Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Kuva: Otava.

Syksyllä ilmestyy Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan uusi osa: Hietakehto. Minulle ja monelle muullekin Kähkös-fanille kirja on varmasti syksyn odotetuimpia. Joten kesällä on aikaa lukea sarjan lukemattomat osat, minulla oli jäljellä avausosa Mustat morsiamet ja kakkososa Rautayöt, ja näistä ensin luettavaksi valikoitui Rautayöt ihan vaan sillä perusteella, että se oli kirjaston hyllyssä paikalla ja Mustat morsiamet ei. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002.

Kun lukee sarjaa ensin keskeltä loppuun ja sitten keskeltä alkuun, saa vinkeitä kiksejä kronologian suhteen, vaikka yleensä toki minäkin luen sarjat alusta loppun. Mutta nyt tiedän jo aika paljon mitä Annan ja muun Tuomen perheen ja lähipiirin elämään kuuluu, joten oli jännä matkustaa ajassa taaksepäin. Suurin yllätykseni oli, että suosikikseni noussut Tiihosen Juho ei ollut vielä minkäänlaisessa roolissa Rautaöissä. Pihan pikkupoikalauma on vielä nimiä vailla, mutta arvaan silti, kuka on Juho: se natiainen, joka unohtuu lukemaan sanomalehdestä sotauutisia kun muut ryntäävät jo leikkeihin, ja tavaa huolellisesti vaikeatkin sanat, kuten Tunkerkuen ja klassillisen neliömuodostelman.

Eletään välirauhan kesää, mutta rauha ei kuopiolaisista tunnu rauhalta. Enteillään uutta sotaa, kotimaassa poliittiset levottomuudet kuohuttavat mieliä. Annan mies Lassi ei ole talvisodasta palattuaan muuta tehnyt kuin maannut vintillä puhumattomana, ja Anna saa kälynsä Hildan kanssa hoitaa höperehtivän anopin ja puhumaan ja kävelemään opettelevat kaksoset Oton ja Liljan.

Ilmankos kirjan näkökulma keskittyykin kodin seinien sisään ja pihapiiriin. Uimarannalla ja torilla sentään käydään kerran pari. Anna on sidottu kotiin muita hoivaamaan, mutta muistoissa, mielissä ja keskusteluissa kirjan hahmot lentävät ajassa ja paikassa kauas. Pidän myös siitä, kuinka Kähkönen maustaa lähihistorian kuvausta pikku ripauksella maagista realismia.

Jos kirjallisuus on laajassa mittakaavassa ihmiskunnan kollektiivista tajuntaa, niin Kähkösen Kuopio-sarja tuntuu minusta entistä enemmän jonkinlaiselta itäsuomalaiselta kollektiiviselta tajunnalta. Tunsin lukiessa jonkinlaista haikeutta, koska kirjan maailma on samaan aikaan tuttu ja etäinen. En ole ikinä itse elänyt elämää, jossa pelätään pommituksia, keitetään puuhellalla korviketta ja suojataan kallisarvoinen perunasato hallalta sanomalehtitötteröillä, silti kirjan maailma ja kieli tuntuu tutulta ja todelta. Onhan minulla sukujuuria Savossa ja kirjassa elävästi ja kauniisti käytetty kieli soi korvissani. Rautayöt tuntuu tärkeältä kirjalta.

Kähkönen kuvaa myös todella hienosti kuopiolaista ruohonjuuritason kommunismia, avaa tämänkin historian osasen näkyväksi ja eläväksi. Anna on epäpoliittinen, mutta Lassi on istunut Tammisaaren vankilassa kommunismin vuoksi ja Lassin veljet ovat paenneet Neuvostoliittoon parempaa elämää etsimään. Tosin Tuomen perheessä ollaan jo tajuttu, että ei rajan takana elämä paremmaksi tainnut muuttua... Pitänee lisätä henkiselle lukulistalle myös Kähkösen tietokirja Vihan ja rakkauden liekit.

Eipä Kuopio-sarjaa voi kuin suositella. Kieli on todella kaunista ja monipuolista, muttei makeilevaa. Vaikka sarja sijoittuu sotavuosiin, kuvaa se naisten, lasten ja vanhusten arkea. Arjen vahvasta läsnäolosta huolimatta kirjoissa on lyyrisyyttä, joka vie lukukokemuksen jonnekin kauas polttopuiden ja perunankuorimisen tuolle puolen.

Ja JOS ymmärtämätön Finlandia-raati ei ota Hietakehtoa ehdolle, niin onneksi on Blogistanian Finlandia, jossa vääryydet voidaan korjata. On aika uskaliasta povailla kirjan menestystä ennen kuin se on edes ilmestynyt, mutta minun on vaikea kuvitella, että rimaa korkealla pitävä Kähkönen jotenkin sössisi hienon sarjansa uusimman osan. Vaikka en haluakaan kohtuuttomia ennakko-odotuksia itselleni ladata, niin ehkäpä Hietakehdon kohdalla on lupa odottaa hyvää!

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla 
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät 
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä