Petri Tamminen: Enon opetukset

Enon opetukset tarttui kirjastosta mukaan joskus kesällä. Ehdin kertaalleen uusia lainauksen, ennen kuin tuli sopiva rako lukea kirja. Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä lukea jotain Petri Tammiselta, koska tuntuu että hänestä kirjoitetaan nykyään aika paljon arvostavaan sävyyn. Lopullinen sysäys tämän kirjan lainaamiseen tuli, kun muistin että arvostamani elokuvaohjaaja Matti Ijäs on tekemässä elokuvaa Enon opetuksista. Näyttelijäkaartiin kuuluu myös lahjakas ja hurmaava Aku Hirviniemi. Ylen sivut kertovat, että tarina kuvataan kaksiosaiseksi tv-elokuvaksi ja se esitetään syksyllä.

Enon opetukset on ilmestynyt vuonna 2006, joten huomasin taas, että minun lukurytmini poikkeaa kovasti kustantamojen ja kirjakauppojen sesonkiajattelusta, kun ajatuksissani mielsin kirjan uutuudeksi. Olen näköjään niin hidas, että jos tämän syksyn lukulistalle pääsee kirjahitti neljän vuoden takaa, niin todennäköisesti vuoden 2010 kirjahittejä luen vasta joskus vuosien päästä. Kirja-alan sesonkeja on tällä viikolla pohtinut myös Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Kun ryhdyin lukemaan kirjaa, jouduin tarkistamaan olinko lainannut isotekstisen painoksen. En ollut, vaan kirja oli monen muun nykykirjan tavoin painettu isohkolla fontilla, pieneen kokoon ja harvalla rivivälillä, jotta opus olisi romaanille sopivasti 205 sivun mittainen. En pysty vertaamaan merkkimääriä, mutta olen melkoisen varma, että kirja on suurin piirtein saman mittainen kuin Mika Waltarin eräät pienoisromaanit. Tätä kirjojen ulkoista "venytystä" olen ihmetellyt aiemminkin. Mutta lukijatyyppejä on monenlaisia, toiset arvostavat tiivistä ja lyhyttä ilmaisua, toiset laajaa ja runsasta. Minä olen laajojen kirjojen kannattaja, ja lyhyytensä vuoksi Enon opetukset oli todella nopealukuinen, parin tunnin lukeminen riitti.

Minuun Petri Tammisen tyyli ei kolahtanut samalla lailla kuin moneen muuhun lukijaan. Vaan olisiko tämä johtunut siitä että ennakko-odotuksia oli jonkun verran. Tammisen uusin kirja sai positiivisen arvion Etelä-Saimaassa, mutta kriitikko siteeraa kaveriaan, joka oli luonnehtinut Tammisen tyyliä sanomalla, että "ei sitä ruikutusta pirukaan jaksa lukea". Taidan kallistua kaverin kanssa samoille linjoille, sillä Enon opetusten päähenkilö tuntui melkoiselta kitisijältä. Nuorelle pojalle ujous on luontevaa, mutta kun päähenkilö aikuisenakin vain vaikeroi, niin se alkaa kyllästyttää.

Mutta ei varsinainen ongelma ollut tässä. Minusta Tammisen kieli oli melko yksitoikkoista. Kaipaan suomalaiselta kirjallisuudelta rikasta ja monipuolista kieltä, siksi pidänkin esimerkiksi niistä kirjoista, joissa käytetään mehevää murretta. Ja puhtaalla kirjakielelläkin voi ilmaista itseään todella monipuolisesti. Vaan Tammisen kieli jää vähän yksioikoiseksi.

Lisäksi minua häiritsi se, että aika ajoin Tamminen ei malta antaa päähenkilön kokemusmaailman puhua puolestaan, vaan hän tuikkaa väliin selittäviä lausahduksia. Tähän tapaan: "Seisoin aloillani ja ajattelin, että eno tietää mitä hän tekee. Kaikki lapset uskovat, että aikuiset tietävät mitä he tekevät. Lapsuus on onnen aikaa." "Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet." Minusta lukemisessa parhaita puolia on se kokemus, että pääsee hyppäämään toisen ihmisen nahkoihin, näkemään asioita hänen kannaltaan. Ja näkökulman rajaus vaatii kirjailijalta taitoa. Pitää osata kertoa niistä asioista ja vain niistä asioista, joita valittu henkilö pystyy kokemaan. Kaikkitietävän kertojan käyttö on asia erikseen, mutta mikäli haluaa kuljettaa tarinaa yhden ihmisen kokemusmaailman kautta, pitäisi malttaa olla hyppimättä jonnekin hänen päänsä ulkopuolelle, selittämään ja tasoittamaan päähenkilönsä ajatuksia. Parhaat kirjailijat osaavat jättää johtopäätösten teon lukijalle itselleen.

Kirja jakautuu kolmeen jaksoon, jotka tapahtuvat vuosina 1981, 1994 ja 2005. Minäkertoja Jussi kuvaa kolmea erillistä tapahtumaa, jotka hän kokee enonsa seurassa. Eno Olli on häntä kymmenen vuotta vanhempi, joten nuorelle Jussille enon mukaan pääseminen on jännittävää matkaamista aikuisten maailmaan. Kirjan ensimmäisessä osassa poika, eno ja enon kaveri Myrsky lähtevät Turkuun ostamaan arkkua, koska kotitilalla isoisä tekee kuolemaa. Aihelmasta tulee mieleen Heikki Turusen kirja Seitsemän kurvin suora, joka on jäänyt mieleen todella hauskana kirjana. Tästä kirjasta enemmän Hesarin arviossa ja Suomi24:n keskustelussa. Toisessa osassa aikuinen Jussi lähtee kalareissulle enon luokse. Kalaan ei päästä, juopottelemaan vain. Kolmannessa osassa Jussi menee tapaamaan enoa avioeronsa jälkeen.

Valitettavasti Jussin ja enon käänteet jäivät minulle tunnetasolla melko yhdentekeviksi. Eivätkä ne kirjan nimessä mainitut enon opetuksetkaan kovin kummoisia ole. Lisäksi minua häiritsi se, että kirjan piti kuvata varsinaissuomalaista maaseutusukua, mutta kielellisesti tästä horjahteltiin epäuskottavaan suuntaan aika ajoin. Vai sanooko mukaan kukaan varsinaissuomalainen juoppo mies toista "oliivinlehdeksi", kuten eno Jussia nimittää?

No, kaikki eivät voi tykätä kaikesta. Ehkä kokeilen joskus jotain toista Tammisen kirjaa. Häneltä on julkaistu kirjoja jo pitkään, esikoisteos on vuodelta 1994. Mutta mikäli pitäisi nimetä nelikymppisiä hyviä suomalaisia mieskirjailijoita, niin esimerkiksi Reidar Palmgren on mielestäni huomattavasti Tammista parempi. Samoin Riku Korhosen Lääkäriromaanissa pyöritetään nuorten miesten seikkailuja Varsinais-Suomen maisemissa mielestäni paljon Tammista kiinnostavammin.

Lue myös nämä:
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Mika Waltari: Pienoisromaanit