Hyvää joulua! Blogi jää tauolle.

Kun edellisestä blogikirjoituksesta on puoli vuotta, on aika tunnustaa tosiasiat - tämä blogi jää nyt määrittelemättömän pitkälle tauolle. Elämäntilanteeni on ollut sellainen, että vaikka olen ehtinyt lukea, en ole oikein ehtinyt näppäimistön ääreen kirjoittamaan ja niinpä rakas vanha blogini on saanut olla oman onnensa nojassa.

Haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2018! Luetaan kirjoja ja keskustellaan kirjoista edelleen eri kanavissa.

Itähelsinkiläistä luontoa - Kivinokan vanha metsä ja Vanhankaupunginlahti.

Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx, Neil Strauss: The Dirt / Mötley Crüe

Kansi: HarperCollins

Kyselin kavereilta vinkkejä rockmusiikkiaiheisesta kirjallisuudesta ja suositusten perusteella valitsin luettavaksi Mötley Crüen bändielämäkerran The Dirtin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2001 ja kiinnostuneet voivat lukea tämän myös suomeksi, kirja on suomennettu nimellä The Dirt - Törkytehdas. 

Kaipasin kirjaa, joka sisältää värikkäitä tarinoita rokkarielämästä, mutta laadukkaasti ja lähdekriittisesti kirjoitettuna. The Dirt täytti tämän tarpeen mainiosti. Kirjan toimittanut Neil Strauss on haastatellut niin sankareita kuin konnia ja eri ihmiset bändin ympärillä saavat tuoda oman näkökulmansa esiin.

Kirjan rakenteena on kertoa tarinaa minämuodossa siten, että kussakin luvussa on äänessä yksi kertoja. Välillä lukuihin on jätetty haastattelurakenne näkyviin. Ratkaisu toimii mainiosti, sillä ensinnäkin Strauss saa dynamiikkaa kronologiaan: esimerkiksi bändin jäsenten lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan eri kohdissa. Ajallisesti mennään välillä eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta punainen lanka säilyy mukana koko ajan.

Toinen hyvä puoli asiassa on "fanikirjan" tunteen välttäminen. Siinä missä Mick Wallin Led Zeppelin -aiheinen When Giants Walked the Earth tuntui välillä olevan liian polvillaan kohteitaan palvomassa, Strauss säilyttää objektiivisuuden tunnun. Toki tarinat itsessään ovat niin värikkäitä - ja loppusanojen mukaan joiltakin osin myös hieman editoituja esimerkiksi joidenkin kuvausten kohteena olevien henkilöiden nimien osalta - että lukija pääsee melkoiselle todellisuustripille joka tapauksessa.

Musiikillisesti Mötley Crüe ei ollut minulle ennestään erityisemmin tuttu. Bändin nimestä ensimmäisenä mieleen tulee yläasteen tunnit, jolloin luokan "koviksilla" oli farkkutakkeihin ommeltuja tai tussattuja bändilogoja. Mötley Crüen nimi taisi niistä samoista takeista löytyä Iron Maidenin, Kissin, Stonen ja mitäniitänyt oli joukosta. Nimeltä sentään tunnistin ennakkoon joitakin keskeisiä bändin jäseniä, esimerkiksi rumpali Tommy Leen muistin esiintyneen ahkerasti iltapäivälehtien kuvapalstoilla 1990-luvulla Pamela Andersonin aviomiehen roolissa. Niinpä lukemisen ohella piti välillä vierailla YouTuben puolelle bändin tuotantoon tutustumaan. Kyllähän Mötley Crüe onkin tehnyt mainiota kamaa, katsokaa vaikka tämä.

Kirjan alussa huomioni vei se, mitä olinkin hakemassa: värikkäät ja hurjat tarinat bileistä, päihteistä, seksistä, vastuuttomuudesta ja tuhoamisesta. Mutta mitä pitemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin kiinnittää huomiota draaman isoon kaareen: nousuun ja laskuun. Kuten elämässä yleensäkin, myös musiikissa asioilla on yleensä ylä- ja alamäet ja huippusuosion saavuttavilla bändeillä jumalten keinu heiluu erityisen lujaa. 1980-luvulla Mötley Crüe tuntui saavuttavan kaiken, mistä bändi voi unelmoida: huikea määrä levymyyntiä, jättikiertueita onnesta pähkinöinä oleville suuryleisöille, fanitusta ja suosiota. Mutta sitten kun suunta vaihtui, alamäki vei mennessään. Musiikkimuoti muuttui, levyjen tekeminen oli tuskaisempaa eivätkä levyt enää myyneet ja bändin sisäiset ristiriidat johtivat hajoamiseen, mutta kokoonpanon paikkailu uusilla tulokkailla ei myöskään tuonut suosiota takaisin.

Entisellä menestyneellä rockmuusikolla vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä: joko pitäisi hyväksyä että mennyt on mennyttä ja keskittyä tekemään jotakin muuta, tai pitäisi kyetä jatkamaan luovalla, uusiutuvalla muusikonuralla ja hyväksyä, että samanlaista suursuosiota ei ihan helposti pysty kokemaan tai sitten voi jämähtää haikailemaan vanhoja suuruuden päivä ja yrittää pitää niistä kiinni loputtomilla comeback-kiertueilla ja vanhan materiaalin soittamisella. Mötley Crüen jäsenistä tuntuu löytyvän jotain näistä kaikista variaatioista, tosin esimerkiksi laulaja Vince Neil kuittaa kirjan lopussa että ei hän ole oppinut matkan varrella erityisesti mitään, vaan haluaa edelleen keskittyä hauskanpitoon ja elämästä nauttimiseen.

Kierolla tavalla hauskaa on lukea vaikkapa siitä, miten entinen menestysmuusikko yrittää ryhtyä käymään treffeillä avioeronsa jälkeen:

"Nikki, you need to go out with someone. Snap out of it. She's a nice girl. You'll like her."

I caved in and called her.  She seemed nice enough, so I invited her out for some food. It was so out of character with how I used to meet girls before I was married, when all I had to do was lean against the Sheetrock of the Starwood and look cool. The drive to her place in Pasadena took an hour and an half. I arrived, opened the door, and, sure enough, the bitch was cockeyed. just like Angie Saxon's old roommate. She looked like a drunk Geena Davis. As soon as I entered her Shabby Chic house, I wanted to turn and flee. This was not my style at all.

But I had driven all the way there, and she looked so desperate and expectant. So I took her someplace suitably pathetic like Chili's.

Kuten ihmisten välisissä suhteissa on tapana, bändin jäsenet ja heidän lähipiirinsä muistavat ja muistelevat kokemuksiaan usein ristiriitaisella tavalla. On helppo kaivaa rikkaa toisen silmästä, mutta ei tuntea malkaa omassa silmässään. Erilaiset näkemykset valottavat elettyä ja koettua hauskalla ja välillä tragikoomisellakin tavalla. Kenties ainoa toive olisi ollut, että myös bändin jäsenten vaimoja, tyttöystäviä, ex-tyttöystäviä ja bändäreitä olisi voitu haastatella. Nyt ainoa omalla äänellään mukaan pääsevä nainen on levy-yhtiön edustaja Sylvia Rhone, ja hänenkin osuutena on hyvin lyhyt eikä kovin mairitteleva. No, ei tätä kirjaa voi minään feministin ohjekirjana lähestyä muutenkaan, mutta varmasti vaikkapa Pamela Andersonilla olisi ollut omanlaisena tarina kerrottavanaan avioliitostaan Tommy Leen kanssa. Liitto loppui siihen, kun Lee päätyi vankilaan perheväkivallan vuoksi ja kieltämättä hieman itsesääliruikutukselta Leen tilitys tästä jaksosta välillä kuulostaa.

Kokonaisuutena kirjan jälkimaku on kuitenkin erinomainen - lisää tällaista! Pelkkä rokkarisekoilujen muisteleminen ei takaa hyvää kirjaa, vaan kirjoittajalla täytyy olla homma hanskassa: tekstin pitää olla hyvin jäsenneltyä, uskottavaa ja luotettavan tuntuista ja kirjallisesti laadukasta. Musiikkitoimittajana työskennellyt Strauss tämän osaa. Häneltä on julkaistu muitakin kirjoja, joista esimerkiksi iskemisohjeita jakava Pelimies on saanut huomiota Suomessakin - lue vaikkapa Annan juttu aiheesta. Ja kun naisnäkökulmaa kaipailin, niin sitä löytyisi Straussin ja aikuisviihde-esiintyjä Jenna Jamesonin kirjoittamasta Jameson-elämäkerrasta How To Make Love Like A Porn Star, johon voi tutustua vaikka The New York Timesin arvion kautta.

Lue myös nämä:
Pamela Des Barres: I'm With the Band
Mick Wall: When Giants Walked the Earth
Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma

Kansi: Like.

Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat vastenmielinen päähenkilö Edgar Parts oli jäänyt takaraivooni kummittelemaan ja päätin palata kirjan pariin - ensimmäisestä lukukerrasta on nelisen vuotta aikaa. Kirjan monitahoinen rakenne tarjosi pureskeltavaa myös uusintalukukerralla ja muutama asia loksahti kohdalleen kunnolla vasta nyt uudelleenluettuna.

Kun kyyhkyset katosivat herätti myös hieman kriittisiä mietteitä. Historialliset romaanit parhaimmillaan ovat sellaisia, että niiden uskottavuutta ei kyseenalaista, vaan lukijana solahtaa täydestä sydämestään kirjan maailmaan. Esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat tuntuneet tällaisilta. Kun kyyhkyset katosivat tuntui paikoin hieman rakennetun tuntuiselta - aivan kuin romaania varten hankittu valtava tietomäärä ei olisi ihan täysin ehtinyt sulaa, vaan "infodumppauksen" sivumaku tuntui välillä. Myös Oksasen kielikuvat tuntuivat välillä kaunopuheisuudessaan suorastaan harrastelijamaisilta.

Edgar Partsin uskottavuus ja karmea lumovoima sen sijaan pitivät otteessaan. Epäilen, että Parts jää entistä tiukemmin alitajuntani asukiksi. Historian verisissä käänteissä omaa etuaan ajava Parts on täydellinen opportunisti, jolla ei ole moraalia oikeastaan ollenkaan. Hän laskelmoi, käyttää ihmisiä hyväksi, pelaa pelejä kuin shakkimestari - ja olettaa kaikkien muidenkin tekevän samoin. Hän ihmettelee ja suorastaan halveksii ihmisiä, jotka eivät yritä kääntää asioita omaksi edukseen.

Lieneekö brutaalia verrata toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä 2010-luvun suomalaiseen työelämään? Rohkenen näin kuitenkin tehdä, sillä historiallisten romaanien sanotaan heijastelevan aina jotain kirjoitusajankohdastaan. Parts elää epävarmassa ja ennakoimattomassa maailmassa, jossa tärkeintä on, miltä asiat näyttävät. Pitää osata tuoda itseään esille edullisessa valossa, painaa omat näkemykset sivuun jotta voi maksimoida oman hyötynsä ja parhaimmillaan pompata kuin korkki pintaan. Myös nykyisessä työelämässä eletään jatkuvan epävarmuuden aikaa ja pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Isännät voivat vaihtua silmänräpäyksessä ja niin pitää vaihtua vakaumustenkin.

Oksasen uusin romaani, parin vuoden takainen Norma taas tarttui matkaan kirjastosta. Verrattuna hieman jähmeästi käynnistelevään Kyyhkysiin oli Norma todella vetävää luettavaa. Suorastaan ahmaisin kirjan loppuun.

Norman keskeiset henkilöt liikuskelevat bisneksen teossa ympäri maailmaa, mutta nimihenkilö Norma pysyttelee kirjan aikana melko tiiviisti Sörnäisten metroaseman liepeillä. Hän asustelee jossakin Piritorin liepeillä, saa työpaikan kampaamosta ja selvittelee äitinsä kuolemaa. Pikku hiljaa selviää, että äiti on sekaantunut isojen poikien laittomuksiin, velkaantunut ja vetänyt mukaan Normankin tavalla, josta ei voi olla kuin haittaa tyttärelle.

Norman isoja aiheita ovat hiuskauppa ja lapsikauppa. Hiustenpidennyksiin janotaan taipuisaa ja laadukasta aitohiusta, ja yleensä sitä saa kehitysmaiden naisten päästä ostamalla, vieläpä pikkurahalla. Lapsia taas hingutaan mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Välillä lapsettomuutta sureva pariskunta päätyy pimeille markkinoille, mutta kehitysmaiden "lapsitehtaat" tuottavat ihmisvauvoja myös rikollisiin tarkoituksiin. Googletin kirjan innoittamana "nigerian child factory" ja hakutuloksiin tutustuminen yökötti.

Mutta tässä kenties Oksasen kansainvälisen suursuosion salaisuus onkin. Hän kirjoittaa ihmismielen rumuudesta ja pahuudesta - mutta toisin kuin vaikkapa monissa dekkareissa, julmuus ei Oksasen kirjoissa tunnu itsetarkoitukselliselta mässäilyltä. Se tuntuu todelta, sellaiselta todelta jota ei tee mieli ajatella, mutta josta tietää että sitä on pakko katsoa silmästä silmään, ellei halua pettää itseään.

Lueskelin kirjan luettuani netistä Norman arvioita ja yllätyin, kun monet arviot tuntuivat vähän nihkeiltä. Minulle Norma kolahti kolmesta lukemastani Oksasen kirjoista kaikkein kovimmin - se oli todella mukaansatempaava, miljöökuvaus oli uskottavaa ja kiehtovaa ja kirjan yhteiskunnallisista teemoista otettiin kaikki irti.

Epäilen, että tämänkin kirjat henkilöhahmot loppuratkaisuineen jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Loppukäänne on samaan aikaan toivoa herättävä että surullinen. Valta turmelee, vallankumous syö lapsensa, jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden... Voi vain arvailla, miten Normalle kirjan jälkeen loppujen lopuksi käy.
 

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Puhdistus
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat 
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kansi: Otava

Tämän kirjan ilmestyminen sykähdytti minua erityisellä tavalla: esikoiskirjailija Terhi Törmälehto on vanha ystäväni, jonka kanssa olemme olleet seurakuntanuoria ja koulukavereita. Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa kainuulaisten seurakuntanuorten sukeltamista uuteen, eksoottiseen maailmaan - helluntaiseurakuntaan. Pyhän kokemusta janoava päähenkilö Elsa suuntaan koulun jälkeen Kolumbian Bogotaan, jonne hän jää asumaan.

Minulla oli ilo lukea käsikirjoitus jo ennen kirjan ilmestymistä ja pääsin antamaan kommentteja. Olikin mahtavaa huomata, miten käsikirjoituksesta sukeutui viimeistelty, tasapainoinen, tyylikäs romaani! Olen tietenkin täysin puolueellinen - varsinkin kun kuulin olleeni itsekin innoittamassa kirjan erästä sivuhenkilöä - mutta sitäkin innokkaampi lukija tälle kirjalle.

Kainuulaisia nykykirjailijoita ei liikaa ole, ja vaikka Terhi Törmälehtokaan ei enää Kainuun rajojen sisäpuolella asu, vahva ja juureva kuvaus kajaanilaisesta elämänmenosta on uskottavaa ja tunnelmallista. Etelä-Amerikkaa syväluotaavia kotimaisia uusia romaaneja taas ei tule mieleen yhtäkään - vinkatkaa jos tiedätte!

Jotkut haluavat lukea Elsan tarinaa uhrikertomuksena, mutta minusta Elsa ei ole uhri, vaan etsijä ja kyselijä, joka löytää vastauksia karismaattisesta kristillisyydestä - ainakin joksikin aikaa. Elsa on oman elämänsä päähenkilö joka tasapainoilee heittäytyvän, maailmasta pois kääntyvän uskon ja yhä voimakkaammin iholle tulevan nykyhetken välillä. Niin uskon kuin uskosta pois kääntymisenkin kuvaukset ovat tässä kirjassa kauniita - eivätkä vailla komiikkaa ja jopa tragikomediaa.

Upea, persoonallinen, vahva kirja! Suosittelen kaikille!

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Javier de Isusi: Maattomien mailla
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 

Liane Moriartya ahmimassa

Viime aikoina olen kaivannut viihdyttävää luettavaa ja joulukuun puolella ahmin kolmen romaanin verran Liane Moriartyn romaaneja. Olen tykästynyt Moriartyn vetävään tyyliin ja luin hänen tuotantonsa alkupäästä kolme toistaiseksi suomentamatonta romaania.

Three Wishes (2009)

Sydneyssä asuvat 33-vuotiaat kolmossiskokset Cat, Lyn ja Gemma painiskelevat elämän yllätyskäänteiden kanssa ja yrittävät tulla sinuiksi oman elämänhistoriansa ja tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa. Romantiikkaa, huumoria, pinnanalaista synkkyyttä ja elävää, kiehtovaa miljöökuvausta. Tietty esikoiskirjamaisuus näkyy, mutta ei pahalla tavalla.

The Hypnotist's Love Story (2012)

Hypnoterapeutti Ellen etsii miestä netistä ja tapaa kivan Patrickin, jolla on astetta ikävämpi exä - stalkkaava Saskia. Saskia roikkuu Patrickin kintereillä häiritsevällä tavalla, kunnes useamman kuin yhden ihmisen mitta täyttyy.

Kirjan tunnelma oli paikoin jopa pelottava, sen verran ikävältä stalkkaaminen tuntuu. Kokonaisuus oli kuitenkin vetävä ja kiehtova, hypnoterapian maailmaan sukeltaminen kiinnosti. Sivuhenkilöt olivat värikkäitä ja kiinnostavia.

The Last Anniversary (2010)

Suosikkini näistä kolmesta! 39-vuotias sinkku Sophie muuttaa ex-poikaystävänsä Thomasin pienelle kotisaarelle ja joutuu Thomasin suvun ympäröimäksi. Suku on rakentanut matkailubisneksen vanhan perhemysteerin ympärille, mutta vähitellen salaisuudet alkavat paljastua.

Mahtavia henkilöhahmoja, ihana miljöö, kiehtova mysteeri ja sen vähittäinen purkaminen. Linkkivinkki: kirjassa mainitaan usein Mary Celesten mysteeri.

Lue myös nämä:
Liane Moriarty: Nainen joka unohti
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Liane Moriarty: Hyvä aviomies