 |
| Kansi: Siltala. |
Kun bongasin taannoisesta Siltalan katalogista ennakkotiedon Kaari Utrion elämäkerrasta, olin pompata ilmaan innostuksesta. Olen ryhtynyt lukemaan Utrion kirjoja 12-vuotiaana ja luen niitä edelleen. En saa mieleeni ketään toista kirjailijaa, jolta olisin lukenut yhtä monta kirjaa yhtä säännöllisesti yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Sitä paitsi olen lukenut monet Utrion kirjoista vähintään kahteen kertaan, jotkut useamminkin.
Kirjan lukeminen kesti kuitenkin melko kauan, mutta se ei ole sen enempää Utrion kuin hänen elämäkerturinsa, toimittaja ja kirjailija Anna-Liisa Haavikon vika. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu ja jäsennelty, mutta sen kuvaamat tapahtumat ovat paikoin niin painavia, suorastaan haavoittavia, että taisin jäädä lukijana pohtimaan ja pureskelemaan suomalaisen yhteiskunnan muutosta ja omia asenteitani ja kokemuksia. Utrio on palkittu ja kiitetty kirjailija, jonka myyntimenestykseen ei yllä kuin pieni vähemmistö suomalaisista kirjailijoista, mutta suurin piirtein ensimmäisen kolmenkymmenen vuoden ajan hän joutui taistelemaan ennakkoluuloja ja vähättelyä vastaan. Nykytermistössä ilmiölle löytyy sanoja: vihapuhe tai naisviha. Näennäisen tasa-arvoisella ja solidaarisella 1960- tai 1970-luvulla tällaisille ilmiöille monet olivat kuitenkin sokeita.
Olen loikannut Utrion kelkkaan hyvässä vaiheessa, sillä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hänen romaaninsa olivat kypsiä ja pidän ihkaensimmäistä lukemaani Utriota, Vendelaa, todella tyylipuhtaana ja lähes täydellisenä kirjana omassa lajissaan. Haavikko kuvaa, miten 1990-luvun aikana suomalaisessa kirjallisuuskritiikissäkin alettiin ymmärtää genrekirjallisuuden päälle. Esimerkiksi kaavamaisuus ei ole huono asia, jos romanttisen viihdekirjallisuuden lähtökohtana on selkeä, tunnistettava ja toisteinen juonikaava. Jokainen viihdettä lukenut tietää senkin, että vaatii todellisen mestarin, jotta tutun tarinan voi kertoa tuoreella tavalla.
Jälleen kerran totean myös, että elämäkerroissa kuvataan usein asioita, jotka olisivat fiktiossa epäuskottavia. Utrion kirjojen vakiotapahtuma on rakastuminen, jossa pääpari kohtaa toisensa yllättävällä ja äkillisellä tavalla ja kummankin elämä suunta muuttuu. Juuri näin kävi Kaari Utriolle itselleenkin, kun hän kohtasi Oriveden kesässä Kai Linnilän. Kumpikin oli ennestään naimisissa ja jälkikasvuakin oli, mutta avioerojen jälkeen he menivät keskenään naimisiin ja viettivät kymmeniä vuosia pääsääntöisesti oikein harmonisen oloista yhteistä elämää.
Elämäkerran äärellä ihailin sivu toisensa jälkeen myös Utrion tarmoa, rohkeutta ja työtahtia. Utrio on avannut suunsa, kun on ollut sanottavaa, ja on noussut jaloilleen myös vastapuolen ryöpytyksen jälkeen. Kaunokirjojen ja tietokirjojen lisäksi hän on myös hoitanut kunnanvaltuutetun luottamustointa ja osallistunut presidentinvaalikampanjointiin. Hän on hoitanut luottamustoimia myös lukuisissa järjestöissä. Mahtavan kannustava esimerkki!
En löytänyt tietoa siitä, paljonko Kaari on myynyt, mutta pidän ihmeenä jos tämä elämäkerta ei ole löytänyt tietään kirjanostajien kasseihin tai verkkokirjakaupan paketteihin. Utrion vankka lukijakunta nauttii tästä kirjasta taatusti.
Tekstit
Tämä kirja on lukulistalla. Olen lukenut Utrion kirjoja aika lailla. Blogiaikana harmillisen vähän. Vendela ja Yksisarvinen olivat huikeita lukukokemuksia, joista löytyy siis bloggaukset Kirjasähkökäyrästä. Rakastan historiaa ja Utriolla on taito kirjoittaa aiheesta viihdyttävästi, mutta myös tarkalla taustatyöllä.
VastaaPoistaMinäkin haluan lukea tämän teoksen. En ole pitään aikaan lukenut Utrion kirjoja, mutta pidin niistä ainakin nuorempana.
VastaaPoistaMinun historiani Utrion teosten kanssa alkaa jo romaanista Pirita, Karjalan tytär. Aivan kaikkia hänen kirjojaan en ole lukenut, mutta melkein. Elämäkerrasta pidin paljon.
VastaaPoistaLämpimästi suosittelen tätä kaikille!
VastaaPoista