lauantai 14. toukokuuta 2022

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Kansi: Tuula Mäkiä / WSOY.
Kun en enää pystynyt keskittymään kreikkaan ja aakkoset alkoivat muuntua sekaviksi kolmioiksi ja harakanvarpaiksi, luin Kultahattua. Se on lempikirjojani ja olin lainannut sen kirjastosta siinä toivossa että piristyisin; mutta tietenkin se vain teki oloni surkeammaksi, sillä huumorintajuttomassa tilassani en onnistunut näkemään siinä muuta kuin tiettyjä traagisia yhtäläisyyksiä Gatsbyn ja itseni välillä.

Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin on 1990-luvun lukiolaisten kulttikirja. Se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1992 nimellä The Secret History ja suomennos ilmestyi heti seuraavana vuonna. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan ja palannut sen pariin myöhemminkin, mutta arvelen että edellisestä lukukerrasta on vähintään parikymmentä vuotta aikaa. Kun löysin kirjan hyväkuntoisena ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä, sain syyn palata romaanin pariin. 
 
Tartt on kirjallisten piirien suosikki ja Jumalat juhlivat öisin on saavuttanut jo klassikkostatuksen. 30 vuotta riittää kertomaan, onko kirja päiväperho vai kestääkö tyyli aikaa. Oman uusintalukukertani perusteella totean, että kirja on ehdottomasti hyvä - siinä on hyvä tyyli, hyvä rytmitys, sipulimaista kerroksellisuutta, paljon tulkinnanvaraa ja ovela juoni. Mutta siinä on myös seikkoja, joihin nyt, keski-ikäisenä ja nuorta itseäni kriittisempänä lukijana, takerruin ja hieman ärsyynnyinkin.
 
Kirjasta löytyy niin paljon nettikeskusteluja, että pelkästään niitä lukemalla saisi päivät kulumaan äkkiä. Linkitän tähän Koko lailla kirjallisesti -blogin arvion, Amman kirjablogin arvion ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogin arvion.

Kirjan minäkertoja Richard Papen muuttaa Kaliforniasta Yhdysvaltojen itärannikolle Vermontiin opiskelemaan kreikkaa. Merkittävin Richardin ominaisuus, jonka hän kertoo lukijalle, on sujuvan valehtelun taito. Richard on siis epäluotettava kertoja ja pitkin kirjaa hän valehtelee ympärillään oleville ihmisille isoista ja pienistä asioista tai vähintään vääristelee asioita, antaa ymmärtää asioiden olevan toisin kuin ne ovat tai jättää kertomatta totuuden. Lukija pääsee siis pohtimaan, mistä kaikesta Richard valehtelee myös hänelle. Richardista tosiaan tulee F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu mieleen - mutta vaikka hän pitää itseään Gatsbyna, voi lukijana nähdä samankaltaisuuden Kultahatun minäkertojan Nick Carrawayn kanssa. 

Hampdenin collegen kreikanryhmä on pieni ja eksentrinen. Ryhmän muut viisi opiskelijaa ja heidän opettajansa Julian tuntevat toisensa jo vanhastaan. Richard haluaa peitellä vaatimatonta ja tylsää lähiötaustaansa. Muilla ryhmän opiskelijoilla on joko rahaa tai sivistystä tai merkittäviä sukulaisia tai ainakin Richardia paremmat taidot esiintyä varakkaina ja sivistyneinä. Yhdysvaltain itärannikon sivistyksen ja vanhojen sukujuurten ihannointi on tuttua monesta muustakin pohjoisamerikkalaisesta kirjasta, elokuvasta tai tv-sarjasta. Tartt ei onneksi lankea kritiikittömään elämäntapaihannointiin vaan hän kuvaa ihmisiä paikoin jopa kyynisesti.

Kirjan päätapahtumat kestävät yhden lukuvuoden ajan. Kulttuurihistoriaa huokuva yliopistokuvaus antiikin kreikan opiskeluineen teki syvän vaikutuksen minuun nuorena. Miten sivistynyttä, miten boheemia, miten coolia. Nyt keski-iässä tunnistan ja tunnustan Tarttin kuvaaman opiskelijaelämän uskottavuuden ja todentuntuisuuden, mutta huomaan myös, että meininki ei aina vaikuta läheskään niin coolilta kuin nuorena arvelin. Halvat kaljatuopit, sotkuiset asuntolahuoneet, rahapula ja pikkuhiljaa pahenevat päihdeongelmat nousivat tekstissä näkyviin. 1990-luvulle tyypillisesti Hampdenin opiskelijat polttavat tupakkaa aamusta iltaan, juovat alkoholia mahdottomia määriä sekä käyttävät kaikkia mahdollisia kohdalle osuvia huumeita. Nykyään wellness-henkinen elämäntapa on niin vahva ihanne, että kärjistetyn päihdehuuruinen opiskelijaelämä tuntuu suorastaan eksoottiselta.
 
Kirjan jännite syntyy henkirikoksesta. Juonesta olisi voinut kirjoittaa myös dekkarin, mutta Tartt rakentaa jännitteen toisella tavalla. Rikos on tapahtunut ja sitä seuraa toinen rikos. Jääkö kukaan kiinni? Seuraako rikoksesta rangaistus? Jos on tarpeeksi cool, saako sääntöjä rikkoa - vaikka seurauksena olisi toisen ihmisen kuolema?
 
Tämä jännite toimii ja vaikka kirjassa ei pureuduttu kreikkalaisiin myytteihin läheskään niin paljon kuin muistelin, on mukava pohdiskella miten Tartt noudattaa kirjassaan Aristoteleen runousopin lainalaisuuksia. Pyrkiessään välttämään rangaistusta rikoksentekijät muuttuvat itse itsensä rankaisijoiksi. Sen sijaan henkilöhahmojen psykologinen syvyys tuntui olemattoman ohuelta tällä lukukerralla. Kirjailijalle suopea tulkinta voisi olla, että nuoret ihmiset kerta kaikkiaan kohtaavat toisensa niin: yhden ominaisuuden vankeina, syvimpien ja rehellisten tuntojensa paljastamista vältellen, omaa ulkoista imagoaan kiillottaen. Mutta kriittisempi tulkinta on, että monet hahmot ovat huonosti perusteltuja. Tunteet - kuten monen hahmon kohdalla väitetty rakastuminen tai rakastaminen - eivät tunnu perustuvan mihinkään tai näkyvän oikein mitenkään. Ihmiset jäävät paperinukeiksi. Huomaan tosin olevani tämän näkemykseni kanssa vastavirrassa, sillä useimmat kirjan lukeneet vaikuttavan kehuvan nimenomaan kirjan psykologista syvyyttä.
 
Muutama yksityiskohta tuntui yksinkertaisesti epärealistiselta tavalla, joka ei kenties ole ollut kirjailijan tarkoitus. Tai sitten pitää ajatella näidenkin seikkojen olevan vihjeitä kertojan epäluotettavuudesta. Kirjan alussa Richard kertoo, että hänen huoneessaan on isot ikkunat pohjoiseen. Isoista ikkunoista tulee kyllä valoa, mutta Vermont on sen verran pohjoisessa, että huoneen valo olisi varmasti enimmäkseen epäsuoraa valoa. Mutta Richard kuvailee vähän väliä "huoneeseen paistavaa aurinkoa", vieläpä moneen eri aikaan vuorokaudesta. 
 
Samoin kuvaukset lumesta ja pakkasesta vaikuttavat paikoin sellaisen ihmisen kirjoittamilta, joka ei ole koskaan joutunut vastaamaan lumitöistä. Täysin epärealistinen on kirjan tilanne, jossa ihminen selviää hengissä, kun nukkuu sairaana, ilman kunnollisia vaatteita tai varusteita, kovalla pakkasella lämmittämättömässä tilassa, jossa on suuri reikä katossa.

Mutta mitäs pienistä! Kokonaisuus oli vetävä ja toimiva. Kirja viittailee jatkuvasti muihin taideteoksiin ja kirjallista knoppitietoaan voi testata sillä, kuinka hyvin tunnistaa ne taideteokset, joihin viitataan joko suoraan tai epäsuorasti. Jumalat juhlivat öisin on viihteellisempi ja pinnallisempi kuin Tarttin vuosikymmenien aikana kasvanut menestyskirjailijan maine antaa olettaa, mutta dekkarimaisimpina hetkinäänkin se on älykästä ja hyvin kirjoitettua luettavaa.
 
En osaa tiivistää kirjan teemoja mitenkään täsmällisesti. Kaksosuus antaa tulkinnan aihetta - kirjassa on paljon dualismia. Opiskelijaviisikkoon kuuluu kaksospari, Charles ja Camilla. Joukon henkinen johtaja Henry ja heikoin lenkki, hölösuinen ja rasittava Bunny tuntuvat myös peilaavan toistensa kykyjä ja kyvyttömyyttä. Pölyinen ja muovinen lähiö-Kalifornia on historiallisen Vermontin ankea vastakohta. Mutta kenen kaksonen Richard on vai onko hänen osansa olla koko muun porukan vastinpari - hieman ulkopuolinen, hieman myöhemmin mukaan tullut, hieman tietämättömämpi, monesta porukan sisäpiirijutusta osattomaksi jäänyt? Hyväksytyksi tulemisen ja joukkoon kuulumisen halu on tunnistettavasti kirjoitettu ja varmasti eräs syy siihen, miksi kirja on saavuttanut niin laajan suosion.

Käännöksestä
 
Kirjan on suomentanut Eva Siikarla, jonka nimi on minulle tuttu monen muunkin käännöskirjan tekijätiedoista. Kirjasampo-sivulla on lista hänen suomentamistaan teoksista. Koska olen huomannut turhan usein moittivani tuoreita suomennoksia, voin ilokseni kehua että tässä suomennoksessa kaikki on kohdallaan. Ehkä 1990-luvulla annettiin suomentajille riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia kääntää kirja rauhassa ja hyvin. Suomennos on kaunista ja luontevaa kieltä. 
 
Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että kirjan loppupuolella mainitaan McDonaldsin lastenateria, joka on kirjassa käännetty "Onnelliseksi ateriaksi". Muistan, että tämä tuntui nuorena järkyttävältä käännöskukkaselta, tunnetaanhan ateria Suomessakin nimellä Happy Meal. Nyt luettuna käännöksen kokonaisvaltainen onnistuminen painaa vaakakupissa kuitenkin enemmän kuin yksittäinen epätäsmällisyys.

4 kommenttia:

  1. Muistelen, että tämä kirja on jollain seuraamallani klassikkolistauksella. Joka tapauksessa olen pohtinut kirjan lukemista. Ehkäpä pitäisi lukea Kultahattu ensin, jotta tästä ymmärtäisi enemmän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kultahattu ei ole mitenkään välttämätöntä luettavaa, vaan tähän voi hyvin tarttua suoraan. Muita tähän rinnastettuja kirjoja ovat ainakin Lahjakas herra Ripley ja Kärpästen herra,

      Poista
  2. Arja Keinänen15.5.22

    Noista Vermontin lämpötiloista tuli mieleen, että Solzenitsyn viihtyi siellä, kun se muistutti Venäjää.

    VastaaPoista
  3. Mielettömän hyvä kirja. Tässä ei ole vielä sitä kirjailijan laajaa tajunnanvirtaa ja rönsyilyä, mikä löytyy myöhemmistä kirjoista Pienestä ystävästäni ja Tiklistä.

    VastaaPoista