Agatha Christie: Kuolema Niilillä

Kuva: WSOY.

Monet kirjabloggaajat kuuntelevat ahkerasti äänikirjoja. Minäkin olen tykännyt parista äänikirjakokeilustani, mutta olin ehtinyt ajattelemaan, ettei minulla oikein ole käteviä tilaisuuksia kuunnella äänikirjoja. Kännykän nappikuulokkeet lienevät tuhannen solmussa jossakin kaapin perukoilla. Taloudessamme on kyllä laadukkaat Sennheiser-kuulokkeet, joilla kuuntelin Simpauttajaa, mutta märkänä ja kylmänä vuodenaikana niitä ei kannata ulkokäytössä pitää... Pienen pohdinnan jälkeen päätin kuitenkin kokeilla äänikirjan kuuntelua ihan perinteisesti cd-soittimelta, ja sopiva aikaikkuna avautui aamuaskareiden yhteydestä. Jotkut superlukijathan pystyvät lukemaan kirjaa jopa meikatessaan, mutta itse en näihin lukeudu. Sen sijaan osoittautui, että äänikirja sopii  erinomaisesti ripsivärin töhöttämisen taustalle. Kokeilukappaleeksi valikoitui Agatha Christien Kuolema Niilillä, kiitoksia vain WSOY:lle arvostelukappaleesta.

 Alkuperäisteos on nimeltään Death on the Nile ja se on ilmestynyt vuonna 1937. Suomentaja on Kiti Kattelus, suomennosvuotta ei kerrota, mutta kirjaston tietokannan antamien tietojen perusteella arvaan tämän suomennoksen olevan peräisin 1970-luvulta. Suomennos oli mielestäni aika onnistunut. Äänikirjan lukijana on Lars Svedberg, ahkera ääninäyttelijä, jonka ääntä olen varmasti kuullut radiossa ja televisiossa useita kertoja.

Kokonaisuutena kuuntelukokemus antoi minulle paljon uutta sekä äänikirjoista että Christiestä. Aloitan ensimmäisestä. Äänikirjan pätkäkuuntelu toimi tämän kirjan yhteydessä mainiosti. Christien kirjat ovat sen verran helppolukuisia, että jos olisin lukenut tämän kirjana, olisin varmasti ahmaissut tämän nopeasti. Mutta kuten ruoankin ahmimisesta, myös kirjojen ahmimisesta tulee helposti ähky. Nyt, kun kuuntelin tarinaa yleensä puoli levyä kerrallaan, huomasin miettiväni ja pohtivani tarinan tapahtumia paljon perusteellisemmin. Tähän vaikuttaa kai sekin, että äänikirjaan pitää tavallaan keskittyä enemmän, sillä jos ei keskity, ei myöskään voi vilkuilla edellistä sivua ja kerrata. Pitäisi mennä kelaamaan lukuja taaksepäin ja se on aika ärsyttävää. Myöskään ei voi hyppiä sivuja yli ja pikalukea tarinaa eteenpäin, vaan tarina on pakko vastaanottaa juuri siinä tahdissa kuin lukija sen lukee, mikä oli tässä tapauksessa hyvä juttu.

Kirjassa on aika paljon dialogia, ja tässä erityisesti ääninäyttelijän vahvuus pääsi oikeuksiinsa. Lars Svedberg eläytyi kirjan hahmoihin hienosti ja loihti äänenpainoillaan henkilöihin uusia ulottuvuuksia.

Joko näistä seikoista tai jostakin muusta johtuen koin pääseväni Agatha Christie -suhteessani uudelle tasolla. Tuntuu vähän hassulta sanoa näin, olenhan blogiaikanakin jo pari Christietä lukenut. Koetanpa selittää. Christiet olivat supersuosittuja ikäisteni keskuudessa joskus 12-15 vuoden iässä, samalla lailla kuin aivan erityyppiset V.C. Andrewsin kirjat. Minäkin luin ensimmäiset Christieni jo silloin, mutten hurahtanut näihin samalla lailla kuin moni muu. Nyt luulen hoksaavani mistä se johtui. Suurin osa tunne-elämän kuvauksesta on piilotettu rivien väleihin näissä kirjoissa, ja minuun taisi tuonikäisenä upota enemmän romanttinen historiallinen viihde, joissa tunteita oikein tulvi. Nyt Kuolema Niilillä oli paikoin hyvinkin avartava, sillä aikuinen tekee omat johtopäätöksensä tapahtumista esimerkiksi silloin, kun mainitaan nuoren viehättävän naismatkustajan saapuvan lounaalle myöhässä, silmät loistaen ja hengitys hieman kiihtyneenä.

Ja varmasti on paljonkin syitä, miksi Agatha Christien kirjoittamia dekkareita nautiskellaan edelleen, kun moni muu 1930-luvun kirja on painunut unohduksiin. Rikosjuonen lisäksi tähän kirjaan on annosteltu taitavasti huumoria ja romantiikkaa. Ihmisluonteen pimeää puolta tarkastellaan analyyttisesti, vaikka toki englantilaisella seurapiiriväellä on kulissit kunnossa, ainakin ensi näkemältä.

Kuolema Niilillä taisi olla ensimmäinen Hercule Poirot -dekkari minulle. Telkkarista olen toki joskus ohimennen nähnyt Poirot-seikkailuja. Tarina sijoittuu luksusristeilylle Egyptiin. Kaunis ja rikas Linnet Ridgeway on mennyt pikaisesti naimisiin entisen parhaan ystävänsä entisen poikaystävän kanssa. Pari on lähtenyt häämatkalle Niilille, mutta kiusallista kyllä, hylätty morsio Jacqueline de Bellefort vainoaa pariskuntaa hankkiutumalla samalle risteilylle. Tyylikäs belgialainen salapoliisi Hercule Poirot on lomalla samassa laivassa, kuten myös lukuisa joukko laatutietoisia eurooppalaisia ja amerikkalaisia matkailijoita.

Kirjan maailma on nyky-yleisön silmiin lähes rasismiin asti kolonialistinen. Egyptiläiset ovat lähestulkoon rekvisiittaa, niin näkymättömiin ja sivuosiin he jäävät. Laivan matkustajat ovat eniten kiinnostuneet toisistaan - onko joku sukua jollekin tärkeälle tai kuka on kenenkin tuttava. Ja köyhäksikin mainittu matkustavainen pystyy elämään pääomatulojensa koroilla.

Tarinaa pohjustetaan aika perusteellisesti. Kun puoliväli alkoi lähestyä, ryhdyin jo odottelemaan että koskas niitä murhia oikein tulee. No tulihan niitä, useampikin kuin yksi. Kenties juuri tuon kuvaamani keskittyneen kuuntelukokemuksen ansiosta tarinan rakenne tuntui erityisen onnistuneelta. Pohjustus oli tarpeellinen, ja sitten kun alkoi tapahtua, ryhdyttiin kaivamaan luurankoja vähän jokaisen kaapista. Parina viime päivänä olen oikein ehtinyt päivälläkin makustella johtolankoja ja jännittää, että kukas se murhaaja onkaan. Onneksi Poirot sen ratkaisi. :)

Seuraavaksi voisinkin sitten lähteä kirjaston äänikirjavalikoimia kartoittamaan. Aamuinen äänikirjan kuuntelu toimi vieläpä mahtavana rentoutusefektinä, ei ehtinyt miettimään mitä palavereja on tiedossa, kun sai lipua helteisellä Niilillä ja selvitellä kanssamatkustajien motiiveja ja alibeja.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Helsinkiin
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut