Ilana Aalto: Paikka kaikelle

Kansi: Elina Warsta / Atena.

Uskon, että säästäväisyysihanteen pitkä varjo estää meitä tarkastelemasta kulutustapojamme rehellisesti. Osaamme keksiä itsellemme loputtomasti tarpeita ja tiedämme tarkalleen ne puheenparret, joilla kunnollista kuluttajuutta ilmaistaan.

Nappasin kirjastosta ammattijärjestäjä Ilana Aallon kirjan Paikka kaikelle, joka on ilmestynyt vuonna 2017. Mediasta silmiini on osunut Aallon ja muiden ammattijärjestäjien haastatteluita ja vinkkejä. Aalto ylläpitää myös Paikka kaikelle -nimistä verkkoyhteisöä.

Tavaroiden järjestäminen on ollut minullekin ajankohtaista viime vuosina. Perheemme on kasvanut. Olemme muuttaneet. Välillä tavaroita on lajiteltu kierrätykseen tai jopa sekajätteeseen, välillä tavaroitu on pakattu varastoon ja purettu varastosta, välillä olen ostellut uusia tavaroita tai etsinyt sopivaa tavaraa käytettyjen tavaroiden myyntipaikoista. Välillä olen kokenut jonkinlaista ulkopuolisten paineiden luomaa syyllisyyttä: olen varmasti kunnoton ihminen, kun en ole pystynyt pitämään järjestystä yllä. Tai uppoudun plaraamaan tuhansien eurojen hintaisten designhuonekalujen vaihtoehtoja: kunnon ihminen sisustaisi varmasti vain tällaisilla.

Oletin etukäteen, että Paikka kaikelle on self help -opas, samantapainen vinkkikirja järjestämisestä kuin Marie Kondon Konmari-kirjat. Mutta koska Aalto on myös kulttuurihistorioitsija, onkin Paikka kaikelle jotain muuta. Kirjassa Aalto taustoittaa ja kehystää länsimaisen ihmisen tavarasuhteen osaksi yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä teki kirjasta antoisaa, joskin paikoin jopa hieman kivuliasta luettavaa - tavaroiden herättämät hankalat tunteet ovat tunnistettavissa. Aalto välttää mustavalkoisia yleistyksiä: lastenhuoneen lattialla lainehtivat muovilelut eivät välttämättä ole krääsää eikä kunnon ihmisen mittari välttämättä ole se, että petaa sänkynsä joka aamu.

Järjestämiseen Aalto antaa kuitenkin selkeät raamit: onko tavaroita sopivasti, onko tavaroilla paikka ja ovatko tavarat paikallaan. Tällöin voi itse puntaroida, onko vaikkapa yli 20 hyllymetrillistä kirjoja tai kolme kahviastiastoa liikaa, sopivasti vai liian vähän ja voi miettiä, miten ne haluaa säilyttää.

Teemoittain jaksotellut luvut peilaavat modernin ihmisen tavarasuhdetta kiinnostavista näkökulmista ja lähdeluettelo on pitkä ja monipuolinen. Vaikuttaa siltä, että ainakin Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi kannattaa lukea. Myös lähteissä lueteltuja verkkoartikkeleita etsin ja luin useamman. 

Paikka kaikelle sai minut pohtimaan, millaisessa järjestämisessä olen hyvä ja missä voisin opetella paremmaksi. Esimerkiksi kuiva-aineiden ostamisessa, käyttämisessä ja säilyttämisessä on mielestäni melko sujuva. Joitakin turhan kauan sitten ostettuja maustepurkkeja minulta varmasti löytyy, mutta ei mitään kymmenvuotiaita jauhopusseja kuitenkaan. Sen sijaan vaikkapa erilaiset ”tärkeät paperit” ovat jonkinlainen tunteella ladattu kompastuskivi minulle. Minulla on aivan liikaa ikivanhoja tiliotteita ja laskuja mapitettuna ja tallessa – sen sijaan viimeviikkoiset tärkeät kirjeet lojuvat luultavasti jossakin sekaisessa pinossa.

Paikka kaikelle muistuttaa lempeästi, ettei itseään pitää kiusata tai näännyttää liiallisilla vaatimuksilla. Jos tavaroitaan haluaa karsia ja järjestää, se kannattaa tehdä pieninä palasina, eikä pidä kuvitella että ”oikea elämä” alkaa vasta sitten, kun on saanut itsensä ruotuun ja tavarat ojennukseen. Itseään voi myös ravistella irti kuluttamisen paineesta.

Nappaan kirjasta ainakin sen ajatuksen, että jatkossa laitan epäkelpoja tavaroita rohkeammin sekajätteeseen. Olen tähän asti pyrkinyt monin tavoin löytämään poisheitettäville tavaroille asiallisen kierrätyspaikan: olen vienyt vaatteita vaatekeräyslaatikoihin ja käyttöastioita kirpputoreille, jotka ottavat vastaan lahjoituksia. Hiljakkoin etsin eläinten hoitokodin yhteystiedot, että sain tarjottua sinne huonokuntoisia tyynyjä ja täkkejä.

Mutta esimerkiksi haalistunut ja naarmuuntunut kahvimuki on sellainen tuote, jolla ei ole mitään houkutusarvoa kenellekään kirpputorilla kävijälle eikä sitä myöskään voi kierrättää lasin joukossa. Ja vaikka voisinkin ”ihan hyvästä ja melkein uudesta” mukista juoda vielä vaikkapa seuraavan kymmenen vuoden ajan kahvejani, kenties jatkossa voin heittää rumimmat ja kulahtaneimmat sekajäteroskikseen. Jäähän minulle siistikuntoisia mukeja jäljelle vielä vähintään riittävästi.

Tykkäsin myös Aallon hienovaraisesta kritiikistä esteettistä järjestämistä kohtaan. Siis sitä, että pitäisi ostaa kymmenittäin sieviä samantyylisiä lokeroita, lipastoja ja muita säilyttimiä, joihin tavaransa järjestää. Olen toki itsekin ostanut erilaisia säilytysesineitä, mutta periaatteessa on järjetöntä ostaa valtavasti tavaraa, jonka funktiona on säilyttää muita tavaroita. Vähemmällä pääsee jos tavaraa on vähemmän. Tai voi käyttää säilyttämisessä kodista valmiina löytyviä säilytysesineitä, esimerkiksi vanhoja pakastusrasioita. 

 

Oletin kirjaan tarttuessani että Paikka kaikelle olisi kevyttä ja nopealukuista tekstiä. Se olikin sisällöltään yllättävän painavaa ja antoi paljon pohdittavaa. Uskallan suositella kirjaa kaikille, jotka joskus ovat tallettaneet parittomia sukkia vuosikausiksi odottamaan pariaan tai arponeet, voiko sen pesussa nuhjaantuneen ja kauluksesta rikkinäisen t-paidan lahjoittaa vaatekeräykseen.

Lue myös nämä:
Mari Koistinen: Pahan päivän varalle
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta
Arja Mäkinen: Meidän kesken