Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Kuva: Myllylahti.

Pitää ensimmäiseksi todeta, että tästä jutusta on objektiivisuus kaukana. Paitsi että olen fanittanut Hilkka Ravilon kirjoja jo vuosikausia, olen myös tavannut kirjailijan ja tehnyt haastattelun (Etelä-Saimaa julkaisi haastattelun vain paperilehdessä, harmi) sekä ollut kirjeenvaihdossa kirjailijan kanssa. Joten tämä on taatusti subjektiivista tekstiä.

Nimeltään Eerika on Ravilon yhdeksäs teos. Kirjan ovat ehtineet lukea myös Jori ja Booksy. Kirja pitää sisällään monia aiheita, ja luulenpa, että eri lukijat saattavat nimetä pääteemaksi hyvinkin eri asioita. Jori nosti esille naisen aseman yhteiskunnassa ja ihmisen itsemääräämisoikeuden, Booksy nimeää pienet kipeät kokemukset ja päivittäiseen elämiseen haudatut suuret tunteet. Minulle kenties päällimmäiseksi nousi esiin historian kaari - kuinka yhden ihmiselämän aikana maailma muuttuu moneen kertaan ja kuinka ihminen elää ikään kuin monta elämää yhden elämänsä aikana. Lisäksi voisin nostaa eräänlaiseksi teemalauseeksi kirjan lopussa olevan repliikin: "Ei totuuden kertominen ois oikein." Eerikan elämässä tämä pätee monta kertaa. Silti lukijan sympatiat ovat Eerikan puolella.

Eerika kasvaa sodanjälkeisessä Lapissa yksinäisen äidin tyttärenä. Koska Enni-äiti rakastui saksalaiseen Dieteriin ja koska sodassa kävi niin kuin kävi, joutuu Enni sodan jälkeen kyläyhteisönsä hylkäämäksi ja huorittelemaksi. Eerikalle tehdään selväksi pienestä pitäen, että hänkin on pelkkä "huoran nuorennus", koska hänen isänsä on saksalainen. Luossajoen kylässä eletään lestadiolaisen uskon hengessä, ja vaikka Enni ja naapurin Maija ovat lestadiolaisuudesta irrottautuneet, karkaa Eerika salaa seuroja katsomaan. Siitä ei hyvä seuraa.

Kirjan aikajana ulottuu 1940-luvulta 2000-luvulle. Eerika pääsee Lapista etelään, tekee töitä kotiapulaisena, menee naimisiin, kohtaa nuoruudenrakastettunsa. Hänen elämänsä kautta näkyy samalla Suomen muutos. Kuusikymppisenä Eerika joutuu itsekin ihmettelemään lapsuusmuistojensa ääressä historian kehityskulun nopeutta.

Tämäkin Ravilon kirja on alaotsikoltaan "rikosromaani". Ja kuten aiemminkin, rikoksia tässäkin tapahtuu, mutta mikään dekkari tämä ei ole. Eräs toisten elämää hankaloittava ihminen päästetään päiviltä, mutta kukaan ei jää kiinni. Itse asiassa tilanteen toisinto löytyy erään toisenkin kirjan hahmon elämästä... sattumaako? Tuskin. Ja totuus on aina tarinankertojan totuus...

Tiettyjä yhtäläisyyksiä aiempiin kirjoihin löytyy. Esikoisteoksessaan Kuin kansanlaulu Ravilo kuvasi kotiapulaisen työtä sotienjälkeisessä Suomessa, ja kotiapulaisena eli piikana Eerikakin työskentelee monta vuotta. Jotkut työpaikat ovat asiallisia, joissakin piika sai olla työssä kellon ympäri. Kuinkahan moni nykysuomalainen haluaisi muuttaa töihin toisen kotiin siten, että asumapaikkana olisi sänky keittiössä ja vapaa-aikaa olisi joka toinen sunnuntai ja keskiviikkoillat? Ei varmaan kukaan - mutta lieköhän Suomessakin jo "kotiapulaisia" länsieurooppalaiseen malliin, siis laittomia maahanmuuttajia, jotka pidetään töissä orjapalkalla ja maastakarkotuksella uhkailemalla?

Eerikaa ajaa eteenpäin myös tiedonjano, ja siitähän jokainen lukutoukka itsensä tunnistaa. Vaikkei Eerikan opinnot jäävät kansakouluun - ja sielläkin puhuminen oli "huoran nuorennukselta" kiellettyä - hän sivistää itseään lukemalla. Tässäkin taival on pitkä. Kun Eerika muuttaa Luossajoelta Tampereelle, kestää monta vuotta, ennen kuin hän edes oppii, missä kirjasto on. Aikuiselle Eerikalle lukeminen ja kirjastot ovat itsestään selvä osa elämää. Lukuharrastuksen kautta Eerika tuo mieleen Kylmien käsien Meerin.

Ehkäpä eniten kirjassa kihelmöi kuvaus siitä, miten lähimmätkin ihmissuhteet voivat olla etäisiä tai muuttua etäisiksi. Eerikan elämään mahtuu hylkäämisiä, ja tiettyjen ihmisten kohdalla musta muuttuu valkoiseksi tai toisinpäin. Silti Eerika ei rupea psykologisoimaan ihmissuhteitaan naistenlehdistä tutulla tavalla - ilmankos hän kirjassa mainitseekin inhoavansa naistenlehtiä. Vaikka ihmisten keskellä eletään, ei kaikista ihmisistä tarvitse pitää. Eerika luovii eteenpäin, vaikka omat läheisetkin saattavat muuttua joksikin aivan muuksi kuin ennen. Ja ehkäpä pieni pehmennys moneen aiempaan kirjaan on, että tähän mahtuu myös lämmin ja läheinen parisuhde mukaan.

Olen Myllylahden kustantamia kirjoja aika ajoin moitiskellut kustannustoimittamattomuuden puutteesta, joka on näkynyt pieninä rosoina, mutta nykyään Myllylahti on saanut uuden toimitusjohtajan - toivottavasti tämä näkyy myös kustannustoimittamiseen panostamisena. Ainakin voin yhtyä Jorin ja Booksyn mielipiteisiin, että Nimeltään Eerika on eheämpi ja hiotumpi kuin edellinen Ravilon kirja Muovikassimies. Tokihan sitä toivoisi eräälle suosikkikirjailijalleen myös huikeaa markkinointirummutusta kustantajalta, mutta kun tuntuu siltä, että kirjamarkkinointi menee vuosi vuodelta yhä rahakkaampaan ja "naamakeskeisempään" suuntaan, niin tuskinpa Myllylahden kokoisella kustantamolla on varaa mitään huikeaa mainontatilaa ostaa. No, sana on kiirinyt lukijalta toiselle, ja onkin mukava huomata, että olen ollut mukana sytyttelemässä "blogisavuja" Hilkka Ravilon kirjojen puolesta.
 

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan