Virpi Miettinen: Tuhma prinsessa

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Näyttävä kansikuva tuotti minulle kutsun Monacoon. Pitkät vaaleat hiukset olivat eduksi ja kielitaidosta oli hyötyä, kun minulle tarjottiin rahakasta sopimusta Philip Morris -tupakkayhtiön pr-emäntänä. Olisin kuin lentoemo ja huolehtisin yhtiön vieraista parhaalla mahdollisella tavalla. En siis ollut pit babe, varikkotyttö, jota vähissä vaatteissa kuvattiin varikkopilttuussa kuljettajien vierellä. Olin Marlboro-emäntä, joka formulatapahtumissa edusti työnantajaansa. 

Monella on ystävä, tai edes kaveri tai tuttava, jonka elämässä tuntuu olevan kymmenen kertaa enemmän vauhdikkaita käänteitä kuin muilla. Vuoden 1965 Miss Suomi Virpi Miettinen kuuluu siihen porukkaan, joille tapahtuu enemmän kuin sadalle tavalliselle ihmiselle yhteenlaskettuna.  

 

Tuhma prinsessa oli uudelleenlämmitetyn (etä)lukupiirini kautta tullut lukuvinkki. En olisi itse hoksannut etsiä tätä vuonna 2018 julkaistua kirjaa luettavakseni, vaikka luenkin mielelläni iltapäivälehtiä, naistenlehtiä ja juorulehtiä ja Virpi Miettisen nimi on tullut tasaiseen tahtiin vastaan niiden sivuilta. Miettinen on erityisen ajankohtainen näin alkuvuodesta 2021, sillä hän on tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen keulakuva.

Kuva: Yhteisvastuu.

Kirjan toinen tekijä on Iltalehden pitkäaikainen toimittaja Tuula Nieminen, joka kertoo "juorutoimittajan" työstä Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa. Pitääkin etsiä luettavaksi Niemisen viime vuonna ilmestynyt kirja Juorutoimittajan päiväkirjasta. Niemisen nimeä ei ole Tuhman prinsessan kanteen pantu, mutta sisäsivuille toisen kirjoittajan rooliin kyllä. Tuhma prinsessa on kerrottu minämuodossa, ja luontevan, jutustelevan tarinankerronnan tyylin panen Niemisen ansioksi. Oikeastaan hän olisi ansainnut kirjasta Finlandia-palkinnon, niin taitavasti kirja on kirjoitettu. Erityistä kiitosta annan silkinpehmeästä piilovittuilusta valituille henkilöille.

Luin Virpi Miettisen elämäntarinaa paikoin silmät pyöreinä ja kulmakarvat koholla. Hänellä on riittänyt ihailijoita niin eurooppalaisista aatelispiireistä kuin Stadin sekakäyttäjistä. Avioliitot, avoliitot ja seurustelusuhteet seuraavat toisiaan ja valitettavasti lähes jokaisessa nyrkki heiluu ja Miettiseltä menevät milloin kylkiluut, milloin hampaat. Mannekiiniaikoina linjoista on pidetty huolta ajan tavan mukaan lääkärin määräämillä amfetamiinipillereillä. Alkoholi, pillerit ja antabus vaihtuivat kypsemmässä iässä uskoontuloon, evankelistana kiertämiseen ja hyväntekeväisyystyöhön.

Kirjan ansioihin kuuluu kuitenkin se, että näkökulma pysyy Miettisen omana ja turhat moraalisaarnat voi jokainen lukija käydä omassa päässään, jos haluaa. Kaikkihan tekevät virheitä - joidenkin virheet nostetaan lööppeihin ja toiset pääsevät vähemmällä. 

En silti malta olla vähän jossittelematta. Kaikesta päätellen Miettinen teki 1960- ja 1970-luvulla niin paljon rahaa kansainvälisellä malliurallaan, että jos hän olisi säästänyt ja sijoittanut tulojaan omiin nimiinsä, hän olisi nykyään todennäköisesti miljonääri. Tai jos hän edes olisi jättänyt käyttämättä rahojaan miesten hyväksi tai jättänyt painostettuna takaamatta tuhoon tuomittua miljoonalainaa. Fyysisen turvallisuutensa osalta hänelle olisi ollut paljon parempi ratkaisu, jos hän olisi jossakin vaiheessa tietoisesti päättänyt elää itsenäisen sinkkunaisen elämää. Kirjan perusteella hän on vetänyt puoleensa rahanahneita, väkivaltaisia hyväksikäyttäjämiehiä kuin hunaja kärpäsiä. Mies toisensa jälkeen myi hänen omaisuuttaan ja piti rahat tai muuten eleli hänen kustannuksellaan todella härskisti.

Tästä huolimatta en malta olla täältä tylsän taviksen elämästäni käsin pohtimatta, vaihtaisinko osia Virpi Miettisen kanssa, jos saisin kokea kaiken sen loiston, glamourin ja upeat juhlat, joita on hän saanut huippuhetkinään kokea. Jos sellainen pieni aikakonehyppy olisi mahdollinen, voisin kyllä hurvitella ja ottaa vaikkapa viikonloppupestin ylläkuvatussa tehtävässä 1970-luvun formulakisojen Marlboro-emäntänä. Uskon, että värikkäitä ja hyviä muistoja Miettisen vauhdikkaasta elämästä on varmasti jäänyt, aivan kuten kirjassa kuvataan.

Otetaan vielä toinen tekstinäyte, josta kirjan vetovoima ja hienovarainen, lämmin huumori toivottavasti käy hyvin ilmi. Kohtaus kuvaa vuotta 2003:

Olin mukana Kymppitonnissa neljän jakson verran ja voitin ne kaikki. Sain voitoista 2000 euron palkkiorahat. Ostin kunnollisen television ja kaksi satelliittilautasta. Ruotsin-laivalla samaan hissiin osuneet teinipojat sanoivat, että "ootsä Miettisen Virpi, me nähtiin sut telkussa, me rakastetaan sun älyä". Se oli taatusti ensimmäinen kerta, kun älyäni kehuttiin.

 

Lue myös nämä:
Raija Oranen: Isorintainen nainen
Mirja Tervo: Huimaavat korot
Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa

Ääneni Blogistanian Globalia-, Kuopus- ja Tieto-äänestyksiin

Kirjabloggaajien ja nykyisin myös kirjavloggaajien ja kirjagrammaajien järjestämä Blogistania-kirjaäänestys täyttää jo kymmenen vuotta. Olen todella iloinen ja ylpeä siitä, että tämä perinne on jatkunut näin pitkään. Vaatimaton alku oli omassa blogissani 10 vuotta sitten ja ensimmäinen yhteinen äänestys oli tosiaan Sallan lukupäiväkirjassa yhdeksän vuotta sitten vuoden 2011 kirjoja koskien. 

 

Harmikseni huomasin, etten voi osallistua Finlandia-äänestykseen, koska en ole blogannut yhdestäkään viime vuoden kotimaisesta uutuudesta. Mutta muihin kategorioihin kyllä löytyy ääni - tässä tulevat minun ehdokkaani:

 

Blogistanian Tieto

 

Annan kolme (3) pistettä Jari Lindströmin kirjalle Syvään päähän. "Osa kirjan jaksoista sopisi sellaisenaan vaikkapa yhteiskuntaopin tunneille lukuläksyksi, niin selkeästi ja havainnollisesti Lindström poliittista päätöksentekoa kuvaa."

Blogistanian Kuopus

 

Annan kolme (3) pistettä J.S. Meresmaan kirjalle Dodo. "Säeromaanin tekniikka taitaa palvella tässä erinomaisesti tarkoitusta: teksti on ilmavaa ja kevyttä ja paikoin runollista."

Blogistanian Globalia

 

Annan kolme (3) pistettä Jane Austenin kirjoittamalle ja Kersti Juvan suomentamalle kirjalle Järki ja tunteet. "Juvan suomentamana Järki ja tunteet on kuin taidokkaasti restauroitu arvokas maalaus. Sen ikä näkyy, mutta värit hehkuvat tuoreina ja raikkaina. Juva kirjoittaa puhdasta, kaunista suomea, joka saa Austenin tarinan leijumaan kepeänä."

 

Annan kaksi (2) pistettä Sayaka Muratan kirjoittamalle ja Raisa Porrasmaan suomentamalle kirjalle Lähikaupan nainen. "Porrasmaa kirjoittaa soljuvaa ja kaunista suomea, käännös oli miellyttävää luettavaa." 

Alan Moore - Dave Gibbons: Vartijat

Kansi: Egmont.

Kuvittelin bloganneeni Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Vartijoista jo vuosia sitten, mutta löysin blogistani vain hajanaisia mainintoja. En myöskään lainkaan muista, mistä olen Vartijoiden vuoden 2006 painoksen hankkinut omaan hyllyyni - olisinko ostanut sen joskus sarjakuvafestivaaleilta? Arvelen lukeneeni tämän ensin kirjastolainana ja hankkineeni oman kappaleen vasta sitten.

Vartijat on sarjakuvaromaanien järeimmästä päästä: tunnustettu, palkittu ja kiitetty klassikko. Se on ilmestynyt alun perin kaksitoistaosaisena DC Comicsin sarjakuvalehtenä vuosina 1986-1987. Lehden numeroista pyydetään tällä hetkellä eBayssa useiden tuhansien eurojen summia - siinäpä oiva keräilykohde jollekin riittävän varakkaalle sarjakuvien ystävälle. Vuoden 2006 suomalaispainos perustuu jenkkilässä vuonna 2005 digitaalisesti käsiteltyyn ja uudelleenväritettyyn painokseen.

 

Klassikon tunnistaa siitä, että sen teemat tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka ajat muuttuisivat. Käsikirjoittaja Alan Moore on osunut suorastaan pirullisen oikeaan monessa yksityiskohdassa tässä vaihtoehtohistoriaan kuuluvassa dystopiassaan. Tässä joitakin esimerkkejä:

 

- Sähköautoilla ajaminen

- Jatkuva itsensä kehittäminen erilaisten self help -oppaiden avulla - "ole paras versio itsestäsi" -hengessä

- Suuryritysten kansainvälinen valta: brändit pystyvät ohjailemaan ihmisten käyttäytymistä tavalla, johon kansallisvaltiot eivät enää pysty

- Henkilöbrändin merkitys

 

Vartijoiden juonta on vaikea tyhjentävästi tiivistää, mutta yritän kuitenkin: se sijoittuu vuoden 1985 Amerikkaan, jossa kylmän sodan hengessä ydinsota Neuvostoliiton kanssa on puhkeamaisillaan. Presidentti on Nixon, naamioidut supersankarit olivat jännittävä muoti-ilmiö 1930-luvulta 1970-luvulle. Erotuksena oikeasti supervoimaisesta Tohtori Manhattanista monet "supersankarit" olivat tavallisia ihmisiä, jotka olivat ryhtyneet käyttämään itse valitsemiaan asusteita ja salanimiä. Nyt näitä eläköityneitä supersankareita tuntuu uhkaavan vaara: aggressiivinen lihaskimppu Koomikko löydetään kuolleena ja epäluuloinen Rorschach ryhtyy tutkimaan asiaa omin päin.

 

Dave Gibbonsin piirrostyyli on yhtä aikaa rujohkoa ja tarkkaa. Väritys on tarkoituksellisen synkkää. Kovin hämärässä valossa tätä albumia ei kannata lukea, vaan kunnon valaistus ja sopivat silmälasit ovat tarpeen, että saa pienistä yksityiskohdista selvää. Yksityiskohtiin paneutuminen kuitenkin kannatti, sillä koin saavani tarinasta paljon enemmän irti kuin vuosien takaisella ensilukukerrallani. Tarinankuljetus on viimeisen päälle priimaa: on merkityksettömän oloisia yksityiskohtia, jotka osoittautuvat ratkaisevan tärkeiksi, on kaikissa harmaan sävyissä liikkuvaa moraalipohdintaa, on pieniä silmäniskuja niille, jotka tuntevat supersankarisarjakuvien historiaa ja paljon muuta.

Naishahmojen kuvaamista jäin pohtimaan. Ikääntynyt Silkkiaave ja hänen tyttärensä, joka myös käytti seikkailu-urallaan nimeä Silkkiaave, ovat joiltakin osin harvinaisen rehellisen ja osuvan tuntuisesti kuvattuja realistisia naishahmoja, toisaalta hirvittävän ärsyttäviä miesten jatkeita. Aivan kuin Moore olisi ajatellut, että naisen tärkein ominaisuus tarinassa on olla jonkun tyttöystävä tai vaimo, mutta toisaalta hän on kuitenkin tunnistanut sen, että naiset ovat ihmisiä ja on osannut kirjoittaa naiset moniulotteisen, realistisen ihmisen rooliin.

Vartijoista on tehty albumin tapahtumia myöhemmäksi sijoittuva tv-sarja HBO:lle, joka vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että voisin itsekin harkita katsovani. TV-sarjasta ja sen linkittymisestä alkuperäisteokseen kannattaa lukea Nyt-liitteen arvio.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2 
Frank Miller: Batman - yön ritari
Chris Claremont - John Byrne: Ryhmä-X, vuosikerta 1984-1985

Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby

Kansi: Virago.

It was from Conrad's character Marlow, who narrates Heart of Darkness, Lord Jim and Youth, among others, that Fitzgerald discovered how an unreliable narrator might improve his novel.

Innostuin Kultahatusta eli The Great Gatsbysta niin paljon, että jatkoin aiheen parissa kirjallisuudentutkija Sarah Churchwellin kirjan kautta. Careless People: Murder, Mayhem and The Invention of The Great Gatsby olikin mahtavaa luettavaa. Olen lukenut Churchwellilta aikaisemmin Marilyn Monroen monta elämää ja luottamus hänen tyyliinsä oli korkealla.

Kirjassa Churchwell vyöryttää häkellyttävän kiehtovia yksityiskohtia 1920-luvun amerikkalaisista taiteilijapiireistä ja läpivalaisee Fitzgeraldin tekstiä huiman taitavasti. Erityisen ansiokasta on tapa, jolla hän taustoittaa kirjan kirjoitusajan maailmaa. Vaikka 1920-luvun maailma tuntuu tutulta autoineen, mainoksineen ja pörssikursseineen, on erottavana tekijänä sääntelyn puute. Nykyisten liikennesääntöjen, tekijänoikeussääntöjen ja sijoitussääntelyn rinnalla 1920-luvun meininki on ollut melkoista hurlumheita.

Kirjassa kulkee rinnan romaanin juoni ja vuoden 1922 lööpeissä ollut murhamysteeri: Hall-Millsin kaksoismurha. Kaiken kruunaa Churchwellin pistämätön tyyli: yhdistelmä asiallista, perinpohjaista, analyyttista tutkijaa ja iskevää huumoria.

 

Kun kiittelin The Great Gatsbya ajattomuudesta, oli jännittävää lukea, että aikalaiskriitikkojen mielestä kirjan ongelmana oli liika ajankohtaisuus: se kuvasi vuoden 1922 ajankohtaisia asioita niin tarkasti, että joiden mielestä se oli vanhentunut jo ilmestyttyään. Kirjan aiheet olivat kuulemma sanomalehdistä jo tuttuja eikä mielikuvitusta ollut tarpeeksi. Lisäksi vuonna 1940 kuollutta Fitzgeraldia muisteltiin muistokirjoituksissa "lahjakkuutena, jonka lupaukset jäivät lunastamatta".  

 

Kultahatun matka klassikoksi alkoi siis vasta Fitzgeraldin kuoleman jälkeen. Niille, jotka pohtivat, miksi niin monet taiteen merkkiteoksista ovat valkoisten miesten tekemiä, on hyvä muistutus, että osaselitys on valkoisten miesten rooli myös kriitikoina ja kansakunnan portinvartijoina. Kultahatun maineenpalautusta ja klassikoksi paaluttamista olivat tekemässä monet miehet.

Churchwellin taustoituksen ansiosta ymmärrän myös, että osa "ajattomaksi" kokemastani tekstistä onkin hyvin tulkinnanvaraista. Esimerkkinä kirjan minäkertoja Nickin ammatti: hän myy joukkovelkakirjalainoja (bondeja) Wall Streetilla. Nykylukijan korviin tällainen ammatti kuulostaa vastuulliselta ja vaikuttavalta. Mutta ilmestymisaikanaan tällainen työ lienee muistuttanut enemmänkin verkostomarkkinointia tai pyramidihuijausta: koska sääntelyä oli niin vähän ja alalla oli paljon upouusia toimintatapoja, oli sijoittaminen melkoista villiä länttä. Nickin työ pikemmin heikentää hänen uskottavuuttaan ja luotettavuuttaan kertojana kuin lisää sitä.

Äärimmäisen kiinnostavia olivat Churchwellin koostamat sanalistat ja slangi-ilmaisut. Fitzgerald hyödynsi niin taitavasti tuoreita ilmaisuja, että joihinkin hänen kirjojensa brittipainoksiin lisättiin sanaselitysosio, koska arveltiin että englantilaiset eivät muuten ymmärrä lukemaansa.

Merkitsin muistiin pitkän listan todellisia henkilöitä, joista kirjoitettuja tai joiden kirjoittamia kirjoja voisin lukea:

- Kirjailija ja juhlien kuningatar Zelda Fitzgerald

- Runoilija ja toimittaja Dorothy Parker
- Kolumnisti Lois Long

- Näyttelijä Tallulah Bankhead
- Näyttelijä Texas Guinan
- Kolumnisti Sheilah Graham
 

Ryhdyin myös seuraamaan Facebookin "Dorothy Parker Society" -ryhmää ja nappasin sieltä yhden kirjavinkin lisää. Yhdysvaltalaiskustantamo Doubleday julkaisee syksyllä Debby Applegaten kirjan Madam, joka kertoo bordellinomistaja Polly Adlerista. 

 

Lue myös nämä:
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings