tiistai 26. kesäkuuta 2012

Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Kuva: Elina Warsta / Siltala.
Huh helpotusta, kopiointijupakka on selvitetty. Taidan huokaista hetken asian pähkäilystä, mutta katsotaan jos saisin kuukausikoosteeseen hieman yleistä mietintää asiaan liittyen. Nyt rohkenen kuitenkin siteerata bloggaajakollega Marjista, joka kiteytti asian näin: "Kirjabloggaaja ei ole mikään ilmaiskone, jonka tekstiä voi käyttää mielin määrin." Juuri näin!

Eilen sain luettua loppuun Veikko Huovisen postuumisti julkaistun Luonnonkierron. Jo ennen kuin olin tarttunut kirjaan, olin iloinen sen julkaisusta - Pojan kuolema on niin surullinen ja riipaiseva kirja, että tuntui hyvältä ajatella Huovisen pitkän bibliografian saavan vielä yhden, iloisen täydennyksen. Luonnonkierrossa olikin paljon tuttua huovismaisuutta - kauniita metsäluonnon kuvauksia, pistelevää huumoria ja yllättäviä, absurdeja käänteitä.

Kirjan toimittanut Touko Siltala kuvaa jälkisanoissa toimitustyötä lyhyesti. Huovisen poismenon jälkeen Hilkka-leski järjesteli kirjailijan papereita, ja Siltala pääsi tutustumaan Huovisen arkistoon. Toimitustyössä apua tuli myös kajaanilaiselta kulttuuritoimittaja Eero Marttiselta.  

Luonnonkierto sisältää eri lehdissä julkaistuja kolumneja ja muita tekstejä ja julkaisemattomia lyhyitä erikoisia. Kokoelma painottuu 1970-luvulle, mutta mukana on niin 1950-luvulla kuin 2000-luvullakin kirjoitettuja tekstejä. Tekstit on ryhmitelty teemoittain, ja Huovisen tyylin kehittymisen huomaa. Avausosa on nimeltään Leimauksella Kainuun korvessa, siinä on monia nuoren Huovisen kirjoittamia luontoaiheisia tarinoita. Muut osat ovat julkaisemattomia novelleja sisältävä Hamsteri, Apu-lehden kolumneista koostuva Sinisiä ajatuksia, urheiluteemainen Kovat kisat ja eri lehtien kolumneja sisältävä Mikäpä meidän on täällä ollessa.

Minulle kiinnostavin osio oli Hamsterit. Tarinoita on vain neljä, mutta ne ovatkin sitä maukkaampia. Huovisen lyhyissä erikoisissa on paljon groteskeja tapahtumia, mutta nämä julkaisemattomat tekstit ovat kenties vieläkin irrottelevampia. Tarinoiden tarkkaa kirjoitusvuotta ei ole tiedossa, mutta Touko Siltala arvioi niiden olevan 1950- ja 60-lukujen taitteesta.

Niminovelli Hamsterit tuo tietenkin mieleen Huovisen tunnetun samannimisen romaanin. Mutta yhtäläisyydet ovat vähäisiä. Säilykkeet ja varaston kerääminen ovat kummassakin tarinassa isossa roolissa, mutta Luonnonkierron novelli on raaka dystopia, joka heijastelee sodan kaikuja. Samoin novellit Leirintämurhaajan loppu, Madame Irene ja Barabbas irti ovat kiitettävän päättömiä, mutta myös yllättävän väkivaltaisia ja julmia.

Koska en ole mikään urheiluhullu, oli Kovat kisat minulle ehkä tylsintä luettavaa. Mutta toki näin sivustakatsojanakin urheiluhulluutta ymmärrän, ja tarinoista välittyi kyllä hyvin Huovisen viehtymys listoihin ja luetteloihin.

Pari tarinaa jäi mieleen erityisen hyvin. Apurahan filosofiaa on myös ennen julkaisematon teksti, ja Huovisen purkaus kirjailijoiden apurahoista on yllättävän ajankohtainen edelleen. Hän ei tosin valita siitä, etteikö olisi apurahoja saanut, vaan kuvaa tilannetta apurahan saajan roolista. Niin ikään julkaisematon Iskelmien sanoja sisältää hervottomia Huovis-sanoituksia. Seuran kolumni Uusia ruokia taas esittelee persoonallisia ruokareseptejä - esimerkiksi Antibiootikon muovikeiton. Näitä voikin käydä lukemassa Siltalan kevätkatalogin sivulta 5.

Monista kolumneista näkee, että kirjailija on pyöritellyt jonkun aiheen tiimoilta ajatuksia ensin lyhyemmässä muodossa, sitten myöhemmin kehittänyt aihetta romaanissa laajemmaksi. Esimerkiksi Ikkunat käsittelee turhan pröystäilevää asumista - tähän Huovinen paneutui sittemmin perusteellisemmin Kasinomies Tomissa. 

Kuitenkaan Luonnonkierto ei ole sellainen teos, jolla kannattaisi Huovisen lukeminen aloittaa, jos kirjailijan tuotanto ei ole ennestään tuttua. Eniten kirjasta varmasti nauttivat ne, jotka ovat Huovisen ihailijoita jo ennestään. Ja heitähän riittää - ilmankos kirja olikin toukokuussa Mitä Suomi lukee -listan kolmantena. Jos haluaa aloittaa Huovisen lukemisen puhtaalta pöydältä, suosittelen tarttumaan ensin johonkin aiempaan kirjaan. Tosin Huovisen tyylikirjo on niin laaja, että ihan yleispätevää suositusta ei voi antaa... Lyhyiden erikoisten kokoelmat tai vaikka Lampaansyöjät voisivat olla hyviä aloituksia. Minuun kolahtaa erityisesti Huovisen pirullisempi puoli, kuten Veitikka tai Lentsu. 

Luonnonkierron kansi on Elina Warstan kansikuvaa, eikä Warstan kädenjälkeä taaskaan voi kuin kehua. Warsta on niitä harvoja uusia kirjankansien tekijöitä, joiden nimen olen oppinut muistamaan - ja hyvällä.

12 kommenttia:

  1. Tämän julkaisu oli todella iloinen uutinen, Huovinen on minulle niitä kaikista tärkeimpiä kirjailijoita. Vasta viime talvena selaillessani Kaltion vuosikertaa 1950-luvun alusta ilahduin kovasti, kun törmäsin uutiseen, jonka mukaan nuori Veikko Huovinen oli voittanut Kalevi Jäntin palkinnon ja ohessa oli julkaistu hänen kirjoittamansa "Eräs keltainen juttu". Se taitaa nyt sisältyä tähänkin kokoelmaan. Itse pääsen lukemaan "Luonnonkiertoa" vasta myöhemmin, mutta iloitsen jo etukäteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla! Minullekin Huovinen on tärkeä kirjailija, kun jo lapsena ryhdyin lukemaan hänen kirjojaan isän ansiosta.

      Poista
  2. Kiinnostavaa! Olen lukenut Veitikan jo lapsena, kun en oikein edes tajunnut, mistä oli kyse, mutta kun koko kodin kirjahylly tuli käytyä läpi - vasta myöhemmin tajusin jutun jujun. Ja tosiaan, ne Apu-lehden kolumnit myös tuli silloin luettua. En muistanutkaan näitä, tulipa lapsuus mieleen. Tämän voisi kyllä lukea ihan kirjailijan kunniaksi. Elina Warstan työtä kehuin juuri Nälkävuoden arviossa, joten jopa minä muistin tekijän, upea on siinäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nälkävuoden ulkoasu on tosiaan upea! Kirjahan jäi minulta nolosti kesken...

      Samanlaisia kokemuksia minullakin, kaikkia Huovisen virityksiä ei lapsena tajunnut, vanhempana aukesivat sitten uudella tavalla.

      Poista
  3. Ensimmäinen koskaan lukemani kirja oli Huovisen Veikon "Lampaansyöjät". Tämä tapahtui iloisella seitsenkymmenluvulla. Luulisin, että myös viimeinen kirja jonka tulen lukemaan, on Veikon kirjoittama.

    Luonnonkierto, kuten sanoit, on syytä lukea ehkä viimeisten joukossa Veikon kirjallisesta tuotannosta. Se on Veikkoa, mutta siinä on myös rosoinen ääni, sivukatujen kuppiloiden ovista kantautuva, hieman villikin ajatusten kaari. Ehkä se on sittenkin lähempänä Veikkoa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa-a, vaikea sanoa. :) Kyllähän tuossa näkyi hyvin kirjailijan monipuolisuus, alkaen sieltä nuoren metsänhoitajan kokemuksista savottamailla, elämän kauneutta ja karuutta tarkkaillen. :)

      Poista
  4. Anonyymi30.6.12

    Suhtaudun plagiointiin hieman eri tavalla. Minulla on netissä n. 2000 valokuvaa. Niitä nähtävästi käytetään eri paikoissa, en edes tarkkaan tiedä, missä, eikä se minua kiinnostakaan. Joskus joku kysyy luvan, mutta useimmat eivät kysy. Olen harrastelijakuvaaja enkä myy netissä olevia kuvia, vaan annan käyttää maksutta, jopa kaupalliseen tarkoitukseen. Julkaisen kuvia, koska haluan muidenkin näkevän niitä enkä pyri rajoittamaan käyttäjäkuntaa.

    Siis on meitäkin, jotka suhtautuvat sallivasti plagiointiin. Olisi sitä paitsi mahdotonta ryhtyä maailmanlaajuisesti estämään plagiointia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai kerrot sivullasi, että kuvasi ovat julkaisuvapaita? Silloin niitä voisivat käyttää nekin, jotka haluavat kunnioittaa toisten tekijänoikeuksia.

      Poista
  5. Anonyymi4.7.12

    Olen ajatellut kertoa, mutta toistaiseksi olen jättänyt kertomatta, koska osa kuvista voi mennä väärään tarkoitukseen, esim. propagandaan, mistä on ollut merkkejä. Tässäkin, niin kuin monessa muussa asiassa, on kaksi puolta.

    Jos kertoisin, en voisi puuttua asiaan. Jätän itselleni hieman toimintavaraa. Kyseessä on maailmanlaajuinen valokuvakokoelma Flickr, jossa kuvien käyttöoikeuden voi määritellä. Minulla se on laajin mahdollinen. Jos myyn kuvia, ne kulkevat kokonaan eri tietä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, onhan noita kaikenlaisia tapauksia...

      Poista
  6. Mielenkiintoisena pointtina mainitsen, että nuorena poikana Veikko taisi olla varsin ujo. Ennen ensimmäisen kirjansa julkaisemista hän oli vakaasti päättänyt, että se tulee tapahtumaan salanimellä. Joko nimellä Martti Kerkko, tahi Veijo Varanka.

    Viimemetreillä kustannusyhtiö sai Veikon luopumaan ajatuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän Huovinen piti hieman etäisyyttä julkisuuden piireihin koko uransa ajan. :)

      Poista