keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd

Onko spoilaamisella sittenkään niin väliä? Tätä mietin, kun ahmin malttamattomana ja jännittyneenä kirjaa, jonka olin spoilannut itseltäni.

Uudissana "spoilata" on nettikielessä jo hyvin arkinen ilmaisu. Jos joku kuitenkin kaipaa selitystä, niin taustallahan on englannin verbi "to spoil", pilata. Spoilaamisella tarkoitetaan kirjan tai elokuvan tärkeimpien juonenkäänteiden paljastamista niille, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet. Spoilaaminen voi olla tahatonta tai tahallista. "Ai, olet lukemassa dekkaria X? Se on tosi hyvä, varsinkin kun selviää että murhaaja on henkilö Y."

Spoilausherkkyys toki vaihtelee ihmisen, tilanteen ja taideteoksen mukaan. Minulle on jäänyt mieleen erään blogin keskustelu. Kommentoijan mielestä oli epäreilua, kun blogijutusta kävi ilmi, että Anna ja Gilbert päätyvät yhteen L.M. Montgomeryn Anna-sarjassa. Minusta taas tämä on saman tason paljastus kuin vaikka se, että Aino hukuttautuu Kalevalassa - siis osa kirjallista yleissivistystä ja aivan sallittu keskusteluaihe, kun puhutaan kirjallisuudesta.

Miten sitten voi spoilata itseään? Agatha Christien kohdalla ainakin niin, että käy lukemassa kirjan juoniselostuksen Wikipediasta. Siitä voi olla hyviä ja huonoja seurauksia. Muistan joskus viime talvena lueskelleeni Nulla dies sine legendon juttua The Murder of Roger Ackroyd -klassikkodekkarista. Jutussa viitataan kirjan klassikkostatukseen: tämä vuonna 1926 ilmestynyt dekkari rikkoo erästä salapoliisiromaanin perussääntöä. Kirja oli Christien neljäs teos ja siitä tuli hänen läpimurtoromaaninsa.

Minua uteloitti niin mahdottomasti tätä asia, että menin ja googletin kirjan ja kävin sitten lukemassa juoniselostuksen Wikipediasta. Huono puoli tässä oli se, että juoni selostetaan hyvin tarkasti, joten tuli semmoinen olo että kannattaako kirjaa enää lukea ollenkaan. Hyväksi puoleksi voi laskea sen, että pidän tätä jonkinlaisena sysäyksenä sille, että valitsin talvista äänikirjakokeiluani varten juuri Christien Kuolema Niilillä -dekkarin kuunneltavakseni.  Sen jälkeen olenkin jäänyt yllättävään Christie-koukkuun, ja nyt halusin lukea myös Roger Ackroydin. Ehdin jo lainata tämä englanninkielisenä äänikirjana, mutta se meni mönkään epäselvän lukijan vuoksi. Kirjan lukeminen alkukielellä houkutti siksikin, että halusin kokeilla, millaista Christien kieli on alkuperäisessä asussaan.

Lukukokemus oli monella tavalla yllättävä. Vaikka tiesinkin loppuratkaisun etukäteen, huomasin ahmivani kirjaa ja jännittäväni tapahtumia monessa kohdassa. Christie on niin taitava hämäämään lukijaa ja luomaan pieniä sivujuonia, että pähkäiltävää riitti. Idän pikajunan arvoituksen kuunneltuani mietin, millaisen kirjoitustekniikan arvoitusdekkari vaatii. Nyt pystyin tarkkailemaan hieman tätä tekniikkaa: missä kohdissa on vihjeitä loppuratkaisusta ja miten niitä voisi tulkita. Tosin rikoksen ratkaisija Hercule Poirot kepitti minut loogisessa päättelykyvyssä mennen tullen, hän kaivoi liki kaikkien henkilöhahmojen kaapeista sellaisia luurankoja etten osannut kuvitellakaan.

Kielellisesti kirja oli erittäin positiivinen yllätys. Christie-suomennoksissa on ollut nostalgisen ajan patinan lisäksi myös kömpelyyksiä tai virheellisyyksiä. Alkukielellä luettuani Roger Ackroyd oli todella virkistävää ja viehättävää englantia. Vaikka kirja on suoraviivainen, viljelevät monet henkilöhahmot kaikenlaisia yläluokkaisia knoppisanontoja, joten pientä kieliverryttelyäkin sai samalla.

Pieneen maalaiskylään sijoittuva tarina toi muutenkin mieleen jo mainitun L.M. Montgomeryn. Julkaisuajankohdan perusteella yhtäläisyys ei ole tavaton, sillä myös Montgomery julkaisi 1920-luvulla monta kirjaa. Yhteneväisyydet tulevat pienen, sosiaalisesti tarkkaan roolitetun kyläyhteisön kuvauksesta. On parempaa väkeä ja huonosti käyttäytyvää rahvasta, on aviomiehen tarpeessa olevia neitejä ja juoruilevaa palvelusväkeä, on kylän napamiehiä ja tiedonjanoisia vanhojapiikoja... Sävyissä on paljon samaa, vaikka Christien perimmäisenä tarkoituksena tuntuu olevan osoittaa, että meissä kaikissa on pimeä puoli, kun taas Montgomeryn kirjoissa pimeys ja pahuus häilyvät taka-alalla ja sivuosassa, eivät keskiössä.

Kuten aiemminkin on todettu, kulissien kumoaminen lienee yksi Christien kirjojen vetovoimatekijöistä. Säädylliset kunnon ihmiset joutuvat murhatutkimusten edetessä tunnustamaan Poirot'lle kaikenlaisia isoja ja pieniä rikkomuksiaan.

Alkukielisyyden viehätyksestä huolimatta taidan toistaiseksi panostaa Christien kanssa äänikirjoihin, sillä paperikirjan parissa jäin niin helposti koukkuun, että arkiaskareet meinasivat jo kärsiä, kun piti paahtaa kirjaa kiihkolla eteenpäin. :) Tarpeeksi hyvä kirja on siis hyvä lukukokemus, vaikka juonen olisikin mennyt itseltään spoilaamaan.

20 kommenttia:

  1. Kivaa että luit tämän! On ehdottomasti dekkariklassikko. Minustakin Christien viehätys on osittain luokkien ja muiden stereotypioiden kanssa tyylittelyssä. Tosin näiden kirjojen ironinen sävy on uskoakseni enemmän ajan patianaa kuin alkuperäistä; paikka paikoin tosin on pakko epäillä kirjailijan tahallaan vedettävän... :-)

    Heh, tästä tuleekin mieleen, että olen juuri ostanut teepaidan, jonka kuvituksena on leffaspoilereita... ehkä en varmuuden vuoksi laita sitä bloggaajapiknikkiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskan kuuloinen paita! Käytä vaan. :)

      Poista
  2. Tämä pitäisikin joskus lukea uudestaan. Luin tämän joskus nuorena ja herkkänä, ja olin kai hiukan loukkaantunut loppuratkaisusta, koska kirjasta jäi hiukan halju jälkimaku :) Toinen Christie, jonka muistan ottaneeni henkilökohtaisena loukkauksena, on ollut Väärän vänkyrä talo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kuulostaa hyvältä! Varmaan aika tyypillinen nuoren lukijan reaktio - kirjailijalta odottaa "sääntöjen noudattamista". Täytyypä panna Väärän vänkyrä talo mieleen.

      Poista
  3. Roger Ackroydista on vähän vaikea puhua tuon spoilausongelman vuoksi, se on klassikko ja uranuurtaja juuri sen vuoksi että se rikkoo yhtä "ei noin saa tehdä" sääntöä (ja juu, Väärän vänkyrä talo rikkoo toista, ja Idän pikajunan arvoitus kolmatta...)
    Mutta Christieissä on viehätystä myös silloin kun sen loppuratkaisun tuntee, koska voi keskittyä siihen miten ne kirjat on rakennettu, missä annetaan ratkaisevia vihjeitä ja missä taas johdatetaan harhaan...ja ovat tosiaan nautittavia alkukielellä, suhteellisen yksinkertaista kieltä mutta mukana vilkkuu kaikenlaisia hauskoja fraaseja.

    Ja tästä on ollutkin jo puhetta, että minä nautin paljon tuollaisista yhteisöjen sosiaalisiin rooleihin keskittyvistä kirjoista, ja britit ja japanilaiset kirjailijat ovat ansiokkaasti tarjonneet tätä alaa...Montgomerya pitäisi varmaan kokeilla joskus myös, joitain tyttökirjoja on vuosien varrella tullut luettua mutta Annat, Rillat yms ovat jääneet toistaiseksi väliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, mainiota jos innostut Montgomerysta. Aloittelijalle voisin neuvoa aloittamaan Annan sijaan Runotyttö-sarjasta, ihan vaan siksi että se on lyhyempi ja varsinkin sarjan ensimmäinen osa on Montgomeryn onnistuneimpia kirjoja. Sarja on myös hieno kirjailijaksi kasvamisen kuvaus.

      Yksittäisistä teoksista suosittelen erityisesti A Tangled Web -kirjaa. Se ilmestyy VIHDOIN suomeksikin syksyllä, Minerva julkaisee sen nimellä Perinnönjakajat.

      Poista
    2. Uusi uskollinen lukijasi pahoittelee järjettömän pitkää kommenttiaan jo etukäteen! Täältä pesee:

      Mukavaa lukea onnistuneista sukelluksistasi Christien maailmaan. Näköjään kehotan jokaisessa blogiisi kirjoittamassani kommentissa lukemaan englanninkieliset kirjat alkukielellä, mutta Agathan kohdalla asialla on mielestäni erityistä merkitystä:

      Hänellä on ollut äärimmäisen tarkka korva englannin vivahteille, ja dialogi luo tarkkaa, hirtehishumoristista kuvaa luokkayhteiskunnasta, jolle meillä ei löydy kielellisiä tai muitakaan vastineita. Suomennetut Christiet vaikuttavat jotenkin tyhmemmiltä kuin alkukieliset.

      Olen lukenut ensimmäisen christieni noin yhdeksänvuotiaana (televisiossa pyöri hurmaavia filmatisointeja Tommy&Tuppene-tarinoista ja muista 20-luvun "trillereistä", joiden innostamana neuvottelin äidiltäni luvan alkaa lukea dekkareita...). Ensimmäinen askeleeni oli Murha maalaiskylässä, ja sen jälkeen olen lukenut koko tuotannon useita kertoja läpi.

      Nykyisin minulla on hyllyssäni romaaneista valtaosa alkukielisinä pokkareina - kiitos Laterna Magica -divarin 1 ja 2 euron kesäpöydän kymmenisen vuotta sitten... Nuorena en jostain syystä saanut luettua Idän pikajunaa, mutta ihastuin siihen Svedbergin äänikirjana - 1980-luvulla lainaamassani kirjaston paketissa oli muistaakseni kahdeksan c-kasettia.

      Uskaltaudun siis antamaan muutamia vinkkejä Christie-harrastuksen syventämiseen:

      Huomioi tuotannon huima ajallinen kaari: Agatha alkoi punoa Stylesin tapausta ensimmäisen maailmansodan aikana. Toisaalta Poirot seikkailee vielä 70-luvunkin maailmassa. Tuotantoon mahtuu ymmärrettävästi huippuaikoja että heikkoja hetkiä - Christien julkaisuvauhtihan oli huima, "A Christie for Christmas" vuosittain, parhaimpina aikoina novellikokoelma, näytelmä ja muutama jatkokertomus päälle.

      Poirot'lla ja Marplella on minusta omat parhaat hetkensä: Poirot'n kultakausi maailmansotien välisen ajan yläluokan parissa, Marple taas ikuisella 30-40-luvulla ikuisessa maalaiskylässä. (Sodan aikana kirjoitetut Poirot't ovat vielä henkisesti 30-lukua.)

      Itse tykkään lukea tuotantoa aikakausi, etsivä ja teema kerrallaan: Poirot'n "matkaromaanit" (Niili, Mesopotamia, Pikajuna jne.), varhaiset Poirot ja Hastings -tarinat (suosikkina Vaarallinen talo), 20-luvun iloiset agenttijutut, jne. Juonten lisäksi voi tarkkailla, miten henkilökuvaukset syvenevät, miten asenteet muuttuvat, miten kartanoelämää viettävä aristokratia menettää merkitystään ja elämäntapansa.

      Aiemman postauksessa puhuit Poirot'n seksuaalisuudesta - minua viehättää Christien romaaneissa juuri hahmojen monitulkintaisuus, Hercule ja muutama muu (kannattaa tutustua seurapiirieläin, esteetikko, herra Satterthwaiteen) voi olla aseksuaali, naisista kiinnostunut parantumaton romantikko, tai homoseksuaali. On myös mielenkiintoista, miten yleisiä ylemmissä yhteiskuntakerroksissa ovat yhdessä asuvat naisparit.

      Pidättyväisyys seksuaalisuuden suhteen oli muuten vanhanaikaista jo Agathan kirjoittaessa! Minustakin Christietä voi lukea positiivisen feministisessä valossa, hänellä on paljon voimakkaita ja rohkeita naisia, seurapiiritytöistä ikäneitoihin.

      Toki romaaneista löytää aikakautensa ikävimpiäkin asenteita - voi tarkkailla eroja esim.muiden henkilöiden suhtautumisessa juutalaisiin ennen ja jälkeen 30-luvun lopun...

      Suosittelen myös todella lämpimästi Christien omaelämäkertaa. Vanha hyvä aikani julkaistiin 120-vuotisjuhlan kunniaksi uudestaan. Siinä kirjailija valottaa työskentelytapaansa, ja kertoo hurmaavan humoristisesti viktoriaanisesta lapsuudestaan, matkoistaan yksin, kaivauksista lähi-idässä arkkitehtimiehensä kanssa, jne.

      Jos ja kun 1900-luvun alkupuolen brittimiljöön kuvaus kiehtoo, suosittelen vielä tarttumaan Evelyn Waugh'n (Mennyt maailma, ja kaikki muut) ja P.G. Wodehousen teoksiin – Christiekin matki Jeeves ja Wooster -komiikkaa. Myös Nancy Mitfordin romaanit, ja koko Mitfordin aatelissisarusparvea kuvaavat kirjat ovat ehdotonta luettavaa aikakauden ystäville.

      Poista
    3. Vau miten pitkä kommentti! Kiitos lukusuosituksistasi ja Christien lukuvinkeistä. Kausittain lukeminen voisikin olla hyvä veto!

      Wodehousea olen joskus lukenut, ihanan Jeeves-tv-sarjan vuoksi tietenkin.

      Minustakin Christiellä on paljon hyviä naishahmoja!

      Poista
  4. Christie on kummallisen koukuttava. Olen lukenut varmaan kaiken suomennetun tuotannon ainakin kertaalleen teini-iässä, osan pariinkin kertaan, ja katsonut kaikki Marplet ja Poirotit, uusinnatkin, telkasta. Silti olen nyt innoissani kuunnellut niistä tehtyjä äänikirjaversioita, viimeksi mainion Seitin. Klassikkoainesta, selkeästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Christie on jo klassikko, ei vain ainesta. :)

      Poista
  5. Minä olen lukenut vain muutaman Christien ja pitänyt kyllä niistä valtavan paljon, mutta niin vain se on jäänyt uudemman sukupolven tuotannon jalkoihin minulla. Nyt on tullut pitkästä aikaa kaipuu näihin kunnon perinteisiin dekkareihin, eli olisi hyvä syy nyt kesällä tarttua johonkin Christien kirjaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitähän onneksi riittää! Tälläkin luku- ja kuuntelutahdilla koko tuotannon läpikäyminen veisi vuosia...

      Poista
  6. Niin minä vaan tuosta tahattomasta spoilaamisesta mietin tässä ekstemporéena että olisikohan se haitallisempaa elokuvien kuin kirjojen osalta? Elokuvat ovat sellaisia hetken lapsia, niin että niissä pääpaino saattaa katselijalla asettua useissa tapauksissa enemmän siihen loppuratkaisuun, kun taas kirjan kanssa voi lueskelijalta mennä pitempikin aika ja kirja yleensä sisältää monipolvisempaa teeman käsittelyä, joten loppuratkaisun odottaminen saattaa jopa peittää alleen kohtia, joita lukijan olisi jännä pohtia enempikin? En silti tarkoita että kirjojen loppuratkaisut voisi huoleti paljastaa, varsinkaan dekkareihin sellainen ei yleensä taitaisi sopia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kyllä olla! Tosin minusta ainakin toimintaelokuvat perustuvat niin ennalta-arvattaviin kaavoihin, että niissä ei kyllä paljon spoilattavaa ole, kun juonet arvaa etukäteen...

      Poista
  7. Roger Ackroydin murhassa juuri tuo "sääntöjä rikkova" ratkaisu on hieno. Yleensä dekkareiden murhaajaa ei muista jonkun ajan kuluttua, mutta tämän kirjan murhaajan kyllä muistaa.

    Luin myös kirjoituksesi Minervan kopioinnista. Toivottavasti juttu päättyy kannaltasi onnellisesti.

    VastaaPoista
  8. Mikael28.6.12

    Ensimmäistä kertaa vierailen blogissasi. Kiitos erittäin tarkkanäköisistä arvioistasi, joista paistaa paitsi lukeneisuutesi myös harjaantunut käsityksesi hyvästä kirjoittamisesta, kirjallisuudesta halki lajityyppien. Ymmärrät Arto Salmisen ja toisaalta Agatha Christien poikkeukselliset avut. Sinulle on kehittynyt Hemingwayn kuvaama paskasuodatin, joka on jokaisella hyvällä kirjailijalla, näköjään myös kriitikolla/blogaajalla. Onneksi olkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Kauniit sanasi menevät kyllä ehdottomasti blogipalautteiden kärkeen!

      Enpä nyt muista mitä Hemingway tuolla paskasuodattimella tarkoitti, mutta kuulostaa osuvalta - taidanpa tarkistaa termin googlella. :)

      Poista
  9. Mikael29.6.12

    Enpä tiedä löytyykö Googlesta tuolla hakusanalla, mutta Hemingway on todennut kutakuinkin noin Larry W. Phillipsin toimittamassa mainiossa teoksessa Ernest Hemingway on writing. Se on koottu Hemingwayn ajatuksista kirjoittamisesta. Lähteinä kirjeet, kirjat, haastattelut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeaksi hakusanaksi osoittautui shit detector. Proverbia.net -sivustolla Hemingwayta siteerataan näin:

      "The most essential gift for a good writer is a built-in, shock-proof, shit detector. This is the writer's radar and all great writers have had it."

      Poista