Venla Hiidensalo: Mediahuora

Kuva: Otava.

Venla Hiidensalon Mediahuora tupsahti postiluukusta PEKKin jäsenkirjana samoihin aikoihin kun olin ehtinyt lukea Hesarista kirjan arvion. Kirja kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Hesari kirjaa erityisemmin ylistänytkään. Mediahuoran on ehtinyt lukea myös Jenni, joka ei myöskään varauksettomasti ihastunut. Muuallakin silmiin on osunut negatiivista palautetta kirjasta, lukekaa vaikka tämä Sami Lotilan blogikirjoitus Markkinointi & Mainonnan sivuilla. Aiheeseen laajemmin liittyy myös Aamuvirkku yksisarvisen kirjoitus "Suomesta puuttuu nuorten aikuisten journalismi".

Sinänsä en ihmettele nihkeitä kommentteja, sillä kirjassa on paljon sellaista, joka varmasti ärsyttää monia ihmisiä. Samaan hengenvetoon voin kumminkin sanoa, että minuun kirja osui. Takakannessa luonnehditaan Hiidensalon tyyliä mustaksi huumoriksi, ja tämän allekirjoitan. Kirja oli myös melkoisen vetävä, tämän parissa kävi niin, että lukemista ei olisi malttanut jättää kesken, vaan huomasin lukevani "vielä pari sivua" vaikka olisi pitänyt vaikkapa ruveta nukkumaan. Monin paikoin nauraa röhötin ääneen.

Arvelen kirjan toimineen minulle eräänlaisena "naistenlehtiterapiana". Kuten olen eri yhteyksissä kertonut, olen ahkera naistenlehtien lukija. Tilaan tai olen tilannut eri lehtiä, ja kampaajalla tai odotushuoneissa luen tai silmäilen kaikki käsiin osuvat naistenlehdet. Minulle kelpaa kaikki, vaikka kanneton ET-lehti kolmen vuoden takaa.

Kuitenkin aika ajoin ärryn naistenlehtien parissa, jos olen nauttinut niitä liikaa putkeen. Tuntuu siltä, että eri ihmisistä väännetään haastattelut melkein puolipakolla samaan kaavaan. Juuri tähän Hiidensalo tarttuu päähenkilönsä, toimittaja Maria Vartiaisen kautta. Maria on freelancer, joka avustaa Lehti-nimistä sanomalehteä ja Olen Nainen -naistenlehteä. Hän käy haastattelemassa iskelmätähden leskeä, narkkarin morsianta, julkisuuskuvansa kaunistamista haluavaa miespoliitikkoa ja vaikka keitä. Maria näkee todellisuuden, mutta lopputuloksena olevissa artikkeleissa ei tunnu kovin usein olevan yhteistä tositapahtumien kanssa. Ja jos Maria ei itse kirjoita juttujaan ennalta-arvattavaan kaavaan, viimeistään toimituspäällikkö Jorma Tikka editoi jutut uuteen uskoon.

No entä sitten? Akkojen hömpötystähän nämä ihmissuhdehaastattelut ovat, harmitonta kevyttä viihdettä, vai mitä? Mielestäni eivät. Uskon, että poliittisen propagandan lailla media muokkaa yleisönsä mieltä, minunkin. Nykyään osaan kiinnittää huomiota juttujen rakenteisiin ja kaavoihin, mutta muistan, että nuorempana tiettyjen juttujen lukeminen herätti usein epämääräistä syyllisyyttä ja muutoksen kaipuuta. Joskus kyse oli pienistä asioista, joskus isommista.   

Pinkin pinnallisuuden alla Hiidensalo käy käsiksi isoihin asioihin. Kirjassa viitataan muun muassa freelancerien avustajasopimuksiin. Tosielämän tilanteesta suosittelen luettavaksi valokuvaaja Kari Kuukan blogikirjoitusta kommentteineen. Lisäksi Hiidensalo peilaa journalismin suurten linjojen muuttumista. Jos uutisoinnissa kaivellaan yhä enemmän yksilön sielunelämää, jääkö tilaa yhteiskunnallisten, isojen linjojen kuvaamiselle? Miten ihmiset enää edes mieltävät "yhteiskunnan", jos kaikki kuvataan tapahtuvaksi yksilön henkilökohtaisina valintoina, ja vieläpä sellaisina valintoina, jotka perustuvat tunteisiin?

Ja nimenomaan tunteita Maria toimituspäällikön piiskaamana jahtaa. Poliitikoissa ei kiinnosta heidän harjoittamansa politiikka, vaan heidän perhesuhteensa, seksiskandaalinsa ja rakastumisensa. Vanhustenhoidossa ei kiinnosta vanhusten hoidon taso, vaan hoitokodin teknologia, jotta teknologiayritykset ostaisivat mainostilaa. Eikä toimittajankaan aina tarvitse edes "toimittaa" mitään, riittää kunhan vuodattaa omia henkilökohtaisia tunteitaan tietokoneen näytölle.

Marian omaan perheeseen kuuluu 12-vuotias Perttu-poika. Joidenkin mielestä Perttu-kuvaukset olivat turhaa rönsyilyä lehtityöhön verrattuna, mutta minusta Marian suhde Perttuun oli kiinnostava, koska se oli niin pimeä. Maria on ikään kuin ulkoistanut äitiyden itsensä ulkopuolelle. Kun hän puhuu Pertulle, hän puhuu Äidistä kursiivilla. "- Äiti yrittää olla hyvä ihminen, ja siksi Äiti on väsynyt", Maria vastasi tietäen itsekin kuulostavansa epäuskottavalta."

Mielestäni Mariaa voi pitää epäluotettavana kertojana. Samalla kun hän kaivelee haastateltaviensa tunne-elämää, ei hän kerro oman arkielämänsä tunteista juuri mitään. Välillä lukijalle heitellään yksityiskohtia, joiden perusteella voi arvella, että kaikki ei Marian elämässä ole ihan siten, kuin hän itse kuvailee. Mariaa itseään huolestuttavat oudot naurukohtaukset. Välillä hänelle käy niin, että ihan tavallisissa, vakavaa otetta vaativissa tilanteissa hän puhkeaa hallitsemattomaan röhönauruun, joka hämmentää läsnäolijoita ja häntä itseään.

Hiidensalo sivaltaa aika monia ajankohtaisia ilmiöitä, vaikea sanoa, kuinka moni niistä avautuisi lukijalle esimerkiksi kymmenen vuoden päästä. Sitä suuremmalla syyllä suosittelen kirjan lukemista nyt tuoreeltaan, siitä tunnistaa taatusti monia juttuja, vaikka vilkaisisi lehdistä vain otsikot kaupan kassajonossa. Mediahuorasta löytyy muutamia todella hervottomia näennäislehtijuttuja. Hirnuin muun muassa vankilaretriittikuvaukselle ja uutiselle aivoleikkauksesta, jolla voi hoitaa tehokkaasti kuntoon masennuksen tai liiallisen sisäänpäinkääntyneisyyden. Marian juttu uusperheen arjesta oli itkettävän naurattava, sillä haastattelutilanteessa Maria saa kaikkea muuta kuin idealistisen käsityksen haastateltavansa arjesta, mutta siitä huolimatta uusperhejuttu painetaan sokeroidun herttaiseen muotoon. Ja juuri samankaltaisia juttuja olen lukenut lukemattomat määrät eri lehdistä.

Aika osuva oli myös kuvaus Mariasta haastattelemassa Ulpukkaa, narsistin uhria:

"Ulpukka odotti Mariaa jo tavaratalon ravintolassa valkoviinilasi edessään. Ulpukka oli narsistin uhri. Hän oli perustanut vertaistukiyhdistyksen ja kirjoittanut oppaan kohtalotovereilleen. Jorma Tikka oli pitänyt ideaa hyvänä. Siitä saisi aukeaman jutun naistenliitteeseen, joka oli jokavuotinen riesa. Naiset rakastivat juttuja narsistien uhreista, sillä jokainen nainen koki itsensä sellaiseksi. Tässä oli kerrankin teema, johon kaikki naiset jumppaohjaajista maastohousufeministeihin voisivat samastua.

- Et sitten tee siitä mitään masentuneen naisen muotokuvaa. Ei ole mitään rumempaa kuin masentunut nainen. Paitsi ehkä vallanhimoinen nainen."

Muutenkin Hiidensalo käyttää aika paljon tilaa kuvatessaan esimerkiksi sitä, miten miespuolisille mediajulkkiksille sataa naisilta huomiota, vaikka julkkis olisi esimerkiksi rikollinen. Ja jatkuva tunteiden repostelu saa todellakin kyytiä. Usein minua ärsyttää, jos kirjailija tunkee romaaniin liikaa omien mielipiteittensä tykitystä, mutta Mediahuoraan tämä jotenkin sopi. Todellisuutta on mukana runsaasti, mutta ylilyövä huumori pitää kokonaisuuden kuitenkin kaunokirjallisuuden puolella. Esimerkiksi nimien suhteen Hiidensalo lyö reippaasti läskiksi. Kansanedustajana toimii Aino Julma ja miesten seksuaalisesta haluttomuudesta kirjoittaa runoja Markku Kanki.

Vähän tiivistämisen varaa Mediahuorassa olisi kuitenkin ollut. Jossain vaiheessa tuli mieleen Kritiikin päivässä kuultu arvelu, että kirjat ovat muuttuneet paksummiksi samaan aikaan kun tekstinkäsittely on muuttunut helpommaksi. Kielellisesti Mediahuora ei ollut mitenkään erityisen "kaunokirjallinen", mutta eipä se tässä tyylilajissa ole mikään välttämättömyys. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin minulle hyvä, hauska, pureva ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Suosittelen.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Paskateoria
Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 5 - On to Genesis