sunnuntai 26. marraskuuta 2006

Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

Sotakirjallisuuden lomassa tuli tehtyä syrjähyppy tyttökirjallisuuden pariin: lappeenrantalaisessa ravintola Kolmessa lyhdyssä on erinomainen valikoima kirjoja asiakkaiden luettavaksi, ja tiistaina iltakaljalla tuli napattua käteen Tuntematon Selja. Lauantaina samaisessa baarissa pystyikin bändin kuuntelun ohella kätevästi lukemaan kirjan loppuun asti. :) Melkoista pikalukua siis, täydellä intensiteetillä en valitettavasti pystynyt kirjaan syventymään, mutta joka tapauksessa kirja oli tehokas nostalgiatrippi sekä virkistävä muistutus Selja-kirjojen viehättävästä maailmasta.

Ensimmäinen Selja-kirja on ilmestynyt vuonna 1955, ja veikkaisin, ettei ole montakaan suomalaista naista, joka ei olisi kirjoja lapsena ja nuorena lukenut. Ja kuten Anna-kirjojakin, näitäkin voi aivan hyvin ja jopa paremminkin lukea myös aikuisena. Itse asiassa aikuisena monet asiat ymmärtää paremmin, esimerkiksi minusta oli lapsena kauhean kummallista kun vaikkapa maitolitra maksoi kaupoissa sata markkaa kirjan mukaan. En tietenkään tajunnut rahan arvon muuttamisia. Selvästi näihinkin kirjoihin pitäisi lisätä alaviitteita ja tieteellisiä selityksiä, joilla taustoitettaisiin näitä asioita lukijoille. En myöskään lapsena hahmottanut kirjoissa esiintyvää oppikoulun luokkanumerointia, minullehan esimerkiksi seitsemäsluokkalaiset olivat 13-vuotiaita, kun taas oppikoulun seitsemäsluokkalainen lienee jo lähes täysi-ikäinen oppilas.

Tuntematon Selja on kirjan neljäs osa, eli sarjan päätösosa aina vuoteen 2001 asti, jolloin ilmestyi Seljalta maailman ääriin. Aiheesta kertoo mm. Hesari artikkelissaan. Nuorena Tuntematon Selja oli siis minulle se viimeinen osa, ja jostain syystä koin sen jotenkin ahdistavana. Neljästä Selja-kirjasta kaksi ensimmäistä oli mukavia ja kivoja, toinen osa oli mielestäni se kaikkein paras. Kolmas, Virva Seljan yksityisasia, tuntui ahdistavalta, mutta Tuntematon Selja suorastaan kamalalta. Myöhemmän iän uusintalukukierroksilta tuntui hieman vaikealta hahmottaa miksi näin on, mutta tunnemuisto on selvä ja voimakas. Ehkä Tuntemattoman Seljan perusasetelma, perheen kuopus Dodo kirjoittamassa isälleen ihailijakirjeitä salanimellä, tuntui jotenkin pelottavalta ja inhottavalta. Kirjassa Dodon murrosikäinen kasvu ja herääminen kohti aikuisuutta on muutenkin melko näkyvässä osassa. Kirjaa lukemattomille korostan, että näin aikuisena luettuna kirjan sävy on varsin lämmin, myötämielinen, sen kuvaama maailma täysin säädyllinen ja suorastaan sovinnainen, joten mitään realistista syytä sille, että joku pitäisi kirjaa pelottavana, ei ole. :) Mutta lapsen mielikuvitus ja tunne-elämä on toisenlainen kuin aikuisen. Toisaalta muistan myös, että lapsilukijana ihannoin kirjoissa sitä, että henkilöt pysyivät samanlaisina kirjoista toiseen eivätkä millään lailla ärsyttävästi muuttuneet tai kehittyneet, joten ehkä siitäkin tulee tuo vastenmielisyys tätä kirjaa kohtaan. Siksi esimerkiksi Anna-kirjojen viimeiset osat olivat lapsena minusta ärsyttäviä, kun Anna ei pysynytkään lapsena vaan kehtasi muuttua, aikuistua, saada omia lapsia.

Takaisin aiheeseen. Selja-kirjojen tapahtumat rakentuvat siis Tampereelle Seljan uusperheen ympärille. Perheeseen kuuluu kirjailijaisä Riku, neljä tytärtä - Kris, Margarita, Virva ja Dodo - sekä Rikun uusi vaimo Rea ja heidän kaksi pikkupoikaansa Aki ja Kai. Ollakseen kymmeniä vuosia vanhoja nuortenkirjoja ovat Selja-kirjat edelleen hämmästyttävän raikkaita, virkistäviä ja uskottavia. Kirjojen välittämä ajankuva on erittäin viehättävä ja kiinnostava. Vanhan ajan seurusteluetiketti kyläilyineen, koulunkäynti ja kouluhipat, opiskelujen aloittaminen ovat kaikki kiinnostavia piirteitä näissä kirjoissa. Lisäksi jokaiseen tyttöön on helppo samaistua (paitsi ehkä Margaritaan, joka on niin kaunis ja viehättävä, että häntä voi vain ihailla, ei niinkään samaistua). Runotyttö Virva ja pikku Dodo, joka tosiaan tässä kirjassa kokee 14-vuotiaan elämänmurroksen, sen sijaan ovat varsin sympaattisia ja helposti samaistuttavia.

Nämäkin "tyttökirjat" ovat sellaisia, jotka sopivat ihan kaikille - tytöille ja pojille, lapsille ja aikuisille. Myös muut lukemani Virtasen kirjat, kuten Joulukuusivarkaus ja Lintu pulpetissa, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jos et näihin kirjoihin ole tutustunut, mars kirjastoon tahi kirjakauppaan luettavaa hakemaan.

maanantai 20. marraskuuta 2006

L.M. Montgomery: The Doctor's Sweetheart / Tiedän salaisuuden

Vaikka Wikipediaa mollataankin kopioinnista ja epäluotettavuudesta, niin kirjaharrastuksen parissa Wikipedia on monta kertaa osoittautunut kattavammaksi ja paremmaksi tietolähteeksi kuin esimerkiksi suomalaiset kustantajat. Suomenkielisen L.M. Montgomery -sivun alta löysin senkin tiedon, että onpa Montgomerylta suomennettu muitakin teoksia kuin nuo Mistress Pat -postauksessa luetellut. Karisto, joka suomensi myös Sinisen linnan, kääntää pläjäytti jo 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa ilmoille ne kaksi novellikokoelmaa, jotka englanniksikin julkaistiin 1970-luvulla. Toinen on Montgomeryn pojan kokoama The Road to Yesterday (Tie eiliseen) ja toinen Catherine McLayn toimittama The Doctor's Sweetheart (Tiedän salaisuuden). Eipä ole Karisto paljon näistä ääntä pitänyt saati uusintapainoksia ottanut, hohhoijaa. Tiedän salaisuuden löytyi Lappeenrannan kaupunginkirjaston Nuijamaan sivukirjaston uumenista, sain sen tilattua sieltä, mutta Tie eiliseen jäi saavuttamattomaksi.

Minulla oli loistava tilaisuus lukea rinnan sekä suomen- että englanninkielinen versio, sillä Amazonista tilaamani Montgomery-paketti tuli sopivasti samaan aikaan kuin suomennos kirjastosta. Englanninkielisen laitoksen alussa oli erinomainen McLayn toimittama esipuhe ja Montgomery-bibliografia, josta kävi ilmi mm. taustatietoa tuolle Kilmeny of the Orchardille. Kilmeny olikin kirjoitettu monta vuotta aiemmin kuin ensimmäiset Annat ja alunperin se oli julkaistu jatkokertomuksena eräässä sanomalehdessä. Tämä selittää jotain tyylillisestä eroavaisuudesta Annojen kanssa.

Montgomery-fani hyrähti tyytyväisyydestä, kun viime sunnuntain Hesarin kulttuuriosaston etusivulla Vilja-Tuulia Huotarinen puffasi Montgomeryn päiväkirjojen suomentamista. Pitänee uskoa että Suvi Ahola sittenkin pitää tonttinsa puhtaana Montgomeryn puolustamisen osalta. ;)

Vaan asiaan. Kokoelman novellit on julkaistu kanadalaisissa aikakauslehdissä aikavälillä 1899-1935. Annojen ja Runotyttöjen lukijoille formaatti itsessään on antoisa: kirjoittivathan molemmat sankarittaret kertomuksia lehtiin, ja nämä The Doctor's Sweetheart -kokoelmassa julkaistut novellit ovat juuri sellaisia kertomuksia. Kyllähän nykypäivän Suomessakin ainakin naistenlehdet kesäisin julkaisevat novelleja, mutta ilmeisesti sadan vuoden takaisessa Kanadassa kertomukset ja novellit olivat huomattavasti keskeisempää sisältöä lehdissä kuin nykyään. Löytyisiköhän aiheesta jotain kiinnostavaa tutkimusta?

Kirjaan on koottu 14 novellia, joiden aihepiiri ja tyyli vaihtelevat melko lailla. Pari novellia on kirjoitettu dramaattiseen ja hieman sentimentaaliseen sävyyn. Näitä onkin ajan hammas pahiten syönyt. Vaan huumori ei vanhene - suosikkitarinoitani oli mm. By Grace of Julius Caesar, jossa keski-ikäiset serkukset, leski ja vanhapiika, pakenevat pelottavaa koiraa talon katolle eivätkä pääse pois ennen kuin päättävät keskenään, kumpi suostuu menemään naimisiin koiran omistajan kanssa. Vanhapiikatematiikkaa käytetään muuallakin - itse 37-vuotiaana naimisiin mennyt Montgomery näyttäytyy näiden tarinoiden valossa suorastaan sinkkukirjallisuuden edelläkävijänä. Tarinassa The Bride is Waiting yliopistossa kieliä opettava 30-vuotias Susan joutuu pohtimaan, käykö avioliitto tutun ja turvallisen miehen kanssa sittenkin itsenäisen elämän edelle, ja Akin to Love -novellissa riuska ja itsellinen Josephine joutuu heltymään liikuttavan epäkäytännöllisen mutta romanttisen naapurin isännän edessä hieman epäromanttisella, mutta joka tapauksessa onnelliseen loppuun johtavalla tavalla. Tässäpä näyte edellämainitun Susanin tuntemuksista 30-vuotissyntymäpäivän koitettua:

"But even that reflection did not help her to forget that she was thirty. That fact kept bobbing up at every breathing spell. Thirty did sound so horribly much older than twenty-nine. And yet there was still so much of life ahead to be lived through somehow. Lived through as a drab teacher of Modern Languages to girls whose only use for any language, ancient or modern, seemed to be talking to and about boys. Susan was not often as unjust to the girls as that. But, she reflected darkly, the arrival of thirty did things to you."

Myös lapsuutta kuvaavat novellit ovat edelleen täysin ajassa kiinni ja osuvia. Montgomeryllä on ollut hämmästyttävä taito tavoittaa lapsen mielenliikkeet ja logiikka tavalla, joka taatusti palauttaa lukijan mieleen omat lapsuuskokemukset. I Know a Secret kuvaa todella osuvasti lapsen herkkäuskoisuutta ja mielikuvituksen mahtia. Tuntuu siltä, että jossain määrin novellit ovat olleet "käyttölukemista" siinä mielessä, että niissä käytetään useita Montgomeryn romaanituotannosta tuttuja aineksia, joko teemojen kertaamisena tai kenties ikään kuin "sparrausmielessä" kirjoitettuna. Tällaisia kohtauksia ovat esimerkiksi Jims-pojan sulkeminen pelottavaan huoneeseen rangaistusmielessä - samanlainen kohtaus löytyy Runotytöistä. Myös Julius Caesar -novellissa naiset käyvät keräämässä varoja kirkolle samaan tapaan kuin Emilia ja Ilse eräässä Runotyttö-kirjassa. Eipä tämä sinänsä haittaa, koska Montgomery ei koskaan kirjoita laiskasti tai aliarvioi lukijoitaan, vaan kaikki häneltä lukemani teksti on lämmöllä ja huolellisesti kirjoitettua.

Rinnakkain alkukielisen teoksen kanssa luettuna Marja Helanen-Ahtolan suomennos tuntui hieman mutkia oikovalta, vaikken olekaan pätevä arvioimaan käännösten osuvuutta. Minun mielestäni Montgomeryn tyyliä leimaa ennen kaikkea hienostuneisuus, englanninkielinen teksti tuntuu herkältä ja tarkalta. Suomennos välillä hieman kolhii nurkkia. Englantia osaaville suosittelen lämpimästi Montgomerya alkukielellä, mutta koska Montgomeryn tarinoille olisi taatusti paljon sellaisia suomalaisia lukijoita, jotka eivät englantia riittävän hyvin osaa, olisi edelleen paikallaan joko ottaa tästäkin kirjasta uusi painos tai sitten suomentaa teos uusiksi.

Taidan kohta olla huomaamattani melkoinen asiantuntija 1900-luvun alun provinsiaalisen Kanadan tapakulttuurin osalta, ihan vain tämän Montgomery-harrastuksen vuoksi. :P Sen verran kattavan kuvan kirjailija maalaa pikkukylien ja -kaupunkien sosiaalisista seurapiireistä, elämäntavoista ja ihmistyypeistä.

Montgomerya on tullut käsiteltyä paljon ja lupaan, että tulee jatkossakin - lukuvuoroaan kirjahyllyn virkaa väliaikaisesti toimittavassa pahvilaatikossa odottavat mm. Pat of Silver Bush ja Magic for Marigold. Niiden aika ei kuitenkaan ole ihan vielä, vaan ensi postauksessa pitäisi olla vuorossa jotain ihan muuta - nimittäin venäläistä sotakirjallisuutta.

keskiviikko 8. marraskuuta 2006

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret

On kirjoja, joiden arvo ja merkitys on jossain muualla kuin niiden kaunokirjallisissa ansioissa. Egalian tyttäret kuuluu niihin: se on tyylipuhdas pamfletti, joka ilman aatteen paloa jäisi kovin vaatimattomaksi taideteokseksi. Nyt se on feminismin perusaapinen, herättelevä ja tietoisen osoitteleva kannanotto, joka pitäisi luetuttaa jokaisella Suomen koululuokalla.

Olen lukenut Egalian tyttäret ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten kaverini Tiinan suosituksesta. Kirja palasi hiljakkoin mieleeni, kenties siitä syystä että ryhdyin seuraamaan Selibaattipäiväkirjat-blogia, jonka pitäjä Minttu Hapuli osaa heitellä kärkeviä ja provosoivia kommentteja mies- ja naisasiasta. Kas keppanaa, Antikka.netistähän kirja löytyi, ja näkyypä siellä olevan tätä kirjoittaessa vielä toinenkin kappale jäljellä. Osta omasi pois kuleksimasta, alle kymmenellä eurolla tuonkin sai...

Gerd Brantenberg julkaisi kirjan alunperin norjaksi vuonna 1977, eli kirja on yhtä vanha kuin meikäläinenkin. Valitettavasti kirjan teemat eivät ole vähääkään vanhentuneita. Itse asiassa esimerkiksi viimeaikainen kotiäidit vs. uraäidit ja lapsettomat -mutapaini on kuin suoraan kirjan sivuilta:

"Lopulta päätettiin, että mäntäliike vaati isän lapsenhoitoajan lyhentämistä korkeintaan kaksivuotiseksi.

Vaatimus aiheutti vastalauseiden ryöpyn. Kaikkihan tiesivät, että isä oli lapsen paras hoitaja. "Sehän on empiirinen tosiasia", totesivat esimerkiksi Rauha Keltasen kannattajat. "Onko joku muka joskus kuullut lapsen itkevän äitiään?"

Kirja perustuu yksinkertaiseen, mutta äärimmäisen tehokkaaseen perusajatukseen: se kertoo yhteiskunnasta, jonka jäsenet edustavat kahta sukupuolta: emäntiä (naisia) ja mäntiä (miehiä). Perinteisessä perhemallissa männän rooliksi on nähty emännän turvakoksi pääseminen ja lasten ja kodin hoitaminen. Emännät käyvät aktiivisesti töissä kodin ulkopuolella ja enemmistö yritysjohtajista ja poliitikoista on emäntiä. Männän pyrkimys emäntien elämänalueelle saattaa herättää ihmetystä. Näin esimerkiksi Ruut-äiti kasvattaa nuorta poikaansa Leenatania, kun tämä haaveilee meriemännän ammatista. Miesmeriemännät kun ovat äärimmäisen harvinaisia:

"- Eivät kunnon männät halua merille.
- Niin mutta melkein kaikilla minun tuntemillani meriemännillä on lapsia.
- Se on eri asia. Äiti ei koskaan voi olla lapselle isä.
Leenatanin sisar alkoi nauraa räkättää. Hän oli puolitoista vuotta veljeään nuorempi ja kiusasi tätä jatkuvasti.
- Hahhaa! Ei kai mäntä voi ruveta meriemännäksi! Urosmeriemäntä! Voiko mikään kuulostaa typerämmältä?"

Naurattaako? Yhtä hassunhauskaa tekstiä on luvassa, kun seurataan esimerkiksi nuorten poitsuiden jännittynyttä menoa tanssiaisiin - kelpaavatko he kenellekään emännälle, ovatko he tarpeeksi kauniita. Tai miten käy, kun kaksi nuorta mäntää juttelee keskenään ravintolassa ja humalainen vanha akka tunkeutuu seuraan ja alkaa ehdotella pojille lääkkeeksi emäntävihaan kunnon seksiä. Miten nuorta poikaa pelottaa, kun hän joutuu kulkemaan pimeän metsän läpi, missä saattaa liikuskella tuntemattomia emäntiä isolla joukolla. Miten työlästä on hoitaa ehkäisyä, kun lääkkeiden sivuvaikutukset aiheuttavat kipuja tai muita ongelmia. Miten nuoren männän tärkein päämäärä on löytää emäntä, joka tarjoaisi hänelle isyysturvaa, niin että mäntä pääsisi hoitamaan omaa kotia ja lapsiaan. Aikaa ei ole loputtomiin, jos kukaan ei huoli niin männästä tulee jämäntä! Miten pikkupojan koulumatka muuttuu painajaiseksi, kun iso tyttö tönii hänet metsään missä näyttelee sukupuolielimiään ja uhoaa niiden voimalla.

Kirja äityy loppupuolella melko julistavaksi, mutta kaikkein tehokkain herättelykeino ainakin minun kohdallani oli Brantenbergin osoittama kielen ja kulttuuristen symbolien sukupuolittuneisuus. "Emo armias, naismuistiin ei kuningatarkunnan historiassa ole tällaista tapahtunut." Virkaemännät, tiede-emännät, liikennevalojen punaiset pikkuakat, kaikki kuulostavat ensi alkuun oudoilta, mutta pistävät miettimään, mitkä kaikki asiat ja termit todella ovat perusolettamukseltaan miehiä, jos niiden olettaminen naiseksi tuntuu niin kummalta. Ensin naurattaa, sitten mietityttää, sitten surettaa.

Heitänpä haasteen: mieti tuttavapiirisi pahin sovinisti ja pahin perinteisen naisen roolin vankina oleva nainen ja luetuta kirja heillä. Antaa taatusti ajattelemisen aihetta.

Muutamia hyviä puolia matriarkaatissa tuntuu olevan: äideillä maksetaan kunnon raskauskorvaukset ja synnytykset tapahtuvat synnytyspalatseissa. Vuoden suurin juhla on Suuri Kuukautisrieha, ja kuukautisten alkaminen on juhlan ja voiman hetkiä tytön elämässä. Pikkupojat taas oppivat jo nuorena häpeämään ulkonäköään, ruumiintoimintojaan ja kehitystään, kehittyipä sitten nuorena tai vanhana, kasvoipa isoksi tai pieneksi. Pojat ajelevat karvojaan, käyttävät kalukukkaroita ja kihartavat partaansa kelvatakseen emännille.

Gerd Brantenbergin nykyisistä kuulumisista koetin etsiä tietoa netistä, mutta löysin pääasiassa norjankielisiä sivuja, joista en juuri viisastunut. Tämä kirja kuitenkin on ehtaa tavaraa kenen tahansa luettavaksi: sen voi lukea joko naureskellen mäntien hassunkurisuudelle tai sitten voi etsiä yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja ympäröivään todellisuuteen. Suosittelen lämpimästi.

perjantai 3. marraskuuta 2006

Jari Tervo: Ohrana

Jari Tervon kirjojen kanssa minulla on ollut intensiivinen, joskin aaltoileva suhde jo vuosikymmenen ajan. Ensikosketukseni Tervon proosaan sain vuonna 1995, jolloin näin Kajaanissa Kom-teatterin vierailunäytäntönä näytelmän Rikos ja rakkaus, joka oli dramatisoitu Tervon romaanista Pyhiesi yhteyteen. (Ihmettelin jo tuolloin miksi loistava alkuperäisnimi korvattiin kömpelöllä Rikoksella ja rakkaudella ja ihmettelen edelleen.) En muista luinko kirjan ennen näytelmän näkemistä vai toisinpäin, todennäköisesti kuitenkin vasta näytelmän jälkeen.

Pyhiesi yhteyteen olikin messevää herkkua ja teki minuun todella suuren vaikutuksen erittäin moniulotteisella suomen kielen käytöllä, erinomaisesti hallitulla vaihtuvan kertojanäkökulman käytöllä, virkistävällä aihepiirillä ja runoilijan kielikuvilla. Ei hyvän romaanin tarvitse olla sivistynyttä, pikkusievää ja sisäsiistiä, rovaniemeläisarki, lapin murre ja lähiöelämä tarjoavat erinomaisia aineksia hyvään kirjaan. Olisi tämä kirja Finlandia-palkinnon ansainnut, ehdokkaana oli mutta puisevalle Hannu Mäkelän Mestarille palkinto meni.

Seuraava muistikuva Tervon tuotannosta on kesältä 1996 tai 1997, jolloin kannoin kirjastosta Pohjan hovin. Makasin sohvalla, luin Pohjan hovia ja röhötin ääneen. Äiti ihmetteli mitä luin, tarttui kirjaan seuraavaksi itse ja vietti hänkin lukuajan sohvalla maaten ja ääneen nauraen. Seuraavaksi kirjaan tarttui isä, selaili sitä hieman ja totesi sitten puoliksi leikillään kieltävänsä minua lukemasta tällaista kirjaa. :) No myöhäistähän se siinä vaiheessa oli, ja Pohjan hovin hillittömän tajunnanvirran, sinne tänne risteilevän tarinan ja poukkoilevien anekdoottien pariin on tullut palattua monta kertaa. Ceylonin runkkaavat apinat naurattavat vieläkin. :)

Siat ja naudat on kahden edellisen kanssa samaa sarjaa, tuore, kielellisesti kekseliäs ja tavoitteellinen ja näkökulman puolesta iskevä ja kunnianhimoinen. Poliisin poikaakin symppasin, mutta myöhemmässä tuotannossa Tervo alkoi mielestäni toistaa itseään, ja alkuaikojen tuoreus vaihtui samojen kikkojen kierrättämiseen. Siksi vuonna 2004 hyviä kritiikkejä kerännyt Myyrä herätti mielenkiintoni. Pari edeltävää Tervon kirjaa oli jäänyt kokonaan lukematta, edellämainitun toiston ja leipääntymisen vuoksi. Myyrä nollasi nämä tuntemukset, se oli kuin tietokonepelissä hyppy seuraavalle levelille: jotain ihan uutta. Siinä Tervo survaisi isomman vaihteen päälle, jätti Rovaniemen rikollispiirit tai näennäisomaelämäkerralliset kirjailijashow't sikseen ja tarttui meheviin aiheisiin: Kekkoseen, suomettumiseen, Neuvostoliiton vankileireihin, sotienjälkeiseen sisäpolitiikkaan. Tykkäsin.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästäänkin päivän epistolaan eli Helsingin pommituksia jatkosodan lopussa käsittelevään Ohranaan. Se on Myyrän kanssa samalla aaltopituudella, mutta tyyliltään karsitumpi. Vähemmän päähenkilöitä, vähemmän kertojia, vähemmän juonen sivupolkuja. Lehtiarvosteluissa tämä on taidettu nähdä järjestään hyvänä puolena, mutta minua ei olisi haitannut, vaikka kertojia olisi samanlainen runsaudensarvi kuin Myyrässäkin. Puoli kirjaa ehdin miettiä, että pidin Myyrästä enemmän, mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan: Tervo yllätti minut. Eikä millään juonenkiepautuksella vaan päähenkilön asenteella. Päähenkilö Attila Rahja osoittautui humaaniksi, myötäeläväksi, tuntevaksi ihmiseksi, ei kylmäksi kikkailijaksi, niinkuin turhan monta kertaa Tervon henkilöt ovat olleet. Kirjan jälkipuoliskolla olikin ihan uudenlainen pohjavire, mitä en muista missään Tervon kirjassa aiemmin olleen. Uusiutumista, hyvä!

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vaikea päättää, mitä Tervon kirjat oikeastaan ovat. Ohranassa Korkeajännityksen aiheet yhdistyvät vakuuttavanoloiseen historialliseen taustatietoon. Hauska piirre on, ettei Tervo millään tavalla pyri esittämään dialogia ajanmukaisena. V. 1944 sotalesket, mummot ja poliisiviranomaiset kettuilevat ja pamiloivat ihan samalla tavalla, kuin rovaniemeläiset pikkurikolliset 1990-luvulla: henkilöstä riippumatta he puhuvat silkkaa tervoa, vuodattavat koukeroisia kielikuvia, maalaavat maailmaa sanallisesti. Historian oppituntina (tiedän, eihän romaaneista pidä historiaa opiskella) Ohrana on erittäin antoisa, kuten Myyräkin oli. Tällaisiako suomalaiset vakoilijat ja vastavakoilijat olivat? Näinkö toimivat desantit? Pelastiko "Janne Mutka" tosiaan Helsingin tuhoisimmilta pommituksilta ja sitä kautta koko Suomen itsenäisyyden? Oliko sotienjälkeinen sisäministeri pitkän linjan neuvostoagentti "Väinämöinen"?

Pisteet Tervolle siitä, että romaanillaan hän taatusti antaa sitkeää pureskeltavaa monelle pölyiselle ja kaikkitietävälle historiantietäjälle. Me muut saamme tuhdin annoksen uskottavasti elävöitettyä ajankuvaa ja siinä sivussa peruskäsityksen eräästä historian ajanjaksosta (juu, romaanit eivät ole historiantutkimusta, muistan edelleen...). Runoilijan taustansa Tervo on antanut ujostelematta näkyä koko prosaistin uransa aikana. Lennokkaat kielikuvat ottavat paikkansa niin vakoilu- kuin pommituskuvioidenkin aikana. Pidän myös Tervon tavasta aloittaa kohtaus ikäänkuin sisältä ulospäin, keskittymällä johonkin yksityiskohtaan ja siitä sitten pikkuhiljaa laajentamalla, niin että lukijalla menee hetki hokata, missä nyt mennään ja kenen kanssa. Parhaimmillaan näin syntyy erinomaista jälkeä.

Tervo on joko Suomen syvällisin viihdekirjailija tai sitten Suomen viihteellisin vakavasti otettava kirjailija. Tai sitten jotain ihan muuta. En osaa häntä lokeroida, ja kun nyt tässä blogissani olen metakoinut lokeroimista vastaan, ei minun taida tarvitakaan. Kyllä aika ja lukijakunta selvittävät, mihin kohtaan kansakunnan kaappia Tervon kirjallinen tuotanto viime kädessä asettuu.

EDIT: Tässä allaolevaan keskusteluun liittyvä lehtijuttu: