Fjodor Dostojevski: Idiootti

Muutama vuosi sitten päätin opetella juoksemaan. Pienen totuttelun jälkeen jaksoinkin juosta sellaisia 3-5 kilometrin lenkkejä. Kovin aktiivista juoksijaa minusta ei silti tullut: pisin matka jonka olen juossut on noin 7,5 kilometriä, tarkemmin ottaen sen pururadan mittainen, joka kiertää Lappeenrannan lentokenttää. En ole ikinä edes aikonut osallistua millekään maratonille tai vastaavaan juoksutapahtumaan. Noiden lyhyidenkin lenkkien jälkeen oikeaa polvea jomotteli ikävän tuntuisesti, vaikka minulla ihan hyvät kengät olikin. Tykkäsin juoksemisesta, mutta enpä ole pariin vuoteen käynyt minkäänlaisella juoksulenkillä.

Mutta jos joku juoksuharrastaja tulisi pätemään minulle maratonmatkoillaan, voisin nokittaa hänet kulttuurikunnollani. Että tulipa tuossa lomaillessa vetäistyä Dostojevskin Idiootti, ja olipa muuten hieno kokemus. Sain hyvän ajan, kunto kesti, ja lähes koko matkan oli hieno flow-tila päällä. Että mitenkäs ne sinun Dostojevskin-lukemisesi ovatkaan mahtaneet sujua?

Juoksun ja lukemisen rinnastaminen on tässä tapauksessa paikallaan, sillä molemmissa tietyt saavutukset ovat parhaimmillaan, jos on hieman pohjakuntoa. Minä nautiskelin Idiootista täysillä, mutta voi olla että joku vähän harvemmin lukeva ihminen hyytyy alkumetreillä. Sen verran lavea tämä venäläisklassikko on - ja juuri siksi siitä pidin.

Kirjan lukeminen on ollut mielessä viime syksystä asti, sillä kävin silloin katsomassa Espoon kaupunginteatterissa kirjan näytelmäsovituksen. Teatterin kotisivuilta materiaalia ei enää löydy, mutta Hesarin arvio löytyi. Minusta esityksessä oli jotain hyvää, jotain huonoa - parhaiten mieleen on jäänyt Liisa Mustosen hieno roolityö Nastasjan roolissa. Idiootin lukemista pohtiessani ehdin törmätä Tavaus-blogin arvioon ja Kirjailijan häiriöklinikka -blogin keskusteluun kirjasta. Molemmissa blogeissa on hyviä huomiota - Tavauksen Jarkko kiinnittää huomiota Dostojevskin ihmistuntemukseen ja ihmisluonteen kuvaamiseen taitoon, Kirjailijan häiriöklinikassa taas keskustellaan Idiootin saippuaoopperamaisuudesta ja Dostojevskin huumorista.

Kirjan lähtöasetelma lienee monelle tuttu: epilepsiaa sairastava ruhtinas Myshkin saapuu Pietarin seurapiireihin. Hyvyytensä vuoksi ruhtinasta pidetään idioottina, hänet on usein rinnastettu Kristukseen. Jos juonta yrittää kuvailla tämän enemmän, ajautuu aika saippuaoopperamaisiin käänteisiin. Myshkin tutustuu Pietarin-junassa Rogoziniin, joka on rakastunut kauniiseen mutta paheelliseen Nastasja Filippovnaan. Lisäksi Myshkin menee tutustumaan etäiseen sukulaiseensa, kenraalitar Jepantšinaan. Tämän perheessä on kolme kaunista tytärtä, Aleksandra, Adelaida ja Aglaja, joista nuorin Aglaja on kuvankaunis ja perheen lemmikki. Lisäksi kirjan aikana ruhtinaan lähipiiriin ilmestyy kirjava joukko muitakin henkilöitä. Jos varsinainen juoni pitäisi tiivistää todella lyhyeen, niin minun mielestäni kirjan keskeinen kysymys oli henkilöiden jännitys siitä, mitä Nastasja Filippovna aikoo tehdä - tällä kun tuntuu olevan melkoinen vaikutus usean ihmisen kohdalla.

Kirja on jakautunut useaan osaan, josta ensimmäinen sijoittuu marraskuiseen Pietariin ja loput kesäiselle Pavlovskin huvila-alueelle. Aivan lopussa palataan Pietariin. Ensimmäinen osa oli huimaavan hyvä - se kestää 200 sivua ja kirjan ajassa se kestää yhden vuorokauden. Tämä vuorokausi on riittävä mullistamaan ruhtinaan elämän. Myös tämän jälkeiset osat olivat hyviä, mutta paljon enemmän tasaisempaa kerrontaa. On merkillepantavaa, että ensimmäisen osan jälkeen Nastasja Filippovna katoaa kirjan sivuilta lähes kokonaan palatakseen vasta viimeisissä luvuissa - siitä huolimatta hänen jännitteensä on läsnä lähes koko ajan.

Kirjaa voi tulkita monelta eri kantilta ja niinhän sitä on tulkittukin. Minä nostan tässä esille itselleni läheisen naisnäkökulman. Dostojevski on kirjoittanut kirjan aikana, jolloin seurapiirien nuori nainen saattoi saada tahran maineeseensa, jos teki mitä tahansa muuta kuin hymyili kutsuilla sievästi ja hiljaa. Nastasja Filippovna ja Aglaja Ivanovna ovat saman kolikon kaksi eri puolta - saako nainen olla aktiivinen, toimiva subjekti vai pitääkö hänen olla passiivinen objekti? Nastasjan lähtökohdat elämälle ovat olleet epäreilut, mutta hän järkyttää kaikkia ja ryhtyy tekemään mitä itse tahtoo, saaden tällä lailla "kamelianaisen" maineen. Aglaja taas on varjeltu ja tavoiteltu kenraalin kuopustytär, mutta hän tilittää ruhtinaalle että tuntee elävänsä kuin pullossa, vailla mitään kokemuksia ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Ruhtinas pitää Nastasjaa traagisena ja mielisairaana, ja itsetuhoisia ja itseinhoisia ajatuksia Nastasjalla itselläänkin on itsestään. Niihin ei nykylukijan silmissä olisi syytä - Nastasjahan on vain reipasotteinen bile-eläin, suorasukainen ja älykäs nuori nainen. Aglajan tempoilu kohti oman tahdon ilmaisua vapauttaa hänet osittain - mutta ei loppuun asti.

Ruhtinas hämmentää kohtaamansa ihmiset, koska hän vaikuttaa täysin pyyteettömältä, hyväsydämiseltä ja oikeamieliseltä. Tekipä hän mitä tahansa, hän haluaa ymmärtää lähimmäistään ja kohdella tätä hienotunteisesti. Tämä saa ihmiset luottamaan häneen ja avautumaan hänelle, mutta moni pitää häntä pilkkanaan ja yrittää käyttää hyväksi. Myös ruhtinaalle on luotu rinnakkaishahmo, keuhkotautia sairastava kyyninen Ippolit. Hänet sairaus on koulinut katkeraksi, ruhtinaan taas avaramieliseksi.

Varsinkin kirjan alussa oli ihanaa lukea kuvauksia 1800-luvun Pietarista. Olen asunut Pietarissa yhden kesän ja tykkäsin kaupungista todella paljon. Harmillista, että venäjän taitoni ovat niin vaatimattomat, etten pysty lukemaan Dostojevskiä alkukielellä. Sen verran pääsin venäjän opinnoissani kieleen sisälle, että sain jonkinlaisen käsityksen sen ilmaisuvoimasta, rikkaudesta ja omaperäisyydestä. Mikäli joku harkitsee uuden kielen opiskelua, voin lämpimästi suositella venäjää, se on todella antoisaa ja lisäksi venäjän kielen opiskelu avaa ihan uuden näkökulman venäläisen kulttuurin sisälle.

Dostojevski tarjoilee lukijalle syväsukelluksen historialliseen venäläiseen miljööseen, laajan henkilögallerian, jonka hahmot ovat moniulotteisia, monipuolisia, inhimillisiä ja uskottavia. Juonenkäänteissä riittää draamaa aina sinne saippuaoopperamaisuuteen asti, lisäksi pyrskähtelin nauramaan ääneen useampaan kertaan kirjan aikana. Voin siis suositella kirjaa lämpimästi - mutta mikäli epäilet ettei kulttuurikuntosi vielä kestä tällaisia urheilusuorituksia, kasvata ihmeessä kuntoasi ensin jollakin hieman lyhyemmällä ja kevyemmällä luettavalla.

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Juhani Aho: Papin rouva