä on perustavanlaatuinen ero, vaikka yhteisiä piirteitä ja yhteistä sanastoa löytyy. Myös jotkut maantieteelliset mittasuhteet ja etäisyydet tarinassa ihmetyttivät.

Muistan kuitenkin lukeneeni kritiikkiä siitä, miten rasittavaa on, kun lukijat vaativat historiallisilta romaaneilta liiallista faktuaalista uskottavuutta. En siis käy sitä nyt itsekään vaatimaan. Tuntuu siltä, että Kettu on luonut eräänlaisen eksotisoidun fantasia-Pohjois-Suomen ensisijaisesti urbaaneja tai kansainvälisiä lukijoita ajatellen. 

Eeva itse on hieman etäiseksi jäävä naishahmo, vaikka hänessä on paljon samaa kuin Kätilön Villisilmässä. Pienen saaren karussa arjessa kiinnostavimmiksi aineksiksi minulle nousevat yliluonnolliset hahmot, kuten kummitteleva hevonen, sekä Eevan tietämys loitsuista ja luonnonyrteistä. Suomen historian vaiheet jäävät vähän luettelomaisiksi. Ajankohtaisuutta löytyy rajan ylittämisen teeman kautta: tätä kirjoittaessa Suomen uutisissa kirjoitetaan herkeämättä Venäjän hybridivaikuttamisesta eli siitä, miten venäläiset ohjailevat kolmansien maiden maahanmuuttajia Suomen rajanylityspaikoille.

Keskenmenon kokonaisvaltaisuus

 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Kirjailija saa keskenmenon. Kuvaus keskenmenosta ja sen aiheuttamasta järkyttävästä surusta on ehkä paras lukemani. Kirjailijan hahmon kuvataan olevan hedelmällisen ikänsä loppusuoralla ja toive lapsesta hiipuu kokonaan viimeisimmän keskenmenon myötä. Monelle nykynaiselle lienee tuttu tunne siitä, että biologinen kello kolkuttaa lujaa ja äidiksi tulemisen mahdollisuudessa peräseinä näkyy jo. Millaisilla eväillä elämää voi rakentaa eteenpäin, jos pitää keski-ikäisenä pystyä käsittelemään lapsettomaksi jääminen? Näiden tunteiden kuvaamiseen Ketun hurja, värikylläinen, rönsyilevä ja heittäytyvä tyyli sopii erinomaisesti.

 

Yliluonnollinen kissa on mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saada keveyttä ja tuoreutta. 

Ketun tuotannon kärkeen Erään kissan tutkimuksia ei kiilaa, mutta se on ilahduttava ja tervetullut jatke Ketun kaunokirjalliselle tuotannolle. Räväkkyys ja naisen voiman korostaminen teki minulle lukijana hyvää.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)
Katja Kettu: Piippuhylly

Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Kansi: Lauri Kortelainen / Like.

Sensuroitujen ja jopa täysin vääristeltyjen tietojen varassa hän oli seurannut alhaisen ideologisen horjutuskampanjan käynnistämistä ja vielä äskettäin vakiintuneina pidettyjen poliittisten periaatteiden kyseenalaistamista. Stalin ja hänen seuraajansa olivat ottaneet kierolla tavalla omikseen Lev Davidovitšin itse julki tuomia lauseita ja ajatuksia sekä toteuttaneet juuri sellaisia ohjelmia, joiden esittämisen tähden häntä oli vainottu ja lopulta erotettu puolueesta.

 

Leonardo Paduran Mies joka rakasti koiria kiinnitti huomioni viime keväänä Hesarin arvion perusteella. Ehdin jo kuitenkin hieman unohtaa kirjan, kunnes se palautui mieleen ja kävin lainaamassa kirjan kirjastosta. Yli 600-sivuinen kuubalaisromaani Lev Trotskista ja 1900-luvun reaalisosialismista ei välttämättä ole kaikkien heiniä, mutta minulle tämä kirja sopi kuin nenä päähän. Tänä vuonna lukemistani kirjoista tämä menee parhaiden joukkoon. Vinkkaan myös Anun ihmeelliset matkat -blogiarviosta ja Kirjastotäti vinkkaa -videoarviosta.

Leonardo Padura on pitkän linjan kuubalaiskirjailija, joka on kerännyt kirjallisuuspalkintoja ja suosiota niin espanjankielisillä kuin englanninkielisillä kirjamarkkinoilla. Mies joka rakasti koiria, runolliselta espanjankieliseltä nimeltään El hombre que amaba a los perros ilmestyi alkukielellä vuonna 2009 ja se on ensimmäinen Paduralta suomennettu kirja.  Kirjan suomensi Jyrki Lappi-Seppälä ja suomennostyötä ovat tukeneet FILI - kirjallisuuden vientikeskus, Otavan Kirjasäätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Työväen sivistysrahasto. Kiitos heille kaikille!

Arvioin, että tavanomaiseen yleissivistykseen kuuluu osata nimetä Lenin ja Stalin, mutta jos Trotskin nimi ja elämänvaiheet eivät ole tuttuja, se ei ole ihme.  Mies joka rakasti koiria kertoo monin tavoin siitä, miten Stalin halusi kirjoittaa historian uusiksi ja pyyhkiä itselleen epämieluisten ihmisten ja tapahtumien tiedot pois niin ihmisten muistista kuin kirjoitetusta historiasta. Historiallisia romaaneja pidetään usein kirjoitushetkensä allegorioina eikä tarvitse kauaa miettiä, kuka tai ketkä nykyisistä hallitsijoista pyrkivät Stalinin lailla manipuloimaan historiaa ja tuhoamaan toisinajattelijat.

Stalinille ja Venäjän nykydiktaattorille yhteistä on myös makaaberilla tavalla dramaattisten murhien järjestäminen. Ramón Mercader murhasi Trotskin iskemällä häntä jäähakulla päähän. Tämä knoppitieto on tullut vastaan mm. tietokilpailukysymyksenä. The Guardian kirjoitti vuonna 2017 jäähakun löytymisestä ja myyntiin asettamisesta.

Jälkisanoissaan Padura korostaa teoksensa olevan fiktiivistä kaunokirjallisuutta, joten tätä kunnioittaakseni en vetäise tähän mitään Wikipedia-yhteenvetoa Lev Trotskin vaiheista. En myöskään pysty arvioimaan, missä asioissa Padura on nojannut tiiviisti faktoihin ja missä käyttänyt kirjailijan luomisvapautta – on selvää, että Padura on paljon enemmän perehtynyt Trotskin ja hänen murhaajansa, Ramón Mercaderin, vaiheisiin kuin minä. Mutta kirjassa vilisee niin kiehtovia hahmoja ja niin erikoisia käänteitä, että se oikein houkuttelee googlaamaan lisätietoja historiallisista henkilöistä. Esimerkiksi Caridad Mercader ja África de las Heras kävisivät sellaisenaan romaanipäähenkilöiksi.

Romaanissa on monta kertojanäkökulmaa ja tasoa ja siitä löytyy useampikin mies, joka rakastaa koiria. Kehyskertomus sijoittuu Kuubaan. Kirjailijana epäonnistunut Ivan tapaa merenrannalla miehen, jolla on mukanaan poikkeuksellisen upeita koiria ja joka kertoo erikoista tarinaa Trotskin salamurhasta. Trotski itse toimii päähenkilönä toisessa aikatasossa ja lukija kokee hänen maanpakolaisvuotensa, jotka päättyvät Meksikoon. Kolmannella tasolla seurataa Mercaderin elämänvaiheita.

Kirjaa luonnehditaan ”vetäväksi lukuromaaniksi” ja ”trilleriksi” ja pidän sitä varsin sujuvalukuisena itsekin. Arvioin kirjaa kuitenkin lukuromaania syvällisemmäksi: Paduralla on isoja ja painavia teemoja, joita korostaa se, että kehyskertomus sijoittuu Kuubaan. Länsimaisesta näkökulmasta kirjoitetut Venäjää tai Neuvostoliittoa koskevat romaanit sortuvat usein eksotisointiin tai romantisointiin. Kuuba oli ja itse asiassa on edelleen kommunistinen maa, joten kirjassa kuvattu sosialistinen absurdeja mittasuhteita saava arki toimii erinomaisena peilinä Neuvostoliiton varhaisvaiheisiin. Padura peilaa yksilöä ja yhteisöä, ihanteita ja kyynisyyttä, totuutta ja valhetta, tarkoitusta ja keinoja…

 

Hauskana yksityiskohtana mainitsen lumen ja jään kuvaukset, jotka paikoin tuntuivat vähän hassuilta - selvästi Padura on enemmän kotonaan kuvatessaan lämpimiä hiekkarantoja. Ei-venäläiselle ei kuitenkaan ole helppoa kirjoittaa uskottavia Venäjälle sijoittuvia venäläiskuvauksia ja tässä Padura onnistuu mahtavasti.

Kirjassa on mukana väkivaltaa, mutta ei itsetarkoituksellisena mässäilynä. Pidin kovasti myös siitä, että teos ei ole väkinäisen koukuttava vaan rauhallisen perusteellinen, olematta kuitenkaan junnaava. Ainoa miinus (taas kerran) tulee siitä, että naiset on kuvattu turhan yksioikoisesti. Värikkäät ja kiehtovat naishahmot typistyvät välillä pelkiksi äideiksi tai huolehtiviksi vaimoiksi tai kauniiksi haaveiden kohteeksi. Selväksi tulee sekin, että mikään ei voi olla kamalampaa kuin olla ruma ja tylsä nainen.

 

Mieshahmojensa kohdalla Padura kuitenkin onnistuu näyttämään sen, miten ihmissielussa hyvä ja paha elävät usein rinta rinnan ja yhtä aikaa. Kirjan maailmankuva on täynnä pahuutta: sotia, murhia, teloituksia, salamurhia eikä yksittäisen ihmisen hengellä tunnu olevan mitään arvoa. Mutta paatuneellakin murhaajalla voi olla jonkinlainen arvomaailma tai idealismin kipinä. Ja jos se on ehtinyt sammua, voi olla että kyydistä ei voi silti hypätä.  

 

Mietin, että kirjan nimi voi kertoa myös siitä, että juuri kukaan kirjan henkilöistä ei rakasta ihmisiä. Osa ajattelee, ainakin teoriassa, pyrkivänsä ihmiskunnan parhaaseen, mutta käytännön lähimmäisenrakkautta ei juuri löydy. Koiria voi kyllä rakastaa.

Arvelen, että tätä kirjaa jään pohdiskelemaan ja pureskelemaan pitkäksi aikaa. Padura on melkoinen mestari, sillä kirjan maantieteellinen kattavuus on todella laaja ja ajallinen kattavuus noin sata vuotta. Lisäksi kirja herätti halun lukea Trotskin itsensä kirjoittamia kirjoja. Muutama löytyy Project Gutenbergista. Aiheeseen liittyy myös K.N. Rauhalan esitelmä Bolshevismi ja olot Venäjällä, joka myös nousee Project Gutenbergin Trotski-hauissa esiin.

Suomennoksesta

 

Jyrki Lappi-Seppälä on tehnyt aivan mahtavaa työtä suomennoksessa. Melkein aina nillitän ja valitan jostakin pikkuasiasta suomennosten kohdalla, mutta tästä teoksessa ei ole mitään muuta kuin kiitettävää. Mahtavaa kieltä! 
 

Lue myös nämä:
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Meri Valkama: Sinun, Margot
Javier de Isusi: Marcosin piippu

Kate Beaton: Ducks

Kansi: Drawn & Quarterly.

Kanadalaisen Kate Beatonin sarjakuvaromaani Ducks ilmestyi viime vuonna. Se on kerännyt tukun palkintoja - mainittakoon kaksi Eisner-palkintoa, Canada Reads - palkinto ja se, että Barack Obama suositteli sitä yhtenä vuoden parhaista kirjoista. Itse olen ollut jotenkin pihalla viime vuosien kotimaisista tai englanninkielisistä sarjakuvauutuuksista, mutta onneksi bongasin teoksen Facebook-syötteestäni, kun sarjakuvakentällä kunnostautunut kaverini suositteli sitä.

 

Kate Beaton perusti sarjakuvabloginsa Hark! A Vagrant vuonna 2007. Arvelen, että nörttikulttuuriin taipuvaiset ihmiset tuntevat hänen sarjakuvastrippinsä ja uskon monen valtavirtakulttuurin harrastajankin vähintään törmänneen niihin. Ducks, alaotsikoltaan Two Years in the Oil Sands on tyyliltään aivan erilainen - se on dokumentaarinen ja omaelämäkerrallinen kuvaus kanadalaisen Albertan provinssin öljyteollisuudesta.

 

Ducks on palkintonsa ansainnut. Se on todella monitahoinen ja monitulkintainen teos, vaikka sen ydintarina on kerrottu melko yksinkertaisesti. Nerokasta. Lainasin teoksen kirjastosta, mutta pitänee ostaa tämä omaan hyllyyn.

21-vuotias Katie Beaton on suorittanut Bachelor of Arts -tutkinnon, historia pääaineenaan. Hän on kotoisin Cape Bretonin saarelta itäisestä Kanadasta. Rakennemuutos on runnellut alueen työmarkkinoita ja nuoret muuttavat muualle työn perässä. Katie haluaa maksaa opintolainansa nopeasti pois ja hän hakee töitä Albertasta, koska öljyteollisuuden vuoksi alueelle on syntynyt uusia työpaikkoja valtavasti. Niinpä hän pääsee aloittamaan työt öljykentän työkaluvarastossa vuonna 2005.

 

Katie kuvaa kokemuksiaan erittäin miesvaltaisessa ympäristössä, raskaan teollisuuden alalla tunnistettavasti. Muistan elävästä elämästä lukemattomia kommentteja, joissa naisia kehotetaan hakeutumaan miesvaltaisille aloille paremman palkan perässä. Useimmat kommentoijat sivuuttavat täysin ne epäkohdat, joihin lähes kuka tahansa nainen törmää miesten keskellä. Kaikki miehet eivät kykene suhtautumaan naiseen kuin ihmiseen ja työtoveriin, vaan he kohtelevat naisia "vain naisina", usein lähinnä seksuaaliobjekteina.

Katie ei jätä leikkiä kesken, vaan puurtaa eteenpäin kunnes saa lainansa maksettua. Tätä sisukkuutta ja pärjäämistä ihailin, vaikka ymmärrän hyvin että ei suorittaminen saisi tapahtua omanarvontunnon ja ihmisarvon kustannuksella. Kirjan iso teema kuitenkin on, että juuri sitä kuitenkin  usein vaaditaan. Öljybuumin vuoksi sorsat hukkuvat, alkuperäiskansat tuhoutuvat, työntekijöiden terveys pettää, ihmissuhteet romahtavat ja mielenterveys kärsii. Samalla ihmiset selittävät itselleen ja toisilleen, mitä kaikkea hyvää työllä saakaan aikaiseksi.

Ducks on paksu teos, mutta Beaton on tehnyt siihen todella kevyen ja luistavan rakenteen. Teos on jaettu jaksoihin tapahtumapaikan mukaan. Jaksot koostuvat vaihtuvista tilanteista, jotka vaikuttavat etenevän kronologisesti. Tämä pilkottu, mutta yhtenäinen rakenne tekee tarinasta todella sujuvalukuisen. Se on taitavan sarjakuvakertojan saavutus, kun ottaa huomioon että kirja sijoittuu öljyteollisuuteen, on väritykseltään harmaasävyinen ja kohtaukset sijoittuvat usein ikkunattomiin sisätiloihin. Ahtaus, pölyisyys ja ankeus tulevat lähelle.

 

Nuori Katie ei saarnaa, vaan tarkkailee ja havannoi. Useimmat vastaantulevat asiat ovat hänelle upouusia ja monesti käsittämättömiä. Ja vaikka pahoja asioita tapahtuu, on hänellä elämässään kannattelevia tukipilareita: hän on lapsuudessaan saanut perheeltään rakastavaa tukea ja muut Albertaan päättyneet Cape Bretonin asukkaat haluavat tarjota hänelle tukeaan. 

 

Ducks on tärkeä myös siksi, että se on tuore ja ajankohtainen teos duunarielämästä. Niin Suomessa kuin angloamerikkalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on puhuttu kirjallisuuden keskiluokkaistumisesta. Beaton tarjoilee omakohtaisen näkemyksensä työelämään. Sarjakuvan voima on suuri, varsinkin kun eräässä kohtauksessa työntekijät muistuttavat toisiaan siitä, että työpaikalla ei saa valokuvata. Piirtäjän taidoilla Beaton tuo näkyväksi kaiken sen, minkä valokuvaaminen olisi ollut kiellettyä.

Kirjan lukemisen jälkeen uppouduin lukemaan netistä Ducksin arvioita ja lisätietoja teoksen teemoista. Huomaan kääntäneeni katseen sivuun Kanadan öljyhiekan ongelmallisuudesta, sillä hakukoneella uutisia löytyy vaikka kuinka. Jo vuonna 2008 - samana vuonna kun Beaton lopetti Albertassa työskentelyn - Taloussanomat on kirjoittanut ympäristöjärjestöjen kritiikistä Shelliä kohtaan öljyhiekan hyödyntämisen vuoksi.

 

Ducks tarjoaa pohdittavaa ja houkuttelee lisälukemisen pariin. Painava ja tärkeä teos - ja samaan aikaan tuttu ja samastuttava, nuoren tytön liikkeellelähtö suureen maailmaan, omaa tietään etsimään.

Lue myös nämä:
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Craig Thompson: Blankets

Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut

Nykyään tiedetään, että pettu on hyvin ravitsevaa ravintoa. Petussa on erityisen runsaasti C-vitamiinia, ja se torjuu UV-säteilyä. Kivennäisaineista rauta-, mangaani-, sinkki-, koboltti- ja alumiinipitoisuudet ovat suuremmat kuin rukiin ja kevätvehnän.

Vierailin elokuussa Hämeen Keskiaikafestivaaleilla ja samoihin aikoihin nappasin kirjastosta luettavaksi Satu Hovin ja Katri Niemen tuhdin tietokirjan Keskiajan maut. Olen lukenut kirjassa pikku hiljaa - sen asiasisältö vaatii keskittymistä.

 

Koska pidän sekä historiasta että ruoanlaitosta, on Keskiajan maut monin tavoin minulle sopiva kirja. Sen ohjeilla voisi kokata mm. aivokakkoa, jäkälävelliä tai oravapaistia. Satu Hovin asiantuntemus välittyy kirjan sivuilta ja aloin jo harkita, että hakisin mukaan hänen yrttikursseilleen, joihin voi tutustua kirjailijan kotisivujen kautta. 

Ihan viittä tähteä en kuitenkaan kirjalle anna, sillä mielestäni se oli paikoin tyylilajiltaan hieman horjahteleva. Kirja on sekä reseptikirja että tietokirja. Reseptien kirjoittaminen on oma taitolajinsa, hyvä resepti on yleensä silmäiltävä, aikajärjestyksessä etenevä ja vähäeleinen. Tässä kirjassa on turhan usein erilaisia "älä - älä" -lisäyksiä, joissa varoitellaan ja neuvotaan lukijaa, mikä tekee reseptien lukemisesta hieman monimutkaisen tuntuista. Rohkeasti voisi olettaa, että ihan poropeukalo ei aloita kaikkein vaativammasta ohjeesta vaan jokainen valitsee kokeiltavat ohjeet oman tasonsa mukaisesti. Minulle on ennestään tuttua jo vaikkapa hapanjuurileivonta, juuston tekeminen ja rosvopaistin teko, joten ärsyynnyn lievästi, jos reseptit tuntuvat sormen heristelyltä ja varoittelulta.

 

Ihan erityisesti minua harmittaa kirjan vaatimaton visuaalinen ulkoasu. Kirjan jälkisanoissa kuvituksesta vastannut Katri Niemi kiittelee vuolaasti niin kustannustoimittajan panosta kuin saamaansa apua ja tukea. Sanallisten kiitosten rinnalla kirjan kuvallinen ulkoasu on paikoin suorastaan kehno. Iso osa valokuvista on hämäriä, jopa epämiellyttäviä. Ruoat näyttävät harmaalta mössöltä. Okei, keskiaikaiset ruoat ihan varmasti usein olivatkin harmaata mössöä, mutta hyvä ruokakuvaaja saisi ne näyttämään houkuttelevalta harmaalta mössöltä. Kuvituksen parasta antia ovat informatiiviset piirrokset. Niiden tekijä on Kai Kankaanpää.

 

Kirja aineistosta saisi todella vetävän "kahvipöytäkirjan" eli visuaalisen, näyttävän ja runsaasti kuvitetun teoksen, jolla varmasti olisi kiinnostusta myös kansainvälisesti. Keskiaikaharrastajat vaikuttavat olevan laajalti verkostoitunutta väkeä ja Suomen keskiaikaa pystyisi kyllä kuvittamaan tasokkailla valokuvilla vaikkapa keskiaikaisista rakennuksista. Vaatimattoman visuaalisuutensa vuoksi Keskiajan maut jää "vain" tietokirjaksi, johon paneutuminen vaatii nörttimäisen intensiivistä lukutuokiota ja oman kuvittelukyvyn käyttöä - vähäiset ja paikoin ankeat kuvat eivät riitä tiedon välittämiseen silmäilyn avulla. 

Se marmatuksesta, seuraavaksi kehuja. Kirjan asiasisältö sopii loistavasti kaikille erätaidoista ja selviytymistaidoista kiinnostuneille. Kirjassa esitellään syötäviä yrttejä ja neuvotaan tekemään ruokaa mm. kaarnasta. Rautalankaohjeet puuhellan ja leivinuunin lämmityksestä ovat mahtavat. Matalan kynnyksen kokeiluja varten on useita sopivia reseptejä, kuten helppoja juomia. 

Harkitsen vielä, etsisinkö kirjaa divariostoksena omaan hyllyyn. Vuonna 2015 ilmestyneestä kirjasta on painos loppu eli kirjakaupoista tätä ei enää saa. Hyvät keittokirjat on mukava omistaa, eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee inspiraatio selailla ohjeita ja kokeilla jotain erikoista. Keskiajan makujen laaja ohjevalikoima ja painava asiasisältö tekevät kirjasta lukemisen arvoisen, vaikka toteutus ei kaikilta osin täydellinen ollutkaan.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Chelsea Monroe-Cassel & Sariann Lehrer: A Feast of Ice & Fire
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Markus Leikola: Sodan ja rauhan kronikka

Kansi: Aula & Co.

Sain Markus Leikolan Sodan ja rauhan kronikan kustantaja Aula & Co:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Olin Moskovassa keväällä 2014, kun yhdessä yössä lehtien otsikot muuttuivat. Siihen asti ongelmia olivat aiheuttaneet tšornyet (mustat) eli Kaukasukselta ja muualta tummemman hipiän alueelta peräisin olevat ex-neuvostoliittolaiset ei-venäläiset. He vetivät välistä torikaupassa, välttelivät veroja ja johtivat kunnon ihmisten elämälle uhkia aiheuttavia rikollisjengejä.

Otsikot kertoivat yhä samanlaisista asioista, mutta kuin taikasauvan heilahduksesta tšornyen tilalle olivatkin tulleet ukrainalaiset. Torikauppa, veroepäselvyydet, rikollisuus – näkymätön sormi osoitti ukrainalaisiin.

 

Kiinnostuin Markus Leikolan Sodan ja rauhan kronikasta lehtijutun perusteella. Sunnuntaisuomalaisen artikkelissa - jota en valitettavasti onnistunut enää nettihaulla kaivamaan esiin – haukuttiin suomalaismedian Ukrainaa koskeva sotauutisointi maan rakoon ja kehuttiin Markus Leikolan asiantuntevia analyysejä. Niinpä pyysin kirjasta arvostelukappaleen. Kirja on ilmestynyt keväällä 2022 ja toiseen painokseen on lisätty lyhyet jälkisanat lokakuulta 2022. 

Tosin tunnustan sekaannukseni: ihmettelin ensin, että onko Kettusena tunnettu tv-koomikko todella myös ansioitunut sotareportteri. Sitten tajusin erehdykseni: sekoitin toimittaja-kirjailija Markus Leikolan hänen etunimikaimaansa, toimittaja-kirjailija-koomikko Markus Kajoon. Sodan ja rauhan kronikan kirjoittanut Markus Leikola on palkittu toimittaja, joka on työskennellyt myös sotareporttina ja jolla on laaja venäläisen ja ukrainalaisen kulttuurin tuntemus. Hän on julkaissut myös kaunokirjallisuutta, joka vaikuttaa saaneen varsin hyvän vastaanoton. Hänen romaanejaan on kustantanut WSOY.

Sodan ja rauhan kronikka on esseekokoelma tai oikeastaan yksi pitkä, lukuihin jaettu essee. Leikola aloitti kirjoittamisen heti helmikuussa 2022, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, ja kronikka päättyy toukokuuhun 2022. Leikola kuvaa tavoitteekseen kirjoittaa muistiin aikalaisreaktioita ja aikalaiskokemuksia. Hyvä essee virtaa ajan ja paikan rajojen yli ja keskustelee maailmankirjallisuuden kanssa. Näissä asioissa Leikola onnistuu, sillä vaikka tekstin ytimessä ovat sodan alkukuukausien tapahtumat, pystyy Leikola taustoittamaan Venäjän historiaa, Ukrainan historiaa ja maailmanhistoriaa laajalti ja sivistyneesti. 

En tahtoisi liikaa moittia suomalaista mediaa, mutta kieltämättä vaikka ulkomaan uutisia lukiessa usein huomaa, että Suomeen kierrätetään aika paljon uutisia angloamerikkalaisista lähteistä – jolloin niiden näkökulma ja maailmankatsomus on usein aivan toisenlainen kuin Suomessa tai Itä-Euroopassa on. Markus Leikolan kirjan arvo perustuu pitkälti siihen, että hänellä todella on vankka itäisen Euroopan historian ja kulttuurin tuntemus ja hän pystyy ammentamaan lukemastaan ja kokemastaan arvokkaita näkökulmia nykyhetkeen.
 

Kirja oli nopea- ja sujuvalukuinen – hyvä essee on luistava. Vaikka sodan tapahtumat ovat itsessään kauheita, on Leikolan analyyttisyys ja historian pitkien kaarien peilaaminen suorastaan rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mielenkiintoista minusta oli lukea Leikolan suorastaan kyynistä analyysia sota-ajan valokuvista. Kuvan totuusarvon, tulkinnanvaraisuuden ja suoranaisen propagandan raja on liukuva. Sama koskee erilaista viholliskuvien maalailua. Samoin Leikolan kuvaama tšerkessien kansanmurha sekä kuvaus Moldovan valtion vaiheista olivat todella mielenkiintoisia.

 

Kirjan loppupuolella Leikola mainitsee myös vanhan tutun: William Pohljobkinin eli V.V. Pohlebkinin, jonka kirjasta Neuvostoliiton kansalliset keittiöt olen kokannut ukrainalaisia smetanamunia ja joka mitä todennäköisimmin innoitti Veikko Huovisen kirjoittamaan littlejuttunsa Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä. Pohljobkinin suomettumiskytköksiä Leikola ei kuitenkaan listaa.

 

Kirjassaan Leikola arvioi, että tämä sota on täynnä erikoisia tapahtumia, joita on vaikea hahmottaa ja käsittää. Mitään nopeaa loppua Leikola ei myöskään ennakoi, mutta sen hän toteaa, että jonakin päivänä maailma on kuitenkin jälleen uudessa asennossa. Koska nytkään, syksyllä 2023, ei ole näköpiirissä sotatoimien nopeaa päättymistä, suosittelen Ukraina-uutisia seuraaville Sodan ja rauhan kronikan lukemista. Siitä saa varmasti eväitä jäsennellä niin sodan tapahtumia kuin mediassa esiintyvää sodan kuvastoa ja narratiiveja.

 

Lue myös nämä:
Sallan lukupäiväkirja 16 vuotta: tarjolla ukrainalaista kirjallisuutta ja ruokaa
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Meri Valkama: Sinun, Margot

Kansi: WSOY.

Meri Valkaman esikoisromaani Sinun, Margot oli kirjasyksyn 2021 iso hitti, eivätkä sen lyömät laineet ole vieläkään laantuneet. Kirjan käännösoikeuksia on myyty useaan maahan ja siitä suunnitellaan tv-sarjaa. Kirjan ympärillä on ollut myös monta erikoista ja dramaattista käännettä. Kirjailija irtisanoutui työstään ja myi asuntonsa voidakseen kirjoittaa esikoisteoksensa valmiiksi. Kirjan ilmestyttyä valtava suosio tuli yllätyksenä, eikä uusintapainoksia meinannut saada ulos, sillä korona-ajan tuotantovaikeudet hidastivat lisäpainosten myyntiin tuloa. Parnassossa ilmestyi asiaton kritiikki, jonka seurauksena Julkisen sanan neuvosto antoi Parnassolle langettavan päätöksen. 

Nämä kirjalliset taustakohut pyörivät jonkinlaisena etäisenä hälinänä mielessä, kun nappasin Sinun, Margotin kirjaston hyllystä lainaksi. Onneksi vahva romaani kestää myös ulkoisen hälyn. Yritin etsiä tietoa kirjan painosmäärästä, mutta tuoretta tietoa en löytänyt. Kirjailija Meri Valkaman Facebook-sivulta löytyy kuitenkin tieto syksyltä 2022: kirjan painosmäärä oli ylittänyt 50 000 kpl, mikä on nykyään todella kova luku suomalaiselle romaanille. Käännöskieliä ovat tähän mennessä ainakin liettua, viro, ruotsi, tanska, norja, saksa ja unkari.

Sinun, Margot on tehnyt valtavan vaikutuksen niin lukijoihin kuin kriitikoihin. Ja kyllä minäkin tykkäsin, tosin paikoin jäin miettimään, luenko kaunokirjallisesti kovatasoista taideromaania vai sittenkin sujuvaa, trilleriin vivahtavaa lukuromaania. Lukuromaani-termistä lisätietoa kaipaaville linkitän Lumiomena-blogin, jossa lukuromaanin olemusta eritellään tyhjentävästi. Huomaan olevani samoilla linjoilla kuin Tuijata, joka myös määrittelee Sinun, Margotin lukuromaaniksi, jossa on painavia aiheita.

 
Kirjan vahvuus ja erottuvuustekijä todella on sen aihe: Itä-Saksa eli DDR ja sen hajoaminen. Suomalaisia kyllästetään nykyään todella paljon englannin kielellä ja angloamerikkalaisella kulttuurilla. Historiallisesti suomalaisilla on ollut vahvat, vuosisataiset siteet Saksan suuntaan. Olipa piristävää lukea saksankieliseen ympäristöön sijoittuvaa kirjaa!

Pidän siitä, että kirjailijalla on painavaa sanottavaa, mutta hän sanoo sen kaunokirjallisin keinoin – romaani ei ole pamfletti. Meri Valkaman painava asia on se, että Itä-Saksa oli ihan mukava paikka asua. Tässä vaiheessa nykysuomalainen yleensä reagoi, että eipäs varmasti ollut, sehän oli suljettu ja köyhä totalitaristinen yhteiskunta. Mutta Valkama näyttää, että arki on arkea, vaikka sitä eläisi romahtavassa reaalisosialismissa. Eikä Sinun, Margot esitä Itä-Saksaa kiiltokuvana vaan tuo esille, että vaikka suomalainen kirjeenvaihtajaperhe pystyi matkustelemaan ja liikkumaan vapaasti, tavallisille itäsaksalaisille tällainen vapaus oli mahdotonta.

Kirjan lähtöasetelmassa toimittajana työskentelevä Vilja matkustaa Berliiniin lapsuusmuistojensa jäljille. Hänen isänsä on kuollut ja isän jäämistöstä löytyi Margot-nimellä kirjoittavan naisen kirjeitä. Kuka Margot oli? Viljan äiti ei halua menneitä muistella.

En halua spoilata juonenkäänteitä, koska niiden keriytyminen auki oli nautinnollista luettavaa. Kirjan henkilöhahmoja haluan kuitenkin hieman kuvailla, koska Valkama on taitava kuvaamaan ihmisluonteen monipuolisuuden: sama henkilö voi olla toisen silmissä hyvä ja toisen silmissä paha tai hän voi pitää itseään olosuhteiden uhrina samalla, kun tietoisesti jatkaa toimintaa, joka satuttaa muita.

Kaikkein samastuttavin henkilöhahmo minulle oli Viljan äiti Rosa, vaikka hän ei suinkaan ole erityisen miellyttävän oloinen nainen. 80-luvun jaksoissa Rosa elää pikkulapsiperheen arkea ja on varsin tunnistettavasti päätynyt siihen pisteeseen, että arki tuntuu uuvuttavalta raatamiselta, jossa rasittavat velvollisuudet seuraavat toistaan. Niinpä Rosa suorittaa hampaat irvessä perhearkea ja parisuhdetta, koska eihän lapsia voi hoitamattakaan jättää. 

Viljan isä Markus taas edustaa ihmistyyppiä, joka saa tosielämässä minulta karvat pystyyn: hän on ihmissuhteissaan päättämätön ajelehtija, jolle asiat tuntuvat vain tapahtuvan. Markus on heittäytyvän idealistinen ja toisin kuin Rosa, hän tuntuu kulkevan omien halujensa perässä, kunhan seurauksia ei tarvitse liikaa pohtia tai johtopäätöksiä tehdä. 

Aikuinen Vilja jää vanhempiinsa verrattuna hieman etäiseksi, mutta ehkä sekin on juonen käynnistäjän osa: hän kaivautuu menneisyyden jälkiin ja vaikka tehtävä tuntuu ensin mahdottomalta, alkaa aikojen takaa nousta esiin muistoja, tarinoita ja ihmisiä. 

Yli 500-sivuinen kirja oli varsin nopealukuinen, mikä kenties johtuu siitä, että Valkama kertoo historiaa sammakkoperspektiivistä käsin. Lukijaa ei rasiteta turhalla infodumppauksella, vaan Valkama herättää DDR:n taitavasti eloon henkilöhahmojen näkemien ja kokemien arkiasioiden kautta. Paikoin mietin, olisiko tekstimassasta voinut hieman karsia erilaisia arjen askareiden selostuksia. Muistelen kuulleeni, että kirjojen sivumäärä alkoi kasvaa, kun tekstinkäsittelyohjelmistot yleistyivät ja tämä kommentti nousi kirjaa lukiessa välillä mieleen. En sano, että Sinun, Margotissa olisi tyhjäkäyntiä, mutta ehkä sellaista lievästi pitkitettyä henkilöhahmojen kotona pyörimistä paikoin on.

Sinun, Margot kannatti ehdottomasti lukea ja olen iloinen siitä, että kirja leviää kansainvälisesti näin hienosti. Mielikuvani kirjasta kuitenkin muuttui lukemisen jälkeen: se on hieman kevyempi ja viihteellisempi kuin lukemieni arvioiden ja lukijakommenttien perusteella oletin. Ehkä otan nämä ennakko-oletukseni omaan piikkiini.

Lue myös nämä:
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

André Brink: Valkoinen, kuiva kausi

"Sinä tarkoitat, että meidän olisi suljettava rivimme jokaisen häpeällisen ilmiön ympärille, niin kuin rugbyjoukkue suojelee pelaajaa, joka on hukannut housunsa kentällä?"

 

Nappasin André Brinkin Valkoisen, kuivan kauden ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Ennakko-oletukseni oli, että tämä on eteläafrikkalaisen Brinkin merkittävimpiä ja tunnetuimpia kirjoja. Kirja onkin palkittu Prix Médicis Etranger -palkinnolla ja Martin Luther Kingin muistopalkinnolla.

Vuonna 1979 ilmestynyt kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1981. Internet kertoo, että kotimaassaan Etelä-Afrikassa kirja kiellettiin välittömästi ilmestymisen jälkeen, ja Brink sai kirjalleen levikkiä kun maanalainen kustantamo teetti kirjasta painoksen.

Kirjailija Marianne Bargum on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Esipuheessa hän siteeraa Brinkin Tukholmassa pitämään puhetta, jossa sanotaan näin:

 

Silloinkin kun kirjailija liikkuu teoksissaan yhteiskunnan ja politiikan alueella, hän valitsee eri keinot kuin poliitikko tai lentolehtisten laatija. Vaikka hän osallistuukin yhteiskunnalliseen keskusteluun, hän ei alenna taidettaan päivänpolitiikan tasolle. Mikäli hän ottaa kirjailijantyönsä vakavasti, hän sulauttaa politiikan esteettiseen kokonaisuuteen.

 

Lukemani perusteella kehun, että Valkoinen, kuiva kausi täyttää tämän Brinkin määrittelemän ihanteen häkellyttävän hyvin. Kirja on samaan aikaan sekä ajassa ja paikassa kiinni että universaali. Totta on, että se kertoo eteläafrikkalaisesta rotuerottelusta, poliisin väkivaltakoneistosta ja toisinajattelijoiden vainoamisesta, mutta 2020-lukija voi lukea tarinaa myös oman elämänsä kuvana. Emmekö me kaikki hyväosaiset länsimaalaiset ole hieman kuin Etelä-Afrikan buurit: keskitymme henkilökohtaiseen elämäämme ja pyrimme aktiivisesti sulkemaan silmämme ympäröivän maailman epäoikeudenmukaisuudelta? Kuka tai ketkä uskaltavat ottaa syrjivän ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan ongelmat puheeksi samalla lailla kuin kirjan päähenkilö, kiltti ja vähän tylsä opettaja Ben Du Toit?

”Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla”, sanotaan. Tämä pätee täysin Beniin, jonka draaman kaari alkaa siitä, kun koulun siivooja Gordon kertoo hänelle poikansa katoamisesta. Ben on tukenut pojan koulunkäyntiä rahallisesti ja hän yrittää selvittää, mitä nuorelle Jonathanille tapahtui. Poliisin mukaan Jonathan kuoli väkivaltaisessa mellakassa. Mutta todisteet viittaavat siihen, että poliisit pidättivät Jonathanin ja pahoinpitelivät hänet kuoliaaksi.

Kun Ben kyselee Jonathanin perään, eteläafrikkalainen poliisikoneisto kääntyy häntä vastaan. Jonathanin kohtalosta jotain tietäneitä uhkaillaan, he saavat potkut töistä tai he katoavat. Silmukka kiristyy myös Benin kaulan ympärillä. Hänen lähipiirinsä ei lainkaan ymmärrä hänen käytöstään – miksi hän ei vain anna asian olla?

Kirjaa kuvataan kansiliepeessä dekkarimaiseksi, mutta minusta olennaista ei ole salaisuuden selvittäminen vaan Brinkin luoma tunnelma. Olen aiemmin Brinkiä luettuani kuvannut, kuinka valkoisten eteläafrikkalaisten elämä kuulostaa klaustrofobiselta. Aivan kuin hulppeita taloja ympäröivät muurit tukahduttaisivat pikku hiljaa asukkaansa. Tässä kirjassa totuuden etsiminen ja silmien avautuminen jakavat valkoisen buuriyhteisön. Kun Ben alkaa nähdä yhteiskunnan viat, hän ei enää pysty olemaan näkemättä niitä. Eikä haluakaan, hän haluaa kuunnella omaatuntoaan ja pyrkiä totuuteen. Useimmille hänen sukulaisilleen on kuitenkin helpompaa niellä virallisen politiikan selitykset ja uskoa siihen, että Etelä-Afrikka on hyvä maa kaikille.

Valkoinen, kuiva kausi on kirja, jonka lukemiseen ainakin minulla meni aikaa ja kirjaa piti makustella välillä, vaikka mistään erityisen paksusta kirjasta ei ole kyse. Tämä on laadukasta kaunokirjallisuutta, joka on kirjoitettu aikana, jolloin ”koukuttavuutta” ei tarvinnut tunkea väkisin romaaneihin. Ainoa pieni miinus on kirjan naiskuva, jota kritisoin samasta syystä kuin taannoin Orwellin 1984:ää: naiset tuntuvat välillä stereotyyppisen yksiulotteisilta miehisen katseen kohteilta. Tässäkin kirjassa nuoren viehättävän naisen tärkein ominaisuus tuntuu olevan se, että hän ehdottomasti haluaa seksiä väsähtäneen, keski-ikäisen ja tylsän päähenkilömiehen kanssa.

Tästä huolimatta suosittelen Valkoista, kuivaa kautta ja Brinkin tuotantoa laajemminkin korkeatasoista kaunokirjallisuutta arvostaville lukijoille.

Käännöksestä
 

Monesta hyvästä käännöskirjasta tuttu Seppo Loponen on asialla. Loposeen voi luottaa – hänen suomennoksensa ovat rikasta kieltä, hyvää suomea ja hän taitaa sekä kirjakielisen että puhekielisen rekisterin. Erinomaista työtä!

 

Lue myös nämä:
André Brink: Terroriteko
George Orwell: 1984
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Ari Sivula - Mika Aho - Mika Laukkanen: Datasta liiketoimintaan

Kansi: Alma Talent.

Sain Ari Sivula, Mika Ahon ja Mika Laukkasen kirjoittaman Datasta liiketoimintaan kustantaja Alma Talentilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Yleinen datataitojen puute on yksi keskeinen datan hyödyntämisen este yrityksissä. Se voi näkyä esimerkiksi siten, että yritys kerää valtavat määrät dataa, mutta ei kykene tunnistamaan liiketoiminnallisesti järkeviä datan hyödyntämiskohteita - saati sitten hyödyntämään datavarantoaan. 

Kiinnostuin Datasta liiketoimintaan -kirjasta, koska työssäni olen viime vuosina pyrkinyt hyödyntämään yrityksen sisäisiä datalähteitä eri tarkoituksiin. Tyypillisiä tarkoituksia ovat olleet myynnin kasvattaminen, ajan säästäminen tai asioinnin sujuvoittaminen. Yhdessä eri tahojen kanssa olemme etsineet dataa, yrittäneet esittää sitä luettavassa ja helposti tulkittavassa muodossa ja olemme pyrkineet tekemään datan perusteella johtopäätöksiä ja toimintaohjeita. Ari Sivulan, Mika Ahon ja Mika Laukkasen kirjoittaman Datasta liiketoimintaan -kirjan perusteella monissa yrityksissä ollaan samojen kysymysten äärellä. Riippuu organisaatiosta, missä ollaan pitkällä datan hyödyntämisessä, missä asiaan on vasta herätty ja missä ollaan vielä keskivaiheilla, kokeilemassa asioita.

 

Kirja oli hyvin jäsennelty ja sujuvasti kirjoitettu. Muutama kielivirhe osui silmään, mutta annan pisteitä kolmen kirjoittajan tyylien saumattomasta yhdistämisestä. Teksti on yhdenmukaista ja tasalaatuista. Erityisen herkullisia olivat esimerkit, joista kävi ilmi, miksi jokin hanke ei ollut onnistunut. Usein kyse vaikutti olevan siiloista: jos datasta saisi hyvän työkalun, mutta kenellekään organisaatiossa ei ole vastuutettu työtehtävää, johon työkalua tarvittaisiin, jäävät hyvätkin innovaatiot käyttämättä.

 

Datan hyödyntäminen

 

Kirjan alaotsikko on "10 tehokasta työkalua" ja viidennessä luvussa nämä työkalut esitellään. Työkalulistaa kiinnostavammaksi nousevat kuitenkin kirjan havainnot ja väitteet siitä, miten ihmisten johtaminen on avainasemassa, jotta dataa pääsee hyödyntämään liiketoiminnassa. Kirja ei ole ihmissuhdeopas eikä henkilöjohtamisen opas, mutta viesti on selvä: jos ihmiset eivät näe datalla arvoa, eivät osaa lukea tai tulkita sitä tai jos heillä ei ole aikaa ja mahdollisuuksia tutkia datan hyötyjä, ei yritys saa datasta mitään uutta irti.

 

Siilot vaikuttavat olevan suurimpia esteitä datan hyödyntämättömyydelle. Allekirjoitan tämän, sillä työelämässä tehokkuuteen pyritään joskus niin, että jokaiselle jaetaan nakkilistat ja niitä suoritetaan yksinään tai omien tiimien kanssa. Kärjistetysti vaikkapa myyntitiimi saattaa ajatella, että laskutus on yksinkertainen sivuduuni. Laskutuksesta vastaava tiimi taas ajattelee, että myyminen on simppeliä työtä mutta laskuttaminen taas moniulotteista ja tärkeää. Näiden siilojen yli pitäisi tietoisesti rakentaa siltoja ja parantaa yhteistyötä, jotta vaikkapa laskutusdataa voisi hyödyntää myynnissä enemmän tai myyjät osaisivat huomioida, millaisia tietoja laskutuksessa tarvitaan.

 

Osaaminen on toinen tekijä. Usein ajatellaan, että yritykseen kertyy osaamista, jos hankkiudutaan eroon vanhoista osaamattomista työntekijöistä ja palkataan uusia osaajia tilalle. Itse arvelen, että datan hyödyntämisessä parempi tapa olisi, että yrityksen nykyisten työntekijöiden osaamista kohennettaisiin. Pienellä matemaattisten taitojen kertaamisella tai lisäkouluttamisella pääsisi varmasti pitkälle: prosenttilaskut, todennäköisyyslaskut tai suurten ja pienten lukuyksikköjen hahmottaminen hyödyttävät varmasti kaikkia datan tulkitsijoita. Myös kuvanlukutaidot ovat hyödyksi, sillä usein dataa on helpointa tulkita graafien avulla.

 

Datasta liiketoimintaan -kirjassa ilahduttavaa oli, että se toi näkyväksi sisältöosaamisen tärkeyden tekniikan rinnalle. Muistan työuraltani useita tilanteita, joissa yrityksessä on ajateltu, että jokin ongelma ratkeaa, kun yritykseen ostetaan tai teetetään it-järjestelmä. Järjestelmän tuottaman tiedon järkevyys on kuitenkin usein riippuvaista siitä, mitä käyttäjät syöttävät järjestelmään. Turhan usein järjestelmää syytellään asioista, jotka ovat kiinni käyttäjistä. Datasta liiketoimintaan ohjaa lukijan huomion tietosisältöön ja tiedon laatuun  järjestelmien sijaan. Mitä tietoa on olemassa, mistä voisi olla hyötyä, mitä tiedolla voi tehdä?

 

Kirja haastaa yritykset myös laatimaan datastrategian. Mitä dataa yrityksellä on ja missä sitä voisi käyttää? Mikä on datan arvo ja mikä se voisi olla jossakin tietyssä käyttötarkoituksessa? Mitä muuta dataa voisi tarvita ja mistä sitä saisi? Onko tarvittava data avoimesti saatavilla vai pitääkö sitä hankkia tai kerätä joko omin voimin tai ostamalla?

 

Lukemani perusteella sanoisin, että useimmissa yrityksissä kannattaisi järjestää datatyöpajoja tai ideointipäiviä, joissa eri tiimien edustajat voisivat yhdessä pohtia edellämainittuja kysymyksiä. Arjen kiireessä tai näennäiskiireessä luovaa innovointia ei aina tapahdu. Jos ihmiset kokevat, että heidän pitää kehuskella pitkällä tekemättömien töiden listallaan vaikuttaakseen tärkeiltä, ei luova ja rauhallinen uuden ideointi nouse koskaan tärkeysjärjestyksessä korkealle.

 

Ajatusharjoituksia

 

Ideoin kirjan perusteella digitaalisen parturi-kampaamon liiketoimintamallin. Tässä ajatusmallissa kustannustehokkuudella ei ole niin väliä.

 

Hiusten laatu (paksuus, tuuheus) ja kasvojen muoto (kulmikas, pyöreä) vaikuttavat siihen, millainen hiustenleikkaus sopii ihmiselle. Hiusten värin sopivuuteen taas vaikuttavat ihon sävy ja silmien väri.  

Oletetaan, että parturi-kampaaja investoisi konenäköohjelmaan. Kun asiakas saapuu, kamera tallentaa asiakkaan kasvojen muodon ja hiusten laadun ja vertaa sitä tallennettuun aineistoon. Parturi-kampaaja leikkaa ja värjää asiakkaan hiukset ja käynnin lopuksi asiakas antaa numeroarvion. Numerolla hän ilmaisee tyytyväisyytensä leikkaukseen ja värjäykseen, kumpaankin erikseen.

Riittävän suuren asiakasmäärän käsiteltyään parturi-kampaaja pystyy tarkastelemaan tuloksia: ketkä asiakkaat ovat eniten tyytyväisiä käyntiinsä? Millainen malli heille leikattiin? Ovatko nämä tyytyväisimmät käyttäjät palanneet toistuvasti vai jäikö käynti kertaluonteiseksi? Pitkälle vietynä yrittäjä voisi erikoistua vaikkapa leikkaamaan kulmikaskasvoisille ja ohuthiuksisille asiakkaille kerrostettuja, vaaleasävyisiä polkkatukkamalleja, koska tämä asiakaskunta on toistuvasti antanut yrittäjälle 5/5 -tason palautetta. Oppiva konenäköohjelma taas voisi tunnistaa tyytyväisten asiakkaiden joukosta jotain sellaisia erityispiirteitä, jotka yhdistävät asiakkaita. Näin yrittäjä voisi kohdentaa markkinointia tarkkaan rajatulle segmentille.

Nappaan kirjasta mieleeni ainakin datastrategian tärkeyden, uusien liiketoimintamallien etsimisen ja kokeiluajattelun, jossa asioiden tutkiminen, kokeileminen ja epäonnistuminen on sallittua. Unohtamatta tietenkään roolituksen ja vastuunjaon tärkeyttä. 

Lue myös nämä:
Ville Kormilainen: Saiturin markkinointikirja
Ada Calhoun: Why We Can't Sleep
Jari Lindström: Syvään päähään