sunnuntai 13. helmikuuta 2011

J.D. Salinger: The Catcher in the Rye

Ensin kaksi erilaista suomennosta, sitten alkuperäisteos! Nyt olen saanut tuhdin annoksen Salingeria, kun The Catcher in the Rye on luettu englanniksi loppuun.

Lukukokemus oli erikoinen, sillä vaikka luen mielelläni samoja kirjoja useita kertoja, jää lukukertojen väliin yleensä useita vuosia. Vaikka eri kieliversioiden lukeminen antoikin lukukokemukseen mausteensa, niin tarinahan on sama. Hullua kyllä, tällä lukukerralla lukeminen ei ollut tavallista nopeampaa sen vuoksi, että tarina olisi tuttu, vaan päinvastoin hidasta ja perusteellista. Takerruin kaikenlaisiin yksityiskohtiin miettien, että miksi juuri tästä asiasta kerrotaan tässä näin. Mikä tämän merkitys on, vai onko tällä jokin ylimaallinen piilomerkitys? Sinänsä The Catcher in the Rye puolustaa paikkaansa klassikkona, että peräkkäiset lukukerrat eivät syöneet kirjan tehoa, vaan osoittivat kirjan kerroksellisuuden ja monitulkintaisuuden. Viittasin suomennosvertailun kommenteissa kirjan englanninkieliseen Wikipedia-sivuun. Sieltä löytyy tulkintoja ja selityksiä joka lähtöön. Kun nuori prostituoitu Sunny sanoo Holdenin muistuttavan "sitä yhtä tyyppiä siitä yhdestä elokuvasta", niin Wikipediaan on kaivettu, mikä elokuva todennäköisesti on ollut kyseessä ja miltä elokuvan näyttelijä on näyttänyt.

Tuntuu älyttömältä edes sanoa kirjasta mitään, koska tästä on vuosikymmenien aikana puhuttu ja kirjoitettu niin paljon, että luultavasti kaikki kommenttini ovat jo jonkun muun huomioimia. Sanonpa silti jotain. Koulusta potkut saaneen Holden Caulfieldin päämäärätön seikkailu New Yorkissa oli alkukielellä mukavaa luettavaa.

Englanniksi lukeminen näytti molemmista suomennoksista erään puutteen, joka ei kuitenkaan ole kummankaan suomentajan vika. Kuten Luru viime keskustelun kommenteissa nosti esille, kieltä ei voi irrottaa kulttuurista. Suomen luokkaerot ovat hyvin pienet, silloin kun vertailukohteena on Yhdysvaltain itärannikko. Se näkyy myös kielten välisessä erossa. Holdenin englannissa näkyy tietoisuus omasta yläluokkaisesta statuksesta, vaikka Holden onkin perinpohjaisen kapinallinen "mitävälii" -teini. Koulukavereittensa kanssa Holden puhuu rennosti, mutta kun hän kohtaa seikkailussaan taksikuskeja, hissipoikia tai prostituoidun, puhuu hän piruuttaan hyvin sofistikoituneesti.

"Besides, he was such a touchy guy, it wasn't any pleasure discussing anything with him. 'Would you care to stop off and have a drink with me somewhere?' I said.

He didn't answer me, though. I guess he was still thinking. I asked him again, though. He was a pretty good guy. Quite amusing and all.

'I ain't got no time for no liquor, bud', he said. 'How the hell old are you, anyway? Why ain'tcha home in bed?'"

Holden vitsailee oman osaamisensa kustannuksella: "I'm quite illiterate but I read a lot." Mutta hän ihailee entistä koulukaveriaan Carl Lucea, koska tämä on intellektuellin maineessa ja tällä on laaja sanavarasto: "He was strictly a pain in the ass, but he certainly had a good vocabulary." Suomen kouluissahan oppilaiden hallitsemaa sanavarastoa ei kai sen kummemmin nykyäänkään testata, mutta englanninkielisessä maailmassa sanavaraston laajuus ja tavausosaaminen ovat sivistyksen merkkejä. Holden myös mainitsee usein kirjallisuuden klassikkoja puheessaan.

Olen maininnut että suurin yhteinen teema blogissani käsiteltyjen kirjojen välillä on toinen maailmansota, vaikken mikään erityinen sotafriikki olekaan. Mutta niinpä tämänkin kirjan saa sovitettua siihen kategoriaan. Kirja on ilmestynyt nopeasti toisen maailmansodan jälkeen, ja kun vertaa Holdenia siihen mieskuvaan, jota sotapropaganda kaikkialla maailmassa syöttää "meidän urheista pojistamme", niin ero on huima. Tahallaan velttoileva Holden pohtii armeijasta, ettei hän kestäisi olla siellä kaikenlaisten idioottien seurassa, ja kiittelee ydinpommin keksimistä - hän haluaa istua pommin päällä, jos seuraava sota joskus tulee.

Modernina miehenä Holdenia voi pitää siinäkin mielessä, että kirjan prostituoitukohtausta voi verrata perinteiseen machomiehuuskokeeseen, johon kirjoissa usein törmää. Vanhassa maailmassa nuoren miehen piti päästä poikuudestaan ilotalossa. Holden saa hotellihuoneeseensa nuoren Sunnyn, mutta hän ei haluakaan edes yrittää sukupuoliyhdyntää tylyn ja karskin Sunnyn kanssa, vaan mieluummin häätää tämän tekosyyn varjolla huoneestaan. Myöhemmin Holden kertoo kaverilleen, kuinka hän haluaisi seksikokemuksia vain sellaisten tyttöjen kanssa joista hän todella pitää, hän ei voi ajatella asiaa jonkun sellaisen kanssa, jota kohtaan ei tunne mitään.

Holdenia on kai lähestytty hyvin usein totuuden ja valheen puhujana. Koko kirjan ajan Holden kertoo tarinaa lukijalle ja puhuttelee tätä suoraan. Holden kertoo rehellisesti olevansa kova valehtelija. Sitä vasten tuntuu mielenkiintoiselta, että hän vähän väliä käyttää vahvistavia lauseita jutuilleen: "If you want to know the truth", "I swear to God I will", "He really was" ja niin pois päin. Mutta mitkä asiat ovat valheen arvoisia ja mitkä eivät? Varsinkin kun Holdenin johdonmukaisin tunne on inho kaikkea tekopyhää ja teennäistä kohtaan.

Salinger on siitä taitava kirjailija, että hän ei selitä asioita puhki. Monet asiat käyvät ilmi vähän vaivihkaa, ja jää lukijan arvioitavaksi, onko tietyillä yksityskohdilla merkitystä kokonaisuuden kannalta vai ei. Minua jäi mietityttämään esimerkiksi Holdenin toistuvat aikeet soittaa Jane Gallagherille. Huh, lukemalla saman kirjan kolme kertaa putkeen saa kyllä hyvin päänsä sekaisin. Yhden lukukerran aikana sitä vain paahtaa läpi kirjan nopeaa tahtia eikä ehdi takertua detaljeihin.

Jos empii suomennosten välillä, voi oikein hyvin lukea kirjan englanniksi. Mikäli ymmärtää nuo näytteet, niin antaa mennä vaan. Mielenkiintoinen elämys oli tämä tehotankkaus Holden Caulfieldin seuraa.

4 kommenttia:

  1. Kiitos Siepparin arviosta. Se on sikälikin harvinaislaatuinen (tai ainakin huomionarvoinen) teos, että se ansaitsee kehunsa, mutta silti tiedän sen jättäneen monia hyvin kylmäksi: mikä siinä on kiinnostavaa, jätkä kulkee paikasta toiseen ja valittaa kaikista asioista ja ihmisistä. Mikä on ihan validi pointti, niin tekee.

    Itse lähdin lukemaan kirjaa juuri subjektiivisuuden näkökulmasta, kunnes tajusin ettei sillä ole merkitystä, mitkä Holdenin jutuista ovat totta ja mitkä eivät, vaan mitä se kaikki kertoo Holdenista. Itse luen sitä jonkinlaisena henkilökuvauksen ja henkilölähtöisen kerronnan merkkiteoksena, jossa henkilöllä on persoonallisuus ja tämä on myös uskollinen sille alusta loppuun saakka - ja ennen kaikkea, henkilö toimii persoonallisuutensa ja traumojensa edellyttämällä tavalla ilman, että juoni lähtisi vetämään kerrontaa missään vaiheessa.

    Ja sitten, kun kirjan loppuun mennessä tarina on antanut melko voimakkaita vihjeitä siitä, mitä Holdenille on tapahtunut ja mistä tässä on kyse, henkilön ymmärtää hyvin ja tuntee, ainakin henkilökohtaisesti, harvinaislaatuisen läheisyyttä ja ymmärrystä tätä kohtaan.

    VastaaPoista
  2. Kiits! Kyllä mulle tämän englanninkielisen lukemisen jälkeen vähän paremmin avautui, että miksi tämä lasketaan amerikkalaisen kirjallisuuden merkkipaaluihin.

    Kummallinen oli tuo kokemus, että viimeisin lukukerta oli kaikkein monitasoisin. Alan ymmärtää sitä edellisen keskustelun anonyymiä kommentoijaa, joka kertoi lukeneensa tämän kymmeniä kertoja.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi20.10.11

    Mielestäni Sieppari täytyy lukea englanniksi,jos haluaa saada kirjasta kaiken irti :) Tosin Schroderuksen suomennos on erinomainen ja toimiva kokonaisuus.Saarikosken suomennosta en voi sietää,aivan liikaa tökeröjä käännösvirheitä.

    VastaaPoista
  4. Joo, englanniksi lukemisessa huomasi erityisesti tuon kielen sosiaalisilla rekistereillä leikittelyn. Ja tätähän tosiaan on aika vaikea, jopa mahdoton suomentaa yhtäläisesti, koska englannin kieleen nyt on vaan historian saatossa muotoutunut noita sosiaalisia asteikkoja hieman eri lailla kuin suomen kieleen, historiallis-yhteiskunnallisista syistä.

    No suomen kielellä on vastaavasti puolellaan tiettyjä ilmaisullisia etuja, joita englannin kielellä ei ole. :)

    VastaaPoista