Kiinnostus V.C. Andrewsin lukemiseen heräsi Hömpän helmistä, jossa Andrewsia sivuttiin tämän keskustelun kommenttiosiossa. Perustietoa Andrewsista saa Guardianin jutusta, johon linkkaan myös tuolla kommenteissa. Muistini tuntuu pettävän, sillä olin aivan varma että Hömpän helmissä on julkaistu myös oma juttunsa V.C. Andrewsista, mutta ilmeisesti näin ei ollut, kun google-haullakaan sellaista ei löytynyt. Päällisin puolin tuttuja nämä kirjat silti ovat, sillä vaikka en itse näitä ole lukenutkaan ennen, muistan että nämä olivat minun kouluvuosinani erittäin suosittua luettavaa tyttöjen keskuudessa. Näköjään ensimmäinen suomennos Pimeyden kukat on julkaistu vuonna 1986, ja sen jälkeen uusi Andrews-suomennos ilmestyi joka vuosi, joten ei ihme että tuolloin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa meidän luokkalaiset lukivat näitä paljon.
Vaikka itse asiassa tämä Pimeyden vangit ei suinkaan ole V.C. Andrewsin kirjoittama, vaan V.C. Andrews Trademarkin kirjoittama. Jossakin vaiheessa kirjailija kuolla kupsahti, ja hänen perikuntansa päätti ettei hyvää ja tuottavaa kirjailijanuraa pidä moisen pikkuseikan takia keskeyttää. Perikunta valitsi haamukirjoittajan (tai kirjoittajia?) ja niinpä tällä V.C. Andrews (tm) merkillä on julkaistu kirjoja vaikka kuinka paljon. Minun täytyy etsiä kirjastosta tuo Andrewsin esikoisteos Pimeyden kukat, sillä näköjään tämä Pimeyden vangit oli vain tämän haamukirjailijan tehtailema halpakopio. Niinpä en voi sen perusteella vielä sanoa oikean Andrewsin tyylistä juuta enkä jaata.
Kirjana tämä oli hirveintä roskaa, mitä olen aikoihin lukenut. :) Tosin kirja tuli luettua loppuun varsin sutjakasti, joten kyllä siinä vetovoimaa silti oli, kun ei kesken jäänyt. Kirjassa yhdistyy melodraama, romanttinen viihde, "historiallisuus", ja perverssi kauhistelu. Kirja olevinaan sijoittuu Yhdysvaltain vanhan ajan Etelävaltoihin. Sieltä tuo "historiallisuus" tuleekin, sillä minkäänlaista realismia tai aidon ajankuvan luomista tässä ei tavoitella, vaan miljöö on pelkkä kulissi. Etelän tunnelmaa tavoitellaan lähinnä niin, että sinne tänne on ripoteltu sivuhenkilöiden nimiksi Tuulen viemän hahmojen nimiä, kuten Calvert, Wilkes ja jopa O'Harakin. Päähenkilönä on Lillian, suloinen kultakutrinen pikkutyttö, jonka kasvua kirjassa seurataan. Lapsuuskuvauksiin on haettu jotain etäisesti samaa kuin L.M. Montgomeryn kirjoissa, vaikka onkin lähes pyhäinhäväistys mainita Montgomery samassa yhteydessä kuin tämä kirja.
Lillianin elämä tuntuu olevan pelkkiä vastoinkäymisiä, ja loppujen lopuksi lukijaa alkaa jo melkein huvittaa se, kuinka paljon toinen toistaan hirveämpiä kamaluuksia hänen kohtalokseen keksitään. Ensinnäkin isosisko Emily on ilkeä kiusaaja. Emily on ruma, luiseva ja kiihkouskovainen, siis täysin mustavalkoisen paha hahmo. Isä on välinpitämätön, äiti rakastava, pikkusisko Eugenia sairaalloinen mutta suloinen. Emily paljastaa Lillianille, ettei tämä olekaan perheen oikea tytär, vaan hänen äitinsä kuoli synnytyksessä ja Lillianin äidikseen luulema nainen onkin vain hänen oikean äitinsä sisko. Eugenia kuolee, äiti sekoaa, naapurin poika Niles rakastuu Lillianiin ja kuolee. Alkuperäisen Andrewsin tavaramerkkinä tuntuu olleen jonkinlaisten insestisuhteiden sekoittaminen tähän kauhuromantiikkaan, ja sellaista tässäkin tapahtuu: kasvatusisä raiskaa Lillianin ja hän synnyttää lapsen.
Lopulta ilkeä uhkapeluri menee naimisiin Lillianin kanssa ja hän muuttaa pois. Kirja loppuu jokseenkin lässähtäen ja päämäärättömästi, ainut ihmetyksen aihe on, että miksi ihmeessä Lillian ei häipynyt sukutilaltaan jo silloin, kun kaikki vastoinkäymiset alkoivat.
Henkilöt ovat hyvin mustavalkoisia, Lillianin itsensä tunne-elämää kuvataan hyvin ulkokohtaisesti, ja kirjan tärkeimmät päämäärät tuntuvat olevan lähinnä Lillianin uhkeiden, varhain kehittyvien muotojen kuvailu sekä hänen "pahojen aavistustensa" ja kovan onnensa lietsominen. Kuten alussa sanoinkin, melkoista roskaa. Mutta sen verran kiehtovaa roskaa kuitenkin, että jokin ihan oikean V.C. Andrewsin kirjoittamista kirjoista pitää kyllä joskus vielä lukea.
Tekstit
Mä luin V. C. Andrewsin kirjoja aika paljonkin joskus yläasteikäisenä. Mieleeni on jäänyt päällimmäisenä juuri nuo insestijutut, joita oli oikeastaan joka kirjassa. Päähenkilönä oli yleensä nuori tyttö ja sisko ja veli, jotka lukittiin jonnekin vintille tai joutuivat hirviömäisen sukulaisen kasvattamiksi ja jossain vaiheessa löysivät seksuaalisuutensa. Hirveästi kärsittiin ja sitten jossain vaiheessa rikastuttiin mutta kärsittiin ehkä vielä lisää.
VastaaPoistaSiis tuossa piti lukea "...nuori tyttö TAI sisko ja veli".
VastaaPoistaMä muistan myös noista V.C. Andrewsin kirjoista parhaiten ne insestijutut ja ihan kummalliset perhesalaisuudet, joita joka kirjassa on; sedät paljastuu isiksi ja sisko paljastuu äidiksi tms. Lisäksi ne tytöt rakastuu aina johonkin serkkuunsa. Mut ne henkilöt on tosiaan todella mustavalkoisia eikä kenestäkään oikein voi pitää, ei edes siitä päähenkilöstä, kun sekin on jotenkin niin ärsyttävä nahjus.
VastaaPoistaMikähän siinä on, että tuo käsiminen on olevinaan niin suunnattoman nautinnollista? Catherine Cooksonin kaikki kirjat on suomennettu ja menevät hyvin kaupaksi, ja kaikkien sankarittaret kärsivät, kärsivät ja kärsivät. Poikkeus (ja ainoa Cookson, johon olen mieltynyt) on "Yöperhonen", jonka sankaritar on hyvinkin topakka nainen ja nai hilpeästi säätynsä alapuolelta sen sijaan että olisi alaluokan tyttö, jota kaikki luokat yksimielisesti raiskaavat ja kiduttavat. Jotakin outoa noissa englantilaisissa; Barbara Cartland - kaikkea sitä onkin tullut luettua - hankki sankarittarensa aina ruoskituiksi.
VastaaPoistaErittäin hyviä huomioita! Olisikohan tällä jotain tekemistä sen kanssa, että nämä Andrewsit, Cooksonit, Cartlandit kirjoittivat aikana, jolloin naisen avoin seksuaalisuus oli vielä paheksuttua. Niinpä kirjoissa naisen nautintoa piti ilmaista käänteisen kautta: laitetaan sankaritar oikein kärsimään ja miehet kähmimään, kourimaan, raiskaamaan ja pakottamaan, silloin nainen saa seksiä. Näin nainen ei tahallaan ja tietoisesti hankkiudu mihinkään panohommiin (hyh hyh!) vaan hän saa seksikokemuksensa jonkun toisen aloitteesta. Lihan värinää ja eroottista kuohuntaa kirjoihin saatiin tätä kautta paljon.
VastaaPoistaTätä puoltaisi sekin että tämä "chick lit", jossa naisen romansseja kuvataan myönteisessä valossa, huumoria on paljon ja nainenkin voi olla seksuaalisesti aloitteellinen hyvillä mielin, on niin myöhäistä perua, vasta 1990-luvulla syntynyttä.
Saisi joku hyvä kirjallisuudentutkija tehdä tästä aiheesta jonkun valaisevan tutkimuksen meille lukijoille. :)