Ilmari Kiannon Vanhan pappilan panin lukulistalle pari vuotta sitten luettuani Maarit Knuuttilan Pappilan hätävaran, joka kertoo vanhan ajan pappiloiden vieraanvaraisuuskulttuurista. Vanha pappila on luettavissa Project Gutenbergissa, mutta kun huomasin kirjan painetun version löytyvän vanhempieni kirjahyllystä, nappasin sen lainaan.
Kianto on Kainuun kirjailijoista tärkeimpiä – mutta luultavasti juuri siksi olen tähän asti pitänyt henkistä etäisyyttä Kiannon tuotantoon. Arvelen tämän johtuvan siitä, että nuorena Kainuussa kaipasin kirjallisuudelta enemmän eksotiikkaa kuin kainuulaista historiallista kurjuutta ja korpielämää. Ja Kiannon tunnetuimmat teokset, Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi ovat suorastaan luoneet kainuulaisen naturalismin tyylilajin. Punaisen viivan maine on kantanut niin pitkälle, että kun aikoinaan kirjabloggaajat tempaisivat valekirja-arvioiden flashmobin, oli Punainen viiva yksi teoksista, joilla kopioivia koululaisia yritettiin juksata. Tämän valekirja-arvion voi lukea Booking it some more -blogista.
Vanha pappila ei kuitenkaan keskity kurjisteluun, vaan se on mitä mahtavin lapsuuskuvaus ja erittäin kiinnostava kuvaus säätyläiselämästä Pohjois-Suomessa. Kianto kuvailee ”Iivari-pojan” silmien kautta suomussalmelaisen Karhulan pappilan vilkasta seuraelämää, purjehdus- ja kalastusretkiä järvillä ja saarissa, kesänviettoa ja joulunviettoa ja mainioita ihmistyyppejä tsaarinajan Suomussalmella.
Kirjan kieli on aivan mahtavaa: on klahvulaatikkoa, isnyöriä, hyölää ja varha-tuntua. Juuri tämän takia pitäisi lukea enemmän vanhaa suomalaista kirjallisuutta: vanha ja värikäs kieli on huikea sukellus kulttuuriin, historiaan ja luontoon. Ja yläkainuulainen murre helähtää Kiannon kirjaamana varsin elävänä rahvaan suussa, vaikka pappilan väki puhuu keskenään ruotsia tai kirjakieltä.
En nykyään kovin helposti vuodata kyyneleitä kirjojen ääressä, mutta tämän kirjan loppupuolella itkin kuin vesiputous. Kianto kuvaa kirjassa isänsä, vanhan rovastin, kuoleman ja hautajaiset. Syvästi liikuttavassa kohtauksessa hän kuvittelee, mahtaako rovasti kohdata taivaan portailla Kiannon Kalevi-pojan, joka menehtyi pienenä sairauteen.
Kiannon elämä ja teokset
Vanhan pappilan innoittamana kävin kertailemassa Kiannon vaiheita Wikipediasta. Ja käänteitä riittää. Tulipaloja, matkailua, riitoja, Vienan retkiä ja valkosoturin hurmahenkisyyttä, moniaita rakkaussuhteita ja avioliittoja, poliittisia kärhämiä, lukuisia lapsia… Rohkenen tulkita, että lähipiirilleen Ilmari Kianto ei aina ole ollut kovin miellyttävää seuraa, mutta ainakin lukijoiden onneksi kirjailijan elämässä karttui värikästä materiaalia teoksiin.
Esimerkiksi seuraavat Kiannon kirjat vaikuttavat kiinnostavilta:
Sieluja kevätyössä vuodelta 1907 ja Moskovan maisteri vuodelta 1946. Kianto opiskeli Moskovassa vuosina 1901-1903 ja kirjoitti kokemuksista sekä tuoreeltaan että vanhempana. Suomalaisten omakohtaiset Venäjä-kokemukset ovat nyt jos koskaan kiinnostavia ja tärkeitä.
Metsäherran herjaaja vuodelta 1912. Ilmeisesti Kiannolla oli jäänyt jotain hampaankoloon Metsähallitusta vastaan sen jälkeen, kun hän halusi vuokrata palstan valtion mailta Turjanlinnaa varten. Mikäpä sen parempi tapa purkaa harmitusta kuin kirjoittaa raivokas kostokirja. Teos löytyy Project Gutenbergista.
Vanha postineiti vuodelta 1935. Kiannon sisar Aina Calamnius jäi kotiseudulleen Suomussalmelle ja työskenteli postineitinä. Tämäkin on ilmeisesti kitkerä ja pilkallinen kirja, jonka kimmokkeena olivat Kiannon huonot välit siskonsa kanssa.
Omat koirat purivat vuodelta 1940. Kirja perustuu Kiannon päiväkirjamerkintöihin, kun hänet tuomittiin syylliseksi maanpetosyritykseen talvisodan tapahtumien aikana. Venäjäntaitoinen Kianto oli jättänyt kotiinsa lapun, jossa pyysi venäläisiä sotilaita olemaan polttamatta hänen kotiaan Turjanlinnaa. Tuomio katkeroitti Kiannon. Näin jälkiviisaana voi arvioida, että tähänpä se suomalainen Venäjä-osaaminen tiivistyykin, jos venäjän kielen kirjoitustaito herättää jo maanpetosepäilyt.
Jos haluaa kevyen laskeutumisen Kiannon tuotantoon, kannattaa kuunnella Nälkämaan laulu, tuo maakuntalauluista komein. Sehän on Kiannon sanoittama. Siitä löytyy tuore ja komea kainuulaissovitus YouTubesta.
Tekstit
Rakastan tuon Kainuun kotiseutulaulun jylhyyttä. Kiantoa en ole muutoin lukenut. Kiitos tämän teoksen esittelystä, sillä vaikka Kiannon kirjat ei muuten oikein nappaakaan, niin tämän haluaisin lukea.
VastaaPoista