Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.

Vaikka on niinkin, sanoin hänelle, että äitini, joka oli sulttaanin liwalin suria ja kokki, kertoi minulle, että Omanissa on ihmisiä, vuorilla asuvia alkuasukkaita, jotka osaavat tehdä kanasta tai kokonaisesta vuohesta aivan ennennäkemättömän aterian pelkillä kuumilla kivillä ja vain suolalla maustettuna, mutta minä en ole Omanin vuoristokansaa, en. Minä olen Halima, enkä pysty kokkaamaan juhla-ateriaa kivistä, suolasta ja tyhjästä.

Petina Gappah on nero. Ihastuin hänen tyyliinsä luettuani toukokuussa novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. Romaani Pimeydestä loistaa valo ilmestyi sekä alkukielellä englanniksi että suomeksi käännettynä vuonna 2019 ja tuoreeltaan siitä kirjoittivat mm. Lumiomena ja Kirsin Book Club. 

Nerokasta on se, miten kepeästi ja vaivattomasti Gappah kertoo tarinaa, johon lataa todella isoja teemoja ja ajatuksia. Pimeydestä loistaa valo kertoo tutkimusmatkailija David Livingstonen ruumiin kuljettamisesta sisämaasta rannikolle. 

Jos kouluhistoriasta ei mitään muuta ole jäänyt mieleen, arvelen useimmille suomalaisille kuitenkin iskostuneen jonkinlaisen mielikuvan "löytöretkeilijöistä". Siis valkoisista eurooppalaisista miehistä, jotka purjehtivat laivoillaan Afrikkaan, Amerikkaan, Aasiaan tai Australiaan ja sitten heidän julistettiin löytäneen sitä ja tätä. Gappahin kirja sai minut pohtimaan, kuinka läpitunkevan rasistista tällainen löytöretkeilytarinointi onkaan. Olen kuullut usein väitteen, ettei Suomella ole mitään kolonialistisia rasitteita koska Suomella ei ollut siirtomaita, mutta rohkenen olla eri mieltä. Tarinat, mielikuvat, populäärikulttuurin kuvasto ja viihde ovat Suomessakin raskaasti rasitettuja kuvastolla ja mielikuvilla savimajoista, viidakoista, oppimattomuudesta jne. 

Pimeydestä loistaa valo purkaa tätä kuvastoa hyvin hienovaraisesti ja antaa näin lukijalle todella paljon pureskeltavaa. Selväksi tulee, että 1800-luvun Itä-Afrikka on ollut ihan ilman eurooppalaisia tutkimusmatkailijoitakin todella monikulttuurinen, kansainvälinen ja pitkän historian alue. Paitsi että alueella asui useita kieliä puhuvia ja eri kulttuureita edustavia afrikkalaisia kansoja, oli vuorovaikutus Arabian niemimaan ja Intian kanssa pitkää ja rikasta.

Tarinaa kertovat kokki Halima ja brittiläisen koulutuksen Intiassa saanut vapautettu orja Jacob Wainwright, joka on koulussa nimetty uudelleen englantilaisittain. Kummallakin romaanihahmolla on historiallinen esikuva. Livingstone kirjoittaa päiväkirjassaan Halima-kokistaan. Skannattua päiväkirjaa voi lukea Livingstone Online -sivustolla. Romaanissa Jacob Wainwright kirjoittaa omaan päiväkirjaansa matkakertomusta ruumiin kuljettamisesta. Jälkisanoissa Gappah viittaa oikean Jabob Wainwrightin päiväkirjan julkaisemiseen vuonna 2019. Gappah ei tätä päiväkirjaa ehtinyt hyödyntää lähdeaineistona romaanissaan, johon hän keräsi aineistoa ja teki tutkimusta parinkymmenen vuoden ajan. Oikean Wainwrightin päiväkirjasta kertoo The Guardian ja digitoitu päiväkirja on luettavissa Livingstone Onlinessa. 

Joskus historiallisissa romaaneissa laajamittainen taustatyö näkyy möhkälemäisinä "infodumppeina", mutta tässä ei. Pimeydestä loistaa valo on rikas, hengittävä kokonaisuus, jonne uppoaa kuin lämpimään veteen. Ja koska historialliset romaanit tyypillisesti kertovat jotain omasta ajastamme, on helppo lähteä tekemään omia johtopäätöksiä siitä, mitä kirja kertoo omasta ajastamme. Siitä, että on aika kuulla muidenkin kuin valkoisten miesten tarinoita. 

Kirja on tällä hetkellä kahdeksalla eurolla tarjouksessa Werner & Jarl -kirjakaupassa, joten äkkiä alelaaria tyhjentämään. Itse klikkailin juuri ostoskoriini samasta paikasta Gappahin Muistojen kirjan. Sen jälkeen pitääkin odottaa, että Gappahilta julkaistaisiin uutta tuotantoa. Julistaudun kahden luetun kirjan jälkeen odottavaksi faniksi.

Käännöksestä

 

Kokenut suomentaja Aleksi Milonoff on tehnyt upeaa työtä käännöksen parissa. Jacob Wainwrightin itsetietoinen ja mahtipontinen päiväkirjatyyli, jota sävyttää aivopesun kaltaisesti omaksuttu kristinusko ja englantilaisuuden ihailu, on mahtavaa luettavaa. Suulas ja itsevarma Halima-kokki nousi kuitenkin suosikikseni ja hänen rempseä puheenpartensa on Milonoffin tulkitsemana mahtavaa luettavaa. Kenties ainoan pienen ihmettelyn koin, kun hurskas Jacob viittaa Hesekielin kirjan "aasin lihaan". Jäin miettimään, olisiko "aasin elin" ollut sopivampi termi, tätä käytetään ainakin vuoden 1992 Raamatun käännöksessä.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Toni Morrison: Tervanukke