sunnuntai 3. kesäkuuta 2007

Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Kirjastossa käydessä tuossa yhtenä iltana jäin lueskelemaan Jenni Janatuisen toimittamaa kirjaa Kunnioitettu herra mestari, johon on koottu lukijoiden Kalle Päätalolle lähettämiä ihailijakirjeitä. Olivat tosi mielenkiintoisia! Päätalon teemoista muistui mieleeni eräs toinen pohjoista elämänmenoa kuvaava kirjailija, jonka teksteistä olen kovasti tykännyt: Helmi Kellokumpu.

Muistelen törmänneeni Kellokummun nimeen Hesarin jossakin jutussa joitakin vuosia sitten. Artikkelissa sivuttiin erästä novellia, jossa kiertävät saarnamiehet soittelevat puhelimella taivaaseen. Tämä kiinnitti huomioni, koska kaverini Tiina teki gradunsa samasta uskonlahkosta eli härkösläisyydestä.

Luin tuon jälkeen kaikki kolme Kellokummun novellikokoelmaa, eli Lasteen alaisia, Havun takana ja Riukuaitaa. Kellokumpu on hieman samaa maata kuin Sisko Istanmäki ja Hilkka Ravilo, eli kirjallinen ura on painottunut ns. varttuneempaan ikään. Tänä vuonna kirjailijalle tulee näköjään 82 vuotta mittariin, saa nähdä, vieläkö kirjoja tulee. Viimeisin kokoelma on kylläkin vuodelta 2004, joten jospa lisää vielä saataisiin. Merkillinen piirre kirjailijan urassa on se, että hän on julkaissut yhden nuortenromaanin 1960-luvulla, mutta sitten perheen ja työn pyöritys vei ajan kymmeniksi vuosiksi. Kustantajan kirjailijaesittelyssä on aiheesta hieman lisää.

Kalle Päätalon lukijoiden innoittamalle uusintakierrokselle lähti kirjastosta mukaan Lasteen alaisia. Melko alkusivuilla mieleen tulikin eräs kirjallinen sukulaissielu. Sama poljento ja tapa ajatella löytyy Jari Tervon proosasta. En kuitenkaan usko Tervon ottaneen vaikutteita Kellokummulta enkä toisinpäin. Oma tulkintani on, että molemmat pohjaavat tässä asiassa lappilaiseen puhetapaan, murreilmaisuun ja maailmankatsomukseen. Tyyliin kuuluvat jämäkät, yhteenvedon omaiset nopeat luonnekuvat ja tilannekatsaukset, laajalla kädellä vedetyt suuret kaaret ja omaperäinen sanasto. Kellokumpu virkistää lukijaa murrepohjaisella, erittäin kiinnostavalla sanankäytöllä. Melkein joka sivulla on termejä, joiden merkitystä en suoraan osaa sanoa, vaikka Kainuun korkeudelta kotoisin olenkin ja monta murresanaa tekstin joukosta tunnistankin.

Täytyy kyllä sanoa, että kun seitsemänkymppinen Kellokumpu on jysäyttänyt Lasteen alaiset Suomen kirjasyksyyn vuonna 1998, niin siinä on pyyhkäisty pöytä kerralla puhtaaksi näyttämällä, että miten se vetävä aloitus pitää kirjoittaa: "Liuta akkoja istui sormijuottoina katetun pöydän ympärillä. Viisitoistaprosenttisesta kahvinkorvikkeesta keitetyn soropin haju leijui ilmassa. Nenät ottivat vainua, sylkirauhaset erittivät. Uutukainen emäntä teki itseään tykö.

Ulkona valui kylmiä vesiä. Poika tuli pellolta märkänä kuin uitettu koira. Hän käveli pöydän luo ja työnsi kuppeja syrjään. Sitten hän puhdisti pöydän: söi nisupullat, juustopalat ja kahdeksan piparkakkua.

Köökiin sysättyjen pienempien pedonsilmät söivät mukana, kurkut lutkuttivat. Älyttömin, häkkisänkyyn nostettu alkoi parkua: - Ite kaikki joit, kahvin kaikki joit...

Äitipuolen nyrkinkokoisista silmäyksistä ei poika välittänyt. Poika pyörsi ulos, meni aittaan ja veti itsensä kaulakiikkuun."

Lyhyet, muutaman sivun mittaiset novellit luovat tilannekuvia lappilaisen syrjäkylän ihmisistä. Melko moni tarina sijoittuu sotienjälkeiseen aikaan, mutta on myös niitä, joiden ajankuva jää tarkoituksella hämärämmäksi. Tarinat ovat mainioita. Niiden kautta piirtyy kuva viinaanmenevästä peräkamarin pojasta, uskovaisista emännistä, Helsinkiin tai Ruotsiin haluavista nuorista, ikääntyneistä vanhoistaemännistä ja liukaskielisistä miehistä. Kuvaukset paikallisesta herännäisyydestä ja seuroista toivat mieleen Timo K. Mukan. Värikkäät, hurmoshenkiset seurat toimivat paitsi uskonnollisena henkireikänä, myös sosiaalisena tapahtumana, jolloin kaikki oli mahdollista.

Herkullinen on esimerkiksi kuvaus hyvästä emännästä, Ullasta, joka tekee kaiken ärsyttävällä tavalla oikein: on järisyttävän ahkera, passaa miestään, synnyttää lapsia vyötäsoleta valittamatta koskaan. "Vaan eipä kuultu kertaakaan Ullan voihkivan, että saisipa edes yhden kesän tyhjänä kävellä." Työmoraali ja ukkoin ja akkain työt tuntuvat olleen jaetut samalla tavalla kuin Ravilon muisteloiden Savossakin. "Entä kun vesi loppui kaivosta eikä raskittu panna hevosta puikkoihin - oli luontokappaletta sääli. Silloin nosti Ulla ämmänlänget niskaansa ja kantoi veden avannosta, ellei nyt sitten kiskonut törmää ylös vesikelkkaa tai soselumen aikana vetänyt lumikoppaa. Ja Elkkua se passasi. Sille se kyllä oli aina pöytä pyyhittynä.

Kylän ukkoja Ulla miellytti, muttei akkoja. - Se pitäisi tappaa, he sanoivat, kun Ullan hyvyyksistä tuli puhe, ja purivat pahansisuisesti kuolaimiaan."

Pidin ympäristö- ja ihmiskuvauksen sekä murretta viljelevän kielen lisäksi tarinoiden välittämästä asenteesta. Siinä on jotain merkillisen jykevää - tapahtumia valaistaan tarkkanäköisesti ja osuvasti, mutta kuvattiinpa kuinka ankaria oloja tahansa, kerronta ei ikinä saa ahdistuksen tai ruikutuksen sävyjä. Ihan kuin vanha viisas lappilaisemäntä toteaisi, että näin ne asiat ovat olleet, näkisi vaikeuksienkin joukossa hyviä ja valoisia puolia. Ja hihittelisi vielä itsekseen kaikelle sille huvittavalle mitä ihmiselosta löytyy, näkisi tahatonta komiikkaa niissäkin asioissa, missä toiset paahtavat tosissaan ja otsa rypyssä.

10 kommenttia:

  1. Anonyymi4.6.07

    Mielenkiintoista. Teksti vaikuttaa todella hyvältä- räjäyttää turhat pois.
    Jos Kellokumpu olisi 25-vuotias, niin hänestä olisi kirjoitettu juttuja lehdissä ja hänet olisi palkittu muutamaan otteeseen.:) -ruu morbidi

    VastaaPoista
  2. Niin, Kellokummun pitäisi varmasti olla simpsakka blondi, joka sijoittaisi tarinansa trendikkäästi cityn sykkeeseen ja olisi naimisissa jonkun julkkismiehen kanssa. Sitten hän voisi naistenlehdissä kertoa, miten hän ei koskaan keitä kahvia tai laita ruojaa, vaan juo aamulattensa Töölössä ja hakee ruoan lähimmästä thairavintolasta. :)

    Noh, Suomen median mielestä kun Katja Kallio ja Viivi Avellan ovat kirjallisuutemme vahvimpia ässiä. Eihän sitä nyt mitään "maalaista" voi ottaa tosissaan!

    Kellokummulla on ollut sikäli tuuri, että hänen nimensä ja kirjansa on kyllä mainittu lehdissä ja Hesarikin on hänen kirjojaan arvioinut, ellen ihan väärin muista.

    VastaaPoista
  3. Onpa varmaan arvioitu, joo. En ole ollut Suomessa pitkään aikaan ja kirjojen kritiikinkin seuraaminen on jäänyt vähälle, mitä nyt netitse joskus olen jotakin lukenut. Mutta panin tuon kommenttini tuohon eilen, kun olen niin kyllästynyt näihin trendeihin. En tiedä toimittajatko niitä ihan itse keskivät, vai toimitussihteeritkö ne patistavat toimittaja-parkoja kirjoittamaan tietyistä kirjailijoista? Onhan se ymmärrettävää, että lehtien pitää myydä, jos eivät myy, siinä menee työpaikat, mutta kyllä niissä lehdissä voisi olla muistakin juttuja kuin avellaneista. Joku Kellokumpu sinne sekaan, en usko että olis myynnistä pois. :)

    Kellokummun nimen (ja jonkun arvostelun) näin jostain jo vuosia sitten ja ajattelin, että täytyy panna korvan taakse. Täytyy nyt etsiä kirjat käsiini, kunhan pääsen Suomen kamaralle.

    Salla, sua vois (varsinkin murreihmisenä) kiinnostaa mun toinen blogi (joka pohjautuu samannimiseen omakustanteeseen):
    finnsdownunder.blogspot.com

    VastaaPoista
  4. Olen miettinyt ihan tuota samaa ilmiötä. Mun tulkinta on, että ilmeisesti hirveän harva toimittaja harrastaa lukemista. Eihän ne voi sitten kirjoittaa mistään sellaisesta, mistä eivät tiedä. Katsovat sitten naapurilehdestä, että jaa, Henkka Hyppösestä tulee kirjailija, mekin kirjoitetaan siitä! Tuntuu että lehtien kirjallisuuspalstallakin kaikki kirjat ovat jotain näitä "Askartele 10 erilaista onnittelukorttia" tyyppisiä "kirjoja", ei romaaneja tai runoja. Ja tämä julkkisten kirjailijabuumi on jotain ihan naurettavaa. Pitää saada kovien kansien väliin jotain huttua, mitä tahansa, että on joku tekele mitä voi kirjaksi väittää. Ei niillä ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa. Ja näitä mainostetaan ja haastatellaan! TOimittajatko ovat noin tyhmiä vai ajatellaanko että kansa on tyhmää?

    Ja sitten, jos joku "oikea" kirjailija saa palstatilaa, se johtuu vain siitä että hän on tarpeeksi hyvännäköinen, ehdottomasti asuu Helsingissä, on sopivasti sukua jollekin tai naimisissa jonkun kanssa, ja on riittävän trendikäs istuakseen tähän citymuottiin. Ärsyttää, kun esimerkiksi Riikka Pulkkisen naama on ihan joka lehden sivuilla, koko sivun kansikuvia joka paikassa. Varmasti Pulkkisen Raja on ihan hyvä kirja, mutta onhan se nyt saatana kumma jos kaikista maailman ihmisistä KIRJAILIJANKIN pitää olla hyvän näköinen. Jos menee rokkikonserttiin, sen laulajan toki väkisinkin näkee, eikä hyvästä ulkonäöstä ainakaan haittaa ole. Mutta kun kirjaa lukee, ei se kirjailijan lärvi tosiaankaan sillä hetkellä mitenkään omien silmien edessä pyöri, eli yks hailee onko kirjan kirjoittanut Miss Suomen näköinen kaunotar vaiko joku elefanttimiehen kaksoisveli.

    Lisäksi mediassa on merkillinen "valistetaanpa nyt vähän kansaa" asenne. Eli silloinkin kun tehdään hyvästä kirjallisuudesta asiallisia ohjelmia, on niissä sellainen merkillisen mairitteleva "hei lapset, lukeminen on ihan jees" henki. Ihan kuin pitäisi käännyttää se ei-lukeva kansanosa puolelleen. Miksi ihmeessä? Valtava osa suomalaista ei lue mitään. Ei heitä kiinnosta, eivät he jaksa, on niin paljon tekstiä, ei ole aikaa, pitää lukea noita tenttikirjoja. Miksei heidän voi antaa olla rauhassa? Kyllä kirjojen ystävät osaavat ilman kansanvalistushenkeäkin keskustella kirjoista.

    VastaaPoista
  5. Huh, tuon vuodatuksen myötä unohtui kiittää blogivinkistä. :) Tutkailenpa Australian menoa, olen hieman tuntumaa maahan ottanut seuraamalla tutkijavaihdossa Melbournessa olevan kaverini blogia: jussip.vuodatus.net .

    VastaaPoista
  6. Anonyymi5.6.07

    Hyvä pointti tuo, että toimittajat eivät välttämättä harrasta lukemista. En ollut koskaan ajtellut asiaa noin, jotenkin aina olen päinvastoin kuvitellut, että kaikki toimittajat ovat kovia lukemaan. Mutta totta... ehkä eivät olekaan.

    Mulla on kokemuksia kustannusmaailman pakeista. Kerrankin sanottiin suoraan erään toisen henkilön kirjoittamasta, mutta minun toimittamastani kirjasta, että jos tämän kirjan olisi kirjoittanut julkisuuden henkilö, me julkaisisimme sen... Raakaa, mutta totta. On kai vaikea markkinoida vanhaa ja tuntematonta. Riskejä ei oteta.

    Ja lehtimaailmasta on myös kokemusta. Esimerksiksi joistakin naistenlehdistä on palautetta, että "juttu on tosi mielenkiintoinen, mutta liian raskas kevään lehteen" so. kevätnumeroissa pitää olla muotia ja laihdutusta jne.

    Ei tämä katkeruutta ole, mutta kerronpahan vaan "kokemuksia kentältä". Joitakin juttuja on mahdoton myydä elleivät palikat satu juuri sopivasti johonkin koloon... Minusta itsestäni on mielenkiintoista selata marginaalilehtiä. Siellä on välillä tosi mielenkiintoisia juttuja, sellasia joita ei main stream-lehdet julkaise. Nopeesti tulee mieleen esim. Kerberos tai täkäläisittäin esim. http://www3.griffith.edu.au/01/griffithreview/current_edition.php

    (mielenkiintoinen juttu toimittajasta, joka vieraili Che Guevaran leirissä aikoinaan ja toinen juttu, jos Rolf de Heer kertoo elokuvan Ten Canoes näyttelijöistä ja siitä kuinka alkuperiskansan edustajan elämä on muuttunut sen jälkeen kun hänestä tuli tähti).

    No, pitkksi menee minullakin nämä plörinät.


    Käydään Jussipin sivuilla ilamn muuta!:) -ruu

    VastaaPoista
  7. Niin, enpä ole mitään tilastoa nähnyt, missä toimittajat kertoisivat lukuharrastuksistaan, tämä on ihan vaan päättelyä. :) Aika moni naistenlehden toimittaja tuntuu harrastavan vahvasti vaikkapa muotia tai laihdutusruokia, kun niitä niin intensiivisellä ja asiantuntevalla otteella käsitellään.

    Sitten kun joku kirjailija vihdoin pääsee haastateltavaksi, häneltä harvoin kysytään mitään kirjan tapahtumista, teemoista, hänen tuotannostaan. Enemmänkin kysellään vaikka perhesuhteista ja harrastuksista. Ihan sama kuin jos urheilijalta, joka juuri on voittanut kultaa, mentäisiin kyselemään palkintopallilla että "olitkos sitä sinä naimisissa" ja "olikos sulla lapsia, mitäs niistä ajattelet" ja sivuutettaisiin urheilusuoritukset kokonaan.

    Noh. Kirjallisuus on onneksi yksinlaji. Minun ja lukemani kirjan välille syntyvä suhde on ainutlaatuinen, joka ei onneksi ole riippuvainen mistään toimittajista. Harmi vain, saattaisi hyviä ja kiinnostavia kirjavinkkejä saada paljon enemmän, jos toimittajat nostaisivat useammin tuntemattomampien kirjailijoiden kirjoja esille.

    Itse kirjoittelen sivutoimisesti kirja-arvosteluja ja haastatteluja meidän maakuntalehti Etelä-Saimaaseen, ja olen kyllä pyrkinyt poimimaan sinne mukaan myös sellaisia, joita suuri yleisö ei tunne, jopa niitä, joita en itsekään ole tuntenut. Esim. tilasin Eira Pättikankaan uusimman kirjan ja arvioin sen. En ollut koskaan kuullutkaan ko. kirjailijasta. Ja rouva on kuitenkin julkaissut 11 romaania vuoden 1995 jälkeen! (Arvioni löytyy Etelä-Saimaasta päivältä 18.5.2007.)

    VastaaPoista
  8. Joo. Monesti kai lehti antaa toimittajalle kirjan, että "kirjota tosta"..? Ja se taas riippuu siitä onko kustantajalla (tai omakustantajalla) varaa jakaa ilmaiskirjoja. (Minä en esim. saa joiltakin (keskisuurilta) kustantajilta tänne saakka enää arvosteltavia kirjoja. Kirjoitan silloin tällöin juttuja kotimaisista teoksista paikalliseen Suomi-lehteen, jonka levikki on kai vähän yli 2000. Pienkustantajilta en edes yritä tilata mitään. Ainoat, joilla on varaa lähettää arvostelukappaleita ulkomaille, ovat isot kustantamot. Ja tämähän tietysti edesauttaa jo ennestään vinoutunutta tilannetta elikä marginaali jää marginaaliin ainakin minulta.

    Totta kai arvostelukappaleet olisi syytä lisätä (kustantajan/omakustantajan)budjettiin jo etukäteen... No, siitä toimittamastani kirjasta, jonka kirjoittaja sitten päätti lopulta itse kustantaa, kirjoitettiin kaksi arvostelua. Minä lähetin kirjan ehkä 15:lle lehdelle tai toimittajalle, joiden arvelin olevan asiasta kiinnostuneita syystä tai toisesta. Vain yksi kirjoitti arvostelun. Toinen arvostelu ilmestyi ihan "sivusta". Toimittaja oli ostanut kirjan ja innostunut kirjoittamaan siitä arvion. Tuo jälkimmäinenhän on tosi harvinaista.

    En ole koskaan kuullut Eira Pättikankaasta. Tässä se nähdään. Mutta nyt kuulin. Hieno homma. Tsekkaan guuglella kenestä on kyse ja ennen kaikkea minkälaisista kirjoista.

    On kyllä hienoa, kun viitsit nähdä vaivaa ja etsiä ja löytää ja nostaa tuntemattomia tekijöitä näkyviin. Sillä yksinkertainen totuus on, että lukijat eivät lue sitä minkä eivät tiedä olevan olemassa.

    VastaaPoista
  9. Tässäpä vielä meikäläisen arvio Eira Pättikankaan Savilinnun sukua -kirjasta: www.corded.org/~brunou/pattikangas.pdf

    VastaaPoista
  10. Haastoin sinut meemittelemään.

    VastaaPoista