sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Kuva: Otava.
Venla Hiidensalon Mediahuora tupsahti postiluukusta PEKKin jäsenkirjana samoihin aikoihin kun olin ehtinyt lukea Hesarista kirjan arvion. Kirja kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Hesari kirjaa erityisemmin ylistänytkään. Mediahuoran on ehtinyt lukea myös Jenni, joka ei myöskään varauksettomasti ihastunut. Muuallakin silmiin on osunut negatiivista palautetta kirjasta, lukekaa vaikka tämä Sami Lotilan blogikirjoitus Markkinointi & Mainonnan sivuilla. Aiheeseen laajemmin liittyy myös Aamuvirkku yksisarvisen kirjoitus "Suomesta puuttuu nuorten aikuisten journalismi".

Sinänsä en ihmettele nihkeitä kommentteja, sillä kirjassa on paljon sellaista, joka varmasti ärsyttää monia ihmisiä. Samaan hengenvetoon voin kumminkin sanoa, että minuun kirja osui. Takakannessa luonnehditaan Hiidensalon tyyliä mustaksi huumoriksi, ja tämän allekirjoitan. Kirja oli myös melkoisen vetävä, tämän parissa kävi niin, että lukemista ei olisi malttanut jättää kesken, vaan huomasin lukevani "vielä pari sivua" vaikka olisi pitänyt vaikkapa ruveta nukkumaan. Monin paikoin nauraa röhötin ääneen.

Arvelen kirjan toimineen minulle eräänlaisena "naistenlehtiterapiana". Kuten olen eri yhteyksissä kertonut, olen ahkera naistenlehtien lukija. Tilaan tai olen tilannut eri lehtiä, ja kampaajalla tai odotushuoneissa luen tai silmäilen kaikki käsiin osuvat naistenlehdet. Minulle kelpaa kaikki, vaikka kanneton ET-lehti kolmen vuoden takaa.

Kuitenkin aika ajoin ärryn naistenlehtien parissa, jos olen nauttinut niitä liikaa putkeen. Tuntuu siltä, että eri ihmisistä väännetään haastattelut melkein puolipakolla samaan kaavaan. Juuri tähän Hiidensalo tarttuu päähenkilönsä, toimittaja Maria Vartiaisen kautta. Maria on freelancer, joka avustaa Lehti-nimistä sanomalehteä ja Olen Nainen -naistenlehteä. Hän käy haastattelemassa iskelmätähden leskeä, narkkarin morsianta, julkisuuskuvansa kaunistamista haluavaa miespoliitikkoa ja vaikka keitä. Maria näkee todellisuuden, mutta lopputuloksena olevissa artikkeleissa ei tunnu kovin usein olevan yhteistä tositapahtumien kanssa. Ja jos Maria ei itse kirjoita juttujaan ennalta-arvattavaan kaavaan, viimeistään toimituspäällikkö Jorma Tikka editoi jutut uuteen uskoon.

No entä sitten? Akkojen hömpötystähän nämä ihmissuhdehaastattelut ovat, harmitonta kevyttä viihdettä, vai mitä? Mielestäni eivät. Uskon, että poliittisen propagandan lailla media muokkaa yleisönsä mieltä, minunkin. Nykyään osaan kiinnittää huomiota juttujen rakenteisiin ja kaavoihin, mutta muistan, että nuorempana tiettyjen juttujen lukeminen herätti usein epämääräistä syyllisyyttä ja muutoksen kaipuuta. Joskus kyse oli pienistä asioista, joskus isommista.   

Pinkin pinnallisuuden alla Hiidensalo käy käsiksi isoihin asioihin. Kirjassa viitataan muun muassa freelancerien avustajasopimuksiin. Tosielämän tilanteesta suosittelen luettavaksi valokuvaaja Kari Kuukan blogikirjoitusta kommentteineen. Lisäksi Hiidensalo peilaa journalismin suurten linjojen muuttumista. Jos uutisoinnissa kaivellaan yhä enemmän yksilön sielunelämää, jääkö tilaa yhteiskunnallisten, isojen linjojen kuvaamiselle? Miten ihmiset enää edes mieltävät "yhteiskunnan", jos kaikki kuvataan tapahtuvaksi yksilön henkilökohtaisina valintoina, ja vieläpä sellaisina valintoina, jotka perustuvat tunteisiin?

Ja nimenomaan tunteita Maria toimituspäällikön piiskaamana jahtaa. Poliitikoissa ei kiinnosta heidän harjoittamansa politiikka, vaan heidän perhesuhteensa, seksiskandaalinsa ja rakastumisensa. Vanhustenhoidossa ei kiinnosta vanhusten hoidon taso, vaan hoitokodin teknologia, jotta teknologiayritykset ostaisivat mainostilaa. Eikä toimittajankaan aina tarvitse edes "toimittaa" mitään, riittää kunhan vuodattaa omia henkilökohtaisia tunteitaan tietokoneen näytölle.

Marian omaan perheeseen kuuluu 12-vuotias Perttu-poika. Joidenkin mielestä Perttu-kuvaukset olivat turhaa rönsyilyä lehtityöhön verrattuna, mutta minusta Marian suhde Perttuun oli kiinnostava, koska se oli niin pimeä. Maria on ikään kuin ulkoistanut äitiyden itsensä ulkopuolelle. Kun hän puhuu Pertulle, hän puhuu Äidistä kursiivilla. "- Äiti yrittää olla hyvä ihminen, ja siksi Äiti on väsynyt", Maria vastasi tietäen itsekin kuulostavansa epäuskottavalta."

Mielestäni Mariaa voi pitää epäluotettavana kertojana. Samalla kun hän kaivelee haastateltaviensa tunne-elämää, ei hän kerro oman arkielämänsä tunteista juuri mitään. Välillä lukijalle heitellään yksityiskohtia, joiden perusteella voi arvella, että kaikki ei Marian elämässä ole ihan siten, kuin hän itse kuvailee. Mariaa itseään huolestuttavat oudot naurukohtaukset. Välillä hänelle käy niin, että ihan tavallisissa, vakavaa otetta vaativissa tilanteissa hän puhkeaa hallitsemattomaan röhönauruun, joka hämmentää läsnäolijoita ja häntä itseään.

Hiidensalo sivaltaa aika monia ajankohtaisia ilmiöitä, vaikea sanoa, kuinka moni niistä avautuisi lukijalle esimerkiksi kymmenen vuoden päästä. Sitä suuremmalla syyllä suosittelen kirjan lukemista nyt tuoreeltaan, siitä tunnistaa taatusti monia juttuja, vaikka vilkaisisi lehdistä vain otsikot kaupan kassajonossa. Mediahuorasta löytyy muutamia todella hervottomia näennäislehtijuttuja. Hirnuin muun muassa vankilaretriittikuvaukselle ja uutiselle aivoleikkauksesta, jolla voi hoitaa tehokkaasti kuntoon masennuksen tai liiallisen sisäänpäinkääntyneisyyden. Marian juttu uusperheen arjesta oli itkettävän naurattava, sillä haastattelutilanteessa Maria saa kaikkea muuta kuin idealistisen käsityksen haastateltavansa arjesta, mutta siitä huolimatta uusperhejuttu painetaan sokeroidun herttaiseen muotoon. Ja juuri samankaltaisia juttuja olen lukenut lukemattomat määrät eri lehdistä.

Aika osuva oli myös kuvaus Mariasta haastattelemassa Ulpukkaa, narsistin uhria:

"Ulpukka odotti Mariaa jo tavaratalon ravintolassa valkoviinilasi edessään. Ulpukka oli narsistin uhri. Hän oli perustanut vertaistukiyhdistyksen ja kirjoittanut oppaan kohtalotovereilleen. Jorma Tikka oli pitänyt ideaa hyvänä. Siitä saisi aukeaman jutun naistenliitteeseen, joka oli jokavuotinen riesa. Naiset rakastivat juttuja narsistien uhreista, sillä jokainen nainen koki itsensä sellaiseksi. Tässä oli kerrankin teema, johon kaikki naiset jumppaohjaajista maastohousufeministeihin voisivat samastua.

- Et sitten tee siitä mitään masentuneen naisen muotokuvaa. Ei ole mitään rumempaa kuin masentunut nainen. Paitsi ehkä vallanhimoinen nainen."

Muutenkin Hiidensalo käyttää aika paljon tilaa kuvatessaan esimerkiksi sitä, miten miespuolisille mediajulkkiksille sataa naisilta huomiota, vaikka julkkis olisi esimerkiksi rikollinen. Ja jatkuva tunteiden repostelu saa todellakin kyytiä. Usein minua ärsyttää, jos kirjailija tunkee romaaniin liikaa omien mielipiteittensä tykitystä, mutta Mediahuoraan tämä jotenkin sopi. Todellisuutta on mukana runsaasti, mutta ylilyövä huumori pitää kokonaisuuden kuitenkin kaunokirjallisuuden puolella. Esimerkiksi nimien suhteen Hiidensalo lyö reippaasti läskiksi. Kansanedustajana toimii Aino Julma ja miesten seksuaalisesta haluttomuudesta kirjoittaa runoja Markku Kanki.

Vähän tiivistämisen varaa Mediahuorassa olisi kuitenkin ollut. Jossain vaiheessa tuli mieleen Kritiikin päivässä kuultu arvelu, että kirjat ovat muuttuneet paksummiksi samaan aikaan kun tekstinkäsittely on muuttunut helpommaksi. Kielellisesti Mediahuora ei ollut mitenkään erityisen "kaunokirjallinen", mutta eipä se tässä tyylilajissa ole mikään välttämättömyys. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin minulle hyvä, hauska, pureva ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Suosittelen.

20 kommenttia:

  1. Kiinnostava ja hyvä juttu tästä kirjasta. Kaikki mitä sanot on totta.

    Minä en tykännyt tästä kirjasta itse, sillä päähenkilö ärsytti minut kuoliaaksi. Sain oikean itkupotkuraivarin Marian kanssa. Mutta pidin kirjaa kyllä hyvin kirjoitettuna vaikka tarina vähän haahuilikin liikaa; tekstinä toimi minusta hyvin.

    Hiidensalon huumori ei vain jostain syystä iskenyt minuun yhtään. Ehkä se johtuu siitä, etten lue naistenlehtiä kuin osapuilleen joka toisella kampaajakäynnillä - ei selvästikään tarpeeksi! Tai sitten ongelma oli siinäkin tuo päähenkilö... alussa vähän hymyilytti kyllä, mutta sadannelle sivulle mennessä olin jo totaalisesti hukannut ironiantajuni.

    Silti voisin suositella tätä kirjaa ihmisille ihan ajankuvan takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Maria oli ihan samaistuttava päähenkilö epäluotettavuudestaan huolimatta. Vaikka hänen toimintansa vaikutti usein päättömältä, oli se omalla tavallaan myös rationaalista.

      Kovin laaja naistenlehtiharrastuneisuus ei välttis ole tarpeen. Tänään oli Hesarissa juttua Bulevardin perhesurmasta. Turhan mediahuoramaisia piirteitä siinäkin oli tunteiden hakemisineen ja yksilönäkökulmineen. Olivat esimerkiksi haastatelleet jotain tyyppiä, joka oli lähtenyt iltakävelylle Bulevardille Sörnäisistä asti, koska oli niin järkyttynyt surmauutisista.

      Poista
    2. Jep, Hesarissa on enemmän erilaista viihteellistävää ainesta nykyään. Ja Hiidensalon analyysi tuosta tunteiden ja oikeanlaisten tunteiden tunkeutumisesta joka paikkaan on kyllä fiksua.

      Mutta Maria.. minua on harvoin raivostuttanut joku romaanihenkilö yhtä paljon. Niin moni on kuitenkin hänestä pitänyt tai ainakin hänet hyväksynyt, että kyse on epäilemättä henk.koht.ongelmasta (minun, ei Marian). Voi voi. Tästä ei nyt saa sopivasti onnellista loppua millään... Tai pitää ainakin vaihtaa näkökulmaa. :D

      Poista
    3. Hih! Minunkaan mielestäni Maria ei ole sellainen ihminen, joka olisi kiva tuntea. Mutta lukijana samastuin kyllä Marian touhuihin ja sympatiseerasin häntä.

      Poista
  2. Hitsi...nyt ekaa kertaa kiinnostuin tästä kirjasta ihan todenteolla, kiitos juttusi!

    VastaaPoista
  3. Olen huomannut tuon mainitsemasi "puolipakolla samaan kaavaan", se syö uskottavuutta pois, ja olen lopettanut siitä syystä näiden juttujen lukemisen miltei kokonaan.

    Toinen asia sanaa "huora" käytetään liikaa, ja se ei ei ole mairitteleva sana, luultavasti se on iskevämpi kuin "lehtilutka", joka sekin on aika karmea. Millään tällä kontekstilla ei voi yhdistää nimeä teoksen sisältöön. Jo julkisessa keskustelussa puhutaan itsensä myymisestä ja huoraamisesta, minusta se ei ole soveliasta (olen pohjimmiltani vissiin hieman nipo =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojoo, johan sitä viime syksynä julkaistiin kirja nimeltä Huorasatu, nyt sitten Mediahuora.

      Nimeä kyllä perustellaan tässä minulle ihan riittävän hyvin. Eli mediahuoraaminen on "sielunsa myymistä", sitä, että tekee juttuja vaikka kenestä ja vaikka miten, huolimatta siitä, sotiiko lopputulos omaa moraalia vastaan.

      Poista
  4. Laitoin kirjan just kirjastovaraukseen ja arviosi jälkeen olenpa tyytyväinen tästä, kiinnostavalta tuntuu. Näin tunnetta mukaan otettuna :-) Mäkin kiinnitin huomiota siihen iltakävelijään Hesarissa - jos itse asian vakavuudelta olisin uskaltanut, olisin huvittunut. Menee niin överiksi.(Ja uutinen kai olisi ennemminkin se, jos joku ei järkyty.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva saada tähän lisää näkökulmia, kunhan ehdit lukemaan ja bloggaamaan!

      Poista
  5. Mielenkiintoinen katsaus Mediahuoraan! Pystyn hyvin tavoittamaan sinunkin kantasi, vaikka itse en saanut kirjasta näin paljon irti. Mutta kuten palstallani jo kommentoin: kirjassa on kiinnostavia ja tärkeitä aiheita, hyvä että niistä puhutaan! Ja seuraan kyllä kiinnostuneena, mistä Hiidensalo seuraavaksi kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, saapa nähdä jatkuuko Hiidensalon kirjailijanura, vai oliko tämä sellainen kuuluisa "avainromaani", johon on tikistetty kirjoittajan tärkein mielessä ollut sanoma romaanin muotoon...

      Poista
  6. Minullakin tämä on ollut siellä pinonpohjimmaisena odottamassa, taidankin kaivaa sen sieltä, sen verran sait kiinnostumaan enemmän. Olin jo vähän tuominnut tätä siihen kasaan, jota en sitten kuitenkaan ehtinytkään, mutta nyt meni suunnitelmat uusiksi.

    Joskun nuorempana en olisi koskenut naistenlehtiin tikullakaan, nykyään luen niitä ihan suvereenisti, olen jopa tilannut muutaman! Just noita henkilöjuttuja en oikein jaksa vieläkään, mutta muuten tykkään hömppäillä ihan täysillä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukijamielipiteissä tuntuu olevan hajontaa, joten kernaasti tutustuihin uusiin näkemyksiin. :)

      Poista
  7. Vaikuttaa tosiaan kiintoisalta. Olisi hauska lukea joku ajankohtainen esikoisteos... jotenkin ihan tyhmästi huomaan että on jäänyt harmittamaan, etten lukenut Iida Rauman Katoamisten kirjaa muiden kanssa samaan aikaan.

    Luin jokin aika sitten Petri Tammisen kirjan Mitä onni on, ja siitä erityisesti jäi mieleen seuraava vähän samoja ajatuksia käsittelevä lainaus:
    "Insinööritieteiden menestys on saanut aikamme vaikuttamaan rationaaliselta. Se on vakava väärinkäsitys. Koko uuden ajan historiasta ei löydy häilyväisempiä ihmisiä kuin me. Meidän tunteitamme ruokitaan ja kiihotetaan lakkaamatta, meidät totutetaan tuntemaan niin paljon, että emme enää erota missä tunteemme loppuvat ja maailma alkaa. Ympärillämme näemme omat tunteemme, omista tunteistamme meille tulee mieleen uusia tunteita. Meidän on hyvin vaikea sanoa, miltä meistä tuntuu."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai tuollaisia kannata harmitella, vaan lukea omaan tahtiin vaan. :) Siinä mielessä blogikeskustelut ovat myös melko "tasa-arvoisia" että eri-ikäisiin ketjuihin voi käydä kommentoimassa koska vaan ja lukea muiden mielipiteitä.

      Aika osuva lainaus tuo!

      Poista
  8. Minä en ole ollut tästä (vielä) kovin kiinnostunut, vaikka freelancer-töitä tekevänä (ei kuitenkaan lehtialalla) tässä on varmasti paljonkin tarttumapintaa. Mutta sinun suosituksesi blogiarviosi lopussa saivat aikaan ajatuksen, että jos sittenkin lukisin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, sinulta voisi löytyä jotain vielä erilaista sanottavaa tästä. Aika mielenkiintoisesti tästä kirjasta on mielipiteet jakautuneet!

      Poista
  9. Törmäsin tähän eilen kirjastossa ja takakannen perusteella mietin, että voisi sopia minulle. Lopetin kuitenkin kesken ekan reilun sadan sivun jälkeen, kun ei tullut ainuttakaan hymyä vastaan. Ihan hyvinhän se on kirjoitettu, ei siitä ole kyse, mutta minulle ei Booksyn tavoin iskenyt tuo huumori ollenkaan (ja minä sentään rakastan mustaa huumoria!). Minulle jäi se tunne, että Hiidensalo pyrki absurdiin kuvaukseen lehtialasta ja yhteiskunnasta yleensä, mutta ei vienyt sitä ihan yhtä vahvalla kädellä kuin olisin toivonut.

    Harmittaa, varsinkin kun yritin nimenomaan esikoisuuden takia antaa sille ekstrasivujen verran mahdollisuutta napata minut mukaansa; yleensä rajaan sataan sivuun (tai sitä lähimpään luvun loppuun) ennen kuin jätän kesken. No, ehkä en vain kuulu kohderyhmään, minäkin kun naistenlehtien kirjoitustyyliä inhoan (eikä juttujen aiheetkaan kiinnosta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on saanut aika ristiriitaista palautetta, moni ei ole juuri tykännyt. Minuun tämä kyllä osui, edelleenkin kirja nousee aika ajoin mieleen.

      Poista