Jari Lindström: Syvään päähän

Kansi: WSOY.

Kesäkuussa 2017 työntekoni häiriintyi politiikkauutisten vuoksi. Muistan, kun kurkimme verkkolehtien otsikoita ja kommentoimme kollegani kanssa erilaisia ällistyttäviä käänteitä. "Perussuomalaiset valitsivat Halla-ahon puheenjohtajakseen - ja Huhtasaaren ja Hakkaraisen varapuheenjohtajiksi!" "No nyt sieltä perussuomalaisista erosi osa porukkaa!" "Sipilä lensi helikopterilla pyytämään hallituksen eroa, mutta ei pyytänytkään!" "Nyt ne entiset perussuomalaiset jatkavat hallituksessa!"

Tuo Jyväskylässä pidetty puoluekokous ja sitä seurannut Sinisen tulevaisuuden muodostuminen on eräänlainen dramaattinen huipennus entisen työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin muistelmissa. Syvään päähän sisältää melkoista vuoristorataa kannesta kanteen, sillä Lindström on ehtinyt olla monessa mukana.

Olen ollut äänioikeutettu yli kaksikymmentä vuotta ja olen tainnut olla aika liikkuva äänestäjä. Perussuomalaisia en ole kuitenkaan koskaan äänestänyt. Tästä huolimatta Syvään päähän herätti välittömästi kiinnostukseni, sillä onhan niin perussuomalaisten rakettimainen nousu politiikkaan kuin puolueen aiheuttamat paikoin repivätkin ristiriidat kiinnostava osa suomalaista lähihistoriaa.

Sujuvalukuisessa, hyvin jäsennellyssä ja hykerryttävän monisanaisilla otsikoilla varustetuissa muistelmissaan Lindström kertoo elämästään pääosin kronologisessa järjestyksessä. Hän on taustaltaan kymenlaaksolainen paperimies ja Voikkaan paperitehtaan sulkeminen vuonna 2006 vaikutti monella tavalla hänen poliittiseen uraansa. Minulle tämän jakson lukeminen oli todella kiinnostavaa senkin vuoksi, että kun menin opiskelemaan Lappeenrannan teknilliseen korkeakouluun vuonna 2000, näkyi kaakkoissuomalaisen paperiteollisuuden merkitys erittäin vahvasti nuorille teekkareille. Monet tutut olivat rahakkaissa kesätöissä lähiseudun paperitehtailla ja usein myös spekuloitiin, mitä järkeä koko opiskelussa on, kun paperialan duunarit tienaavat niin järjettömän hyvin ilman korkeakouluopintojakin.

No, vuodesta 2006 eteenpäin tällaiset pohdinnat jäivät vähemmälle. Voikkaan sulkeminen oli alueelle iso isku ja paperiteollisuuden alasajo tuntui siitä vasta alkavan. Syvään päähän sisältääkin herkullisen kuvauksen, miten kansanedustaja Lindström menee entisenä Voikkaan työntekijänä esittäytymään Linnan juhlissa UPM:n johtajalle.

Perussuomalaisten kansanedustajien eniten julkisuudessa esiintynyt ominaisuus on maahanmuuttovastaisuus. Lindströmin tarinassa käy hyvin ilmi, että perussuomalaisten ns. SMP-henkinen jäsenistö ammensi protestimielialaansa kuitenkin ensisijaisesti muualta kuin maahanmuuttokysymyksistä. Vaikka Lindström oli kotoisin erittäin demarihenkiseltä alueelta, hän itse vieroksui demareita ja löysi henkisen kotinsa Timo Soinin johtamista perussuomalaisista 2000-luvun alkupuolella. Kokemusta karttui kunnanvaltuustossa ja ensimmäinen kansanedustajakausi oppositiossa kerrytti tietoa eduskunnan toimintatavoista. Iso pyörä pyörähti käyntiin, kun Lindström nimitettiin Sipilän hallitukseen työ- ja oikeusministeriksi.

Vaikka Syvään päähän kuvaa monia sellaisia tapahtumia, joissa politiikka näyttäytyy suorastaan irvokkaana draamana, onnistui kirja jollakin merkillisellä tavalla vahvistamaan uskoani suomalaisen demokratian toimivuuteen. Monien havainnollisten esimerkkien kautta Lindström kuvaa sitä, miten politiikkaa tehdään neuvottelemalla, hakien yhteisiä ratkaisuja niiden kanssa, jotka lähestyvät asiaa eri kulmasta. Ratkaisuhakuisuus, kyky löytää kompromisseja ja kyky tehdä yhteistyötä ihmisten kanssa ovat tällöin olennaisia. Joten vaikka eduskunnassa istuisikin jokunen yksittäinen sekopää tai jopa isompi joukko ehdottomia fanaatikkoja, eivät heidän mielipiteensä kovin äkkiä lainsäädännöksi muutu, jos heillä ei ole kykyä yhteistyöhön muiden tahojen kanssa.

Koska kirja kertoo Jari Lindströmistä, se ei kerro kaikkea perussuomalaisista. Timo Soini, Jussi Halla-Aho, Laura Huhtasaari ja Teuvo Hakkarainen ovat muistelmien sivuhenkilöitä. Osaa näistä henkilöistä Lindström kommentoi kriittisemmin, osaa lyhyemmin ja myötäsukaisemmin. Sellainen hahmo, josta olisin halunnut oppia enemmän, on perussuomalaisten "työmies" Matti Putkonen. Hänestä on tullut julkisuuden perusteella kuva jonkinlaisena likaisen työn tekijänä. Kirjan perusteella hän painosti Lindströmiä tämän avustajan kautta antamaan tukensa talousrikoksista tuomitun Peter Fryckmanille. Asiaan voi perehtyä vaikka Ylen uutisessa vuodelta 2019. Mikä on Putkosen ja Fryckmanin suhde, entä millaista vaikutusvaltaa Fryckmanilla on ollut perussuomalaisissa?

Toinen teema, joka suorastaan loistaa poissaolollaan kirjassa, on Venäjä. Perussuomalaisten joukossa on useita hahmoja, jotka julkisten kannanottojensa perusteella ovat Putinin taskussa. Putinin taktiikkanahan on ollut antaa tukea eurooppalaisille kansallismielisille liikkeille, koska näiden liikkeiden kasvun voi tulkita heikentävän Euroopan unionin yhtenäisyyttä. Millaisia Venäjä-kytköksiä perussuomalaisilla on tai on ollut? Historian ironiaa on, että monet sellaiset poliitikot, jotka julistavat olevansa "isänmaan asialla", ovatkin antautuneet venäläisten vietäviksi. Olen melko varma, että useimpien itseään isänmaallisina pitävien suomalaisten mielestä venäläisten myötäily ei ole erityisen isänmaallista. Tästä aiheesta Lindström ei kuitenkaan kirjoita ja toki hänellä on oikeus valita, mistä näkökulmasta hän omat muistelmansa kirjoittaa.

Myös feministisestä näkökulmasta kirja on pohdituttavaa luettavaa. Lindströmin maailmassa politiikkaa tehdään pääsääntöisesti miesten kesken. Henkilöluettelossa ylivoimaisesti suurin osa nimistä on miesten nimiä ja vain muutama nainen nousee kirjan aikana näkyvään rooliin. Lindström jakaa tunnustusta neuvottelutaitoiselle Paula Risikolle ja työmarkkinapolitiikan tuntijalle Tarja Filatoville. Merkittävin feministinen teko Lindströmiltä on ollut nostaa Maria Lohelaa puhemiehen tehtävään perussuomalaisten edustajana. Tehtävän hoitamisesta Lohela saikin laajalti kiitosta. 

Syvään päähän oli vetävää ja antoisaa luettavaa. Siitä puuttuu lähes kokonaan omaelämäkerroille tyypillinen voivottelun ja kaunistelun yhdistelmä. Useimmilla ihmisillä on luontainen tarve kuvata itsensä positiivisessa valossa. Lindström kuvaa kuitenkin aidon tuntuisesti ja huumoria viljellen sitä, millaista on rakentaa puoluepolitiikkaa ruohonjuuritasolta, ilman vuosikymmenien aikana syntynyttä poliittista koneistoa. Kaikesta päätellen hän onnistui monessa asiassa kohtuullisen hyvin. Hän kuvaa myös, kuinka useampikin puolue houkutteli häntä loikkaamaan riveihinsä Sinisestä tulevaisuudesta. Oikeastaan ainoa tympäisevä pätkä kirjassa on loppupään kommentit ilmastonmuutoksesta - melko vähättelevää ja poteroitunutta tekstiä.

Tarinan kaarena Lindströmin nousu politiikan huipulle ja putoaminen sieltä on todella kiinnostava. Olisiko Lindströmin työmarkkinaosaamiselle, yhteistyökyvylle ja neuvottelutaidoille ollut käyttöä eduskunnassa vielä vuodesta 2019 eteenpäin? Todennäköisesti olisi. Olisiko hänet valittu eduskuntaan, jos hän olisi ollut ehdokkaana jonkin toisen puolueen kuin Sinisen tulevaisuuden listalla? Mahdollisesti. Olisiko hänen siis kannattanut vaihtaa puoluetta vielä kerran? Oman poliittisen uransa kannalta mahdollisesti kyllä, mutta on jotenkin virkistävän ryhdikästä, kun poliitikko kerrankin valitsee suoraselkäisen tappion eikä lehmänkaupoilla sumplittua henkilökohtaista etua. Joskus on parempi kaatua komeasti kuin voittaa kieroilemalla.

Pohdin luettuani myös, mitä itse tekisin, jos olisin Lindströmin asemassa nyt. Mihin työtön ex-ministeri voisi työllistyä? Jonkin kunnan tai kaupungin viranhaltijatehtävä olisi varmasti sellainen, jossa Lindström voisi olla parhaimmillaan. Koska tällaisiin tehtäviin on usein erilaisia kelpoisuusvaatimuksia, kuten vaatimus korkeakoulututkinnosta, pitäisi tämä ratkaista - Lindströmhän on koulutukseltaan kemian laborantti. Koska hänellä on vielä vuosi jäljellä eduskunnan sopeutumisrahasta nauttimista, hyödyntäisin hänen asemassaan tämän ajan tekemällä vaikka kandin tutkinnon yhteiskuntatieteistä. Opintoja voi tehdä vaikka avoimen yliopiston kautta ja käytännön kokemus kunnan ja valtakunnan hallinnosta luultavasti nopeuttaisi perusasioiden tenttimistä. Näin muodollinen pätevyys olisi hoidettu alta pois ja luultavasti monikin kriisikunta mieluusti ottaisi verkostoituneen ex-ministerin ratkaisemaan ongelmiaan.

Kirjan isoin opetus on se, miksi populismia on vaikea muuttaa hallituspolitiikaksi. Isoihin ongelmiin on erittäin harvoin helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja. Ja jos populistinen liike ammentaa voimansa herravihasta, mitä tapahtuu, kun eduskuntaan äänestetyt herravihaajat nousevat vallankahvaan? Heistä tulee itsekin herroja ja näin vallankumous on syönyt lapsensa.

Suosittelen tätä kirjaa niille, joita poliittiset muistelmat ja suomalainen lähihistoria kiinnostavat. Osa kirjan jaksoista sopisi sellaisenaan vaikkapa yhteiskuntaopin tunneille lukuläksyksi, niin selkeästi ja havainnollisesti Lindström poliittista päätöksentekoa kuvaa.

Lue myös nämä:
Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu 
Ville Ranta: Joku raja 
Kari Nars: Miljoonahuijarit