Mirja Hovila (suom.): Neljä naista nuoralla - Latvian naisten vuosisata

Kansi: Paperiporo.

yrität palauttaa mieleesi lapsuuden lomapäivien maun:
mustaherukan, punaherukan ja omenahillon.
suolakurkun, kuivatut kantarellit,
hiukan männynpihkaa ja mustikoita,
hiukan nokkosia ja ampiaisia,
hiukan pähkinöitä ja tähdenlentoja.

(Ote Rūta Mežavilkan runosta Elokuu 2007)

Olen lukenut tänä vuonna useita pienkustantamojen tai sivutoimisten kustantamojen teoksia. Näistä mainittakoon Tammelan kunnan kustantama Täällä on hyvä elää, Ahveniston suojeluyhdistys ry:n kustantama Maauimalan pelastus ja OMS Kirjatuotannon kustantama Pohjoiset korttipelit. Paperiporon kustantama Neljä naista nuoralla – Latvian naisten vuosisata sopii mainiosti joukon jatkoksi.

Löysin kirjan luettavaksi kirjaston tietokannasta. HelMet-lukuhaasteessa minulla on vielä pari kohtaa suorittamatta, näistä yksi on ”Kirjalla ei ole päähenkilöä.” Haastekohtaan on vinkattu runokirjoja ja päätin kurkata, millaisia uutuuskokoelmia kirjastosta löytyisi. Koska luin tänä vuonna latvialaisen Jānis Joņevsin Doom 94:n, kiinnostuin jatkamaan Latvian parissa tämän runoantologian kautta.

Kustantamon kotisivuilla kerrotaan yrityksen taustoista: Suomentaja Mirja Hovila perusti PAPERIPORO-kustantamon vuonna 2016 rakkaudesta Latvian kirjallisuuteen ja maahan. Tähän mennessä Paperiporo on kustantanut niin runoutta, lastenkirjoja kuin romaanejakin.

Esitän tässä vaiheessa kiitokseni Paperiporoa pyörittävälle Mirja Hovilalle, sillä tätä kustantamoa pyöritetään taatusti rakkaudesta lajiin. Mitään kaupallista jättipottia ei latvialaisella käännöskirjallisuudella voi olettaa saavutettavan. Kulttuurin harrastajille on kyllä paljon iloa siitä, että pieneltä kielialueelta käännetään suomeksi tasokasta kirjallisuutta ja näin laajennetaan lukijoiden maailmankuvaa.

Neljä naista nuoralla esittelee kymmenen runoilijaa. Kaikki kokoelman runoilijat ovat naisia ja heidät on valittu niin, että kukin edustaa syntymävuodellaan yhtä 1900-luvun vuosikymmentä. 1900-luvun melskeet sotineen, miehitysaikoineen, pakolaisuuksineen ja vallankumouksineen häälyvät runojen taustalle, mutta useimmilla runoilijoilla tärkein teema on luonto. Runoissa oli todella paljon luonnon ja vuodenaikojen kuvausta, mikä tekee kokoelmasta helposti lähestyttävän.

Minua puhuttelivat eniten itseni ikäiset runoilijat, yllä siteeraamani 1970-lukua edustava Rūta Mežavilka ja 1980-lukua edustava Inga Pizāne. Runous on parhaimmillaan herättelevä kokemus, mieleen nousee muistoja ja tunteita tai mielessä syntyy kokonaan uusia assosiaatioita. Tämä kokoelma vei minut Itämeren rantaan ja mäntymetsiin, mutta myös historiallisen eurooppalaisen kaupungin kadunkulmiin ja kahviloihin.

Antologiassa on lyhyt esittely jokaisesta runoilijasta. Minulle esittelyt olivat tarpeen, sillä kukaan runoilija ei ollut ennestään tuttu. Tohdin suositella tätä teosta Baltiasta kiinnostuneille ja helppolukuista runoutta kaipaaville.

Lue myös nämä:
Jānis Joņevs: Doom 94 
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Hannu ja Janne Tarmio (toim.): Maailman runosydän

Jānis Joņevs: Doom 94

Kansi: Safa Hovinen / Siltala.

Olin pukeutunut pitkään ja hartaasti ja jopa katsonut peiliin. Minulla ei ollut vieläkään yhtäkään oikeaa hevarivaatekappaletta. Farkut olivat ehjät, mutta paita oli sentään housujen päällä ja lenkkareiden kielet vedetty ulospäin.

 

Luin viime vuonna Siltalan kustantaman liettualaisen Vilnan pokerin ja merkitsin samalla muistiin, että samoihin aikoihin suomennettu latvialainen Doom 94 kannattaisi myös lukea. Valitsin tämän HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa". Monta muutakin haastekohtaa tällä kirjalla voisi ruksittaa.

Jānis Joņevs voitti tällä kirjalla Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Palkinto vaikuttaa osuvalta, sillä Doom 94 aivan varmasti laajentaa kansainvälisen lukijakuntansa mielikuvia Latviasta. Häpeällisen vähän itsekin olen Latvian asioista tiennyt, vaikka olen luullut, että nykyään minulla on kohtuullisesti yleistietoa Baltian alueesta ja sen lähihistoriasta.

 

Kirja jäi kuitenkin minulta joksikin aikaa kesken, mikä johtui lähinnä kirjan juonellisesta perusasetelmasta. Kirjassa on teini-ikäinen nörttipoika, jossa puhkeaa murrosiän kuohunta. Hän kiinnostuu musiikista, bänditoiminnasta ja kauniista tytöistä. Välillä tuntuu, että olen tällaista tarinoita lukenut ja nähnyt jo ihan liikaa.

 

Mutta kun päätin suorittaa kirjan loppuun, se ryhtyi vetämään ja lopputulos oli hyvinkin antoisa lukukokemus. Vaikka en ole ollut hevaripoika, olen ollut 90-luvun nuori. Olen kolme vuotta vanhempi kuin Joņevs ja Doom 94:n tapahtuma-aikana olin lukiolainen ja pidin kulttuurillista makuani niin korkeakirjallisena, ettei metallimusiikissa viehättänyt mikään. Hevarit ja metallimusiikki ovat kuitenkin Suomessa niin vahva ilmiö, että väkisinkin asiaan törmää. Ja aikuisena olen käynyt pari kertaa oikein Tuska-festivaaleilla, tosin enemmän festaritunnelman kuin metallimusiikin vuoksi.

90-luvun nuoruus Latviassa vaikuttaa pitäneen sisällään paljon samoja elementtejä kuin Suomessa. Palaan näihin pohdintoihin myöhemmin, annetaan ensin hieman tilaa Doom 94:n kirjallisille ansioille.

Kirjan alkuperäisnimi on Jelgava 94, sillä se sijoittuu Jelgavan kaupunkiin. Kirjan kuvauksissa Jelgava on ankea pikkukaupunki, mutta Internet kertoo että onhan se nykyäänkin Latvian neljänneksi suurin kaupunki. Koska Latvia itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991, oli ennakko-oletukseni, että kirja käsittelisi jossain määrin vastaitsenäistyneen maan uudenlaista kansallisen identiteetin rakentamista ja lähihistorian kohtaamista.

Olin jossain määrin väärässä. Kirjan näkökulma on tiukasti teini-ikäisen Jāniksen ja hän on tapahtumien aikaan 14-15-vuotias. Teini-ikäinen elää hetkessä ja puolen vuoden ajanjakso voi tuntua siltä, että siinä ehtii tapahtua ihmisiän verran uusia asioita ja kokemuksia. Jānista ja hänen kavereitaan ei kiinnosta lainkaan analysoida Neuvostoliiton jälkeisen Latvian yhteiskunnallista murrosta. Heitä kiinnostavat omat kaverit, lähimmät bileet ja hyvät keikat. Ja kun tapahtumien alussa Nirvanan laulajan Kurt Cobainin itsemurhasta leviää tieto Latviaan, oppii Jānis kokonaan uudenlaisen musiikkityylin. Grungen kautta hän tutustuu metalliin. 

Rivien välissä Joņevs toki kertoo yhtä ja toista latvialaisesta yhteiskunnasta ja Jelgavan alueen historiasta. Mutta tiukka rajaus teini-ikään toimii: nuoren Jāniksen kautta voi palauttaa mieleen, miltä tuntuu kun jokainen haluaa kovasti sulautua joukkoon, mutta kokee olevansa kovin erikoinen tai erityinen.

Hyppään seuraavaksi vertailemaan 90-luvun nuoruutta ja 2020-luvun nuoruutta, vaikka toki tunnustan, että näin keski-ikäisenä en pysty täysin samastumaan nykynuorten tuntoihin. Doom 94 on kuitenkin niin hyvin tislattu keitos 90-luvun ilmiöistä, että se pani miettimään ajan virtaa ja ajankohtaisia ilmiöitä enemmänkin.

90-luvulla elettiin analogista, nykyään digitaalista nuoruutta
 
Toki 90-luvulla alkoi olla jo kännyköitä ja verkkosivuja, mutta niin Jānis kuin minäkin kohtasimme samanikäisiä ennen kaikkea fyysisesti, erilaisissa tapahtumissa ja kokoontumisissa. Metallimusiikin kautta Jānis on osa globaalia ilmiötä, mutta analogisena aikana metalliosaamisen kasvattaminen on kuin harvinaisten sienten etsimistä ja keräämistä. Jānis käy salaperäisessä metsikössä kasvattamassa kasettikokoelmaansa ja oikeanlainen pukeutuminen vaatii rahaa, paikkoja ja suhteita. Nykyään voisi tilata kotiovelleen halvalla mitä tahansa vaatteita internetistä ja kuunnella lyhyessä ajassa mitä harvinaisimpia genren helmiä, mutta ennen vanhaan tietoa, taitoja ja asusteita piti etsiä ja hankkia aikaa ja vaivaa käyttäen.

Rappioromantiikan ihanne vaihtui yksilöllisen hyvinvoinnin ihanteeseen

Doom 94 palautti mieleen, miten vahvasti sex & drugs & rock'n'roll eli 90-luvun nuorisolaisihanteena, vaikka mikään näistä epäpyhän kolminaisuuden elementeistä ei olisi arjessa näkynytkään. 90-luvulla muotiin nousi 70-luku, esimerkiksi The Doors tai Led Zeppelin saivat ysärinuorista uusia faneja. Päihteiden käyttö ja yleinen rappioromantiikka tuntuvat nyt todella kaukaisilta, sillä 2020-luvun ihanne on omaa terveyttään mittaroiva, tavoitteellisesti kuntoileva, joogaava tai meditoiva ja itseään yksilölliseen menestykseen tavoitteellisesti sparraava yksilö.

Suomen osalta 90-luvun lama antaa osaselityksen sille, miksi monesta nuoresta tuntui siltä, että tulevaisuuteen ei voi vaikuttaa, joten parempi elää hetkessä. Rohkenen tulkita, että Doom 94:n nuorten murrokseen vaikutti juurikin Neuvostoliitosta irtautuminen ja uuden latvialaisen yhteiskunnan rakentaminen, vaikka Jānis ja kaverinsa eivät asiaa pysähdykään pohtimaan.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 30 vuotta Kurt Cobainin itsemurhasta ja olisinko juuri siksi nähnyt Nirvanan logoa vähän väliä lasten ja nuorten t-paidoissa. Nirvanan kaupallistaminen taitaa olla vahvassa ristiriidassa niin Cobainin kuin nuoren Jāniksen ihanteiden kanssa. Rohkenenko tunnustaa, että minulla ei ole mitään omakohtaisia muistikuvia siitä, missä oli kun kuulin Cobainin ampuneen itsensä, vaikka kalenteria katsomalla tiedän olleen lukion ykkösluokkalainen tuolloin ja Nirvanan hitit olivat kyllä olleet tuttua taustamusiikkia eri tilanteissa.

 

Ehkä jostakin 90-luvun keski-ikäisestä tuntui yhtä erikoiselta katsoa ysärinuorten paitoja, joissa Jim Morrisonin kuva tai The Doorsin logo paistattelivat siloisina.

Metallimusiikki tarjosi länsimaisen taustayhteisön mutta toimi myös kansallisen kulttuurin rakentajana

Vaikka en kykene metallimusiikin ansioita arvioimaan, tuntuu Doom 94:n perusteella selvältä, että eräs metallimusiikin viehätyksistä Jānikselle ja hänen kavereilleen oli sen tausta angloamerikkalaisessa rockmusiikissa. Se tarjosi omanlaisensa maailmankuvan, johon pystyi sukeltamaan syvälle. Jānis pääsee näkemään myös latvialaisen metalligenren syntymisen ja kehittymisen. Kirjassa mainitaan nimeltä myös suomalaisia bändejä ja soittajia, olihan 90-luku myös suomalaisen metallimusiikin muodostumisaikaa.

Vaikka Suomen ja Latvian 90-luvut olivat yhteiskunnallisesti erilaisia, vaikuttaa metallimusiikki tarjonneen molempien maiden nuorille jonkin vastauksen ja ratkaisun, jota muualta ei saanut. 

Kirjaan perustuva elokuva Jelgava 94 ilmestyi vuonna 2019. Se olisi nähtävissä Netflix-suoratoistopalvelussa. Kirjan trailerin voi katsoa YouTubesta. Houkuttelisiko kyllä katsoa koko elokuva, trailerin perusteella kirjan tunnelma on löytynyt ja 90-luvun visuaalisuus puhuttelee varmasti.

Suosittelen kirjaa siis erityisesti metallimusiikin ystäville. Toinen kohderyhmä ovat ne, joita Baltian maat ja historia kiinnostavat.

Käännöksestä

Kirjan on kääntänyt latvian kielestä Annika Suna. Mielestäni käännös on erinomainen: Suna hallitsee niin nuorten puhekielen kuin korkealentoisempiin ulottuvuuksiin lähtevät kuvaukset Jānis Joņevs upottaa mukaan pieniä knoppeja sinne tänne - jouduin kirjan luettuani googlettamaan mm. sen, kuka mahtoi olla Francis Macomber. Hieno suomennos ja mahtavaa, että Siltala on tämän kirjan suomalaisten lukijoiden ulottuville saattanut!

Lue myös nämä:
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Pärnun kirjastossa
Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma

Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa

Kansi: Into Kustannus.

Nihtipäämiehet eli lippukuntien johtajat kirjoittivat Arvid Tawastille sanoilla ”teidän ankaruutenne” tai ”teidän herruutenne” mutta myös ”rakas eversti”. Monet kirjoittajat käyttivät kohteliaisuuksia kuten ”teidän jalosukuisuutenne”, ”teidän lempeytenne” tai ”lempeä herra eversti”.

Sain läheiseltäni lainaksi Ulla Koskisen vuonna 2022 ilmestyneen tietokirjan Soturiaatelin aika Suomessa. Se kertoo hämäläisen Tawastin mahtiperheen ja ennen kaikkea perheen päämiehen Arvid Tawastin vaiheista 1500-luvulla. Sotaisalta vuosisadalta muistetaan kenties parhaiten nuijasota, jolloin pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan ankaria herroja vastaan. 

Kirjasta Hämeen pitkä ja rikas historia käy hienosti ilmi, sillä monet kirjassa mainitut hämäläiskartanot – esimerkiksi Porkkalan kartano Lammilla ja Suontaan ja Vesunnan kartanot Hattulassa – ovat edelleen olemassa ja asuttuina. Tosin sain kirjasta mielikuvan, että Arvid Tawastin Kurjala-niminen kotikartano Lammilla olisi kadonnut ja vasta lukemisen jälkeen ymmärsin googlettaa, että kyllä Kurjalan kartano on edelleen olemassa. Rakennuskanta on sielläkin toki historian saatossa muuttunut. 

Koskinen tarjoilee lukijalle tuhdin paketin historiallisia vaiheita, historiallisten henkilöiden ajatuksia ja elämänvaiheita ja perusteellisen katsauksen Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen, Baltian, Puolan ja Venäjän sotaiseen vuosisataan. Mutta jotenkin kirja onnistui olemaan melkoista unilääkettä, vaikka kaikista edellä mainituista asioista olenkin kiinnostunut. Ehkä syynä on se, että kirja on aika perinteiseksi miellettyä historiankirjoitusta: kronologista luettelointia ja täynnä henkilönnimiä, jotka helposti menevät sekaisin. Lukeminen kesti siis aika kauan, vaikka kirjassa on vain 365 sivua.

Kiitän kirjaa kuitenkin monesta kiinnostavasta yksityiskohdasta. Esimerkiksi Tawastin perheen ostokset ja kuvaus Täyssinän rauhassa sovitun rajan merkitsemisestä maastoon olivat kiehtovia. Samoin kirjasta välittyi se, miten 1500-luvulla näkyivät monet nykyaikanakin vaikuttavista hallintorakenteista. Koskinen on pyrkinyt myös hieman keventämään tekstiä erilaisilla kevyillä, leikkimielisillä kommenteilla.

Ehkä tekstiä olisi voinut jäsentää enemmän teemoittain eikä tiukan kronologisesti? Mielestäni esimerkiksi viime kesänä lukemani Marjo T. Nurmisen Itämeren tarina oli teemoittamisesta mainio esimerkki – siinä tuhti tietosisältö oli paketoitu varsin lukijaystävälliseen muotoon. 

Lievästä puuduttavuudestaan huolimatta Soturiaatelin aika Suomessa on hyvää luettavaa historian hevijuusereille.

Lue myös nämä:
Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Aulis Kallio: Liettuan historia

Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri

Kansi: Tuula Mäkiä / Siltala.

Sain Ričardas Gaveliksen Vilnan pokerin kustantaja Siltalalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

- Miksi venäläiset tuotiin tänne?

- Ihan vain huvin vuoksi, Bolius hymyilee kauhistuttavaa vinoa hymyään. - Muttei se mitään, venäläiset ovat tottuneita. Meille se on raskaampaa, kun olemme jo ehtineet tuntea vapauden tuulahduksen emmekä pysty unohtamaan sitä. Autuaita ovat tietämättömät... Venäläiset eivät ole koskaan kokeneet vapautta, siksi he eivät voi unelmoidakaan siitä.

Kiinnostuin Vilnan pokerista luettuani Hesarista Toni Jerrmanin kirjoittaman arvion. Olen tutustunut vilnalaisiin työelämässä ja pari vuotta sitten luin Aulis Kallion kirjoittaman Liettuan historian päästäkseni paremmin kärryille liettualaisten sielunmaisemasta. 

 

Liettualaisilla ja suomalaisilla on paljon yhteisiä piirteitä: molemmat ovat pieniä kansoja Venäjän kyljessä ja kummallakin on omaperäinen kieli. Liettualaisissa on jotain vahvasti omaleimaista, vaikka liettualaiset samaan aikaan ovat paljon eurooppalaisempia kuin suomalaiset. Usein Vilnassa käydessäni tunnen itseni hyväuskoiseksi maalaisserkuksi fiinien, tyylikkäiden ja kovapintaisten kaupunkilaisten keskuudessa.

Mikä Vilnan pokeri on?

 

Yli 500-sivuinen Vilnan pokeri oli vaikein kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Tämä oli hieman kuin Saatana saapuu Moskovaan, mutta häiriintyneempi ja raaempi. Kokeneena lukijana olin kuitenkin iloinen, että tällaista monitasoista, monikerroksista ja tavallisuudesta poikkeavaa luettavaa löytyy. Kaiken ei tarvitse olla puhkiselitettyä, ennalta arvattavaa, tuttua ja turvallista. Jos kaipaat laadukasta luettavaa, joka tarjoaa jotain erilaista, suosittelen Vilnan pokeria - kuitenkin sillä varauksella, ettet hätkähdä raa'an väkivallan kuvaamista.

Ričardas Gavelis oli fyysikko, josta tuli toimittaja ja kirjailija. Hän ryhtyi kirjoittamaan Vilnan pokeria 1970-luvun lopussa ja se julkaistiin vuonna 1989, jolloin Liettua oli vielä Neuvostoliiton miehittämä. Tuolloin Suomi oli vielä vahvasti rähmällään Neuvostoliiton suuntaan, etten usko, että tätä kirjaa olisi Suomessa tohdittu silloin julkaista. On osoitus liettualaisten rohkeasta luonteenlaadusta, että tämä kirja näki päivänvalon. 

 

Suomennos ilmestyi viime vuonna. Esipuhe on päivätty 18.8.22, jolloin tuli kuluneeksi 20 vuotta Gaveliksen kuolemasta.

Kirjassa on neljä kertojaa ja siitä on tunnistettavissa juoni, joka on kuitenkin kohtuullisen epäolennainen. Tiivistän juonen näin: Vilnan kirjastoon on ohjattu töihin joukko epäilyttäviä, silmälläpidettäviä vilnalaisia ja heidän tehtävänsä on luetteloida kirjat tietokannaksi. Tietokoneita ei kuitenkaan saa käyttää, koska Moskovan kirjaston tietokanta ei ole vielä valmis eikä Vilna saa vaikuttaa Moskovaa edistyneemmältä. Tähän työporukkaan kuuluvilla henkilöillä on tai on ollut eritasoisia ihmissuhteita sekä keskenään että toisten, jo edesmenneiden henkilöhahmojen kanssa. Kun yksi henkilö kuolee, mullistuu muidenkin kohtalo.

 

Juonen sijoittuminen kirjastoon ilahdutti, sillä olen käynyt tutustumassa Liettuan kansalliskirjastoon ja pystyin kuvittelemaan henkilöhahmot kirjaston käytäville. Kirjaston historiasta voi lukea kirjaston kotisivuilta.

 

Liettuan kansalliskirjasto. Kuva: OZinOH / Flickr.
Creative Commons -lisenssi CC BY-NC 2.0.

Varsinaisena dekkarina Vilnan pokeria ei kannata kuitenkaan yrittää lukea, sillä ihmisten muistot sota-ajalta, työleireiltä ja harhailevat ajatukset poliittiseen tilanteeseen, uutisiin tai muihin ihmissuhteisiin vievät huomattavan paljon enemmän tilaa kuin kirjaston tapahtumat.

 

Ensimmäisen jakson kertoo "Vilnan Villon", taiteilijasieluinen Vytautas Vargalys. Toisen jakson kertoo Vargalysin ystävä Martynas Poška, kolmannen Vargalysin työtoveri ja entinen rakastajatar Stefanija Monkevičiūtė ja viimeisen jakson kertojana on kulkukoira.

 

Vytautas Vargalysin kertojanääni on vainoharhaista tajunnanvirtaa, jossa aika ja paikka vaihtuvat jatkuvasti. Esipuheen kirjoittaja, kirjallisuudentutkija Jūratė Čerškutė, varoittaakin aiheellisesti: "Välillä tekee mieli heittää kirja seinään." Mutta jossain vaiheessa tarpomiselta tuntunut lukeminen hyppäsikin turbovaihteelle. Lasken käännekohdaksi kuvauksen siitä, miten Vilnaan lavastettiin iloinen arkikuvaelma vierailulle tulevia neuvostopamppuja varten.

Neris-joki Vilnassa. Kuva: Šarūnas Burdulis / Flickr.
Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0.

 

Kirjan Vilna on myyttinen kaupunki, jolla on henkinen ulottuvuus. Vilnaa halkova Neris-joki on Vytautas Vargalysin uskottu, koska tuntuu liian vaaralliselta paljastaa todellisia ajatuksiaan ihmisille.

 

Mitä kirja kertoo nykylukijalle?

 

Esipuheessaan Jūratė Čerškutė huomauttaa myös, että kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuonna 2022, Vilnan pokeri muuttuikin lähihistorian kuvauksesta nykyhetken kuvaajaksi. Kirjan kuva elämästä venäläisten miehityksen alla on brutaali, kamala, hirveä ja ahdistava. Suomalaisena ei voi olla miettimättä, että tällaistako meidänkin elämämme olisi ollut, jos talvi- ja jatkosota olisivat päättyneet itsenäisyyden menettämiseen. Samalla joutuu olemaan tuskallisen tietoinen siitä, että juuri tätä samaa tuskan, kuoleman, aivopesun ja seksuaalisen väkivallan silmitöntä hyökyä monet ukrainalaiset joutuvat venäläisten käsissä kokemaan.

 

Gaveliksella ei siis ollut mitään tarvetta huolehtia siitä, pahoittaako joku venäläinen mielensä Vilnan pokerin vuoksi. Kirjasta huokuu vahva asenne, että liettualaiset - jotka kirjan kirjoittamisen aikaan olivat joutuneet elämään jo vuosikymmeniä Neuvostoliiton miehittäminä - kokevat vahvasti olevansa ei-venäläisiä. Mahtoiko Gavelis olla iloinen siitä, millaiseksi näki itsenäisen Liettuan kehittyvän? 

 

Sen sijaan kirjan naiskuva maistuu vanhentuneelta: kirjaa dominoi vahva miehinen katse, jossa naiset nähdään lähinnä rintoina ja reisinä. Seksuaalisesta väkivallasta puhutaan arkipäiväiseen sävyyn. Kirjassa oli myös kamalin raiskauskohtaus, jonka olen aikoihin lukenut. Toki tämän tyylin voi suhteuttaa aikalaiskontekstiin - ovathan lukuisat muutkin maailman mieskirjailijat keskittyneet kuvaamaan miehiä ihmisinä, mutta naisia pelkkinä naisina. Pisteet Gavelikselle kuitenkin siitä, että hän kuvaa intensiivisesti, miten hankalaa kuukautisten kanssa voi olla, jos saatavilla ei ole asianmukaisia kuukautissuojia.

Liettualaista kirjallisuutta suomeksi

 

Kustantamo Siltala on saanut tukea teoksen julkaisemiseen Liettuan kulttuuri-instituutilta ja käännös on yhteisrahoitettu Euroopan unionin Luova Eurooppa -ohjelmasta. Suomennoksen julkaiseminen on kulttuuriteko - englannin kielen ylivalta näkyy siinäkin, että käännöskirjojen tarjontaa dominoi englanniksi kirjoitettujen teosten ylivoima. "Kieleni rajat ovat maailmani rajat"  - englanniksi kirjoittavat eivät yksinkertaisesti voi tarjota tuoreita näkökulmia kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin. On hienoa, että suomalaisena saan lukea myös muilta pieniltä kielialueilta tulevia merkkiteoksia.

Tarkistin Fennica-hakupalvelusta, paljonko suomeksi on julkaistu liettuasta suomennettuja kirjoja. Näitä löytyi 30 kpl ja näistäkin vain osa on kaunokirjallisuutta. Vilnan pokerin lisäksi Siltala julkaisi viime vuonna myös latvialaisen teoksen: Jānis Joņevsin Doom 94 voisi olla sopivaa jatkolukemista Vilnan pokerin jälkeen.

Suomennoksesta

Kirjan parissa on urakoinut kaksi kääntäjää: Urtė Liepuoniūtė ja Per Länsmans. Suomennosta voikin kehua: kirjan kieli on laadukasta, monipuolista ja rikasta suomea. Pikkuisen jäin muutamassa kohdassa miettimään puhekielisiä ilmauksia, jotka perustuvat englantiin: olisiko 1970-luvun vilnalainen käyttänyt vaikka sanaa "hottis" - tuliko englannista tuohon aikaan niin paljon vaikutteita liettuaan? Toki Liettualla on vaikka intohimoisen koripallorakkauden kautta yhteydet amerikkalaiseen kulttuuriin ja monen pienen yksityiskohdan kautta käy selväksi, että kirjan henkilöhahmot seuraavat tiiviisti länsieurooppalaisen ja angloamerikkalaisen kulttuurin kuulumisia käytettävissä olevien keinojen avulla.

Lue myös nämä:
Aulis Kallio: Liettuan historia
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Uusintaluvussa Sofi Oksasen Puhdistus

Aulis Kallio: Liettuan historia

Kansi: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry.

Päätin perehtyä Liettuan historiaan, sillä olen tehnyt duunikuvioissa yhteistyötä liettualaisten kanssa jo vuosia ja olen myös käynyt jokusen kerran Vilnassa. Työmatkoilla paikalliskulttuuriin tutustuminen jää yleensä erittäin pintapuoliseksi - onneksi kirjoista löytyy apua.

Toimittaja Aulis Kallion Liettuan historia on julkaistu vuonna 2009 Liettuan juhlavuoden kunniaksi. Vuonna 1009 Liettuan nimi mainittiin ensi kerran historiallisessa asiakirjassa eli Quedlinburgin luostarin annaaleissa. Takakannen mukaan kirja on ensimmäinen suomenkielinen vain Liettuan historiaan keskittyvä kokonaisesitys. Kalliolta on ilmestymässä tänä vuonna teos Liettuan vaikea vuosisata, joka keskittyy 1900-lukuun.

Ensi alkuun on sanottava, että tämä oli minulle todella hidaslukuinen kirja. Iltalukemisena en päässyt tämän kanssa eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Varsinkin varhaisen historian kohdalla kirjoitustyyli tuntui kouluesitelmämäiseltä vuosilukujen, nimien ja paikkojen vyöryltä. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa kokonaan kesken, vaan siirryin silmäilevään lukutapaan, jolloin pystyn selättämään kirjan kokonaisuutena. Pienen kustantajan vähäiset resurssit näkyivät siinä, että editointia tai kuvatoimitusta ei ole tainnut olla kovin paljon kirjoittajan tueksi tarjolla. Alkusivujen karttoja lukuunottamatta kirjassa ei ole lainkaan kuvitusta. Tekstin "pötkömäisyyteen" olisi luultavasti saanut parannusta, jos toimitustyöhön olisi ollut saatavilla ammattimaisen kustannustoimittajan merkittävä työpanos. Tekstissä on melko paljon mukana kirjoitusvirheitäkin, kuten välilyönnin puuttuminen pisteen jälkeen.

Liettuan historia itsessään on kyllä kiinnostavaa ja panin mieleen erilaisia teemoja ja henkilöitä, joista olisi mukava lukea lisää. Lukiessani mietin myös, miksi pohjatietoni Liettuasta ovat niin vähäiset. Osaselitys taitaa löytyä siitä, että olen syntynyt aikana, jolloin Kekkonen oli presidentti ja "puolueettomuus" ja "rauha" merkittäviä iskulauseita Suomessa. Vaikka kävin lukion siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto oli hajonnut, ei oppikirjoihin asti ollut tainnut ehtiä kovinkaan paljon asiaa entisten neuvostotasavaltojen asioista. Kuinkahan moni suomalainen on mahtanut kuulla esimerkiksi Romas Kalantasta, kaunaslaisesta opiskelijasta, joka teki polttoitsemurhan vuonna 1972 protestoidakseen Neuvostoliittoa vastaan?

Liettuan historiaa lukiessa kävi selväksi, että Baltian maiden niputtaminen yhteen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Liettualle historiallisesti lähimmät kontaktit ovat olleet Puola ja Valko-Venäjä. Katolisella kirkolla on Liettuassa vahva asema, joten sekin sitoo Liettuaa enemmän Keski- ja Etelä-Euroopan suuntaan kuin pohjoiseen ja itään.

Liettuassa pystyttiin pitämään kiinni omasta uskonnosta melko pitkälle keskiaikaan asti ennen kuin katolinen usko alkoi saada pysyvää jalansijaa. Liettuan pakanalliset perinteet olisivat todella kiinnostava aihe jatkolukemiseksi, sillä Kallio käsittelee aihetta melko lyhyesti. Esimerkiksi TrueLithuania-sivustolla aihetta käsitellään, mutta jätän sivuston luotettavuuden arvioimisen jokaisen oman lähdekriittisyyden varaan.

Toista maailmansotaa seurannut neuvostomiehitys oli monin tavoin julmaa ja vaikeaa aikaa Liettuan historiassa. Lukiessa pohdin, miten Suomen ja Liettuan sodanjälkeistä historiaa voisi verrata. Suomen kannalta lopputulos oli toki sikäli onnellinen, että Suomen rajojen sisään jääneet säästyivät kyydityksiltä Siperiaan, pakkosiirroilta kauas pois kotoa, kymmenen vuoden metsäsissisodalta, KGB:n kidutuksilta ja muulta mielivallalta, mutta mitä enemmän aikaa sodasta kului, sitä häkellyttävämmäksi suomettumisen meininki meni. Liettuassa säilyi koko Neuvostoliiton ajan selkeä vastarintahenki, jossa puolustettiin omaa kulttuuria ja vaadittiin itsenäistä päätäntävaltaa. Näin vuoden 2020 perspektiivistä tuntuu entistä selvemmältä, että suomalaiset päättäjät ja älymystö oikein heittäytyivät matelemaan venäläisten eteen, tulihan idänkaupan kautta kaikenlaista aineellista hyvää. Monenlaisia näkemyksiä on esimerkiksi siitä, miksi presidentti Mauno Koivisto tuntui suhtautuvan melko nihkeilevästi Baltian maiden itsenäistymiseen. Aiheesta löytyy lisäluettavaa esimerkiksi Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikasta-sivustolta.

Tässäpä jokunen kiinnostava nainen Liettuan historiasta aikajärjestyksessä. Heistä lukisin mielelläni lisää.

• Emilia Plater (Emilija Pliaterytė) oli aatelisnainen, joka kokosi liettualaisista vapaaehtoisista sotajoukon vuonna 1830, johti sitä ja sai lopulta kapteenin arvon. 
• Albina Neifaltienė-Griškonytė oli partisaanitaistelija toisessa maailmansodassa.
• Dalia Grinkevičiūtė karkoitettiin toisen maailmansodan jälkeen Siperiaan. Hänen muistelmansa on julkaistu suomeksi vuonna 2016 nimellä Dalian kirja. Kirjasta on blogannut mm. Suketus. 
• Jurga Ivanauskaitė oli taiteilija, jonka romaani Ragana ir lietus nostatti kulttuuriskandaalin vuonna 1993.

Jos joku osaa suositella hyviä täsmäteoksia Liettuan historiaan ja kulttuuriin liittyen, otan vinkit mielelläni vastaan.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Jari Tervo: Myyrä