Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla

Kansi: Väyläkirjat.

Laakson tapaus oli ilmeisen hankala oikeudelle. Syyttäjä muutti syytettään siten, että tuomion julistamisasiakirjassa syytteen ”yllytyksestä” kertova osuus on jätetty pois. Päätöksestä jouduttiin äänestämään. Tuomioistuin oli saanut roolin sananvapauden määrittelijänä. Kun oikeusistuin tässä tapauksessa näytti olleen pitkälti poliittisessa ohjauksessa, sananvapauden tulkinta sai outoja piirteitä.

Bongasin Hannu Sorrin tuoreen tietokirjan Punavangit tuomiolla – valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918 luettavakseni Hämeen Sanomien arvostelun perusteella. Olen viime vuosina perehtynyt sisällissodan vaiheisiin uudella innolla – olen kiertänyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja lukenut aiheesta. Pari vuotta sitten luin Ilkka Teerimäen kirjan Hämeenlinna vallankumouksen vuosina. Niinpä Punavangit tuomiolla tarjosi erinomaista syventymistä aiheeseen.

Kirjan lähtökohtaus oli teologian tohtori Hannu Sorrille selvinnyt sukusalaisuus. Hän sai vuonna 2018 kuulla sukulaiseltaan, että Viljo Junnila, Sorrille rakas isoisä, oli toiminut syyttäjänä vankileirillä sisällissodan jälkeen. Tutkijan tarmolla Sorri paneutui selvittämään valtiorikosoikeuden osasto 102:n vaiheita. Samalla hän pohdiskelee niitä tekijöitä, mitkä saivat aikaan sen, että isoisän työstä vankileirillä oli muodostunut synkkä, häpeällinen salaisuus, jota ei suvussa ääneen muisteltu.

Punavangit tuomiolla -kirjassa yhdistyy teologin herkkävireinen omatunto, vuosikymmenien rautainen tutkijankokemus ja valtava annos tietoa. Sisällissota on edelleen monelle vaikea aihe ja kirjan lukeminen tuntuu välillä siltä, kuin siinä sorkittaisiin tulehtunutta avohaavaa. Vaikka Sorri käsittelee aihetta kunnioittavasti ja objektiivisesti, on sisällissodan todellisuus kirjan sivuilta luettunakin paikoin varsin raakaa ja epäoikeudenmukaista.

Sisällissodan jälkeisistä vankileireistä elää kollektiivisessa muistissa kaksi erilaista tarinaa, punainen ja valkoinen. Punainen tarina kertoo kärsimyksestä ja mielivallasta. Valkoisen tarinan yllä on väittämä oikeusvaltiosta – että rikollisia rangaistiin laillisesti ja ansionsa mukaan. Viljo Junnilan lähipiiri eli vahvasti valkoisen aatteen mukaan. Mutta eikö olisi loogista, että Junnilan syyttäjän roolia olisi suvussa muisteltu avoimesti ja ylpeydellä, jos valtionrikosoikeutta todella olisi hoidettu puhtain paperein? Eikö muistoista vaikeneminen ja niiden salailu ole omiaan kertomaan, että jotain vankileireillä tehtiin väärin ja se ymmärrettiin myös voittajien puolella?

Sorri perkaa valtiorikosoikeuden osasto 102:n tuomiot ja niiden perusteet tarkasti. Hän kehystää tilanteen valtakunnallisen päätöksenteon kautta. Erityisesti tutkintoasianpäällikkö Gustaf Aminoffin ohjeistus valtiorikosoikeuksille saa huomiota. Hieman kärjistettynä: tuomioita piti saada aikaiseksi lähes liukuhihnatyönä eikä pienille muotoseikoille kannattanut panna liikaa painoa.

26-vuotias lakitieteen ylioppilas Junnila oli osa kymmenhenkistä kokoonpanoa. Sorri arvioi vertailussaan, että osastolla noudatettiin keskimääräistä hieman lievempää linjaa. Erityisen looginen osaston linja ei kuitenkaan ollut. Aineistosta käy ilmi, että samantyyppisistä teoista saattoi saada melko erilaisia tuomioita. Tuomio ei läheskään aina perustunut todistusaineistoon vaan vahva painoarvo oli esimerkiksi paikallisilta suojeluskunnilta pyydetyillä lausunnoilla. Jokainen voi itse miettiä, kuinka objektiivista arviointia osakseen saisi, jos joku kysyisi vaikkapa lähinaapureilta mielipidettä ja se ratkaisisi rikostuomion ankaruuden. Suojeluskunnat saattoivat kirjoittaa kuvauksissaan vangin olevan vaikka ”matalajärkinen” tai ”eroottisesti epäsäännöllinen”.

Minulle erittäin kiinnostavaa antia olivat vankien ”minielämäkerrat” sillä ne tekivät vangeista kasvottoman massan sijaan inhimillisiä, todellisia ihmisiä. Monen kohtalossa on melkoista draamaa. Tällainen on esimerkiksi tapaus, jossa hattulalainen palstatilallinen Adolf Heinonen sai vastaansa Ellilän kartanon isännän, senaattori Oswald Kairamon.

Heinosen tapauksessa poikkeuksellista oli, että hänellä oli käytössään avustaja. Hän oli osasto 102:n ainoa vanki, jolla oli oikeudenkäynnissä avustaja. Heinosen syyttäjä oli kutsunut oikeuteen todistajia, joista toinen oli Kairamo. Kairamo piti syytettyä erittäin vaarallisena.

Sorri arvioi, että Heinosen tapaus ”herättää kysymyksen siitä, joutuivatko sekä osaston 44 että 102 syyttäjät poliittisen painostuksen kohteeksi.” Samantapaisia kysymyksiä herää myös alussa siteeraamastani Heikki Laakson tapauksesta. Laakso oli sosiaalidemokraattisen Hämeen Voima -lehden toimittaja. Hän kertoi vastustaneensa kapinaa ja esitti puolustuksekseen lehdessä julkaistuja artikkeleita, joissa tuomitsi rikokset ja väkivallan.

Lisäksi kirjan alussa oleva kuvaus saksalaisten kohtelusta Hämeenlinnassa ja eduskunnan keskustelu vankien lähettämisestä pakkotyöhön Saksaan ovat melkoista luettavaa. Valkosuomalaiset juhlivat saksalaisten joukkoja näyttävästi. Neidot esittivät tansseja ja emännät keittivät kahvia ja tekivät voileipiä. Saksalaiset olivat vieraan vallan joukkoja, joita suomalaiset olivat pyytäneet Suomeen taistelemaan toisia suomalaisia vastaan. Kansakunnan kahtiajako on ollut todella syvää, että tällaisen ryhmän kunniaksi on järjestetty ilojuhlia. Ja perinnehän elää edelleen – kävin itse viime keväänä katsomassa, miten saksalaisten hauta kukitettiin seremoniallisesti Hämeenlinnan vanhalla hautausmaalla huhtikuun lopussa.

Eduskunnassa taas käytiin pitkällinen väittely siitä, miksi punavankien lähettäminen Saksaan pakkotyöhön olisi hyvä ratkaisu. Perusteluina käytettiin mm. sitä, että punavangit oppisivat säännöllisiä elämäntapoja eli pakkotyö olisi heille itselleenkin suorastaan hyödyllistä. Lopulta eduskunta äänesti pakkotyöhön lähettämisen puolesta. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Sorri arvelee tähän vaikuttaneen arjen realismin: maatalouden tilanne oli sodan jälkeen katastrofaalinen ja kaikki työvoima tarvittiin Suomen omaan käyttöön.

Punavangit tuomiolla valaisee hyvin sitä, miten vankileirillä selviytyminen ei tosiaankaan perustunut kaikenkattavaan ja objektiiviseen oikeuskäsittelyyn, vaan usein jopa tuuriin tai sattuman kauppaan. Välittömästi sodan jälkeen valkoiset tekivät nopeita teloituksia ja ne vangit, joiden tuomioista käsittely aloitettiin, saivat keskimäärin ankarampia rangaistuksia kuin ne, jotka tuomittiin vasta myöhemmin syksyllä. Lisäksi vankileirillä oli henkilöitä, jotka eivät olleet millään tavalla ottaneet osaa sotatoimiin. He olivat esimerkiksi lähteneet kotikylästään mukaan punaisten pakoaaltoon kohti itää, koska pelkäsivät valkoisten joukkojen väkivaltaa.

Jos siis oli joutunut vankileirille, niin mitä pitempään onnistui pysyttelemään hengissä, sitä enemmän paranivat mahdollisuudet saada lievempi tuomio. Mutta vankileirin olot olivat niin kurjat, että vankeja kuoli myös nälkään ja tauteihin, eli pelkkä vankileirillä oleminen vaaransi hengen.

Rohkenen tulkita, että vaikka nuori Viljo Junnila ei ryhtynyt roolissaan sen kummemmin kyseenalaistamaan valtiorikosoikeuden toimintaa, hän ymmärsi elämänkokemuksensa karttuessa, ettei valtiorikosoikeuden työ täyttänyt lakitieteellisiä ihanteita. Ei siis ole ihme, että kokemus muuttui häpeälliseksi salaisuudeksi, jota ei perhepiirissä haluttu muistella.

Hannu Sorrin ansiokas teos toimii katharttisena lukukokemuksena, jota kelpaa suositella kaikille sisällissodasta kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla