Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Kari Hotakaisessa on kirjailijana se hyvä puoli, että hän on yhtä aikaa tyyliltään tunnistettava mutta myös uusiutumiskykyinen, sen verran erilaisia hänen kirjansa ovat olleet. En ole hänen koko tuotantoaan lukenut, mutta lukemistani pidän eniten hänen Runokirja-kokoelmastaan (1988), jonka ostin aikoinaan priimakuntoisena kappaleena Paltamon kirjaston poistomyynnistä viidellä markalla. Juoksuhaudantie-hössötyksen tiimoilta toki piti sekin kirja lukea, ja sen perusteella tuo Iisakin kirkko on ollut lukulistalla sarjassa "kunhan kirjastosta kohdalle osuu", ja tänä kesänä siis osui.

Kirja ottaa kantaa moniin ajankohtaisiin ilmiöihin, välillä yhden repliikin kuittailuna, välillä koko kirjan kattavina teemoina. Tarina on jaettu kahteen osaan: "Suomi" ja "Venäjä". Ensimmäisessä osassa vanha leskimies joutuu sairaalaan sairaskohtauksen jälkeen, ja kamppaillessaan lääkäreiden ja kanssapotilaiden kanssa hän muistelee myös vaimovainaataan ja uskoon tullutta ainoaa poikaansa. Hotakainen kuvaa todella osuvasti vanhan ihmisen mielenliikkeitä, tuntemuksia ja ajatuksia sairauden ja kuoleman edessä - ihmisen elämänhalua, joka ei nujerru, vaikka ruumis jo vähän reistailisikin. Hän onnistuu olemaan yhtäaikaa sekä koskettava että pirullinen, sen verran rapaa roiskutetaan milloin minkäkin ajankohtaisen ilmiön tai henkilön niskaan. Itse ainakin nauroin räkäisesti suomalaisiin mieshiihtäjiin kohdistuneelle kuittailulle.

"Tietokoneen käyttäjätunnuksen ja salasanan kaiversin aikoinaan puukolla seinään, mutta käsipuhelimen pin-koodia en unohda koskaan: 2802.

Tuona päivänä hieman yli kaksi vuotta sitten suomalaiset mieshiihtäjät tappoivat minun vaimoni. Kyllikki oli valitellut rintakipuja jo viikkoa aiemmin kun majavahampainen Jari Isometsä oli kärähtänyt dopingista. Silloin ei vielä tiedetty, että myös Jumalan valittu, suohon vajoava unelmavävy Mika Myllylä oli hiihtänyt kemiallisten epäjumalien juovuttamana. Kyllikki oli viimeiseen asti sitä mieltä, että Isometsä on puhdas kuin hampaansa ja että meidän Mika ottaa voimansa Taivaan Isältä ja Tervanevalta."

Hotakainen kirjoittaa myös mainiota dialogia, joka on helppo kuvitella vaikkapa tv-sarjan repliikeiksi tai kuunnelmaksi. Tyyli on yhdistelmä byrokraattisen kapulakielen parodiaa ja ovelia one-linereita. Toisessa osassa siirrytään Pietariin tapaamaan Iisakin kirkon kultaajana työskentelevää poikaa. Siinäpä kerralla kaksi aihetta, joita ei juuri nykykirjallisuudessa näy, vaikka toisin soisi: usko ja Venäjä. Pojan uskoontulo on maanläheiselle perussuomalaismiehelle ihmetyksen aihe. Kirjaa lukiessa muistin itse elävästi Pietarin kaduilla kokemani tuntemukset sen kesän ajalta, jolloin kaupungissa asuin. Saisivat nuo muutkin kirjailijat käydä ammentamassa aiheita idän ihmemaasta ja Pietarin kaupungista - inspiraatiota siellä kyllä riittäisi.

Kirjasta voisi sanoa, että se on sopivan mittainen. Vaikka se on lyhyehkö ja ohuehko, niin tarinan kaari on ehyt, joten miksi lähteä väkisin venyttämään. Erinomaisessa kisakunnossa Iisakin kirkon aikaan Hotakainen on ollut, syksyllä taitaakin olla uusi kirja tulossa. Katsotaan mitä tuleman pitää - aiemman tuotannon nojalla luvassa on taas kerran jotain ihan muuta.

"Kyllikki valitteli rintakipuja jo ohjelman alussa. Kivut hellittivät hetkeksi kun päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö nosti väsyneen, mutta samettisen katseensa lattiasta ja puhui totta. Kamera siirtyi litistyneen sammakon näköiseen herraan, Hiihtoliiton puheenjohtajaan Paavo M. Petäjään. Otin Kyllikkiä kädestä, koska aavistin ettei hän kestäisi. Sammakko vaikersi kolmoisleuan alaheltta läpättäen, ettei valmennusjohdolla ollut mitään käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut. Lausunto mursi lopullisesti Lahden piinaviikon aikana rasitetun sydämen. Kyllikki riuhtaisi shaalin, rytisti sen mahaansa vasten ja kaatui lattialle."

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Ei-kuori
Jari Tervo: Myyrä
Leena Lehtolainen: Tappava säde