tiistai 16. helmikuuta 2021

Virpi Miettinen: Tuhma prinsessa

Kansi: Markko Taina / Tammi.
Näyttävä kansikuva tuotti minulle kutsun Monacoon. Pitkät vaaleat hiukset olivat eduksi ja kielitaidosta oli hyötyä, kun minulle tarjottiin rahakasta sopimusta Philip Morris -tupakkayhtiön pr-emäntänä. Olisin kuin lentoemo ja huolehtisin yhtiön vieraista parhaalla mahdollisella tavalla. En siis ollut pit babe, varikkotyttö, jota vähissä vaatteissa kuvattiin varikkopilttuussa kuljettajien vierellä. Olin Marlboro-emäntä, joka formulatapahtumissa edusti työnantajaansa. 

Monella on ystävä, tai edes kaveri tai tuttava, jonka elämässä tuntuu olevan kymmenen kertaa enemmän vauhdikkaita käänteitä kuin muilla. Vuoden 1965 Miss Suomi Virpi Miettinen kuuluu siihen porukkaan, joille tapahtuu enemmän kuin sadalle tavalliselle ihmiselle yhteenlaskettuna.  
 
Tuhma prinsessa oli uudelleenlämmitetyn (etä)lukupiirini kautta tullut lukuvinkki. En olisi itse hoksannut etsiä tätä vuonna 2018 julkaistua kirjaa luettavakseni, vaikka luenkin mielelläni iltapäivälehtiä, naistenlehtiä ja juorulehtiä ja Virpi Miettisen nimi on tullut tasaiseen tahtiin vastaan niiden sivuilta. Miettinen on erityisen ajankohtainen näin alkuvuodesta 2021, sillä hän on tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen keulakuva.

Kuva: Yhteisvastuu.

Kirjan toinen tekijä on Iltalehden pitkäaikainen toimittaja Tuula Nieminen, joka kertoo "juorutoimittajan" työstä Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa. Pitääkin etsiä luettavaksi Niemisen viime vuonna ilmestynyt kirja Juorutoimittajan päiväkirjasta. Niemisen nimeä ei ole Tuhman prinsessan kanteen pantu, mutta sisäsivuille toisen kirjoittajan rooliin kyllä. Tuhma prinsessa on kerrottu minämuodossa, ja luontevan, jutustelevan tarinankerronnan tyylin panen Niemisen ansioksi. Oikeastaan hän olisi ansainnut kirjasta Finlandia-palkinnon, niin taitavasti kirja on kirjoitettu. Erityistä kiitosta annan silkinpehmeästä piilovittuilusta valituille henkilöille.

Luin Virpi Miettisen elämäntarinaa paikoin silmät pyöreinä ja kulmakarvat koholla. Hänellä on riittänyt ihailijoita niin eurooppalaisista aatelispiireistä kuin Stadin sekakäyttäjistä. Avioliitot, avoliitot ja seurustelusuhteet seuraavat toisiaan ja valitettavasti lähes jokaisessa nyrkki heiluu ja Miettiseltä menevät milloin kylkiluut, milloin hampaat. Mannekiiniaikoina linjoista on pidetty huolta ajan tavan mukaan lääkärin määräämillä amfetamiinipillereillä. Alkoholi, pillerit ja antabus vaihtuivat kypsemmässä iässä uskoontuloon, evankelistana kiertämiseen ja hyväntekeväisyystyöhön.

Kirjan ansioihin kuuluu kuitenkin se, että näkökulma pysyy Miettisen omana ja turhat moraalisaarnat voi jokainen lukija käydä omassa päässään, jos haluaa. Kaikkihan tekevät virheitä - joidenkin virheet nostetaan lööppeihin ja toiset pääsevät vähemmällä. 

En silti malta olla vähän jossittelematta. Kaikesta päätellen Miettinen teki 1960- ja 1970-luvulla niin paljon rahaa kansainvälisellä malliurallaan, että jos hän olisi säästänyt ja sijoittanut tulojaan omiin nimiinsä, hän olisi nykyään todennäköisesti miljonääri. Tai jos hän edes olisi jättänyt käyttämättä rahojaan miesten hyväksi tai jättänyt painostettuna takaamatta tuhoon tuomittua miljoonalainaa. Fyysisen turvallisuutensa osalta hänelle olisi ollut paljon parempi ratkaisu, jos hän olisi jossakin vaiheessa tietoisesti päättänyt elää itsenäisen sinkkunaisen elämää. Kirjan perusteella hän on vetänyt puoleensa rahanahneita, väkivaltaisia hyväksikäyttäjämiehiä kuin hunaja kärpäsiä. Mies toisensa jälkeen myi hänen omaisuuttaan ja piti rahat tai muuten eleli hänen kustannuksellaan todella härskisti.

Tästä huolimatta en malta olla täältä tylsän taviksen elämästäni käsin pohtimatta, vaihtaisinko osia Virpi Miettisen kanssa, jos saisin kokea kaiken sen loiston, glamourin ja upeat juhlat, joita on hän saanut huippuhetkinään kokea. Jos sellainen pieni aikakonehyppy olisi mahdollinen, voisin kyllä hurvitella ja ottaa vaikkapa viikonloppupestin ylläkuvatussa tehtävässä 1970-luvun formulakisojen Marlboro-emäntänä. Uskon, että värikkäitä ja hyviä muistoja Miettisen vauhdikkaasta elämästä on varmasti jäänyt, aivan kuten kirjassa kuvataan.

Otetaan vielä toinen tekstinäyte, josta kirjan vetovoima ja hienovarainen, lämmin huumori toivottavasti käy hyvin ilmi. Kohtaus kuvaa vuotta 2003:

Olin mukana Kymppitonnissa neljän jakson verran ja voitin ne kaikki. Sain voitoista 2000 euron palkkiorahat. Ostin kunnollisen television ja kaksi satelliittilautasta. Ruotsin-laivalla samaan hissiin osuneet teinipojat sanoivat, että "ootsä Miettisen Virpi, me nähtiin sut telkussa, me rakastetaan sun älyä". Se oli taatusti ensimmäinen kerta, kun älyäni kehuttiin.
 

lauantai 13. helmikuuta 2021

Ääneni Blogistanian Globalia-, Kuopus- ja Tieto-äänestyksiin

Kirjabloggaajien ja nykyisin myös kirjavloggaajien ja kirjagrammaajien järjestämä Blogistania-kirjaäänestys täyttää jo kymmenen vuotta. Olen todella iloinen ja ylpeä siitä, että tämä perinne on jatkunut näin pitkään. Vaatimaton alku oli omassa blogissani 10 vuotta sitten ja ensimmäinen yhteinen äänestys oli tosiaan Sallan lukupäiväkirjassa yhdeksän vuotta sitten vuoden 2011 kirjoja koskien. 
 

Harmikseni huomasin, etten voi osallistua Finlandia-äänestykseen, koska en ole blogannut yhdestäkään viime vuoden kotimaisesta uutuudesta. Mutta muihin kategorioihin kyllä löytyy ääni - tässä tulevat minun ehdokkaani:
 
Blogistanian Tieto
 
Annan kolme (3) pistettä Jari Lindströmin kirjalle Syvään päähän. "Osa kirjan jaksoista sopisi sellaisenaan vaikkapa yhteiskuntaopin tunneille lukuläksyksi, niin selkeästi ja havainnollisesti Lindström poliittista päätöksentekoa kuvaa."

Blogistanian Kuopus
 
Annan kolme (3) pistettä J.S. Meresmaan kirjalle Dodo. "Säeromaanin tekniikka taitaa palvella tässä erinomaisesti tarkoitusta: teksti on ilmavaa ja kevyttä ja paikoin runollista."

Blogistanian Globalia
 
Annan kolme (3) pistettä Jane Austenin kirjoittamalle ja Kersti Juvan suomentamalle kirjalle Järki ja tunteet. "Juvan suomentamana Järki ja tunteet on kuin taidokkaasti restauroitu arvokas maalaus. Sen ikä näkyy, mutta värit hehkuvat tuoreina ja raikkaina. Juva kirjoittaa puhdasta, kaunista suomea, joka saa Austenin tarinan leijumaan kepeänä."
 
Annan kaksi (2) pistettä Sayaka Muratan kirjoittamalle ja Raisa Porrasmaan suomentamalle kirjalle Lähikaupan nainen. "Porrasmaa kirjoittaa soljuvaa ja kaunista suomea, käännös oli miellyttävää luettavaa." 

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Alan Moore - Dave Gibbons: Vartijat

Kansi: Egmont.
Kuvittelin bloganneeni Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Vartijoista jo vuosia sitten, mutta löysin blogistani vain hajanaisia mainintoja. En myöskään lainkaan muista, mistä olen Vartijoiden vuoden 2006 painoksen hankkinut omaan hyllyyni - olisinko ostanut sen joskus sarjakuvafestivaaleilta? Arvelen lukeneeni tämän ensin kirjastolainana ja hankkineeni oman kappaleen vasta sitten.

Vartijat on sarjakuvaromaanien järeimmästä päästä: tunnustettu, palkittu ja kiitetty klassikko. Se on ilmestynyt alun perin kaksitoistaosaisena DC Comicsin sarjakuvalehtenä vuosina 1986-1987. Lehden numeroista pyydetään tällä hetkellä eBayssa useiden tuhansien eurojen summia - siinäpä oiva keräilykohde jollekin riittävän varakkaalle sarjakuvien ystävälle. Vuoden 2006 suomalaispainos perustuu jenkkilässä vuonna 2005 digitaalisesti käsiteltyyn ja uudelleenväritettyyn painokseen.
 
Klassikon tunnistaa siitä, että sen teemat tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka ajat muuttuisivat. Käsikirjoittaja Alan Moore on osunut suorastaan pirullisen oikeaan monessa yksityiskohdassa tässä vaihtoehtohistoriaan kuuluvassa dystopiassaan. Tässä joitakin esimerkkejä:
 
- Sähköautoilla ajaminen
- Jatkuva itsensä kehittäminen erilaisten self help -oppaiden avulla - "ole paras versio itsestäsi" -hengessä
- Suuryritysten kansainvälinen valta: brändit pystyvät ohjailemaan ihmisten käyttäytymistä tavalla, johon kansallisvaltiot eivät enää pysty
- Henkilöbrändin merkitys
 
Vartijoiden juonta on vaikea tyhjentävästi tiivistää, mutta yritän kuitenkin: se sijoittuu vuoden 1985 Amerikkaan, jossa kylmän sodan hengessä ydinsota Neuvostoliiton kanssa on puhkeamaisillaan. Presidentti on Nixon, naamioidut supersankarit olivat jännittävä muoti-ilmiö 1930-luvulta 1970-luvulle. Erotuksena oikeasti supervoimaisesta Tohtori Manhattanista monet "supersankarit" olivat tavallisia ihmisiä, jotka olivat ryhtyneet käyttämään itse valitsemiaan asusteita ja salanimiä. Nyt näitä eläköityneitä supersankareita tuntuu uhkaavan vaara: aggressiivinen lihaskimppu Koomikko löydetään kuolleena ja epäluuloinen Rorschach ryhtyy tutkimaan asiaa omin päin.
 
Dave Gibbonsin piirrostyyli on yhtä aikaa rujohkoa ja tarkkaa. Väritys on tarkoituksellisen synkkää. Kovin hämärässä valossa tätä albumia ei kannata lukea, vaan kunnon valaistus ja sopivat silmälasit ovat tarpeen, että saa pienistä yksityiskohdista selvää. Yksityiskohtiin paneutuminen kuitenkin kannatti, sillä koin saavani tarinasta paljon enemmän irti kuin vuosien takaisella ensilukukerrallani. Tarinankuljetus on viimeisen päälle priimaa: on merkityksettömän oloisia yksityiskohtia, jotka osoittautuvat ratkaisevan tärkeiksi, on kaikissa harmaan sävyissä liikkuvaa moraalipohdintaa, on pieniä silmäniskuja niille, jotka tuntevat supersankarisarjakuvien historiaa ja paljon muuta.

Naishahmojen kuvaamista jäin pohtimaan. Ikääntynyt Silkkiaave ja hänen tyttärensä, joka myös käytti seikkailu-urallaan nimeä Silkkiaave, ovat joiltakin osin harvinaisen rehellisen ja osuvan tuntuisesti kuvattuja realistisia naishahmoja, toisaalta hirvittävän ärsyttäviä miesten jatkeita. Aivan kuin Moore olisi ajatellut, että naisen tärkein ominaisuus tarinassa on olla jonkun tyttöystävä tai vaimo, mutta toisaalta hän on kuitenkin tunnistanut sen, että naiset ovat ihmisiä ja on osannut kirjoittaa naiset moniulotteisen, realistisen ihmisen rooliin.

Vartijoista on tehty albumin tapahtumia myöhemmäksi sijoittuva tv-sarja HBO:lle, joka vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että voisin itsekin harkita katsovani. TV-sarjasta ja sen linkittymisestä alkuperäisteokseen kannattaa lukea Nyt-liitteen arvio.

lauantai 6. helmikuuta 2021

Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby

Kansi: Virago.
It was from Conrad's character Marlow, who narrates Heart of Darkness, Lord Jim and Youth, among others, that Fitzgerald discovered how an unreliable narrator might improve his novel.

Innostuin Kultahatusta eli The Great Gatsbysta niin paljon, että jatkoin aiheen parissa kirjallisuudentutkija Sarah Churchwellin kirjan kautta. Careless People: Murder, Mayhem and The Invention of The Great Gatsby olikin mahtavaa luettavaa. Olen lukenut Churchwellilta aikaisemmin Marilyn Monroen monta elämää ja luottamus hänen tyyliinsä oli korkealla.

Kirjassa Churchwell vyöryttää häkellyttävän kiehtovia yksityiskohtia 1920-luvun amerikkalaisista taiteilijapiireistä ja läpivalaisee Fitzgeraldin tekstiä huiman taitavasti. Erityisen ansiokasta on tapa, jolla hän taustoittaa kirjan kirjoitusajan maailmaa. Vaikka 1920-luvun maailma tuntuu tutulta autoineen, mainoksineen ja pörssikursseineen, on erottavana tekijänä sääntelyn puute. Nykyisten liikennesääntöjen, tekijänoikeussääntöjen ja sijoitussääntelyn rinnalla 1920-luvun meininki on ollut melkoista hurlumheita.

Kirjassa kulkee rinnan romaanin juoni ja vuoden 1922 lööpeissä ollut murhamysteeri: Hall-Millsin kaksoismurha. Kaiken kruunaa Churchwellin pistämätön tyyli: yhdistelmä asiallista, perinpohjaista, analyyttista tutkijaa ja iskevää huumoria.
 
Kun kiittelin The Great Gatsbya ajattomuudesta, oli jännittävää lukea, että aikalaiskriitikkojen mielestä kirjan ongelmana oli liika ajankohtaisuus: se kuvasi vuoden 1922 ajankohtaisia asioita niin tarkasti, että joiden mielestä se oli vanhentunut jo ilmestyttyään. Kirjan aiheet olivat kuulemma sanomalehdistä jo tuttuja eikä mielikuvitusta ollut tarpeeksi. Lisäksi vuonna 1940 kuollutta Fitzgeraldia muisteltiin muistokirjoituksissa "lahjakkuutena, jonka lupaukset jäivät lunastamatta".  
 
Kultahatun matka klassikoksi alkoi siis vasta Fitzgeraldin kuoleman jälkeen. Niille, jotka pohtivat, miksi niin monet taiteen merkkiteoksista ovat valkoisten miesten tekemiä, on hyvä muistutus, että osaselitys on valkoisten miesten rooli myös kriitikoina ja kansakunnan portinvartijoina. Kultahatun maineenpalautusta ja klassikoksi paaluttamista olivat tekemässä monet miehet.

Churchwellin taustoituksen ansiosta ymmärrän myös, että osa "ajattomaksi" kokemastani tekstistä onkin hyvin tulkinnanvaraista. Esimerkkinä kirjan minäkertoja Nickin ammatti: hän myy joukkovelkakirjalainoja (bondeja) Wall Streetilla. Nykylukijan korviin tällainen ammatti kuulostaa vastuulliselta ja vaikuttavalta. Mutta ilmestymisaikanaan tällainen työ lienee muistuttanut enemmänkin verkostomarkkinointia tai pyramidihuijausta: koska sääntelyä oli niin vähän ja alalla oli paljon upouusia toimintatapoja, oli sijoittaminen melkoista villiä länttä. Nickin työ pikemmin heikentää hänen uskottavuuttaan ja luotettavuuttaan kertojana kuin lisää sitä.

Äärimmäisen kiinnostavia olivat Churchwellin koostamat sanalistat ja slangi-ilmaisut. Fitzgerald hyödynsi niin taitavasti tuoreita ilmaisuja, että joihinkin hänen kirjojensa brittipainoksiin lisättiin sanaselitysosio, koska arveltiin että englantilaiset eivät muuten ymmärrä lukemaansa.

Merkitsin muistiin pitkän listan todellisia henkilöitä, joista kirjoitettuja tai joiden kirjoittamia kirjoja voisin lukea:

- Kirjailija ja juhlien kuningatar Zelda Fitzgerald
- Runoilija ja toimittaja Dorothy Parker
- Kolumnisti Lois Long
- Näyttelijä Tallulah Bankhead
- Näyttelijä Texas Guinan
- Kolumnisti Sheilah Graham
 
Ryhdyin myös seuraamaan Facebookin "Dorothy Parker Society" -ryhmää ja nappasin sieltä yhden kirjavinkin lisää. Yhdysvaltalaiskustantamo Doubleday julkaisee syksyllä Debby Applegaten kirjan Madam, joka kertoo bordellinomistaja Polly Adlerista. 
 

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Kansi: Francis Cugat / Charles Scribner's Sons
Wikimedia Commons
Every one suspects himself of at least one of the cardinal virtues, and this in mine: I am one of the few honest people that I have ever known.

Latasin F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaanin The Great Gatsby (suomennettu nimellä Kultahattu) viime vuoden puolella Project Gutenbergista. Meni kuitenkin tämän vuoden puolelle, ennen kuin sain tartuttua klassikkoon, jonka juonesta minulla oli ennakkoon vain hajanaisia mielikuvia. Osallistun kirjalla kirjabloggaajien kahdenteentoista Klassikkohaasteeseen

Näin korona-aikana, arkisten ympyröiden rajauduttua fyysisesti varsin pieniksi, olen huomannut eläytyväni kirjojen maailmaan jotenkin tavallista voimakkaammin. Eskapismi on tarpeen. Vuonna 1925 ilmestynyt dekadenttia newyorkilaiselämää kuvaava The Great Gatsby sai minut oikein kihisemään innosta. Tämä kirja ei ole syyttä klassikko - sen jokainen sana ja lause tuntuu ladatun täyteen merkityksiä ja sen luettuaan tekee mieli ahmia vino pino analyysejä, jotka selittäisivät, miten romaania oikein voi tulkita. Samaan aikaan se on juonellisesti melko yksinkertainen, henkilögallerialtaan suppea ja sen keskiössä ovat yleisinhimilliset tunteet, joihin voi samastua kaikkina aikoina kaikissa paikoissa. Olenko suosittu? Miten saisin vastarakkautta? Sulaudunko joukkoon? Onko minulla todellisia ystäviä? Mikä on identiteettini?

Klassikoiden kohdalla juonipaljastuksiin suhtaudutaan yleensä sallivammin kuin uusien kirjojen kohdalla, mutta varoitan silti, että tämä teksti sisältää juonipaljastuksia - siis SPOILERIVAROITUS!

Tykästyin erityisesti minäkertoja Nick Carrawayn ääneen. Rakastan epäluotettavia kertojia ja Nick vaikutti sellaiselta monin tavoin. Jo kirjan nimi on monitulkintainen: Gatsbyn nimi ei oikeasti ole Gatsby eikä hän myöskään ole erityisen suuri ja ansiokas mies. Nick vaikuttaa olevan kuin häilähtelevä varjo, porukan jatke, joka ei kiinnitä suurta huomiota. Hänellä on oma rakkaustarinansa, mutta kuinka aito se on? Hän pyrkii urallaan eteenpäin, mutta saavuttaako hän mitään? Hän kuvaa, miten ihmiset herkästi uskoutuvat hänelle ja erilaisia uskoutumisia hän todella kerää, mutta onko hän sittenkin jotenkin lypsänyt nämä tunnustukset muista esiin?
 
Toisaalta kirjan miljöö on myös kuin yksi päähenkilöistä. Long Islandin huvilamiljöö Atlantin rannalla on täynnä latausta: siellä viettävät kesää vanhan rahan perheet ja nousukkaat ja osansa kesäisestä merituulesta saavat myös palvelijat, taksikuskit, siipeilevät kesävieraat ja Nickin kaltainen varaton ensimmäisen maailmansodan veteraani etsimässä uutta uraa. Ehkä näkyvin teema kirjassa on se, meneekö Gatsby seurapiireissä läpi aitona herrasmiehenä vai jääkö hän tähdenlennoksi. Kenet hyväksytään joukkoon ja millä perusteella - miten perhetausta ja peritty raha vaikuttavat myös vapaamielisellä 1920-luvulla?

Nykylukijan huomion kiinnittää kirjan näkyvä antisemitistinen ja rasistinen ilmapiiri. Toisaalta Fitzgerald myös ohjaa lukijan huomion tähän kirjan alussa, kun hän antaa aggressiivisen Tom Buchananin paasata rotusodasta.

Jatkolukemiseksi nappasin Sarah Churchwellin Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby, josta kannattaa lukea The Guardianin arvio.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Minna Rytisalo: Rouva C.

Kansi: Jenni Noponen / Gummerus.
Toisaalta sitten eiväthän ihmiset olleet varmoja päätöksistään, ja jokaisen risteyksen jälkeen alkoi mietintä ja ihmettely: valitsinko väärin, olisiko sittenkin pitänyt päätyä toiseen ratkaisuun? Vain itselleen valehteleva sanoo ettei ole koskaan miettinyt kaikkia mitäjossia, jotka Minnankin päässä olivat juosseet laidalta toiselle mutta nyt pysähtyneet. He joivat teetä.

Ihan ensimmäiseksi pieni jääviysvaroitus: olemme kirjailija Minna Rytisalon kanssa Facebook-kavereita. Suhtaudu kehuihin sen mukaisesti. ;)
 
Luin kaksi vuotta sitten Minna Rytisalon esikoiskirjan Lempi, josta kannattaa lukea vaikka Kulttuuri kukoistaa -blogin arvio. Ihailin lukiessani tapaa, jolla Rytisalo loi elävää historiallista miljöötä ja tunnelma ilman infodumppausta. Sama taito herättää myös 1800-luvun Kuopion ja Jyväskylän lukijan mielessä eloon Rouva C.:ssä. Hienovaraisilla sanavalinnoilla ja yksityiskohdilla syntyy uskottava ja elävä historiallinen ajankuva, jossa ihmisen tunteet ovat ikiaikaisia ja tunnistettavia. Upeaa!

Kirja kertoo nuoresta Minna Johnsonista, joka pääsee opiskelemaan Jyväskylän upouuteen seminaariin, tutustuu siellä lehtori Ferdinand Canthiin ja päätyy tämän kanssa naimisiin. Hykertelin, kun viimeksi Pietarinsuomalaisissa tapaamani Uno Cygnaeus oli kirjassa mukana, oikein roiston roolissa. Arvostin erityisesti uhkaavansävyistä monitulkintaista ristiriitaa, jossa Cygnaeuksella oli keskeinen rooli.

Eläydyin voimakastahtoiseen, vahvasti tuntevaan ja rohkeasti heittäytyvään Minnaan vahvasti. Niin nuorta neiti Johnsonia kuin elämää nähnyttä rouva Canthia ahdistavat naiselle asetetut käytösnormit: vaatimattomuus, vetäytyvyys, itsensä vähättely. Minnalla on mielipiteitä ja hän haluaa tuoda ne esiin. Hän haluaa kehittää maailmaa parempaan suuntaan. Hän haluaa kokea miesten kanssa tasavertaista toveruutta. Todella herkullinen on myös Minnan ja hänen ystävänsä Floran monimutkainen ystävyys, jossa vuorottelevat samastuminen ja etäisyyden ottaminen.

Olen oikean Minna Canthin tuotantoa lukenut suorastaan hävettävän vähän, mutta onneksi tilanne on helppo korjata. Project Gutenbergista voi ladata Canthin teoksia luettavaksi. Ehkä aloitan vaikkapa Lehtori Hellmanin vaimon, joka sijoittuu myös seminaarin opiskelijapiireihin.

Ainoa pieni nillitys tulee anakronistisesta karjalanpaistista. Minna maistelee häissään karjalanpaistia, mutta ryhdyin miettimään, että ruokalajin nimityshän on myöhäisempää perua. Karjalanpaistin kaltainen ruoka on kyllä vanhastaan tunnettu, mutta etuliite yleistyi käsittääkseni vasta sotien jälkeen, kun karjalaisia evakkoja asutettiin ympäri Suomea. Samalla tavalla pelkästä piirakasta tuli sotien jälkeen karjalanpiirakka.

Suosittelen kirjaa kauniin kielen ystäville, monipuolisista henkilöhahmoista pitäville ja historiallisista romaaneista ja suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Kustantajan sivuilta voi tutkia, mitä kaikkia palkintoja kirja on ansaitusti voittanut. Romaanista on dramatisoitu myös näytelmä, jota on esitetty ainakin Porin kaupunginteatterissa ja Seinäjoen kaupunginteatterissa.

torstai 31. joulukuuta 2020

HelMet-lukuhaaste 50/50

Olin pitkin vuotta varma, että HelMet-lukuhaaste jää minulta tänä vuonna vajaaksi ja päätin olla poikkeusvuoden hengessä itselleni armollinen ja olla vaatimatta itseltäni liikaa. Mutta sitä kun on suorittajaluonne niin minkäs teet - jouluna oli aikaa lukea ja lopulta päätin vetäistä haasteen loppuun nappaamalla omasta hyllystä pari sarjakuvaa täsmäsuorituksiksi puuttuviin kohtiin. Väliaikakatsaukseni haasteeseen löytyvät täältä ja täältä.

Tämän vuoden haasteen helpoin kohta tuntui olevan "Kirjassa kohdataan pelkoja", sillä lukemistani kirjoissa peräti 42 osui tähän kategoriaan. Kaksi kirjaa taas osui peräti 16:een kategoriaan - nämä olivat Margaret Atwoodin Testamentit ja Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsä. Tällä viikolla julkaistiin vuoden 2021 lukuhaaste - aion osallistua siihenkin.

Kansi: Tammi.
 
Ja tässäpä ne viimeiset kymmenen haastekirjaani:

10. Kirjassa rikotaan lakia: Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas
 
Muistelin, että tässä sarjassa varmasti joitakin lakeja rikotaan ja oikeassa olin - eräässä tarinassa oli pahoinpitely. Vuodelta 2012 löytyy kirjoittamani blogipostaus.

9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Reese Ryan: A Second Chance on Cypress Lane
 
13. Kirjassa eksytään: Milla Ollikainen: Veripailakat
 
20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Marja Aho: Puunhalaaja  
 
Lainasin tämän HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän täsmävinkin perusteella. Lukemisen jälkeen kävin kurkkaamassa Marja Ahon kirjailijasivun ja sen perusteella hän on julkaissut jo useita kirjoja - nimi onkin jäänyt mieleen jostakin yhteydestä. Teksti oli paikoin lähes harrastelijamaista - juonenkäänteet olivat välillä pöhköjä ja päähenkilö Unna oli erittäin yksiulotteinen hahmo, jonka ainoa tunnetila tuntui olevan angstinen kiukku. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti rehevän eteläsuomalaisen lehdon eläimiä ja kasveja, eli siltä osin kirja kyllä vastasi lupaukseen.
 
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Maria Turtschaninoff: Helsingin alla
 
Toinen lievä pettymys. Maria Turtschaninoffin nimi on jäänyt mieleen eri yhteyksistä. Kun suurlukija Kirsi Hietanen mainitsi 10-vuotisjuhlapostauksessaan Turtschaninoffin Anachén kolmeksi parhaiten mieleen jääneeksi kirjaksi kymmenen vuoden ajalta, pidin tätä todella kovana suosituksena. Helsingin alla on Turtschaninoffin varhaisempaa tuotantoa - sekö selittää läpijuoksutuksen ja ennalta-arvattavuuden tunteen? Juonenkäänteet ovat paikoin jopa häkellyttävän yksinkertaisia, asiat ratkeavat lähes itsestään. Lisäksi päähenkilö tuntui minusta harvinaisen ärsyttävältä valittajalta. Plussaa kuitenkin suomenruotsalaisen kansanperinteen sivuamisesta. No, pitänee antaa Turtschaninoffin muille kirjoille kuitenkin joskus mahdollisuus.
 
28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Enki Bilal: Jumalaton näytelmä
 
Voin onnitella lukioikäistä itseäni siitä, että olen ymmärtänyt ostella laadukasta käännössarjakuvaa omaan hyllyyn. Muistan, että nuorena en tajunnut Jumalattomasta näytelmästä mitään. Nyt, pitkän tauon jälkeen, juonta oli helpompi seurata ja se oli paikoin hyvinkin tutun tuntuinen dystopia: vuoden 2023 Pariisi on jakaantunut eliitin ja rahvaan alueeseen, ydintuhot ovat saaneet ihmiset mutatoitumaan ja fasistinen diktatuuri hallitsee. Kuvat ovat mielettömän komeita kaikessa ankeudessaan.
 
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Eeva Vekki, Risto K. Järvinen: Päiväkirjaklubi
 
Muistan nähneeni tapahtumamainoksia Päiväkirjaklubi-illoista, mutta tähän mennessä en ole koskaan saanut aikaiseksi mennä sinne. Pitäisi varmaan joskus mennä! Kirjan muodossa julkaistuna nolot päiväkirjakatkelmat alkavat jossain vaiheessa tuntua vähän toisteisilta, mutta parhaat pätkät ovat hillittömiä. Erityiskiitos kemiöläistytön kuvaamalle tapahtumaketjulle, jossa kirjoittaja ihastuu hiihtovalmentaja Kari-Pekka Kyröön nähtyään hänet televisiossa Lahden dopingskandaalin yhteydessä.
 
33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: Marie Kondo: KonMari – siivouksen elämänmullistava taika 
 
Huippusuosittu bestseller, jonka kahmin kirjastosta mukaan hakiessani luettavaa koronarajoitusten tiukentamisen aikana. Lukukokemuksena tämä oli ällistyttävä - toisaalta neuvot siisteyden ja järjestämisen aikaansaamiseksi käyvät järkeen, toisaalta Kondo kuvaa itseään tavalla, josta tulee mieleen pakkomielteinen käytöshäiriö. Rupesin jopa miettimään, onko Sayaka Muratan Lähikaupan nainen jonkinlainen KonMari-parodia.
 
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: Mary Westmacott: Ruusun aika 
 
Tämäkin kirja on samalta kahmintareissulta peräisin. Mary Westmacott oli Agatha Christien salanimi ja pokkaripainoksessa on ymmärrettävästi jo nostettu Christien nimi kanteen. Kun salanimen käytön tietää, on Christien tyyli tunnistettava. Ja kyllä tässäkin joku kuolee, vaikka dekkarista ei olekaan kyse. Tämä on eräänlainen tutkielma rakastumisen psykologiasta ja vallankäytöstä ja luokkayhteiskunnan murroksesta toisen maailmansodan jälkeen.
 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi

lauantai 26. joulukuuta 2020

Milla Ollikainen: Veripailakat

Kansi: Tommi Tukiainen / Like.
Äiti oli junantuoma ja sanoi isää ja muita pohjoisen miehiä pailakoiksi, kesyttämättömiksi ja kuohituiksi poroiksi - villejä mutta munattomia, ehkä aitoja mutta sivistymättömiä vailla todellista rohkeutaa. Äiti oli sanovinaan sen leikillään, mutta Saija oli viime aikoina alkanut ymmärtää, ettei se ollut leikkiä.

Nappasin Milla Ollikaisen Veripailakat kirjastosta kahmiessani luettavaa lainaksi ennen alueellisten koronarajoitusten tiukkenemista. Kirja on ilmestynyt vuonna 2013 ja muistan sen saaneen mukavasti näkyvyyttä heti tuoreeltaan. Suosittelen lukemaan Kirjainten virrassa -blogin arvion ja Kirsin kirjanurkan arvion. Kirja on Ollikaisen esikoisteos, mutta toimittajataustan ansiosta hänellä on pitkä ura ammattikirjoittajana. Kansiliepeessä mainitaan Ollikaisen pitkä rupeama Luoteis-Lapin päätoimittajana. 

Veripailakat sijoittuu Kolariin, Ylläksen hiihtokeskukseen. Pelkästään miljöövalinnan puolesta voi onnitella Ollikaista. Helsingin keskustan kuvaaminen alkaa olla kotimaisessa kirjallisuudessa kertakaikkisen puhkikulunut aihe ja vaikka jokunen lyhyt kohtaus Veripailakoissakin sijoittuu Helsingin ytimeen, ollaan tapahtumien aikana pääsääntöisesti Ylläksellä. Ollikainen ei myöskään liikaa eksotisoi kohdettaan vaan kolarilaiset ovat todentuntuisia hahmoja, joita ei katsota ylhäältä alaspäin. Hiihtokeskus on ylipäätään miljöönä kiehtovan dramaattinen paikka: se on kaikkien turistikohteiden tapaan hieman epätodellinen ja keinotekoinen, siellä kohtaavat keskenään erilaiset ihmiset, se on toisille väliaikainen läpikulkupaikka ja toisille elämän keskipiste siihen tapaan, kuin pienen kunnan suuri työnantaja voi olla. Oikeastaan on hämmästyttävää, että kotimainen kirjallisuus ei hyödynnä hiihtokeskuksia, kylpylöitä tai ruotsinlaivoja useammin miljöönä.

Esikoisuus näkyy kirjan alussa jonkinlaisena lämmittelyfiiliksenä, vaikka kirjassa mennäänkin nopeasti asiaan: hiihtohissistä löytyy murhattu nuori ja pian hiihtokeskuksen työntekijäkin kuolee. Murhaajaa jäljittävät paikalliset poliisivoimat ja Helsingistä lähetetty nuori toimittaja Eerika ja hänen entinen opiskelukaverinsa Krisse, joka on lähtenyt äitinsä kanssa lomalle omia ongelmiaan pakoon.

Mitä pitemmälle kirja eteni, sitä luistavammaksi teksti muuttui. Ollikainen on erityisen taitava jännitteen rakentajana. Tässä kirjassa ei turhia jaaritella eikä unohduta sivutolkulla kahvia juomaan tai tuijottelemaan ikkunoista. Napakan lyhyet luvut, näkökulmanvaihdokset ja tiivis mutta tärkeä pistäytyminen menneisyyteen kuljettavat tarinaa eteenpäin. Luen nykyään dekkareita aika harvoin ja sitä ilahduttavampaa on törmätä tällaiseen dekkariin, joka maistuu tuoreelta - ei pelkästään kliseiden kierrätykseltä. 
 
Keskeiset henkilöhahmot ovat mukana Ollikaisen seuraavissa kirjoissa, vuonna 2014 ilmestyneessä Vesiraukassa ja vuonna 2015 ilmestyneessä Pirunkurussa. Lisäksi netistä löytyy viime vuodelta uutinen, että Milla Ollikainen ja hänen kirjailijamiehensä Aki Ollikainen voittivat kirjoituskilpailun yhteisellä dekkarikäsikirjoituksella. En kuitenkaan löytänyt tietoa siitä, olisiko tätä voittajateosta vielä julkaistu vai mahtaako se olla tulossa myöhemmin. 
 

torstai 24. joulukuuta 2020

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi

Kansi: Emmi Kyytsönen / Atena.
Väitin tämän kirjan johdannossa, että lapsettomuus on kuin musta aukko, johon hyppäävä ei tiedä, mihin joutuu. Kuvittelin aiemmin, että se johtuu ensisijaisesti esimerkkien puutteesta. Lapsetonta elämäntapaa kun ei voi oppia vanhemmiltaan, eikä populaarikulttuuri tarjoa juuri esimerkkejä lapsettomasta aikuisuudesta. Se ei kuitenkaan yksin selitä sitä, miksi lapsettomuus näyttää Suurelta Tuntemattomalta. Se johtuu myös siitä, että mitään yhtä lapsetonta polkua ei ole. Lapsettomuus ei ole vaihtoehto B, vaan mitä tahansa B:n ja Ö:n väliltä.

Hyvää joulua! En ole varma, onko jouluaattoaamu parasta aikaa blogikirjoittamiseen, mutta ruuhkavuosien keskellä oppii ottamaan aikaa asioille sieltä täältä. 
 
Joulua pidetään lasten juhlana - minusta joulu on kuitenkin kaikkien juhla, jota jokainen voi viettää tai olla viettämättä omalla tavallaan. Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi ilmestyi vuonna 2019 ja on erittäin ajankohtainen: Suomessa syntyvyys on laskenut monta vuotta ja yleensä asiasta on syytelty naisia, jotka kehtaavat kouluttautua ja sitten heittäytyvät vielä nirsoiksi, mokomat. Maksimainen lähti selvittämään, millaisia tarinoita löytyy lapsettomuuden takana ja onnistuu kirjassaan kumoamaan monta stereotypiaa. Tätä kirjaa suosittelen kaikille - erityisesti sellaisille ihmisille, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että aikuisen suomalaisen elämään kuuluu heteroavioliitto, kaksi lasta, auto, talo, koira ja ruokaostokset supermarketissa.

Ylläolevassa sitaatissa Maksimainen summaa koko kirjan havainnot. Suomalaisessa yhteiskunnassa on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut monta asiaa: työelämä, parisuhteen merkitys, parisuhteessa olemisen tavat, ehkäisykäytännöt, koulutuksen merkitys, mielenterveysongelmat ja suhtautuminen niihin. Olisi suurempi ihme, jos näin isot muutokset eivät olisi vaikuttaneet syntyvyyslukuihin mitenkään.

Olen itse syntynyt 1970-luvun lopussa ja kirjaa lukiessani mieleen palasi monta yksittäistä muistoa tai kokemusta vuosien varrelta. Kun olen ollut koululainen, muistan kuinka silloin on vielä hoettu, että 24 vuotta on vanhanpiian raja tai lukiolaisten mielestä kannattaa pitää pitkät hiukset, koska niistä saa hääkampauksen. Kolmekymppisenä muistan saunailtoja ystävieni kanssa, joissa ollaan naureskeltu että eikös meidän pitäisi olla synnyttämässä - kenelläkään läsnäolevilla ei ollut tuolloin omia lapsia. Kun itse vihdoin yli 35-vuotiaana hakeuduin äitiysneuvolaan, muistan pohtineeni, että mitähän siellä näin kamalan vanhasta ajatellaan - kunnes tajusin, että 2010-luvulla on ihan tavallista, että pääkaupunkiseudun koulutetut naiset saavat esikoisena 35-40-vuotiaina.

Maksimainen on ammatiltaan toimittaja ja se näkyy kirjassa: naistenlehtimäinen kuvaileva tyyli yhdistyy laajaan taustoittamiseen. Lähdeluettelo on pitkä ja vaikuttava ja ilahduttavasti myös muilla kuin englannin kielellä julkaistuja ulkomaisia lähteitä löytyy. Jos kirjaa lukee sillä silmällä, että haluaisi keksiä miten syntyvyys lähtisi nousuun, kannattaa kiinnittää huomiota parisuhteiden muodostumisen muutoksiin ja mielenterveysongelmien, kuten masennuksen, hoitokäytäntöihin. Jos taas haluaa lukea perusteluja sille, miksi kaikki eivät edes halua lapsia, voi panna mieleen sen toistuvan vastauksen, että monet eivät halua lapsia, koska he eivät halua lapsia. Syynä eivät ole halu reppureissata tai tehdä uraa, vaan syynä on se, että mitään vauvakuumetta tai lapsitoiveita ei ole ollut eikä tullut. Sellaisia ei kukaan voi toiselle pakottaa.

Kirjassa käsitellään hieman myös tahatonta lapsettomuutta, mutta Maksimainen rajaa näkökulman niin, että tahaton lapsettomuus on tässä kirjassa sivuroolissa ja enemmän tilaa saavat vapaaehtoisesti lapsettomat sekä erityisesti elämäntapalapsettomat, eli ihmiset, joiden lapsettomuus johtuu jostakin muusta kuin tietoisesta päätöksestä suuntaan tai toiseen.

Tätä kirjaa näkyy löytyvän myös monesta äänikirjapalvelusta - tämä sopii mainiosti kuunneltavaksi joululomalla.

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Reese Ryan: Second Chance on Cypress Lane

Kansi: Forever.
In the months before she'd left for NYU to pursue a degree in journalism, her mother had cornered anyone who would listen and compared Dakota to icons like Ida B. Wells and Gwen Ifill, proclaiming that her baby girl was headed off into the world to "make a name for herself".

Lukiessani Reese Ryanin romanttista viihderomaania Second Chance on Cypress Lane en tiennyt, keitä Ida B. Wells ja Gwen Ifill ovat. Totta kai uteliaana tarkistin asian netistä. Wells syntyi vuonna 1862 orjuuteen ja hänestä tuli toimittaja, opettaja ja mustien oikeuksien puolestapuhuja ja kansalaisvaikuttaja. Vuonna 1955 syntynyt Ifill taas oli ensimmäinen afroamerikkalainen nainen, joka pääsi juontamaan ajankohtaisohjelmaa maanlaajuisella tv-kanavalla. Kummankin naisen elämäntarina vaikuttaa pikatutustumisen perusteella todella mielenkiintoiselta.

Second Chance on Cypress Lane on uuden kirjailijasuosikkini Reese Ryanin uutuus. Luin kesällä hänen kirjansa A Reunion of Rivals, joka kuuluu The Bourbon Brothers -sarjaan. Hieman epäluuloni heräsivät, kun huomasin uusimman kirjan olevankin kokonaan uuden sarjan avaus. Second Chance on Cypress Lane avaa Holly Grove Island -sarjan. Mutta turhaan epäilin, sillä uutuus oli vetävän eskapistista viihdettä täynnä suuria tunteita, upeita maisemia, hieman luksusta ja roihuavaa intohimoa. Näin vuoden 2020 joulukuussa, kun koronapandemian kanssa on lusittu sosiaalisesti rajoittunutta elämää pian vuoden verran, on aivan loistava aika uppoutua viihteen pariin virkistymään.

Kirja sijoittuu Pohjois-Carolinan rannikolle, Outer Banksin alueelle. En ole varmaan koskaan ennen kuullut tällaisesta alueesta, mutta matkailusivuston perusteella kyseessä on varsin viehättävän oloinen saariryhmä. Rupesin myös miettimään, onko viihdekustantamojen trendianalyyseissä päätelty, että juuri tänä vuonna juonikuviot, joissa paetaan suurkaupungin sykettä luonnonläheisiin pikkukaupunkeihin, ovat erityisen houkuttelevia.

Muuten kirjan juoni on lähes identtinen A Reunion of Rivalsin kanssa. Kummassakin kirjassa pääpari on seurustellut nuorena ja naisen sydän särkyi miehen päätettyä suhteen. Kun nainen kohtaa vastoinkäymisiä urallaan suuressa kaupungissa, hän palaa kotikonnuilleen, jossa kohtaa vanhan heilansa valmiina näyttämään, ettei välitä tästä enää vähääkään. Erilaisten esteiden ja vastoinkäymisten jälkeen rakkaus kuitenkin voittaa. 
 
Monessa muussa genressä voisin tuntea tulleeni hieman huijatuksi, jos kirjailija kirjoittaa kaksi kirjaa tismalleen samanlaisilla juonenkäänteillä. Mutta viihderomantiikkaan tämä sopii mainiosti. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä kirjassa tapahtuu, vaan miten hyvin kirjailija osaa herättää tutut kuviot henkiin. Ja Ryan todella osaa saada lukijan viihtymään. Lisäksi hän heittelee sopivasti täkyjä sen suhteen, ketkä sivuhenkilöt voisivat seuraavissa osissa nousta pääosaan. Sarjan seuraavan osan pitäisi ilmestyä vuoden päästä.

Kannen ja sisällön osalta tein sellaisen havainnon, että The Bourbon Brothers -sarjan kirjojen kansissa on afroamerikkalainen pääpari mutta tähän mennessä kirjojen sivuille on otettu kantaa rotukysymyksiin vain hyvin hienovaraisesti. Second Chance on Cypress Lanen kannessa ei ole ihmishahmoja, mutta kirjassa käsitellään useammassakin kohdassa taitavasti niitä ennakkoluuloja ja asenteita, joita afroamerikkalaiset joutuvat kohtaamaan työmarkkinoille. Esimerkiksi oma äiti painostaa televisiotyöhön pyrkivää Dakotaa suoristamaan hiuksensa. Kiharilla hiuksilla ja rotukysymyksillä on suorastaan käsittämättömän vahva poliittinen lataus. Aiheesta kannattaa lukea vaikkapa Glamourin artikkeli Michelle Obama Wore Her Natural Curls, and People Are Living for It ja Voima-lehden artikkeli Pidä kiharas.

Lämmin suositus siis Reese Ryanin taidokkaille, mukaansatempaaville viihderomaaneille.