Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd

Onko spoilaamisella sittenkään niin väliä? Tätä mietin, kun ahmin malttamattomana ja jännittyneenä kirjaa, jonka olin spoilannut itseltäni.

Uudissana "spoilata" on nettikielessä jo hyvin arkinen ilmaisu. Jos joku kuitenkin kaipaa selitystä, niin taustallahan on englannin verbi "to spoil", pilata. Spoilaamisella tarkoitetaan kirjan tai elokuvan tärkeimpien juonenkäänteiden paljastamista niille, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet. Spoilaaminen voi olla tahatonta tai tahallista. "Ai, olet lukemassa dekkaria X? Se on tosi hyvä, varsinkin kun selviää että murhaaja on henkilö Y."

Spoilausherkkyys toki vaihtelee ihmisen, tilanteen ja taideteoksen mukaan. Minulle on jäänyt mieleen erään blogin keskustelu. Kommentoijan mielestä oli epäreilua, kun blogijutusta kävi ilmi, että Anna ja Gilbert päätyvät yhteen L.M. Montgomeryn Anna-sarjassa. Minusta taas tämä on saman tason paljastus kuin vaikka se, että Aino hukuttautuu Kalevalassa - siis osa kirjallista yleissivistystä ja aivan sallittu keskusteluaihe, kun puhutaan kirjallisuudesta.

Miten sitten voi spoilata itseään? Agatha Christien kohdalla ainakin niin, että käy lukemassa kirjan juoniselostuksen Wikipediasta. Siitä voi olla hyviä ja huonoja seurauksia. Muistan joskus viime talvena lueskelleeni Nulla dies sine legendon juttua The Murder of Roger Ackroyd -klassikkodekkarista. Jutussa viitataan kirjan klassikkostatukseen: tämä vuonna 1926 ilmestynyt dekkari rikkoo erästä salapoliisiromaanin perussääntöä. Kirja oli Christien neljäs teos ja siitä tuli hänen läpimurtoromaaninsa.

Minua uteloitti niin mahdottomasti tätä asia, että menin ja googletin kirjan ja kävin sitten lukemassa juoniselostuksen Wikipediasta. Huono puoli tässä oli se, että juoni selostetaan hyvin tarkasti, joten tuli semmoinen olo että kannattaako kirjaa enää lukea ollenkaan. Hyväksi puoleksi voi laskea sen, että pidän tätä jonkinlaisena sysäyksenä sille, että valitsin talvista äänikirjakokeiluani varten juuri Christien Kuolema Niilillä -dekkarin kuunneltavakseni.  Sen jälkeen olenkin jäänyt yllättävään Christie-koukkuun, ja nyt halusin lukea myös Roger Ackroydin. Ehdin jo lainata tämä englanninkielisenä äänikirjana, mutta se meni mönkään epäselvän lukijan vuoksi. Kirjan lukeminen alkukielellä houkutti siksikin, että halusin kokeilla, millaista Christien kieli on alkuperäisessä asussaan.

Lukukokemus oli monella tavalla yllättävä. Vaikka tiesinkin loppuratkaisun etukäteen, huomasin ahmivani kirjaa ja jännittäväni tapahtumia monessa kohdassa. Christie on niin taitava hämäämään lukijaa ja luomaan pieniä sivujuonia, että pähkäiltävää riitti. Idän pikajunan arvoituksen kuunneltuani mietin, millaisen kirjoitustekniikan arvoitusdekkari vaatii. Nyt pystyin tarkkailemaan hieman tätä tekniikkaa: missä kohdissa on vihjeitä loppuratkaisusta ja miten niitä voisi tulkita. Tosin rikoksen ratkaisija Hercule Poirot kepitti minut loogisessa päättelykyvyssä mennen tullen, hän kaivoi liki kaikkien henkilöhahmojen kaapeista sellaisia luurankoja etten osannut kuvitellakaan.

Kielellisesti kirja oli erittäin positiivinen yllätys. Christie-suomennoksissa on ollut nostalgisen ajan patinan lisäksi myös kömpelyyksiä tai virheellisyyksiä. Alkukielellä luettuani Roger Ackroyd oli todella virkistävää ja viehättävää englantia. Vaikka kirja on suoraviivainen, viljelevät monet henkilöhahmot kaikenlaisia yläluokkaisia knoppisanontoja, joten pientä kieliverryttelyäkin sai samalla.

Pieneen maalaiskylään sijoittuva tarina toi muutenkin mieleen jo mainitun L.M. Montgomeryn. Julkaisuajankohdan perusteella yhtäläisyys ei ole tavaton, sillä myös Montgomery julkaisi 1920-luvulla monta kirjaa. Yhteneväisyydet tulevat pienen, sosiaalisesti tarkkaan roolitetun kyläyhteisön kuvauksesta. On parempaa väkeä ja huonosti käyttäytyvää rahvasta, on aviomiehen tarpeessa olevia neitejä ja juoruilevaa palvelusväkeä, on kylän napamiehiä ja tiedonjanoisia vanhojapiikoja... Sävyissä on paljon samaa, vaikka Christien perimmäisenä tarkoituksena tuntuu olevan osoittaa, että meissä kaikissa on pimeä puoli, kun taas Montgomeryn kirjoissa pimeys ja pahuus häilyvät taka-alalla ja sivuosassa, eivät keskiössä.

Kuten aiemminkin on todettu, kulissien kumoaminen lienee yksi Christien kirjojen vetovoimatekijöistä. Säädylliset kunnon ihmiset joutuvat murhatutkimusten edetessä tunnustamaan Poirot'lle kaikenlaisia isoja ja pieniä rikkomuksiaan.

Alkukielisyyden viehätyksestä huolimatta taidan toistaiseksi panostaa Christien kanssa äänikirjoihin, sillä paperikirjan parissa jäin niin helposti koukkuun, että arkiaskareet meinasivat jo kärsiä, kun piti paahtaa kirjaa kiihkolla eteenpäin. :) Tarpeeksi hyvä kirja on siis hyvä lukukokemus, vaikka juonen olisikin mennyt itseltään spoilaamaan.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside
Jane Austen: Pride and Prejudice