 |
| Kuva: WSOY. |
Tässäkin äänikirjassa oli lukijana Lars Svedberg. Levynkannen tiedoista kävi ilmi, että äänitys on tehty jo vuonna 1986. Silloinhan äänikirjoja piti kuunnella kasetteina. Cd-paketti vie kyllä paljon vähemmän tilaa kuin kasettipakkaus. Ja taitaapa aika moni äänikirja olla saatavilla mp3-muodossakin, siis ihan laillisestikin.
Nautin kuunnellessani samoista seikoista kuin viimeksikin. Svedberg on eläytyvä ja hyvä lukija, ja koska kirjassa on paljon dialogia, pääsee Svedberg loistamaan ääninäyttelijänä. Junamatkan tunnelma ja henkilöiden luonteenlaatu välittyi todella hyvin.
Kirjassa oli seitsemän levyä, kaksi vähemmän kuin Kuolema Niilillä -äänikirjassa. Lyhyempi kesto näkyi siinä, että tässä ei ollut samankaltaista pitkää pohjustusta kuin Niilissä. Hercule Poirot nousee Istanbulissa idän pikajunaan, junassa tapahtuu yöllä murha, junan matkanteko pysähtyy syrjäseudulle runsaan lumentulon vuoksi (hei, tämähän on kuin VR nykyään) ja Poirot alkaa selvitellä murhaa. Kuten Niilissäkin, on Poirot'lla tässäkin tarinassa sopiva sidekick - hänen ystävänsä, junayhtiön johtajistoon kuuluva herra Bouc. Hän tietenkin toivoo Poirot'n selvittävän murhan ennen matkan jatkumista, jotta hänen yhtiönsä ei joudu ikävään valoon.
Aivan kirjan loppumetreille asti ehdin hieman epäillä kirjan klassikkostatusta. Murhan ratkominen tuntui melko perinteiseltä ja suoraviivaiselta. Matkustajat kuulusteltiin, Poirot analysoi johtolankoja, epäilyjä heitellään välillä yhden ja välillä toisen matkustajan päälle... Mutta kirjan loppuluvussa olin vaikuttunut. Kyllä, Christie tiesi mitä teki. Tämä on todella ansainnut paikkansa dekkariklassikkojen joukossa.
Vihjeitä eri henkilöiden syyllisyydestä heitellään tehokkaasti. Huomasin kirjan loputtua ihmetteleväni, että millähän perusteella olin oman ratkaisuehdotukseni ehtinyt luomaan. Melko alkupuolella kirjaa minulle syntyi mielikuva, että "juujuu, tässä on tehty niin ja näin, miksei Poirot sitä nyt muka huomaa", eikä mielikuvani ollut lainkaan oikea. Ryhdyin sitten miettimään, että kuinkahan tällaisia arvoitusdekkareita kannattaa kirjoittaa. Pitääkö lähestyä tarinaa kahdesta suunnasta, kirjoittaa sekä alusta loppuun ja sitten lopusta alkuun, jotta osaisi asettaa oikean määrän vihjeitä oikeaan paikkaan? Löytyisiköhän jostakin Christien haastattelu dekkarinkirjoitustekniikkaan liittyen...
Samalla ehdin taas hieman pohtia Christien tyyliä. Vaikka tämäkin kirja on siinä mielessä ajaton, ettei se tunnu vetävyytensä ja tyylinsä puolesta tippaakaan vanhentuneelta, on kirjan ajankuva selvästi vanhaan maailmaan sijoittuvaa. Tässäkin kirjassa on tiukat rajat yhteiskuntaluokkien kesken. Christien maailmankuvassa "parempien perheiden" väki tuntuu olevan itsestään selvästi arvokkaampaa ja tärkeämpää kuin "huonompi väki", esimerkiksi palvelijat. Näin nykyaikana, kun tasavertaisuudesta ainakin puhutaan paljon, tuntuu tämä luokkajako jopa silmiinpistävältä. Yhteiskuntaluokkien staattisuus näkyy tietyissä kohtauksissa erinomaisesti. Eräänä johtolankana on nenäliina, ja Poirot käyttää pitkät puheenvuorot analysoidessaan sitä, kenelle nenäliina on kuulunut. Hän sulkee pois epäiltyjä varsin reippaalla kädellä arvioidessaan nenäliinan tyyliä ja verratessaan sitä matkustajien säätyihin. Tässä ainakin huomaa, että tavarat ovat kyllä jollakin lailla "tasa-arvoistuneet" 2000-luvulle tultaessa. Jos nykypäivänä murhapaikalta löytyisi vaikka Louis Vuittonin laukku, ei voisi tehdä kovin yksiselitteisiä johtopäätöksiä sen omistajasta. Kyseessä saattaisi olla varakas rouva, muotibloggaava pätkätöitä tekevä opiskelija tai jopa lähiöpissis.
Toinen pohtimisen arvoinen seikka oli henkilökuvaus. Christien kuvaa ihmisiä niukasti ja taloudellisesti. Junan matkustajat edustavat useita eri kansallisuuksia. Henkilöhahmojen tyypittely kansallisuuksien mukaan on melko stereotyyppistä. Italialainen levittelee sormiaan, huudahtelee ja lavertelee, amerikkalainen rouva on kovaääninen ja arvostelee vierasmaalaisia tapoja, englantilaisupseeri ei ole edes kolmenkymmenen Intiassa vietetyn vuoden jälkeen oppinut minkäänlaista vieraiden kulttuurien arvostamista. Silti henkilöt - ainakin näin äänikirjasta kuunneltuna - ovat eläviä. Ehkäpä tämä johtuu juuri siitä, että heitä ei taustoiteta liiaksi, vaan he kertovat itsestään lähinnä dialogin kautta? Tällöin kirjailija ei selitä henkilöhahmojaan liikaa, vaan kun dialogi on luontevaa, syntyy rivien välissä riittävästi kiinnostavuutta ja elävyyttä. Tällöin kirjan henkilöt tuntuvat kokonaisilta ja ehyiltä reippaasta tyypittelystä huolimatta.
Varsinkin kirjan alkupuolella mietin taas kerran dekkarien perusolemusta. Miksi murha kiinnostaa? Tässäkin tarinassa heti alkupuolella ihminen kuolee, mutta varsinkin Hercule Poirot itse ei tunteile tapahtuneen edessä yhtään, vaan ryhtyy heti kylmästi analysoimaan faktoja. Matkustajat toki ensin voihkivat tilanteen kauheutta, mutta aika äkkiä järkytyksen tunteet vaihtuvat paljon itsekkäämpiin tunteisiin: joku koettaa peittää innostustaan "skandaalin" näkemisestä, toinen harmittelee tapaamisesta myöhästymisestä, junayhtiön johtaja pelkää tapauksen heikentävän liiketoimintaa... Vaikka sellaisiahan me ihmiset taidamme olla, hiukankin kaukaisemmat ikävät asiat eivät riitä herättämään empatiaa kovinkaan pitkäksi aikaa.
Nykydekkareihin verrattuna virkistävää on sekin, että väkivaltaa tässä tarinassa ei murhaa lukuun ottamatta esiinny lainkaan. Väkivaltakuvaukset ovat toki oikein käytettynä toimiva osa fiktiota siinä missä seksikohtauksetkin, mutta kenties lukuisat takaa-ajo- ja tappelukohtaukset tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjoissa ovat jo kyllästyttäneet ainakin minut. Poirot ratkaisee rikoksen ajattelun keinoin.
Kirjan on suomentanut Leena Karro, suomennosvuotta ei kerrota. Pientä päivittämistä suomennos vaatisi, vaikka kokonaisuus olikin miellyttävää kuunneltavaa. Välillä hassut pikkuerheet töksähtivät korvaan: "Olen hänen persoonallinen ystävänsä." "Saanko tehdä teille persoonallisen kysymyksen?" Varmaankin läheisestä ystävästä ja henkilökohtaisesta kysymyksestä on kyse. Lisäksi jäin miettimään - taas kerran - englanninkielisten kohteliaiden korulauseiden kääntämistä. "Olette hyvin rakastettava", toteaa Poirot ylhäiselle venäläisruhtinattarelle, kun tämä sallii matkatavaroidensa tarkastuksen. Ei kuulosta kovin luontevalta suomeksi. Alkukielinen ilmaisu lienee ollut "You are very amiable" tms, joka tässä kontekstissa onkin englanniksi aivan luonteva kohteliaisuus. Vaan entä suomeksi? Olisiko voinut kääntää vaikkapa "Hyvin ystävällistä teiltä"? Vai mitenkähän tuon osuvasti kääntäisi...
Erinomaiset "jälkipelit" tämänkin Christien lukemiselle löytää englanninkielisestä Wikipediasta. En tarkoituksella linkitä tähän nyt mitään sivuja, koska ei kannata spoilata itseään ennen lukemisesta - jos joku haluaa niin tehdä niin googlettamallahan nämä lisätiedot löytää. Päädyin lukemaan toisen klassikkodekkaristin, Raymond Chandlerin esseetä The Simple Art of Murder vuodelta 1950. Chandler vertaa dekkarityylejä ja lempeästi myös kritisoi klassisten englantilaisdekkarien suosiota:
"But fundamentally it is the same careful grouping of suspects, the same utterly incomprehensible trick of how somebody stabbed Mrs. Pottington Postlethwaite III with the solid platinum poignard just as she flatted on the top note of the Bell Song from Lakmé in the presence of fifteen ill-assorted guests; the same ingenue in fur-trimmed pajamas screaming in the night to make the company pop in and out of doors and ball up the timetable; the same moody silence next day as they sit around sipping Singapore slings and sneering at each other, while the flat-feet crawl to and fro under the Persian rugs, with their derby hats on."
Ympäri mennään, yhteen tullaan - Chandler itse kuului "kovaksikeitetyn" dekkarityylin edustajiin, joten hänen nyrpistelynsä ymmärtää. Vaan näin vuonna 2012 Christien kirjojen rauhallinen tyyli ja hienostunut miljöö tuntuvat jostain syystä paljon vetoavammilta kuin karkeampi dekkarityyli.
Tekstit
Kiitoksia hyvästä plokauksesta!
VastaaPoistaOlen itsekin pohtinut tuota arvoitusdekkarin kirjoittamistapaa. Selvästi Christie yrittää johtaa harhaan lukijaa monella tapaa kirjoissaan. Ratkaisu näyttää aluksi yksinkertaiselta, mutta sitten siihen tulee käänne joka muuttaa kaiken. Ja kuitenkin lopuksi se yksinkertaisin ajattelutapa on oikea. Tai sitten ei.
Niinkuin sanoit, kirjoittajan täytyy kirjoittaa kirja alusta loppuun, sitten lopusta alkuun, ja lisätä siihen väliin vielä jotain käänteitä.
Sain tämän jostain puolihalvalla tai ilmaiseksi - en muista, aikansa pyörittyään hyllyssä annoin sen isälleni. Täytyy varmaan käydä lainaamassa se joskus itselle:)
VastaaPoistaMinäkin olen joskus mainiota dekkaria lukiessani miettinyt dekkarinkirjoitustekniikkaa ja sitä, miten se pitää tehdä, että paljastaa sopivasti oikeissa kohdissa, muttei kuitenkaan liikaa. Erittäin tarkkaa työtä sanoisin.
Aika hauskaa, että mietit dekkarien ja murhan kiinnostavuutta, sillä itse olen miettinyt ihan samaa lukiessani Marko Kilven Kadotettuja. Tai oikeastaan Kilpi pohtii sitä itse kirjassaan. Kai siinä on se jokin turvallinen jännityksen kokemus, joka katkaisee vähän tylsää arkea ja herättää tunteita. Sitten voi taas jatkaa omaa elämäänsä hyvillä mielin :)
Christie on kyllä kirjoittanut mainioita, aikaa kestäviä kirjoja. Toki mainitsemasi yhteiskunnalliset muutokset ovat havaittavissa, mutta ehkä ne myös toisaalta tuovat osaltaan menneen maailman viehätystä?
Kiitos tästä erinomaisesta ja monipuolisesta arviosta!
Rentouttavaa viikonloppua!
Idän pikajunan arvoitus oli ensimmäisiä Agathan aikaansaannoksia, jonka luin, enkä ole siihen sen koommin päätynyt, muistan sen jujun, kuten aikataulukon arvoituksen ja monen muun, joten näitä en ole uudelleen lukenut...
VastaaPoistaKuukausi sitten joltain kaapelikanavalta taisi tulla joku 1970-luvun filmatisointi Idän pikajuna, ja siinä tiettyjen alkukohtausten aikana oli täysin selvää motiivi...
Joten tämä toimii kirjana paremmin.
Kuinka kauana kuunteleminen kesti?
Jännäreiden, dekkareiden ystävänä olen usein miettinyt juuri sitä, mikä on omaan makuun se parhain tyyli esim juonen kuljettamiseen. Onnistunut dekkaritarina on mielestä sellainen, mikä onnistuu yllättämäänkin, mutta toki sillä muullakin sisällöllä on merkitystä, paljonkin.
VastaaPoistaJuu, ansaittu klassikko, dekkari pyörittää tehokkaasti epäilyjä ja silti onnistuu yllättämään. Myöhemmin oli kiinnostava myös törmätä inspiraationa olleeseen tositapahtumaan joka tässä kummittelee taustalla (ja joka inspiroi myös pari viikkoa sitten bloggaamaani Finder-tarinaa...)
VastaaPoistaEnglannin kohteliaisuusmuotojen kääntäminen taitaa olla ikuisesti ongelmallista, ei kai niitä koskaan täydellisesti saa käännettyä. Poirotin suuhun voi ehkä vielä mennäkin hieman väärät muodot, tämä kun tietoisesti korostaa omaa ulkomaalaisuuttaan.
Minua viehättävät myös Christien henkilöt, ne kuvataan aina hyvin yksinkertaisesti nopein viivoin mutta ne saadaan silti elämään mainiosti.
Juuri luin P.D.Jamesin pitkän esseen dekkarikirjallisuudesta (painopisteenä kultakauden britit) ja tämä kommentoikin Christien vahvuuksiksi sen että tämä tietää tarkkaan mihin pystyy ja niiden rajojen sisällä pystyy verrattomasti sekoittamaan ja hämäämään lukijaa.
James muuten myös huomauttaa tuon aikakauden tyyppiominaisuuksista, snobismista ja tietystä kylmyydestä (jota siis tekivät suunnilleen kaikki 30-luvun brittidekkaristit). Sinänsä kun tilanteet rakennetaan sillä tavalla että sekalaisella joukolla ihmisiä pitää olla hyvin vaihtelevia syitä tappaa murhan uhri, niin se uhri näyttäytyy yleensä aika epämiellyttävänä henkilönä, ja tällöin voi murhatutkimukset käynnistyä hyvinkin neutraalisti.
Makuasioita kuitenkin, itsehän pidän eniten näistä kultakauden briteistä kaikessa epärealistisuudessaan. Joitain kovaksikeitettyjä dekkareita myös ilokseen lukee (vaikka nekin ovat omanlaisiaan fantasioita), mutta monet uudemmat eivät jaksa niin kiinnostaa. Mats tappaa Ylvan kirveellä sivulla kolme ja loppu kirjasta selvitellään kuinka yhteiskunta on vastuussa tästä kaikesta.
Idän pikajunan idea on kyllä nerokas. Olin aivan ällistynyt kun aikoinaan luin kirjan ensimmäistä kertaa. Toisaalta kirja ei ehkä kestä uudelleenlukea niin hyvin kuin esim. tuo Kuolema Niilillä, koska tässä käytetään muistaakseni aika paljon aikaa kuulusteluihin, eivätkä ne ole niin mielenkiintoisia sitten kun ratkaisun tietää.
VastaaPoistaNoista asenteista tuli mieleen myös sellainen, että olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Christien kirjoissa juutalaiset kuvataan melkein järjestään rahanahneiksi. Sillä tavalla sivulauseessa ja asiaa korostamatta, mikä kertoo itsessään paljon ajan asenteista.
Kiitos kaikille pitkistä ja pohdiskelevista kommenteista! Selvästikään ei ole kyse mistään kevyestä kirjallisuudesta, kun näitä voi käännellä ja väännellä niin moneen kertaan... :)
VastaaPoistaKuunteleminen kesti muutaman päivän, välillä oli enemmän aikaa ja välillä vähemmän keskittyä kuunteluun.
Ja tosiaan näihin varmaan kannattaa suhtautua samoin kuin hömppäviihteeseen: tietyt lainalaisuudet takaavat lukunautinnon, eikä kaiken tarvitsekaan olla sataprosenttisen realistista.
Olen tuosta yhteenvedostasi täysin samaa mieltä: realismista ei näissä ole kysymys vaan leikistä jota leikitään tietyin säännöin, ja lopputulos saakin olla absurdi, kunhan sääntöjä on noudatettu. Pikajuna on hyvä esimerkki melkein liian pitkälle menevästä dekkarista, joka kuitenkin pysyy rajoissa. :)
VastaaPoistaNämä Christiet ovat myös mainiota alitajuista ajankuvaa, koska tietenkin rouva on kirjoittanut sellaista, jonka tiesi markkinoillaan haluttavaksi.
Olen tähän asti lukenut Christieltä lähinnä neiti Marple-kirjoja, joista olen kyllä suurimmasta osasta pitänyt kovasti. Poirota kohtaan olen aina ollut jotenkin ennakkoluuloinen... Ehkä nyt kuitenkin uskaltaisin tutustua? Kepeälle ja turvalliselle mukaansatempaavalle tarinalle kun olisi nyt tilausta.
VastaaPoistaBooksy ja Linnea, noitakin on jännä miettiä. Christie oli kaupallinen menestys jo omana aikanaan ja on sitä edelleen, eli varmasti juuri jotain "tuttua ja turvallista". Minkä verran näissä sitten on "laskelmointia"? Varmaan jotain, koska esimerkiksi tässä Idän pikajunassakin viitataan Hdcaniksenkin mainitsemaan oman aikansa suureen kohutapahtumaan.
VastaaPoistaToisaalta, moni "kaupallinen bestseller" jää hyvin usein päiväperhoksi eikä löydä enää uusia lukijoita seuraavista sukupolvista. Se, että kirjat elävät vielä yli 70 vuotta julkaisuhetkensä jälkeenkin, kertoo siitä että jotain ajatonta niissä täytyy olla mukana.
Jos muistan oikein, Kuolemassa Niililläkään ei ole mukana kapteeni Hastingsia, tuota Poirot'n omaa Watsonia, joka menisi ikään kuin lukijan puolesta harhaan? Näiden hieman yksinkertaisten, lue: tavallisella järjellä varustettujen, apulaisten tehtävähän on tehdä ne samat erheelliset johtopäätökset kuin lukijan :)
VastaaPoistaEi ollut, mutta silloin mukana oli eversti Race esittämässä tätä Watson-roolia. :)
VastaaPoistaEi, Hastings oli kirjoitettu ulos Poirot-sarjasta jo Roger Ackroydin murhan aikaan...niinpä apureiksi tuli näitä kirjasta toiseen vaihtuvia hahmoja.
VastaaPoistaJames kommentoi tuota siinä kirjassaan Talking about Detective Fiction että Watsonien tarkoitus oli olla hivenen muttei liikaa lukijaa tyhmempiä ja olla joku jolle varsinainen salapoliisi voi luottamuksellisesti puhua ja kommentoida tapausta.
Aikanaan kaikilla oli näitä mutta Christiellä se tuntui joskus menevän lähes kiusaamiseen asti kuinka kryptinen Poirot osasi olla...eli niin mukava kuin Hastings olikin, oli tämän poistuminen kuitenkin ihan hyvä veto.
Ja neiti Marple oli luonteenomaisesti vielä hämärämpi (ja sinänsä sopivasti varmaan vielä haluttomampi puhumaan etukäteen varmentamattomista epäilyksistään).
Agatha Christien muistikirjojen pohjalta on hänen kirjoitusteknikkaansa valottanut John Curran teoksissaan Agatha Christien salaiset muistikirjat ja Agatha Christien murhasuunnitelmat. Hän valmistelee väitöskirjaa Agatha Christiestä. Molemmat kirjat ovat ilmestyneet myös hetimiten suomeksi Risto Raition kääntäminä ja Kustannusosakeyhtiö Paasilinnan kustantamina. Mielenkiintoista luettavaa Agatha Christie -fanille ainakin.
VastaaPoistaMahtavia vinkkejä, Meku! Pitääpä tutkailla...
VastaaPoistaHdcanis, mulla onkin seuraava Christie jo kuuntelussa ja siinä on Hastings minäkertojana. Kuulosti ensin vähän hämmentävältä (Hastings on ylipäätään mulle uusi tuttavuus) mutta sitten totuin.
Tuollainen Poirot'n aisapari lienee just siksi välttämätön, että Poirot voi selostaa rikoksen ratkaisun tilannetta jollekin. Christie tuntuu kirjoittavan melkoisen vähän henkilöiden päänsisäisiä ajatuksia, vaan henkilöhahmot kertovat tilanteestaan lähinnä dialogin kautta. Paitsi tuo minäkertoja toki selostaa ajatuksiaan lukijalle.
Juu, Christie kuvaa henkilönsä melkein täysin toiminnan ja dialogin kautta, niitä ajoittaisia minäkertojia lukuunottamatta.
VastaaPoistaPoikkeuksia toki on (ei taida olla kovin montaa "sääntöä" jonka rikkomista ei ainakin kerran kokeiltu), ainakin Kohtalokas viikonloppu viettää hyvän osan kirjasta eri henkilöiden ajatuksissa.
Nuo Mekun mainitsemat kirjat voisi kyllä lukea jossain vaiheessa...
Minäkin jo googletin noita kirjoja, parissakin kirjablogissa oli ainakin maininta niistä. :)
VastaaPoistaTännehän on tullut vaikka kuinka paljon uusia oivallisia kommentteja!
VastaaPoistaMinäkin olen näiden perinteisten dekkarien ystävä (vaikken kyllä ole uudempia juuri lukenutkaan - pari Anne Holtia?). Hdcanisin Mats ja Ylva naurattivat. :) On kyllä mielenkiintoista, miten kevyesti kirjojen henkilöt ottavat murhan - ja saavat lukijankin ottamaan. Nämä eivät tosiaan ole mitään tutkielmia pahan olemuksesta, vaan tällaisia viihdyttäviä pulmapähkinöitä.
Jes, joissain kirjoissa on ehkä vähän enemmän käsitelty moraalisia valintoja (ja Marple-kirjat tuntuvat painottavan tätä puolta vähän enemmän kuin Poirotit) mutta aika moni sivuuttaa sen puolen ihan täysin.
VastaaPoistaSanoisin kuitenkin että esim. yksi omista Christie-suosikeistani, Kuolema ilmoittaa lehdessä, paranee toisella lukukerralla, jolloin voi painottaa enemmän sitä henkilögalleriakuvausta joka on Christien onnistuneimpia, ja seurata myös murhaajan toimintaa, motiiveja ja moraalia...pulmapähkinänä se on jopa lajityypissään turhan monimutkainen ja epärealistinen :)
Juu, Mats ja Ylva ei houkuttele minuakaan. :)
VastaaPoistaEhkäpä se mainittu "kulissien kumoaminen" on tälle tyylilajille vähän tärkeämpikin syy kuin ekana arvaisi. Onhan muodollisessa seurapiirissa eläminen varmaan välillä sosiaalisesti aika raskasta. Dekkareissa pääsee näyttämään, että kunniallisen naamion takaa löytyy pimeyttäkin...