lauantai 26. joulukuuta 2020

Milla Ollikainen: Veripailakat

Kansi: Tommi Tukiainen / Like.
Äiti oli junantuoma ja sanoi isää ja muita pohjoisen miehiä pailakoiksi, kesyttämättömiksi ja kuohituiksi poroiksi - villejä mutta munattomia, ehkä aitoja mutta sivistymättömiä vailla todellista rohkeutaa. Äiti oli sanovinaan sen leikillään, mutta Saija oli viime aikoina alkanut ymmärtää, ettei se ollut leikkiä.

Nappasin Milla Ollikaisen Veripailakat kirjastosta kahmiessani luettavaa lainaksi ennen alueellisten koronarajoitusten tiukkenemista. Kirja on ilmestynyt vuonna 2013 ja muistan sen saaneen mukavasti näkyvyyttä heti tuoreeltaan. Suosittelen lukemaan Kirjainten virrassa -blogin arvion ja Kirsin kirjanurkan arvion. Kirja on Ollikaisen esikoisteos, mutta toimittajataustan ansiosta hänellä on pitkä ura ammattikirjoittajana. Kansiliepeessä mainitaan Ollikaisen pitkä rupeama Luoteis-Lapin päätoimittajana. 

Veripailakat sijoittuu Kolariin, Ylläksen hiihtokeskukseen. Pelkästään miljöövalinnan puolesta voi onnitella Ollikaista. Helsingin keskustan kuvaaminen alkaa olla kotimaisessa kirjallisuudessa kertakaikkisen puhkikulunut aihe ja vaikka jokunen lyhyt kohtaus Veripailakoissakin sijoittuu Helsingin ytimeen, ollaan tapahtumien aikana pääsääntöisesti Ylläksellä. Ollikainen ei myöskään liikaa eksotisoi kohdettaan vaan kolarilaiset ovat todentuntuisia hahmoja, joita ei katsota ylhäältä alaspäin. Hiihtokeskus on ylipäätään miljöönä kiehtovan dramaattinen paikka: se on kaikkien turistikohteiden tapaan hieman epätodellinen ja keinotekoinen, siellä kohtaavat keskenään erilaiset ihmiset, se on toisille väliaikainen läpikulkupaikka ja toisille elämän keskipiste siihen tapaan, kuin pienen kunnan suuri työnantaja voi olla. Oikeastaan on hämmästyttävää, että kotimainen kirjallisuus ei hyödynnä hiihtokeskuksia, kylpylöitä tai ruotsinlaivoja useammin miljöönä.

Esikoisuus näkyy kirjan alussa jonkinlaisena lämmittelyfiiliksenä, vaikka kirjassa mennäänkin nopeasti asiaan: hiihtohissistä löytyy murhattu nuori ja pian hiihtokeskuksen työntekijäkin kuolee. Murhaajaa jäljittävät paikalliset poliisivoimat ja Helsingistä lähetetty nuori toimittaja Eerika ja hänen entinen opiskelukaverinsa Krisse, joka on lähtenyt äitinsä kanssa lomalle omia ongelmiaan pakoon.

Mitä pitemmälle kirja eteni, sitä luistavammaksi teksti muuttui. Ollikainen on erityisen taitava jännitteen rakentajana. Tässä kirjassa ei turhia jaaritella eikä unohduta sivutolkulla kahvia juomaan tai tuijottelemaan ikkunoista. Napakan lyhyet luvut, näkökulmanvaihdokset ja tiivis mutta tärkeä pistäytyminen menneisyyteen kuljettavat tarinaa eteenpäin. Luen nykyään dekkareita aika harvoin ja sitä ilahduttavampaa on törmätä tällaiseen dekkariin, joka maistuu tuoreelta - ei pelkästään kliseiden kierrätykseltä. 
 
Keskeiset henkilöhahmot ovat mukana Ollikaisen seuraavissa kirjoissa, vuonna 2014 ilmestyneessä Vesiraukassa ja vuonna 2015 ilmestyneessä Pirunkurussa. Lisäksi netistä löytyy viime vuodelta uutinen, että Milla Ollikainen ja hänen kirjailijamiehensä Aki Ollikainen voittivat kirjoituskilpailun yhteisellä dekkarikäsikirjoituksella. En kuitenkaan löytänyt tietoa siitä, olisiko tätä voittajateosta vielä julkaistu vai mahtaako se olla tulossa myöhemmin. 
 

4 kommenttia:

  1. Kuulostaa kiinnostavalta! Enpä tosiaan ole koskaan lukenut romaania, joka sijoittuisi hiihtokeskukseen.

    VastaaPoista
  2. Tykkäsin tästä sarjasta. Kirjoilla on lisäksi Lappiin sijoittuvat nimet, joilla on omat merkityksensä.
    Päähenkilö on hyvä ja samoin poliisi, joka selvittää tapausta. Miljöö on mahtava.
    Tuskin maltan odottaa Ollikaisen perheen uusinta dekkarisarjaa, jonka aloittaa Kontti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa - ilmeisesti tuo Kontti on juuri tuo teos, joka voitti kirjoituskilpailun.

      Poista