Joulunviettoon olennaisena osana kuuluu köllötys kaikessa rauhassa kirjaa lukien, mieluiten niin että käden ulottuvilla on suklaakonvehtirasia. Minun joululukemistani oli Kiba Lumbergin Memesa-trilogia, josta kiinnostuin syksyllä luettuani Nulla dies sine legendo -blogin Hreathemuksen blogiarvion. Meinasin hakea nämä kirjastosta, mutta lokakuussa Helsingin kirjamessuilla trilogia olikin myynnissä Sammakon osastolla huippuedulliseen messuhintaan. Lisäksi sain messuilla Lumbergilta omistuskirjoituksen kirjoihin. Tämä muutaman vuoden ikäinen kirjasarja onkin ollut muillakin luvun alla, ainakin Amma on lukenut ensimmäisen osan ja toisen osan.
Aloitin ensimmäisen osan, Mustan perhosen, lukemisen jo joitakin viikkoja sitten, mutta kirja jäi muutaman kymmenen sivun jälkeen minulta kesken. Syynä ei ole se, että se olisi ollut huono, vaan se, että se oli niin hyvä. On yksi vanhahtava adjektiivi, joka kuvaa Mustaa perhosta hyvin: sydämeenkäypä. Lumberg kirjoittaa sydämeenkäypää tekstiä - pikku Memesa tulee lukijan ihon läpi. Kurkkua kuristi. Joulun alla päätin uskaltaa jatkaa lukemista ja vetäisinkin koko sarjan loppuun asti.Tarina alkaa Lappeenrannasta. Suoria ajanmääreitä ei juuri anneta, mutta jonnekin 1960-luvun hujakoille alku sijoittuu. Memesa kasvaa mustalaisperheen neljäntenä lapsena Hajutornissa, joka on täynnä muitakin kaaleita eli mustalaisia. Kaajeiden eli valkolaisten kanssa käydään välillä kauppaa ja Memesan isällä Vikillä on hyvät välit kaajeisiin. Jo kirjan toisella sivulla on repäsevä meininki:
"Kerran olin kamarissa kun kuulin porstuasta kovaa puhetta. Ovi tempaistiin auki ja kolme ronskia naista täytti ovensuun. Ilmillä ja Teklalla oli aseinaan puntarit, vanhalla ämmällä sirppi. Saagan kultaiset korvarenkaat olivat kadonneet Hannulan yleisessä saunassa ja akat syyttivät äitiäni varkaudesta. Ämmä heilutteli sirppiä. Äiti sieppasi keittiön nurkasta kirveen ja sanoi: "Jos tuutte metriikää lähemmäs nii tullee kirvesnakkii!" Ilmi ja ämmä perääntyivät, mutta Tekla jäi seisomaan ovensuuhun puntari kourassa. Äiti puristi kirvestä ja karjahti: "Pois miun ovenlävestä tai sie saat jakauksen päähäs!"
Vaikka ehdin asua Lappeenrannassa melkein yhdeksän vuotta, en osannut sijoittaa kaupungin kartalle moniakaan Memesan lapsuuden maamerkkejä. Peruspaikat toki tunnen, Kirkkopuiston, Pusupuiston ja kauppahallin. Tosin trilogian edetessä Memesa itsekin kuvaa, ettei aikuisena kaupungissa käydessään tunnista maisemia. Tässäpä hyvä esimerkki suomalaisesta kaupunkirakentamisesta, jossa viime vuosikymmenien hävitysvimmassa on riisuttu kaupungit historiattomiksi, hävitetty vanhat tarinat. Betonilaatikoita tilalle vaan.
Memesan tarinan puhuttelevuus tulee kai siitäkin, että eiköhän jokaisella suomalaisella ole kokemuksia mustalaisista, vaikka ei heitä henkilökohtaisesti tuntisikaan. Raskaisiin samettihameisiin pukeutuneita mustalaisnaisia ja sliipattuja mustalaismiehiä näkee silloin tällöin lähikaupassa, karaokebaarissa, Tallinnan-laivalla. Muistan minäkin, että koulussa eka- tai tokaluokalla oppitunneilla kävi välillä eräs mustalaispoika, taisi vieläpä olla nimeltään Manne. Joskus hän oli koulussa, joskus ei, ja aika äkkiä kävi niin ettei hän tullut enää ollenkaan. Seitsemänvuotiaana minäkin olin kuitenkin jo oppinut, että tuo on sellainen mustalainen, parempi pysyä kaukana.
Jo kauan ennen nykyisiä maahanmuuttokeskusteluja mustalaiset ovat olleet suomalainen etninen vähemmistö, näkyvä ja näkymätön. Näkyvä katukuvassa, mutta mustalaisten tavoista tai kielestä moni ei tiedä mitään. Memesa-trilogia kertoo myös siitä, kuinka tiukasti kaaleet monesti ovat halunneet pitää omat asiansa omana tietonaan: valkolaisille ei liikoja lörpötellä, ei vaikka verikosto uhkaisi, tai ei varsinkaan silloin.
Lumberg kirjoittaa hyvin: teksti on avointa, melkein vereslihalla, kuitenkin siinä on lämmin ja elämää eteenpäin vievä pohjavire. Ensimmäisessä osassa kuvataan Memesan lapsuutta ja sitä, kuinka Memesa jo pienenä päättää, että hän ei halua tyypillistä mustalaisnaisen kohtaloa, miestä ja lapsia ja mahdollista alistumista miehen väkivaltaan. Perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä ja raiskauksia Memesa näkee liian pienestä pitäen lähipiirissään. Rajat ovat tiukat: epäpuhtaat ja puhtaat asiat on määritelty ennalta, ja jakoon kuuluu, että miehet ovat puhtaita ja naiset epäpuhtaita.
Toisessa osassa, Repaleiset siivet, Memesa pääsee lastenkotiin asumaan, alkaa liikkua Lappeenrannan "sityllä" nuorisojengien mukana, ponnistaa elämässä eteenpäin ja alkaa havahtua seksuaaliseen suuntautumiseensa - lesbouteen. Sanaa ei mainita koko trilogian aikana kuin kerran tai kaksi, mutta silti Memesa havainnoi jo murrosikäisenä tunteitaan ja tuntemuksiaan, jotka aiheeseen viittaavat. Kolmas osa, Samettiyö, keskittyy aikuisen Memesan taiteilijaelämään Helsingissä. Kolmas osa on kaikkein pirstaleisin kerronnaltaan, mikä ei ole ihme, sillä intensiivisten lapsuus- ja nuoruuskuvausten jälkeen aikuisuus kuvataan pitemmältä aikaväliltä, jolloin hajontaa luonnollisesti on enemmän. Saamassani kirjassa on harmillinen painovirhepaholainen, sillä sivujen 65-96 tilalle on painettu uudestaan sivut 33-64. No, pitää olla yhteydessä Sammakkoon. Pääsin kyllä kärryille tämän jälkeenkin, mutta olisihan se ollut mukava tietää, mitä noilla sivuilla kerrotaan.
Memesa kertoo minä-muodossa irrottautumistarinaansa. Pohdiskelin taas kerran, missä määrin ihminen on taustansa vanki. Useimmat menevät virran mukana kyseenalaistamatta olojaan, mutta aina joskus jollakin yksilöllä on voimaa ja tahtoa jyrätä kohtalonsa uuteen uskoon, ympäristön vastahankaisuudesta piittaamatta. Samaa yksilön päättäväisyyden vaikutusta olen pohtinut hyvin erilaisen kirjan parissa, Johannes Angeloksen vallanhimoisesta sulttaani Muhammedista lukiessani. Memesa joutuu kamppailemaan paitsi perheensä tahtoa, myös koko mustalaisyhteisöä vastaan halutessaan elää omalla tavallaan. Kolmannen kirjan jälkipuoliskolla menneisyys tulee vastaan konkreettisesti: kun Memesa alkaa saada mainetta taiteilijana ja hän kritisoi suorasanaisesti mustalaistapoja televisiohaastatteluissa, alkavat vanhoillisemmat mustalaiset uhkailla hänen henkeään.
Kerronta on pääsääntöisesti realistista, mutta varsinkin toisessa osassa maaginen realismi tulee mukaan näkyjen, unien, enteiden ja vaistonvaraisuuden muodossa. Lumberg luo kielellisesti rikkaan, värikkään maiseman, varsinkin murremuotoisen dialogin oikein kuulee soivan korvissaan. Parhaaksi sanaksi äänestän termin "emäskoinija", sillä sanalla Memesan Roosa-äiti haukkuu poliisia, joka yrittää tehdä tupatarkastusta pimeän viinan myynnin vuoksi.
Värikkäitä ja mieleenpainuvia persoonia riittää: Roosa on vahva nainen, joka puolustaa perheenjäseniään kuin susiemo, mutta välillä riepottaa lapsiaan ja miestäänkin suden lailla. Lempeä Viki-isä hellii Memesaa pienillä huomionosoituksilla. Memesan havainnot lappeenrantalaisesta 1970-luvun huumekulttuurista, lastenkotien asukeista ja henkilökunnasta ja Helsingin taiteilijaväestöstä ovat osuvia. Lastenkotijaksojen kautta näyttäytyy, kuinka turvattomaksi perheetön, hylätty lapsi maailman kokee. Ympäröivät aikuiset eivät olekaan turva, vaan tahtovat käyttää hyväksi, raiskata tai hakata. Näin kertoo kohtalostaan Memesan tyttökodissa kohtaama Kati:
""Voi vittu. Ei miehet haluu muuta ku pilluu, ja sitähän ne multa sai", hän nauraa. "Kuljin rekkojen ja pikkuautojen kyydissä paikasta toisee. Maksoivat ruuat ja ostivat vaatteitakin. Kyllä siinä mulkkuu sai ja rahaakin ja kaupungeista toisiin sai kulkea ja nähdä erilaisia jätkii. Sellaset isukkityypit oli välillä häpeissään. Kertoivat että heillä on samanikäsii tyttölapsia. Ostivat karkkia ja vaatteita, ja sillee pääs hotelleihin, yöpaikkoihin, et ne esitteli olevansa mun isiä. Nuoremmat jätkät, sellaset yli kakskymppiset, oli yleensä ihan perseestä. Hakkasivatki. Viimeks sain niin pahasti turpaa että jouduin sairaalaa ja sieltä sitte tänne."
Mietin, etten ainakaan noin alas halua vajota. Tytöt ovat vielä ihan lapsia, ja aikuiset ihmiset ovat jo turmelleet heidät. Noiden seuraava paikka on varmaan vankila tai hauta."
Kiba Lumbergilla on Helsingissä Fleminginkadulla taidegalleria, hän on tehnyt elämäntyönsä kuvataiteilijana. Romaanisarjan kansikuvat ovat hänen omaa käsialaansa. Tuoretta kirjallista tuotantoa ovat kaksi sarjakuvateosta, Hullun taiteilijan päiväkirja ja GipsyComix. Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni Lumbergista, kun hänen käsikirjoittamansa tv-sarja Tumma ja hehkuva veri tuli telkkarista. En ole nähnyt sarjaa kokonaan, vain joitakin pätkiä siitä, mutta sen muistan että Lumberg sai sarjan jälkeen joiltakin mustalaisilta tappouhkauksia. Sarjasta löytyy keskustelua Suomi24:n Romano-osiossa. Keskustelupätkästä löytyy hämmentävä väite, että sarjasta olisi tehty periaatepäätös olla uusimatta sitä, jotta estettäisiin kiihotus kansanryhmää vastaan. Kuulostaa uskomattomalta, mutta Sana.fi -sivuston haastattelussa Lumberg kertoo itsekin, että sarja pantiin hyllylle romanijärjestön vaatimusten vuoksi. Uskottava kai se on. Harmi, ehdin lukiessani miettiä, että pitäisi päästä näkemään tämä sarja nyt.
Hmm, tunnelma taisi etääntyä aika kauas jouluidyllistä - mutta sitäpä kirjat ja lukeminen saattavat teettää. Joka tapauksessa toivotan oikein kukkien kera vielä hyvää joulua kaikille!
Tekstit
Ohhoh, etsin kansista kuvaa arkistooni ja törmäsin postaukseesi Itsekin hankin juuri tämän trilogian hyllyyni, ja ensimmäisen osan ahmin parissa tunnissa. Muut jäävät vielä lukulistalle. Ja pidin niin kovasti! Palaan vielä kommentoimaan, kunhan saan kaksi muutakin luettua, kovin hienosti kirjoja kuvailit. :)
VastaaPoistaTämä on kyllä todella hyvä trilogia. Hienoa jos saa lisää bloggauksia!
VastaaPoista