lauantai 14. toukokuuta 2022

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Kansi: Tuula Mäkiä / WSOY.
Kun en enää pystynyt keskittymään kreikkaan ja aakkoset alkoivat muuntua sekaviksi kolmioiksi ja harakanvarpaiksi, luin Kultahattua. Se on lempikirjojani ja olin lainannut sen kirjastosta siinä toivossa että piristyisin; mutta tietenkin se vain teki oloni surkeammaksi, sillä huumorintajuttomassa tilassani en onnistunut näkemään siinä muuta kuin tiettyjä traagisia yhtäläisyyksiä Gatsbyn ja itseni välillä.

Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin on 1990-luvun lukiolaisten kulttikirja. Se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1992 nimellä The Secret History ja suomennos ilmestyi heti seuraavana vuonna. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan ja palannut sen pariin myöhemminkin, mutta arvelen että edellisestä lukukerrasta on vähintään parikymmentä vuotta aikaa. Kun löysin kirjan hyväkuntoisena ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä, sain syyn palata romaanin pariin. 
 
Tartt on kirjallisten piirien suosikki ja Jumalat juhlivat öisin on saavuttanut jo klassikkostatuksen. 30 vuotta riittää kertomaan, onko kirja päiväperho vai kestääkö tyyli aikaa. Oman uusintalukukertani perusteella totean, että kirja on ehdottomasti hyvä - siinä on hyvä tyyli, hyvä rytmitys, sipulimaista kerroksellisuutta, paljon tulkinnanvaraa ja ovela juoni. Mutta siinä on myös seikkoja, joihin nyt, keski-ikäisenä ja nuorta itseäni kriittisempänä lukijana, takerruin ja hieman ärsyynnyinkin.
 
Kirjasta löytyy niin paljon nettikeskusteluja, että pelkästään niitä lukemalla saisi päivät kulumaan äkkiä. Linkitän tähän Koko lailla kirjallisesti -blogin arvion, Amman kirjablogin arvion ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogin arvion.

Kirjan minäkertoja Richard Papen muuttaa Kaliforniasta Yhdysvaltojen itärannikolle Vermontiin opiskelemaan kreikkaa. Merkittävin Richardin ominaisuus, jonka hän kertoo lukijalle, on sujuvan valehtelun taito. Richard on siis epäluotettava kertoja ja pitkin kirjaa hän valehtelee ympärillään oleville ihmisille isoista ja pienistä asioista tai vähintään vääristelee asioita, antaa ymmärtää asioiden olevan toisin kuin ne ovat tai jättää kertomatta totuuden. Lukija pääsee siis pohtimaan, mistä kaikesta Richard valehtelee myös hänelle. Richardista tosiaan tulee F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu mieleen - mutta vaikka hän pitää itseään Gatsbyna, voi lukijana nähdä samankaltaisuuden Kultahatun minäkertojan Nick Carrawayn kanssa. 

Hampdenin collegen kreikanryhmä on pieni ja eksentrinen. Ryhmän muut viisi opiskelijaa ja heidän opettajansa Julian tuntevat toisensa jo vanhastaan. Richard haluaa peitellä vaatimatonta ja tylsää lähiötaustaansa. Muilla ryhmän opiskelijoilla on joko rahaa tai sivistystä tai merkittäviä sukulaisia tai ainakin Richardia paremmat taidot esiintyä varakkaina ja sivistyneinä. Yhdysvaltain itärannikon sivistyksen ja vanhojen sukujuurten ihannointi on tuttua monesta muustakin pohjoisamerikkalaisesta kirjasta, elokuvasta tai tv-sarjasta. Tartt ei onneksi lankea kritiikittömään elämäntapaihannointiin vaan hän kuvaa ihmisiä paikoin jopa kyynisesti.

Kirjan päätapahtumat kestävät yhden lukuvuoden ajan. Kulttuurihistoriaa huokuva yliopistokuvaus antiikin kreikan opiskeluineen teki syvän vaikutuksen minuun nuorena. Miten sivistynyttä, miten boheemia, miten coolia. Nyt keski-iässä tunnistan ja tunnustan Tarttin kuvaaman opiskelijaelämän uskottavuuden ja todentuntuisuuden, mutta huomaan myös, että meininki ei aina vaikuta läheskään niin coolilta kuin nuorena arvelin. Halvat kaljatuopit, sotkuiset asuntolahuoneet, rahapula ja pikkuhiljaa pahenevat päihdeongelmat nousivat tekstissä näkyviin. 1990-luvulle tyypillisesti Hampdenin opiskelijat polttavat tupakkaa aamusta iltaan, juovat alkoholia mahdottomia määriä sekä käyttävät kaikkia mahdollisia kohdalle osuvia huumeita. Nykyään wellness-henkinen elämäntapa on niin vahva ihanne, että kärjistetyn päihdehuuruinen opiskelijaelämä tuntuu suorastaan eksoottiselta.
 
Kirjan jännite syntyy henkirikoksesta. Juonesta olisi voinut kirjoittaa myös dekkarin, mutta Tartt rakentaa jännitteen toisella tavalla. Rikos on tapahtunut ja sitä seuraa toinen rikos. Jääkö kukaan kiinni? Seuraako rikoksesta rangaistus? Jos on tarpeeksi cool, saako sääntöjä rikkoa - vaikka seurauksena olisi toisen ihmisen kuolema?
 
Tämä jännite toimii ja vaikka kirjassa ei pureuduttu kreikkalaisiin myytteihin läheskään niin paljon kuin muistelin, on mukava pohdiskella miten Tartt noudattaa kirjassaan Aristoteleen runousopin lainalaisuuksia. Pyrkiessään välttämään rangaistusta rikoksentekijät muuttuvat itse itsensä rankaisijoiksi. Sen sijaan henkilöhahmojen psykologinen syvyys tuntui olemattoman ohuelta tällä lukukerralla. Kirjailijalle suopea tulkinta voisi olla, että nuoret ihmiset kerta kaikkiaan kohtaavat toisensa niin: yhden ominaisuuden vankeina, syvimpien ja rehellisten tuntojensa paljastamista vältellen, omaa ulkoista imagoaan kiillottaen. Mutta kriittisempi tulkinta on, että monet hahmot ovat huonosti perusteltuja. Tunteet - kuten monen hahmon kohdalla väitetty rakastuminen tai rakastaminen - eivät tunnu perustuvan mihinkään tai näkyvän oikein mitenkään. Ihmiset jäävät paperinukeiksi. Huomaan tosin olevani tämän näkemykseni kanssa vastavirrassa, sillä useimmat kirjan lukeneet vaikuttavan kehuvan nimenomaan kirjan psykologista syvyyttä.
 
Muutama yksityiskohta tuntui yksinkertaisesti epärealistiselta tavalla, joka ei kenties ole ollut kirjailijan tarkoitus. Tai sitten pitää ajatella näidenkin seikkojen olevan vihjeitä kertojan epäluotettavuudesta. Kirjan alussa Richard kertoo, että hänen huoneessaan on isot ikkunat pohjoiseen. Isoista ikkunoista tulee kyllä valoa, mutta Vermont on sen verran pohjoisessa, että huoneen valo olisi varmasti enimmäkseen epäsuoraa valoa. Mutta Richard kuvailee vähän väliä "huoneeseen paistavaa aurinkoa", vieläpä moneen eri aikaan vuorokaudesta. 
 
Samoin kuvaukset lumesta ja pakkasesta vaikuttavat paikoin sellaisen ihmisen kirjoittamilta, joka ei ole koskaan joutunut vastaamaan lumitöistä. Täysin epärealistinen on kirjan tilanne, jossa ihminen selviää hengissä, kun nukkuu sairaana, ilman kunnollisia vaatteita tai varusteita, kovalla pakkasella lämmittämättömässä tilassa, jossa on suuri reikä katossa.

Mutta mitäs pienistä! Kokonaisuus oli vetävä ja toimiva. Kirja viittailee jatkuvasti muihin taideteoksiin ja kirjallista knoppitietoaan voi testata sillä, kuinka hyvin tunnistaa ne taideteokset, joihin viitataan joko suoraan tai epäsuorasti. Jumalat juhlivat öisin on viihteellisempi ja pinnallisempi kuin Tarttin vuosikymmenien aikana kasvanut menestyskirjailijan maine antaa olettaa, mutta dekkarimaisimpina hetkinäänkin se on älykästä ja hyvin kirjoitettua luettavaa.
 
En osaa tiivistää kirjan teemoja mitenkään täsmällisesti. Kaksosuus antaa tulkinnan aihetta - kirjassa on paljon dualismia. Opiskelijaviisikkoon kuuluu kaksospari, Charles ja Camilla. Joukon henkinen johtaja Henry ja heikoin lenkki, hölösuinen ja rasittava Bunny tuntuvat myös peilaavan toistensa kykyjä ja kyvyttömyyttä. Pölyinen ja muovinen lähiö-Kalifornia on historiallisen Vermontin ankea vastakohta. Mutta kenen kaksonen Richard on vai onko hänen osansa olla koko muun porukan vastinpari - hieman ulkopuolinen, hieman myöhemmin mukaan tullut, hieman tietämättömämpi, monesta porukan sisäpiirijutusta osattomaksi jäänyt? Hyväksytyksi tulemisen ja joukkoon kuulumisen halu on tunnistettavasti kirjoitettu ja varmasti eräs syy siihen, miksi kirja on saavuttanut niin laajan suosion.

Käännöksestä
 
Kirjan on suomentanut Eva Siikarla, jonka nimi on minulle tuttu monen muunkin käännöskirjan tekijätiedoista. Kirjasampo-sivulla on lista hänen suomentamistaan teoksista. Koska olen huomannut turhan usein moittivani tuoreita suomennoksia, voin ilokseni kehua että tässä suomennoksessa kaikki on kohdallaan. Ehkä 1990-luvulla annettiin suomentajille riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia kääntää kirja rauhassa ja hyvin. Suomennos on kaunista ja luontevaa kieltä. 
 
Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että kirjan loppupuolella mainitaan McDonaldsin lastenateria, joka on kirjassa käännetty "Onnelliseksi ateriaksi". Muistan, että tämä tuntui nuorena järkyttävältä käännöskukkaselta, tunnetaanhan ateria Suomessakin nimellä Happy Meal. Nyt luettuna käännöksen kokonaisvaltainen onnistuminen painaa vaakakupissa kuitenkin enemmän kuin yksittäinen epätäsmällisyys.

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Kansi: Markko Taina / Tammi.
Isä taas odotti kuolemaansa asti, että sosialismi tulee takaisin. Berliinin muuri murtui jo, Neuvostoliitto romahti, mutta hän odotti aina vain. Hän riitaantui pysyvästi parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä nimitti lippua punaiseksi rätiksi. Meidän punalippuamme! Hehkuvan punaista! Isä oli mukana Suomen-sodassa; minkä takia sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu, sitä ei edes sanottu sodaksi vaan Suomen-kampanjaksi. Mutta isä kertoi meille... Hiljaa. Kotona. Hän muisteli sitä, vaikka harvoin. Kun oli ryypännyt... Hänen sotansa maisema on talvinen: metsää ja metriset hanget.
 
Kun esittelin Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta, mainitsin valkovenäläisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin. Päätin lukea hänen teoksensa Neuvostoihmisen loppu, koska arvelin sen auttavan ymmärtävän venäläistä mielenmaisemaa paremmin. Miksi valheellinen sotapropaganda uppoaa niin hyvin kohdeyleisöönsä? Millaisia kansallisia myyttejä Neuvostoliiton luhistumisen vuoksi kuoli - vai jäivätkö ne henkiin? Syntyikö uusia suuria kertomuksia?
 
Yli 700-sivuisen romaanin lukijalle suosittelen, että lukukestävyys on kunnossa. Jos tuntee 1900-luvun historian keskeiset tapahtumat ja Neuvostoliiton pääasialliset vaiheet, siitä on hyötyä.
 
Kollektiiviromaanista
 
Aleksijevitšin tekniikka on kollektiiviromaani. Kun ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta tyylilajista, suhtauduin siihen epäluuloisesti. Että kirjailija vain kuuntelee muiden juttuja, tekee haastatteluja ja sitten kirjoittaa ne puhtaaksi? Onko se muka kaunokirjallisuutta?
 
Kaksi Aleksijevitšin teosta luettuani voin todeta, että epäluuloni oli tarpeetonta. Kollektiiviromaanin kirjoittajana Aleksijevitš on nerokas - todellakin Nobelin arvoinen kirjailija. Kirjan lukeminen tuntuu siltä, kuin istuisi tuntemattomien ihmisten keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa puheensorinaa tai kuuntelisi joukkoliikenteessä katkelmia satunnaisten kanssamatkustajien keskusteluista. Kirja siis kuulostaa hyvin autenttiselta ja aidolta. Samalla voi huomata, että lukijan ei ole tarkoituskaan voida päätellä, mikä kaikki kirjassa on "oikeasti totta" ja mikä fiktiota. Ehkä Aleksijevitš on kirjoittanut kaiken omasta päästään. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, haastateltujen nimiä ei läheskään aina julkaista kokonaan. Tekstin ei ole tarkoitus olla journalismia tai tietokirjallisuutta, vaan kaunoa. Aleksijevitš sulauttaa eri kertojanäänet kokonaisuudeksi. 

Neuvostoliiton jälkikaiut
 
Kirjassa haastatellut kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliitossa ja mikä muuttui, kun Neuvostoliitto hajosi. Kokemuksia on laidasta laitaan. Karmeimmat tarinat ovat niin hirveitä, että herkimpien lukijoiden kannattaa harkita valikoivaa lukemista. Tappamisen, vankileirien, propagandan, puutteen ja kidutusten vastapainoksi on paljon hyviäkin kokemuksia. Etuoikeutettua tai edes ihan tavallista arkea eläneet muistavat ja tunnistavat neuvostoarjessa paljon hyvää.
 
Muutama avainsana tuntuu toistuvan. Makkara. Zombi. Neukku. Kultaketju. Leiri. Stalin. Laaja valikoima hyviä makkaroita tuntui monelle neuvostoliittolaiselle olleen kaukainen haave. Ällistys on suuri, kun rajojen auettua selviää, että saksalaisilla on tavallisissa kaupoissa valtavat makkaravalikoimat, edulliseen hintaan kenen tahansa ostettavissa. Neuvostoliitossa - ja nykyään Venäjällä - kerrotaan suurta tarinaa siitä, miten Neuvostoliitto voitti Saksan toisessa maailmansodassa. Miksi häviäjät saivat makkaraa, mutta voittajat eivät?
 
Zombi taas on henkilö, joka uskoo virallisen totuuden eikä kyseenalaista sitä edes keittiön pöydän ääressä. Moni vanhempi neuvostoihminen kokee, että omat lapsetkin pilkkaavat heitä "neukuiksi", menneen maailman ihmisiksi. Maailma muuttui 1990-luvulla niin äkkiä ja suurin osa vanhoista opeista muuttui naurunalaisiksi. Brutaali kapitalismin vyöry jakoi äkkiä ihmiset kahteen kastiin: joko pystyi kahmimaan rahaa muutoksesta tai sitten ei. Kultaketjut kaulassa, värikkäät takit tai verryttelyhousut olivat uuden rahaihmisen merkki. Omakohtaisia leirikokemuksia on kirjassa useita ja vähintään yhtä paljon toisen käden tarinoita sukulaisten viemisestä vankileireille.

Stalinia käsitellään todella paljon. Stalin tuhosi omia kansalaisiaan - silti kansalaiset saatiin rakastamaan ja palvomaan häntä. Epäloogisuuden huipulta tuntuu, että vankileirissä elävä puoliorpo lapsi, joka on erotettu äidistään, rakastaa Stalinia yli kaiken. Neuvostoliitossa musta puhuttiin valkoiseksi ja tämä perinne jatkui Venäjällä myös. Totuudenpuhujia rangaistaan, valheen puhumisesta palkitaan. Tästä on saanut osansa myös kirjailija Aleksijevitš itse, joka on joutunut kotimaassaan Valko-Venäjällä kokemaan viranomaisten uhkailua ja painostusta.
 
Kirja täytti erinomaisesti ennakkotavoitteeni: sain sen kautta uskottavia näkökulmia siihen, miltä Neuvostoliiton hajoaminen tuntui, miltä uuden Venäjän vaiheet 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat tuntuneet, millaisia kaikuja menneisyydestä edelleen elää. Vaikka kirja oli täynnä kidutusta, kuolemaa, epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, se oli ennen kaikkea inhimillinen, katse tavallisen ihmisen  elämässä.

Käännöksestä
 
Suomentaja Vappu Orlov on kotimaisen kirjallisuuskentän pitkäaikaisia voimahahmoja. Tämä käännös ansaitsee hatunnoston. Kirja pursuaa tunteita ja tietoa, liikkuu maantieteellisesti todella laajalla alueella, viittailee historian tapahtumiin, siteeraa runoja ja lauluja. Suomennos on värikästä, kaunista kieltä ja kuulostaa "venäläiseltä sielulta". Upeaa työtä.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Katsaus afroamerikkalaisiin gangsteriromansseihin

Olen hehkuttanut Reese Ryanin viihdekirjoja. Löysin hänen kirjansa pari vuotta sitten, kun HelMet-lukuhaasteen eräänä tehtävänä oli rodullistetun kirjailijan kirja. Nappasin S-marketin kassajonossa vähän läpällä Ryanin kirjoittaman harlekiinipokkarin - ja yllätyin todella positiivisesti. Sen jälkeen olen ahminut useita Ryanin kirjoittamia kirjoja enkä malta olla ylistämättä, miten hyvä viihteen kirjoittaja hän onkaan. Tuorein lukemani kirja on The Bourbon Brothers -sarjan päättävä The Bad Boy Experiment, jonka luin kaivatessani kevennystä ja eskapismia arkeen.

Ryanin kirjat ovat kuvanneet menestyviä, keski- ja yläluokkaisia afroamerikkalaisia päähenkilöitä pikkukaupunki-idylleissä. Suosittelen lukemaan kirjailijan haastattelun Harlequinin sivuilla: Black History Month: Reese Ryan on Reading and Writing Romance.  Amazonin algoritmit ovat kuitenkin ryhtyneet suosittelemaan minulle Ryania luettuani aivan uudenlaisia kansikuvia ja kirjailijoita. 
 
Amazonin "Black & African American Romance Fiction" -luokassa tuntuu kyllä olevan Ryanin kirjojen kaltaisia hyväntuulisia ja idyllisessä miljöössä tapahtuvia viihderomaaneja, mutta paljon enemmän jotain ihan muuta. Erilaisia huumeparonien, mafian ja gangstereiden maailmaan sijoittuvia romansseja kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan paljon.
 
Kansi: Shvonne Latrice / Amazon
 
Negatiiviset stereotypiat ja niiden hyödyntäminen ja tulkitseminen
 
Olen lueskellut kirjaesittelyjä, lukijakommentteja ja lukunäytteitä jonkinasteisen hämmennyksen vallassa. Arvelen hämmennyksen johtuvan siitä, että mielikuvani afroamerikkalaisista huumejengeistä ovat syntyneet toisaalta amerikkalaisen tv-viihteen, toisaalta uutisten kautta. Ja olen varma siitä, että sekä fiktiota että uutisia on vuosien varrella tuotettu tavoilla, jotka eivät tee oikeutta rodullistetuille vähemmistöille - ja että minä valkoihoisena pohjoiseurooppalaisena en kykene ymmärtämään afroamerikkalaisen yhteisön kaikkia haasteita tai mahdollisuuksia. 
 
Kansi: B. Love / Amazon.
 
Olen seurannut Black Lives Matter -liikkeeseen liittyviä uutisia ja minulle on syntynyt käsitys, että eräs vahingollinen stereotypia on olettaa afroamerikkalaisen olevan rikollinen. Niinpä nämä gangsteriromanssit tuntuvat jotenkin erikoisilta. Esittelytekstien ja lukunäytteiden perusteella nämä - usein afroamerikkalaisten naisen kirjoittamat - viihdekirjat vahvistavat voimakkaasti niitä jokseenkin negatiivisia stereotypioita, joita huumejengeistä on. Miksi tällainen näkökulma on valittu - eikö se ole haitallinen? Voiko tällaisista kliseistä syntyä vetävää romanttista viihdettä?
 
Kansi: Twyla T. Presents LLC / Amazon.

Toisaalta: romanttinen viihde on aina hyödyntänyt kliseitä. Ja fiktion kirjoittamiseen kuuluu, että kirjailija saa kirjoittaaa ihan mistä haluaa. Olisi rajoittavaa ja tarpeetonta, jos ryhtyisin määräilemään, mistä muut saavat kirjoittaa ja millaisia näkökulmia valita. 
 
Uskallan tulkita, että ajatus huumejengien johtohahmojen rikkaudesta ja vaikutusvallasta on riittävän samastuttava, jotta näiden kirjojen lukijat voivat pitää huumelordia unelmien prinssinä.  
 
Huumeriippuvutta, ihmiskauppaa ja neitsyysmyyttiä
 
Shvonne Latricen King & Queen of the Hood on kolmiosainen sarja. Heti ensimmäisen osan ensimmäisillä sivuilla selviää, että päähenkilö on valmistunut lukiosta vuoden etuajassa, hänen äidillään on huumeongelma ja nyt äiti aikoo parittaa tyttärensä gangsterille:
 
"She's beautiful." Harm ran his tongue over his gold teeth salaciously.

"Isn't she, and a virgin too," my mama added.

It finally hit me what was going on, and unfortunately, my mother and this nigga who stood before me had me fucked up.


Kirjailijan kotisivuilla voi tutustua tuotantoon tai ostaa vaikkapa avaimenperiä ja kirjanmerkkejä. Sivuille linkitetty Twitter-tili kuuluu Siobhan Noir -nimiselle henkilölle, jonka taiteilijanimi Shvonne Latrice siis on.
 
Sen enempää Amazonista kuin kirjailijan kotisivuiltakaan ei selviä, kuka on kirjan kustantaja. Voisiko olla, että sarjaa on julkaistu omakustanteena?
 
In His Possession taas on kirjailija B. Loven teos. Siinä varoitetaan jo ennen tekstin alkua että kirjassa on raakoja kohtauksia. Tarina alkaa seksiorja Scarlettin näkökulmasta. Hänen omistajansa on lähettänyt hänet viettelemään vihollisen:
 
There were a lot of parts to being Malcolm’s possession that Scarlett Graham didn’t like— entertaining his potential partners and competitors was one. Still, Scarlett would gladly choose to work for Malcolm and be his sex slave if it meant she never had to go back to her ex-husband.
 
B. Loven kotisivuilla kerrotaan, että kirjailija on julkaissut jo kunnioitettavat 110 teosta.  Koska tämänkään teoksen kustantamotietoa en löytänyt, voisiko olla että tämäkin on omakustanne?
 
Kirjailija Patrice Balarkin  A Gangsta And A Gentleman -kirjan tietoihin sen sijaan on merkitty kustantamo: Twyla T. Presents LLC. Heti kirjan ensimmäisestä luvusta löytyy värikästä puhekieltä:

“I wouldn’t give a damn if she was y’all’s bald-headed ass momma. Ain’t no bitch finna disrespect me in my house.” 
 
“Bitch please. My brother pay all the bills up in here and….”
 
En löytänyt Patrice Balarkin kotisivuja, mutta Instagram-profiili hänellä on. Kustantamon kotisivujen perusteella toiminta muistuttaa omakustannetoimintaa. Arvioin, että viihdegenren julkaisemisessa omakustantaminen on varmasti kustannustehokasta. Tässä esitellyt kirja voi ostaa muutamalla dollarilla. Näin kohtuullinen hinta todennäköisesti takaa sen, että sarjan fanit ostavat jatko-osatkin.
 
Kriittisesti arvioiden näiden kirjojen maailmankuva vaikuttaa aika toksiselta: neitsyiden myyminen seksiorjiksi tai huumeliigan pyörittäminen eivät missään tapauksessa ole sellaisia arvoja, joita haluaisin edistää. Toisaalta fiktio on fiktiota. Esimerkiksi B. Love on saanut Goodreadsissa todella paljon arvioita ja hyvät arvosanat. Lukijoita on löytynyt ja he viihtyvät.

Itse taidan jatkaa lukunäytteiden varovaista silmäilyä. Mutta ehkä jonakin päivänä repäisen ja heittäydyn täysin rinnoin gangsteriromanssien maailmaan, liian kriittisyyden ja analyyttisyyden unohtaen.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Seremonioiden jälkeen seurasi päivän kohokohta, juhla-ateria Stalinin kunniaksi. Odotukset olivat korkealla. Saadaankohan ylimääräinen leipäannos, onkohan puurossa paljon ryynejä, onkohan keitossa lihaa?
 
Mutta totisesti, ateria ylitti hurjimmatkin kuvitelmat, rohkeimmatkin päiväunet, uskaliaimmatkin toiveet.
 

Mainitsin pari viikkoa sitten V.V. Pohlebkinin kirjan Neuvostoliiton kansalliset keittiöt. Kirjaa lueskellessani minussa heräsi varmuus siitä, että kirjailija Veikko Huovinen on varmasti lukenut tämän saman kirjan. Eräs kirjan resepteistä on bakulainen pahvala. Huoviselta on julkaistu vuonna 2005 lyhyiden erikoisten kokoelmateos, jonka nimi on Bakulainen pahvala. Kokoelmassa on Kari Hotakaisen esipuhe, mutta en löytänyt mistään tietoa, kuka on valinnut kokoelman nimen. Kustannustoimittaja? Kenties kirjailija itse?
 
Lomalla pääsin tutkimaan vanhempieni kirjahyllyä, josta löytyy kattava Huovis-kokoelma. En muistanut ulkoa, missä novellissa bakulainen pahvala mainitaan, mutta pienen selaamisen jälkeen paikallistin oikean tarinan. Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä on julkaistu Matikanopettaja-kokoelmassa. Se ilmestyi vuonna 1986.

Tarina - tai Matikanopettajan määritelmän mukaan littlejuttu - sijoittuu vuoteen 1949. Keskitysleirin juhlissa vangeille tarjotaan alkuruoaksi punajuurikaljalla höystettyä tšernigovilaista borssia ja tattaripuurotäytteisiä piirakoita, pääruoaksi valkovenäläistä bigosia ja jälkiruoaksi teetä sekä bakulaista pahvalaa. Ruokien ainesosat ja valmistustavat kuvaillaan tarkasti, Pohlebkinin kirjan ohjeita noudattaen.

Ajankohdat täsmäävät: Neuvostoliiton kansalliset keittiöt on ilmestynyt vuonna 1983, joten Huovisella on ollut hyvin mahdollisuus tutustua kirjaan tuoreeltaan ja kirjoittaa sen innoittamana novelli. Pohlebkinin kirjan tarkoituksena on selvästikin ollut myönteisen mielikuvan luominen Neuvostoliittoon kuuluvien kansojen kulttuurista. Tätä viestiä on mielellään viety Suomessa eteenpäin, onhan kirja kovakantinen, laadukkaalle paperille painettu ja sen suomenkieliseen toimittamiseen on nähty vaivaa. 

Huovinen taas kääntää kirjan sanoman niihin Neuvostoliiton puoliin, joista Pohlebkin ei keittokirjassaan hiisku: keskitysleireihin ja niiden kamaliin oloihin ja poliittisiin vankeihin. Matikanopettajassa Huovisen toteava, salavihkainen ja lukijan ymmärrykseen varaan paljon laskeva tyyli toistuu kaikissa novelleissa. Samaan aikaan tarinat ovat lyhyitä ja juonellisesti suoraviivaisia eli niitä voi hyvin lukea, vaikkei valtavasti älynystyröitä pinnistelisikään. Tästä todisteena lienee sekin, että muistan itse lukeneeni Matikanopettajan tuoreeltaan vuonna 1986. Olen ollut yhdeksänvuotias ja kirjaan sisältyvä yhteiskuntakritiikki on mennyt minulta täysin ohi, koska minulla ei ole ollut riittävästi yleistietoa kyetäkseni ymmärtämään novellien kontekstin. Olen kuitenkin pystynyt lukemaan ne pintatason ymmärtäen, hauskoille yksityiskohdille hihittäen.

Olen siis lukenut Matikanopettajan 36 vuotta sitten ja vasta nyt ymmärrän, mihin Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä viittaa. Lähetän kunnioittavat terveiset kirjailija Huoviselle tuonilmaisiin - tällaisesta saa kirjalliset kiksit.
 
Muutenkin Matikanopettaja oli vetävää ja varsin tasalaatuista luettavaa. Silakkalaatikkoa Jeesukselle on sympaattinen tarina muinaissuomalaisen Kyllin ja Jeesuksen kohtaamisesta ja Vanha lentoemäntä piruilee lentomatkustamisen autuudelle ja lentoyhtiöiden säästökuureille. Urheiluaiheisia littlejuttuja oli useampia, niissä käännetään hauskasti urheilukliseitä nurinkurin.

Joe-setä kuvaa Stalinia ihmisenä
 
Luin tämän päälle myös vuonna 1988 ilmestyneen Joe-sedän. Olen tämänkin lukenut ensi kertaa tuoreeltaan vaikka en historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ole ymmärtänytkään. Nyt tämä Josef Stalinin biofiktio on mitä ajankohtaisin - pohtivathan miljoonat ihmiset, että mitä Vladimir Putinin päässä oikein mahtaa liikkua. 

Joe-setää on vaikea luokitella täsmällisesti. Huovinen on selvästi lukenut ja sulattanut paljon lähdeaineistoa Stalinista ja Neuvostoliitosta. Historian suuret käänteet ovat kirjassa kuitenkin taustalla. Keskellä on tarkastelua siitä, millainen ihminen Stalin on, tai kenties millainen voisi olla. "Aikalaisen kertomuksissa" Stalin käy kalastelemassa, juopottelee huvilalla kavereiden kanssa, käy safarilla Afrikassa. Huovisella on hyvä silmä organisaatioiden sisäiselle dynamiikalle. Hän näyttää, miten ihmiset tuppaavat toimimaan hierarkkisissa asetelmissa, kun pitäisi samaan aikaan valvoa omia etujaan, varoa kampittajia, olla mieliksi johtajalle ja jollakin tavalla vielä pystyä noudattamaan omia arvojaan, jos sellaisia on jäljellä.

Viattomat koululapset lukivat historian tunneilla silmät ymmyrkäisinä loputtomia tarinoita ulkomaalaisten sotakiihkoilijoiden salajuonista. Venäläiset olivat keksineet kaikki tärkeimmät koneet, sähkön, autot, teolliset prosessit, he olivat löytäneet uusia mantereita ja vallanneet napoja, voittaneet kaikki sodat, kirjoittaneet parhaat kirjat ja säveltäneet musiikin historian hienoimmat teokset jne. Isällinen Stalin halusi näin opettaa neuvostokansoille, että heillä oli kaikkea hyvää omasta takaa, eikä läntisen sivistyksen edessä ollut syytä nöyristellä.
 
Minussa Joe-sedän lukeminen herätti tunteen, että diktaattoreja ei tarvitse liikaa varmuuden vuoksi pelätä, vaikka he olisivatkin miljoonapäisen armeijan raakoja komentajia. Mahtipontinen propaganda mielellään maalaa diktaattorista kuvan ylivoimaisena johtajana, mutta ihminen siellä propagandan takana kuitenkin on.
 
Yhtenä kirjan lukuna oli Ronttosauruksessa julkaistu novelli Stalin vihassa. Hieman kuitenkin ihmettelin, ettei kansiliepeessä, esipuheessa tai muuallakaan mainittu että kyseessä on uudelleenjulkaisu. Mielestäni yleensä on asiallista merkitä, jos kirja sisältää aiemmin julkaistua aineistoa. 

Joe-setä on Kajaanin kaupunginkirjaston luettelon mukaan käännetty viroksi, puolaksi, kroatiaksi ja sloveeniksi. Veikkaan että vastakaikua lukevassa yleisössä on herännyt. Täytyy kurkata vielä Huovisen elämäkerroista, löytyisikö niistä kuvausta kirjan aikalaisvastaanotosta Suomessa.
 

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Sallan lukupäiväkirja 16 vuotta: tarjolla ukrainalaista kirjallisuutta ja ruokaa

Olen julkaissut ensimmäisen blogikirjoitukseni päivälleen 16 vuotta sitten. Välillä blogi on ehtinyt olla tauollakin, mutta nyt olen taas nauttinut siitä, että voin silloin tällöin kirjoittaa ylös ajatuksiani kirjoista. Säännöllinen blogin kirjoittaminen on virkistävää puuhaa.

Google Analyticsin mukaan 16 vuoden aikana blogissani on vieraillut noin 450 000 kävijää ("New users"). Sivun katseluja on ollut noin 900 000 ("Pageviews").

Kuva: Keskiaikafestivaali Medzhibizhissa Ukrainassa 17.7.2021.
Kuvaaja: Serhii Zysko. Lähde: Imagebank Ukraine.

Blogisynttäreiden teemana on Ukrainan kirjallisuus ja kulttuuri, sillä ukrainalaiset ovat käyneet jo kolmen viikon ajan kiivasta puolustustaistelua Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Hyökkäys on tuomittu laajalti. Uskon, että sotauutisten vuoksi moni on herännyt myös miettimään, miten tuttua Ukrainan historia ja ukrainalainen kulttuuri on. Kokoan tähän hieman linkkejä ja lukuvinkkejä aiheesta.

Suosittelen tutustumaan HelMet-kirjastojen kokoamaan Ukraina-kirjojen listaan ja Ylen tekemään suomentaja Eero Balkin haastatteluun. Balk lienee Suomen ainoa ukrainankielisen kirjallisuuden ammattilaiskääntäjä.

Tuoretta Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta suomeksi
 
Tammi julkaisee huhtikuussa ukrainalaisen Larysa Denysenkon ja Masha Foyan lastenkirjan Maja ja ystävät. Kirjan suomentaa Eero Balk. Tuotto menee Unicefille Ukrainan lasten hyväksi.

Gaudeamus on julkaissut vuonna 2015 Johannes Remyn kirjan Ukrainan historia. Paperikirjan painos on loppu, mutta e-kirjaa on saatavilla. Ostin tämän itse pari viikkoa sitten ja olen noin puolivälissä. Tyylilajina on hieman kuivakka oppikirja, mutta asiasisällön puolesta kirja vaikuttaa pätevältä yleisesitykseltä Ukrainan historiallisista vaiheista. 
 
Nobelisti Svetlana Aleksijevitsh asuu Valko-Venäjällä mutta on syntynyt Ukrainassa. Häneltä olen lukenut yhden kirjan, Sodalla ei ole naisen kasvoja. Se on hurja ja vaikuttava kirja Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden naissotilaiden ja siviilinaisten vaiheista toisessa maailmansodassa. Tšernobylista nousee rukous kuvaa maailman tunnetuinta ydinvoimalaonnettomuutta.
 
Bonus: Sofi Oksasen uusin romaani Koirapuisto sijoittuu Ukrainaan. Olen lukenut kirjan pari vuotta sitten ja siitä jäi mieleen naisen asema, hylätyt hiilikaivokset, hedelmöityshoitobisnes ja kuristava pelon tunne.  

Mitkä kaikki asiat vaikuttavat kaunokirjallisuuden kääntämiseen eri kielistä? Suosittelen vilkaisemaan aiheen tiimoilta Tiina Virtasen vuonna 2006 hyväksyttyä gradua, joka käsittelee venäläisen kirjallisuuden suomentamista Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana.

Vanhempaa Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta suomeksi

Hain Suomen kansallisbibliografia Fennicasta tietoa ukrainasta suomennetuista kirjoista. Määrittelin hakuehdoiksi, että alkukieli on ukraina, julkaisukieli suomi ja aineiston tyyppi joko kirja tai e-kirja. Hakutulos antoi 12 teosta, joista osa on sanakirjoja ja suurin osa muista onkin jo mainittu niin HelMetin sivulla kuin Balkin haastatteluissa.

Uumoilin etukäteen, että ukrainalaisen kirjallisuuden julkaisupiikki on osunut niihin vuosikymmeniin, jolloin Neuvostoliiton kulttuuripiireihin pidettiin eniten yhteyttä - toisin sanoen vahvimpien suomettumisen vuosien aikaan. Fennicasta löytyykin ukrainalaisia kansansatuja tulkitseva kokoelma Vehnäntähkä, joka on ilmestynyt vuonna 1981 Weilin + Göösin kustantamana. Suomentaja on Martti Anhava. Tätä kirjaa on myynnissä käytettynä yksittäiskappaleena esimerkiksi Huuto.netissä. Kun hain tietoa kirjasta, päädyin Goodreads-sivustolle, jossa kerrotaan kirjan olevan moskovalaisen Malysh-kustantamon alun perin julkaisema. Poster Plakat -sivustolla kerrotaan kustantamon kansainvälisestä yhteistyöstä.

Kokeilin muitakin hakuja ja venäjäksi kirjoitettujen, Ukrainaa koskevien kirjojen joukosta löytyi Anatoli Rybakovin kirja Raskasta hiekkaa. Romaani kertoo Ukrainan juutalaisten kohtalosta saksalaisten hyökättyä toisessa maailmansodassa. Kirjasta löytyy Kirjasammon esittely ja teoksen pystyy lainaamaan HelMet-kirjastosta. Vuonna 1981 suomeksi Tammelta ilmestyneen kirjan on kääntänyt Marja-Leena Mikkola. Rybakov syntyi Ukrainassa ja kirjoitti venäjäksi, hänen tunnetuin teoksensa on Arbatin lapset, johon pohjautuvaa tv-sarjaa Ylekin on esittänyt.

Lisäksi kiinnitin huomioni V.V. Pohlebkinin kirjaan Neuvostoliiton kansalliset keittiöt. Tämä on ilmestynyt vuonna 1983 WSOY:n julkaisemana, suomentaja on Elina Kaukoranta. Sota & kauha -ruokablogissa on käsitelty kirjaa borssiohjeen tiimoilta vuonna 2014 ja Äijäruokaa-blogissa on kokattu kirjan ohjeen mukaan kalatäytteisiä taikinanyyttejä vuonna 2020.
 
 
Tilasin kirjan itselleni antikvariaatista. Kun hain tietoja kirjoittajasta, törmäsin äkkiä siihen, että Pohlebkin on ollut suomettumisen historiassa melkoinen kätyri. Englanninkielisen Wikipedia-sivun mukaan hänelle on jopa myönnetty Urho Kekkosen mitali vuonna 1986.
 
Kirjassa ukrainalaisen keittiön syntyä ja historiaa kuvataan kuitenkin mielestäni ihan uskottavasti, ainakin Remyn Ukrainan historiaan peilaten. Valitsin ruokalajiksi jotain nopeaa ja helppoa ja päädyin kokkaamaan ukrainalaisia smetanamunia.

Lämmitin uunin 225 asteeseen. Smetanaa laitoin yhden purkillisen eli 125 grammaa ja tuoreen tillin tilalla käytin kuivattua tilliä, jonka lisäsin suolan kanssa samaan aikaan. Smetanamunat maistuivatkin herkullisilta, suosittelen kokeilemaan!
 
Toivon, että ukrainalaiset saavat pian kotimaahansa rauhan ja pääsevät kokkailemaan omiin kotikeittiöihinsä itsenäisessä, vapaassa Ukrainassa ilman venäläisiä miehittäjiä.

Tuoretta ukrainalaista kirjallisuutta englanniksi
 
Englanniksi on käännetty uutta ukrainalaista kirjallisuutta enemmän kuin suomeksi. Herstories. An Anthology of New Ukrainian Women Prose Writers on ilmestynyt englanniksi vuonna 2014. Se on ostettavissa Amazonista paperi- ja e-kirjana.

Kiovalaisen Maria Matioksen runsaasta tuotannosta on käännetty englanniksi Hardly Ever Otherwise, joka kuvaa murhaa ukrainalaisessa maalaiskylässä 1900-luvun alussa. Goodreadsin kommenttien perusteella kirja tuntuu olevan vetävä.

From Odessa With Love: Political And Literary Essays In Post-Soviet Ukraine on Vladislav Davidzonin esseekokoelma nyky-Ukrainasta. Kirja on ilmestynyt viime syyskuussa ja se on ostettavissa ainakin Amazonista.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Petina Gappah: Muistojen kirja

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.
Evernice meni nurmikolle viiden lapsenmurhaajan seuraan, jotka kikattelivat kuunnellessaan.

"Minä olen oikeussalitoimittaja", yksi heistä sanoi. Hän nousi ruohikolta ja meni Jimmyn ja Verityn luo.

"Ja minä olen viitossalin naispoliisi, se joka näyttää aina siltä kuin haisisi mädältä sipulilta", Manyara sanoi. Hän väänsi suuntaan oikealle. Häntä katselleet naiset nauroivat hersyvästi.

Olen koko Euroopan lailla seurannut viime päivinä henkeä pidätellen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mannerlaatat tuntuvat liikkuvan.

Onneksi myös näinä aikoina lukeminen antaa jaksamista. Löysin viime vuonna zimbabwelaisen Petina Gappahin kirjat ja erityisesti Pimeydestä loistaa valo teki huikean vaikutuksen. Muistojen kirja on ilmestynyt sitä ennen, suomennos on vuodelta 2017.
 
Kirjan takakanteen on nostettu Financial Timesin kritiikkisitaatti:  "Se, että Gappah onnistuu yhdistämään synkeän todellisuuden ja viehättävän kerronnan, tekee hänestä kirjailijan, joka kannattaa tallettaa mieleen ja sydämeen." En tämän paremmin osaisi tiivistää Gappahin viehätysvoimaa: kirjat kertovat kamalista asioista, mutta ovat kuitenkin lämpimiä ja hauskoja.

Muistojen kirjassa kertojana on Memory, jonka kohtalona on albiinous. Albiinoksi syntyminen vaikuttaa olevan suhteellisen yleistä - netistä löytyy jopa Afrikan albiinojen oma sivusto. Memory on nähnyt Zimbabwen köyhän ja vauraan puolen: hän on asunut lapsena köyhässä lähiössä ja nuoruutensa varakkaassa valkoisessa kodissa. Mutta tarinaansa hän kertoo vankilasta käsin, sillä hänet on tuomittu kuolemaan murhaajana.

Vaikka juonessa riittää käänteitä, oli kirjan tunnelma minusta tärkein. Vankilan löyhkän melkein tuntee, zimbabwelaisen lähihistorian absurdit, tragikoomiset tai pelkästään traagiset käänteet tulevat tutuksi ja Memoryn tapa kertoa panee kyseenalaistamaan muistin ja muistojen luotettavuutta.

Yritin etsiä onko Gappahilla omaa kotisivua, jossa kenties kerrottaisiin onko häneltä tulossa uutta kirjaa, mutta löysin vain kustantamojen ylläpitämiä sivuja. Gappah on kuitenkin aktiivinen twiittaaja tilillään @VascoDaGappah. Häntä pääsisi kuulemaan kenialaisilla Heroe-kirjamessuilla 5.-7.5.2022. Ehkä laitan nämä kirjamessut myös haavematkojen listalle.

Lukiessani ryhdyin myös googlettamaan tietoja Zimbabwesta. Minussa heräsi toive päästä joskus käymään Zimbabwessa. Tutustumisen jälkeen tajusin, että en ollut edes osannut sijoittaa Zimbabwea kunnolla kartalle. Olin mieltänyt Zimbabwen jonnekin Kenian ja Tansanian seudulle, mutta sehän on paljon etelämpänä: naapurimaat ovat Etelä-Afrikka, Mosambik, Sambia ja Botswana. Pinta-alaltaan Zimbabwe on hieman Suomea suurempi.

Käännöksestä

Suomentaja Tero Valkonen saa minulta täydet pisteet käännöksestä. Kaunista, elävää ja rikasta suomea. Tätä oli ilo lukea.

sunnuntai 20. helmikuuta 2022

Joyce Carol Oates: Blondi

Kansi: Otava.
Tosielämään ei kuitenkaan voinut soveltaa draaman lakeja. Äärimmilleen kiihtyneessä tilassa ihmiset sanoivat toisilleen kauheita asioita, jotka eivät olleet totta ja joita ei ollut tarkoitettu todeksi - ne olivat vain loukattujen tunteiden, hämmennyksen ja pelon ilmauksia; ohimeneviä tunteita, eivät ehdottomia totuuksia.

Löysin Joyce Carol Oatesin kovakantisen Blondin ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Olen niin vanha, että muistan, kun Blondi ilmestyi suomeksi vuonna 2001. Muistan myös oman närkästyneen paheksuntani: mikäs se tämä tämmöinen Marilyn Monroe -romaani on, joka ei ole kuitenkaan oikea elämäkerta! Muisto tuntuu nyt jopa huvittavalta, koska biofiktio on nykyään äärimmäisen suosittu kirjallisuuden laji. 

Olen siis onnistunut tähän asti välttymään niin Blondin kuin Joyce Carol Oatesin muunkin tuotannon lukemiselta. Moni muu on ollut minua fiksumpi ja tarttunut Blondiin tai muihin Oatesin kirjoihin paljon aiemmin. Blondista ovat bloganneet mm. Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi ja Luetut, lukemattomat. Vaan onneksi hyppäsin Blondin kelkkaan nyt, sillä se vei mukanaan kuin hyökyaalto. Kirja on häkellyttävän hieno taiteellinen voimannäyte.

Yli 900-sivuinen Blondi on sellainen runsaudensarvi, että ensimmäisen sadan sivun jälkeen minun piti ryhtyä googlaamaan lisätietoa kirjailija Joyce Carol Oatesista. Ällistyin. Vaikka mieleeni on jäänyt, että Oatesilta on julkaistu useita teoksia, on hänen bibliografiansa käsittämättömän laaja. Kahdeksankymppinen Oates ryhtyi julkaisemaan kirjoja 1960-luvulla ja häneltä on ilmestynyt parisataa teosta. Huhhuh!
 
Biofiktio-sanaa ei vielä tunnettu 2000-luvun alussa, jolloin olen silmäillyt kirjan kantta kirjastossa kulmat kurtussa. Kotimaisten kielten keskus nosti sanan kuukauden sanaksi viime lokakuussa ja määrittelee termin näin: Biofiktiossa päähenkilönä on oikea, historiallinen hahmo, mutta tarkoituksena ei ole kuvata hänen vaiheitaan täysin totuudenmukaisesti niin kuin elämäkerrassa. Keskeisempää on tarjota päähenkilön elämään kiinnostava näkökulma, jolloin rohkeatkin tulkinnat ovat mahdollisia.
 
Kenties laji on nykyään suosittu siksi, että internet pursuaa tietoa historiallisista henkilöistä ja ainakin yksinkertaisten asioiden kohdalla on helppo lähteä tarkistamaan faktoja? Oliko Marilyn Monroen ensimmäinen aviomies Bucky vai Jimmy? Millä kaikilla kirjoitusasuilla Marilyn Monroen alkuperäinen nimi esiintyy eri lähteissä? Kuka oli valokuvaaja, joka kuvasi nuorta Normaa mainoksiin ja kalentereihin? Itse uppouduin Blondin ansiosta plaraamaan internetiä pitkiksi ajoiksi. Opin muun muassa sen, että Marilynillä on elossa oleva sisar, yli 100-vuotias Berniece Baker Miracle. Ja että Marilynin tuntemattomaksi jääneeksi isäksi on jäljitetty ihan varteenotettava vaihtoehto, muuan herra Gifford.
 
Oates luo Blondissa kokonaisen universumin täynnä yksityiskohtia. Hän leikittelee kielellä - vaihtaa kertojanääniä, kuvaa erilaisia lintuja ja kasveja, kertoo osan tarinasta runoina, päiväkirjamerkintöinä tai tajunnanvirtana. Blondi on yhtä ambivalentti kuin Marilyn Monroen myytti. Kirja etenee kronologisesti, mutta näyttää menneisyyden ja tulevaisuuden yhtä aikaa. Se kertoo historiallisista tapahtumista lähes reportaasimaisen tarkasti, mutta on kiistattoman fiktiivinen. Se on paksu kuin mikä, mutta silti nopealukuinen. Se on hyvä mutta ahdistava. Se kertoo kauneudesta, mutta on pelottava kuin kauhutarina. Se kuvaa arkisia asioita, mutta luo pahaenteisen virtauksen pinnan alle.
 
Mitä Joyce Carol Oates sitten haluaa Marilyn Monroesta kertoa? 
 
Itse luin kirjaa näin: Oates haluaa näyttää, että "Marilyn Monroe" oli läpeensä keinotekoinen tuote, joka oli olemassa lähinnä elokuvafilmillä ja valokuvissa. Nimi oli keksitty, vaaleus oli keinotekoista, elokuvaroolit useinkin tiukan tuotteistuksen läpi puserrettuja. Luottomeikkaaja Whitey loihti Norma Jeanelle Marilynille kasvot ja näyttelijä itse puki "Marilynin" roolin päälleen kuin vaatteet. Mutta vaikka "Marilyn Monroe" on keinotekoinen hahmo, hän on silti samaan aikaan totta, koska yleisö rakastaa häntä. Ja on jatkanut rakastamistaan ja ihailuaan kymmeniä vuosia Marilynin kuoleman jälkeenkin.
 
Mutta Oatesin Norma Jeane ihmisenä oli hyvin todellinen. Hän eli elämänsä vahvojen tunteiden vallassa, rakkautta ja hyväksyntää hakien. Hän halusi tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin. Hän kaipasi isäänsä ja rakasti äitiään. Hän haaveili lapsista.
 
Oates kertoo Hollywoodista ruman tarinan, sen saman, joka räjähti yleisön silmillä paljon kirjan ilmestymisen jälkeen, vuonna 2017 #metoo-paljastusten myötä. #Metoo:n myötä elokuvatuottaja Harvey Weinstein päätyi vankilaan seksuaalirikosten myötä. Blondissa Norma Jeane joutuu jatkuvasti miesten seksuaalisen ahdistelun, hyväksikäytön ja raiskauksen uhriksi. Mutta kukaan ei vedä 1940- tai 1950-luvun elokuvatuottajien nimiä lokaan vaan seksuaalinen hyväksikäyttö on läpikotaisin kirjassa kuvatun elokuvateollisuuden rakenteissa. Ei ole mitään huonoa tuuria tai ikävää sattumusta, että Norma Jeanea ahdistellaan. Oatesin kuvaamassa maailmassa koko Hollywood on rakennettu sen varaan, että vaikutusvaltaiset miehet rakentavat nuorista naisista rahaa takovia tähtituotteita ja samaan aikaan käyttävät näitä naisia seksuaalisesti hyväkseen. 
 
Seksuaalinen hyväksikäyttö on sitä kaksinaismoralistisempaa, että elokuvia tehdään tiukan sensuurikoneiston valvonnassa. Saako alushousuja näyttää? Kuultaako vartalo lakanan alta? Onko naiselle paremmin sopiva rooli olla vaimo ja äiti, ei lapseton ja naimaton näyttelijä?

Oatesin Norma Jeane saa menestyselokuvistaan huonojen sopimusehtojen vuoksi surkean vähän rahaa. Hän on kuin alustatalouden ruokalähetti - menestysbisnes on kokonaisuutena miljardien arvoinen, mutta tekijä itse on kuin polkupyöräilevä paperiton turvapaikanhakija, jolle jää käteen joitakin pennosia.
 
Olen viime vuosina tullut kyllästetyksi voimaantuneiden, itsenäisten naisten tarinoilla, sellaisilla joissa nainen itsenäisesti tekee yksilöllisiä valintoja ja pitkään pohjustettuja päätöksiä. Tämä ajatusmaailma loistaa Blondissa poissaolollaan. Marilyn on kirjassa hyväksikäytetty uhri, jota riepotellaan sinne ja tänne. Monessa kohtauksessa hän on kuin tahdoton räsynukke, joka vain ajautuu sinne minne sanotaan. Tämäkin on kyllä loogista Oatesin luomassa kokonaisuniversumissa. Jos lasta laiminlyödään, hyväksikäytetään ja pallotellaan paikasta toiseen, miten ihmeessä hänelle voisi kehittyä vahva omanarvontunto ja kykyä puolustaa itseään?

Niinpä ne hetket loistavat, jolloin Oates antaa Norma Jeanen itse tehdä valinnan. Usein nämä valinnat ovat huonoja, surullisia ja kamalia. Mutta ne ovat omia.
 
Kiinnitin huomiota myös kirjassa kuvattuihin lintuihin. Alkupuolella on merkittävä kohtaus, joka sijoittuu täytettyjen lintujen kokoelmahuoneeseen. Lopun dramaattiseen käänteeseen kytkeytyy petolintujen metsästys. Lintu on hieno symboli Marilyn Monroelle: ihailemme taivaalla vapaasti lentäviä kauniita lintuja ja tiedämme, ettemme koskaan pysty itse lentämään omin siivin. Kuitenkin ihminen tappaa lintuja julmasti, usein täysin vääristä syistä tai tarkoituksettomasti.

Blondista on tekeillä Netflix-elokuva, jonka vaiheista voi lukea Voguen jutusta. Tätä ennen Blondista on tehty tv-minisarja. Blondi-kirjasta on saatavilla uusi painos, jonka kustantaja on HarperCollins, ei enää Otava.
 
Käännöksestä
 
Suomentaja Kristiina Drews ansaitsee työstään samanlaisen hehkutuksen kuin Joyce Carol Oates. Suomennos on todella upea. Kirjan kielellinen rekisteri liikkuu ornitologiasta harrastelijarunouteen ja vaihtuvia kertojaääniä persoonallisine äänenpainoineen vilisee. Mahtavaa työtä - jossa lopputulos näyttää vaivattomalta ja luontevalta, kuten mestariteoksissa aina. 

torstai 3. helmikuuta 2022

Eeva Louko: Onnellisten saari

Kansi: Otava.
- Ihan sikahyviä edelleen, Ansku nauroi suu täynnä pullaa. Ronja nyökkäili perässä.

Hän oli aloittamassa hiljaista valitusta lastenkutsujen pitkäpiimäisyydestä, kun huomasi kuka astui keittiöön
.

Eeva Loukon esikoisdekkari Onnellisten saari vaikuttaa alkuvuoden hitiltä. Se on kuudentena HelMet-kirjastojen halutuimpien kirjojen listalla. Myyntilukuja en löytänyt, mutta usein kirjastovaraukset korreloivat hyvän myynnin kanssa. Ja koska julkaisijana on Otava, on kirjalla puolellaan Suomen parhaat kustannustoimittamisen ja markkinoinnin resurssit. Tästä kertoo sekin, että kirjan luvataan olevan “herkullisen koukuttava sarjan avaus”.

Onnellisten saaressa Lontoossa asuva Ronja palaa lapsuudenkotiinsa Helsingin Lauttasaareen, kun hänen isänsä löytyy murhattuna. Yhdessä lapsuudenystäviensä kanssa Ronja selvittelee isänsä menneisyyttä ja törmää vanhoihin arvoituksiin.  

En ole dekkarien himolukija – turhan usein dekkarijuoni vaikuttaa vain kömpelösti kasatulta tekosyyltä kirjoittaa vaikkapa miljööstä. Kiinnostuin Onnellisten saaresta luettuani Kirsin kirjanurkan mielipiteet kirjasta. Epäloogisuuksia niin paljon, ettei edes tarkkana lukijana tunnettu Kirsi jaksa luetella niitä? Tähän täytyy tutustua!

Sain Kirsiltä postitse hänen arvostelukappaleensa (kiitos vielä kerran!). Tietoinen “vastakarvaan lukeminen” lienee joidenkin mielestä vähän väärä tapa lähestyä kirjaa, mutta ainakin tällä kertaa epäloogisuuksien bongaileminen oli antoisaa. Itse asiassa koko kirja on kuin kiehtova arvoitus, jonka ratkaisemisessa loogisen ajattelukykyni rajat kerta kaikkiaan tulivat vastaan.

Kirjan parissa mieleeni muistuivat opiskeluvuodet, jolloin kirjoitin tenttivastauksia ja opinnäytetöitä. Usein olin valmistautunut aivan liian vähän ja yritin korvata laatua määrällä. Sen sijaan, että olisin kiteyttänyt osaamiseni kristallinkirkkaasti, päädyin kirjoittamaan tarpeettoman pitkiä ja monisanaisia johdantoja ja loppupäätelmiä ja varsinaisessa vastauksessa pyörittelin muutamaa ydinasiaa edestakaisin. Toivoin, että epämääräisyyteni ja epätäsmällisyyteni hämäisi tarkastajaa ja saisin asiallisen arvosanan.

Onnellisten saaressa on todella paljon löysää kielenkäyttöä ja sitä olisi sietänyt tiivistää kunnolla. Ongelma kuitenkin on, että varsinainen dekkarijuoni on melko päälleliimattu eikä esimerkiksi poliisin toiminnan kuvaus vaikuta kovinkaan asiantuntevalta tai realistiselta. Jos kirjan tiivistäisi dekkarijuonen ympärille, siitä jäisi tuskin mitään jäljelle. Arkisia askareita kuvataan intensiivisen realistisesti, mutta murhaa ja sen tutkimista ympäripyöreästi. Lauttasaaren rannasta löytyneen Ronjan isän ruumiin tutkimista kuvataan näin:

Tiimi työskenteli ruumiin ympärillä tottuneesti.

Myöhemmin taas Ronjan teenkeitosta kerrotaan näin:

Mutta ensin hän tarvitsi teetä. Hän oli Lontoossa tykästynyt juomaan, se rauhoitti, selkeytti ja tarvittaessa piristi samaan aikaan. Ihme ainetta. Hän harppoi keittiösyvennykseen ja availi kaappeja. Yläkaapista pöllähti kasvoille pölypilvi, joka sai aikaan yskänkohtauksen. Toettuaan Ronja jatkoi kaappien availua, kunnes löysi takakaapin perukoilta rutussa olevan paketin. Ronja täytti tiskipöydän reunalla lojuvan sähkökäyttöisen vedenkeittimen ja napsautti sen päälle. Viereisestä kaapista löytyi isän säästämiä, rumia mainoskuppeja. Hän tarttui umpimähkään yhteen mukeista ja kaatoi kiehuvaa vettä piripintaan. Teepussi leijaili hiljalleen pohjalle Ronjan sipsuttaessa villasukkasillaan nahkasohvalle.

Ehkä kirjan on tarkoitus edustaa cozy mystery -tyyliä, hieman Mma Ramotswe -sarjan tapaan? Mutta yleensä cozy mysteryissä on paljon lämmintä, sympaattista, positiivista ja iloista ainesta. Tässä kirjassa kuvataan lapsiperheen tiskaamattomia astioita, liian vauhdikasta ulkojumppaa räntäsateessa, kuluneita sisustuksia ja epämiellyttävän uteliaita naapureita.

Entä miksei kukaan ole vetänyt punakynällä ylläolevasta kappaleesta edes “sähkökäyttöistä” yli? Googletin “sähköttömän vedenkeittimen” ja hakutulosten perusteella esimerkiksi eräretkeilijöille on tarjolla akkukäyttöisiä vedenkeittimiä, jolloin vedenkeitintä ei tarvitse kytkeä sähköpistokkeeseen. Muuten ainoa sähkötön vedenkeitinvaihtoehto taitaa olla kattila, ja jos kattilaa käyttää sähköhellalla, silloinkin tarvitaan sähköä.

Realismin epätasapainosta kertoo myös se, että murhatun henkilön perunkirjoitus vaikuttaa niin sujuvalta, että siitä ei tarvitse kertoa lähes mitään. Elävässä elämässä ihmisillä on kuulemma nykyään todella työlästä saada suljettua vainajan puhelinliittymät tai verkkopankkipalvelut. Ronjan ei kuvata pohtivan tällaisia lainkaan. Ehkä kyseessä on ollut tietoinen rajaus, turhan arkirealismin välttäminen? Mutta jos näin on, miksi kahvilassa tai lenkillä käymistä kuvaillaan pitkästi?

Lisäksi Ronja itse on päähenkilönä niin ankea, että ihmettelin lukiessani, miksi hänen lapsuudenystävänsä, tuttavansa ja ex-heilansa jaksavat höösätä hänen kimpussaan. Ronja enimmäkseen valittaa koko kirjan ajan. Lauttasaari tuntuu juoruilevalta tuppukylältä, lapsuudenystävät ovat joko liian hienoja tai liian arkisia, entisen poikaystävän innokas kosiskelu tuntuu ahdistavalta, isän asunto on ruma ja kulahtanut ja sekä isä että äiti ovat jääneet etäisiksi. Usein inhokkipäähenkilöni dekkareissa on puuhakas amatööri, joka ratkoo rikoksen tyhmänrohkealla tavalla ja ajautuu sitten ongelmiin, joista muut pelastavat hänet. Mutta Ronja ei tee edes tätä, menee vain sinne minne muut sanovat ja ruikuttaa. Ongelmiin hän kyllä joutuu. Toivottavasti sarjan seuraavaan osaan hänelle annetaan hieman oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta.

Miksi tämä kirja on siis kirjoitettu? Vahvimmin kirjasta välittyy halu nostalgisoida Lauttasaaren maisemia. Kirjasta paistaa kotiseuturakkaus ja Lauttasaaren maamerkkejä ja tunnelmia kuvataan hartaasti. Itse en ole Lauttasaaressa asunut, mutta olen kulkenut siellä kyläily- ja asiointimatkoilla ja monet Onnellisten saaren kuvauksista tuntuivat tutuilta. Voisi ajatella, että nykyiset ja entiset lauttasaarelaiset ovat kirjalle parasta kohderyhmää. Mutta koska Lauttasaaressa asuu koulutettua, työssäkäyvää, sivistynyttä ja varakasta väkeä, eikö heitä ajatellen olisi kannattanut hioa kirjaa vähän pitemmälle? Nyt arvelisin, että kirjan parissa viihtyy parhaiten vähän lukeva, mielellään nuorenpuoleinen henkilö, jota yksinkertainen kieli turhine rönsyineen ei vaivaa.

Pienenä ihmetyksen aiheena jäin pohtimaan sitäkin, että kirjassa on poliisi nimeltä Oona Laine. Lauttasaaressa asuu Suomen kärkidekkaristeihin kuuluva Outi Pakkanen, jonka luoma Anna Laine on seikkaillut Stadin maisemissa jo kymmeniä vuosia. Eikö Oona olisi voinut olla vaikka Aalto tai Järvi, varsinkin jos häntäkin nähdään sarjan tulevissa osissa? Vai onko Oona Laine intertekstuaalinen silmänisku Anna Laineen suuntaan?

Kirjan henkilöhahmoista kiinnostavin on miespoliisi Anton. Hän on omalla tavallaan klisee: itserakas naistenmies, joka ei halua sitoutua koska pelkää pettyvänsä rakkaudessa. Mutta poliisina hän on virkistävä tai ainakin jotain muuta kuin avioeron kolhima yksinäinen keski-ikäinen alkoholisti. Toivottavasti Anton saa seuraavassa osassa isomman roolin. Sarjan tulevia osia olisi luonteva sijoittaa Lauttasaaren lähiympäristöön vaikka Tapiolan puolelle, miksei Ruoholahteenkin.

lauantai 29. tammikuuta 2022

Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

Ruotsalaiset valloittajat perustivat Hämeen linnan 1200-luvun loppupuolella ja 1500-luvun puoliväliin tultaessa 1300-luvun lopun harmaakivisestä leirikastellista oli kasvanut vaikuttava tiililinna, joka oli Hämeen hallinnollinen ja taloudellinen keskus.
 
 
Näin tutkija Anna-Maria Vilkuna esittelee Hämeen linnan teoksessaan Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Vilkuna väitteli tohtoriksi tällä Suomen historian tutkimuksellaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1998.
 
Joskus on hauskaa lukea peräkkäin kirjoja, jotka sijoittuvat samaan miljööseen tai joissa on muita yhdistäviä tekijöitä. Minun alkuvuoteni on vierähtänyt Hämeen linnan ja Hattulan Pyhän Ristin kirkon tienoilla. Kaari Utrion Vanajan Joanna, Anneli Kannon Rottien pyhimys ja Vilkunan tutkimus kuvaavat hämäläistä historiaa.
 
Hämäläiset mahtimiehet eivät pidä linnanherraa johtajanaan
 
Varhaisimpaan ajankohtaan sijoittuu Vanajan Joanna, joka on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja sijoittuu vuosiin 1377-1380. Utriolle ominaiseen tyyliin kirja liikkuu laajalla maantieteellisellä alueella. Suomen lisäksi kirjan tapahtumia sijoitetaan Ruotsiin ja Latviaan. Nimihenkilö Joanna on kotoisin Hämeen sydämestä ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnan maisemiin. Myös Pyhän Ristin kirkkoon on sijoitettu kirjan merkityksellisiä tapahtumia.
 
Lähde: Google Maps.
 
Merkitsin Google Mapsin karttaan sekä Pyhän Ristin kirkon että Hämeen linnan ja parhaat arvaukseni kirjan kolmesta keskeisestä hämäläiskartanosta. Joannan lapsuudenkodin, Vanajan Herttualan, kuvataan sijaisevan harjun eteläjuurella, lähellä Hiidenjoen suuta ja lähellä lampea. Tällainen paikka näkyy kartassa Ylänneentien kohdalla. Kauttuan kartanon taas kuvataan sijaitsevan Hauhonselän rannalla, järveen pistävän niemen kärjessä. Kirjassa Kauttuaan matkustavat henkilöt liikkuvat pohjoisrantaa kiertävää lahtea pitkin. Tätä kuvausta vastaa Hyömäenraitilla merkitty kohta. Monittulan kartanosta mainitaan, että se sijaitsee Vanajaveden rannalla ja kun Monittulasta lähtee Kauttuaa kohti, on lähellä Pälkäneen tie.  Kartassa näkyvä Retulansaarentie on eräs vaihtoehto kirjassa kuvattuun sijaintiin. Nykyään tietä pitkin pääsisi Retulansaareen asti, mutta ehkä 1300-luvulla Monittulaa ei olisi rakennettu saareen. Matka mantereelta saareen on ollut myös nykyistä pitempi. Vuosisatoja jatkuneen maannousun vuoksi mantereen ja saaren välimatka on pienentynyt nykyiseen mittaansa.

Kirjassa linnanherrana hallitsee Magnus Kasi ja hänen vaimonsa on ruotsalainen Sparre-aatelissuvun tytär Benedikta Bengtsdotter. Magnus Kasi kuvataan merkkimieheksi, mutta samaan aikaan hämäläisten mahtikartanoiden valtiaat hallitsevat laajalti omia alueitaan, eivätkä laske itseään Hämeen linnan alamaisiksi. 
 
Hattulan kirkkoherraa Utrio kuvaa näin:
 
Hattulan kirkkoherra Johannes Erici oleskeli mielellään kirkossaan messujen ja toimitusten välilläkin. Ei niin, ettei hänen pappilansa olisi ollut komea ja arvollinen Itämaan pyhimmän kirkon curatuksen asuinsijaksi. Mutta tiilikirkko oli sentään toista kuin hirsipappila.
 - - -  
Kaiken kaikkiaan Johannes Erici oli tyytyväinen sekä kirkkoonsa että omaan asemaansa. Hän oli alunperin päässyt Hattulaan viransijaiseksi - Hattulaan päästiin, ei jouduttu: se oli yksin Itämaan halutuimpia seurakuntia.
 
Hattulan Pyhän Ristin kirkon arvellaan olevan 1400-luvulta peräisin, joten muutaman vuosikymmenen verran etumatkaa Utrio romaanissaan on kirkon rakentamiselle antanut. Kirjan koristelun kuvataan olevan vielä vaatimatonta: Johannes Erici suunnittelee "karkeiden rumien puuveistosten" vaihtamista parempiin, kunhan löytäisi rahoittajan.
 
Kirjana Vanajan Joanna on vetävä historiallinen viihderomaani, kypsää Utriota: keskiaika herää eloon lukijan silmien edessä, kaunis ja ylhäinen Joanna joutuu kasvamaan elämän mullistusten myötä ja pakahduttavan komea Ulf Acer taistelee rakkautensa puolesta. Edellisestä lukukerrasta oli melkoisen pitkä aika, joten olin jo ehtinyt unohtaa suuren osan kirjan tapahtumista. Nyt lukiessani hieman yllätyin siitä, että oikeastaan päähenkilö onkin Ulf eikä Joanna, sillä huomattava osa kirjasta etenee hänen näkökulmastaan.  
 
Ennennäkemätön uusi ihme, kuva, lyö hattulalaiset ällikällä
 
Anneli Kannon Rottien pyhimys ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli kehuttu ja puhuttu hitti. Tämä ilmeisesti yllätti jopa kirjailijan itsensä. Minulle Rottien pyhimys oli neljäs lukemani Kannon kirja. Kun luin Pyövelin, osasin kyllä arvostaa Kannon taitavuutta, mutta kun pari vuotta myöhemmin luin Veriruusut, olin puulla päähän lyöty. Veriruusut on jäänyt mieleen yhtenä viime vuosien tärkeimmistä lukuelämyksistä.
 
Rottien pyhimys sijoittuu 1500-luvun alkuun ja se kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuvien maalaamisesta. Kirjassa linnanherrana hallitsee Åke Tott, joka kuoli vuonna 1520. Hattulan kirkkoherra Petrus Herckepaeus ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ihailevat ja pokkuroivat linnanherraa ja hänen vaimoaan Märta Bengtsdotteria. Koska linnanherra ja -rouva maksavat maalauksista huomattavasti, heidät myös ikuistetaan kirkon seinälle. Maalariryhmä Andreas Pictor, Martinus ja vantti Vilppu saavat täydennystä Herniäisten tiilimestarin holhokkina kasvaneesta Pelliinasta.

Petrus Herckepaeus ei ole läheskään yhtä ihastunut Hattulan kirkkoherran viran saamisesta kuin Utrion Johannes Erici:

Toisin oli Härkäpään Pekan, jonka suku oli oppimattomia turpeentonkijoita. Varoja isällä oli, mutta korkeita tuttavuuksia ei. Käteen jäi vain Hattula. Se oli ainoa pitäjä, jonne hänellä oli suhteita, vaikka hän ei suinkaan olisi halunnut sinne mennä eivätkä Hattulan isännät ja emännät tahtoneet papikseen Härkäpään kutaletta, mutta tuomiokapituli ja piispa päättivät toisin.
 
Kanto kuvaa hersyvästi - rakkaudella ja pisteliäästi - maalausprojektin etenemistä. Ahneus, vallanhimo, vahingonilo, kateus ja ennakkoluuloisuus kukoistavat. Uusi ja ennennäkemätön ihme, kuva, tekee kuitenkin vaikutuksen kaikkiin. Katselijoista tuntuu käsittämättömältä, että ihmisen voi siirtää seinälle kuvaksi.

Kirjan ydintapahtumat sijoittuvat kirkon ja Hämeen linnan välimaastoon. Välimatka taitetaan monta kertaa edestakaisin, milloin ratsain, milloin härkävankkurien kyydissä, milloin kävellen.
 
Neljästä lusikallisesta kaalinsiemeniä saatiin viisi lästiä ja kolme tynnyriä satoa vuonna 1557

Nappasin kirjaston paikallishistoriahyllyltä Kruunun taloudenpidon Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Suomalaisista keskiaikaisista linnoista kiinnostuneille tämä on mainio tietopaketti, jota ei kylläkään välttämättä kannata yrittää lukea kannesta kanteen yhdellä istumalla. Itse lueskelin kirjan silmäily- ja selailutekniikalla. Kirjassa on paljon hyviä karttoja ja tarkkoja tilastoja ja taulukoita, joista tieto kaalisadostakin on peräisin.
 
Vilkunan tutkimalla ajanjaksolla Hämeen linnan johtajien asema on juuri muuttunut. Kuningas Kustaa Vaasa uudisti hallintoa ja kuninkaan valta kasvoi. Linnanherrojen sijaan linnoja johti vouti, jonka velvollisuuksiin kuului tarkka taloudellinen raportointi. Hallintomalli on tuttu nykyajan yrityksistä: yksiköillä on oma budjettinsa, jonka toteutumista valvotaan ja seurataan konsernikeskuksesta. Hämeen linnan tilit ovat säilyneet arkistoissa ja ne muodostavat Vilkunan tutkimuksen keskeiset lähteet.

Bongailin kiinnostuneena naisten nimiä ja ammatteja. Kirjassa mainitaan mm. Kerttu leipuri, Margareta fatabuuriemäntä ja Valpuri kehrääjä. Linna on ollut merkittävä työllistäjä ja esimerkiksi tekstiilitöitä on tuotettu melkoisia määriä. 

Tässä kirjassa Pyhän Ristin kirkko ei näyttele merkittävää roolia, mutta muuten Hattula mainitaan usein. Hattulan Hurttalassa, aivan Pyhän Ristin kirkon juurella, on sijainnut Juho Juhonpojan talonpoikaistila, joka on ollut Hämeen kolmen suurimman talonpoikaistilan joukossa 1580-luvulla. Tilan tuotto tuolloin oli 20 tynnyrinalaa eli noin 10 hehtaaria. Samoissa maisemissa viljellään edelleen - lieneekö joku alueen nykyisistä maanviljelijöistä Juho Juhonpojan jälkeläinen?

Kirja on niin täynnä tietoa, että historiasta kiinnostuneiden kannattaa hankkia tämä omaan hyllyyn. Tuoretta painosta ei vaikuta olevan saatavilla, mutta käytettynä kirjaa näkyy olevan jonkin verran myynnissä.