Uusi kirjaportaali: Kirjaseuranta.fi

Hesarissa oli tänään melko jyrkkäsävyinen kommentti Kritiikkiportti.fi -palvelun päättymisestä. Toimittaja Esa Mäkinen kirjoitti kulttuurisivuilla aiheesta otsikolla "Kritiikkiportti oli huono ja kallis". Jutun voi lukea Hesarin maksulliselta digipuolelta, yhden artikkelin lukeminen maksaa yhden euron ja palveluun tarvitsee käyttäjätunnuksen. Kritiikkiportin kritisoinnin jälkeen Mäkinen kehaisee opiskelija Marko Hyvösen ilmaiseksi toteuttamaa Kirjaseuranta.fi –palvelua.

Kävin tutustumassa Kirjaseurantaan ja syötin kokeeksi linkin Aatelisneito, porvaristyttö –sivun tietoihin. Kävin myös antamassa tähtiä muutamalle tutulle kirjalle. Kyselin meilissä palvelun ylläpitäjältä, voiko blogiarviot linkittää jotenkin automaattisesti portaaliin vai pitääkö syöttää kaikki käsin. Hän vastasi ystävällisesti ja arvioi automatiikan onnistuvan RSS-syötteenlukijalla. Katsotaan miten käy. Mielelläni tuollaiseen yleisportaaliin omia sisältöjäni linkittäisin. 

Sinänsä Esa Mäkisen kommentit Kritiikkiportista ovat aika perusteltuja. Pelkkä linkkilista ei oikein riitä nykyaikana kiinnostavaksi verkkopalveluksi. Ja olisi hullua maksaa suuria summia linkkilistan ylläpidosta, varsinkin jos listaa käsitellään manuaalisesti. Mutta käykää toki lukemassa puolustuksen puheenvuoro, eli Kritiikkiportin päätoimittaja Siskotuulikki Toijosen viimeinen pääkirjoitus aiheesta.

Kirjaseuranta.fi vastaa siihen tarpeeseen, jota joskus olen blogeissa haikaillut: olisipa kätevää saada jonkinlainen "yhteistägitys" kirjajutuille. Nythän on kustakin bloggaajasta kiinni, haluaako ja jaksaako hän etsiä linkkejä muihin arvioihin. Jos palvelu alkaa automatisoida arvioiden etsimistä ja linkittämistä niin yksittäisestä kirjasta saisi aika kattavasti tietoa yhdestä paikasta!

Testilinkityksessäni huomasin tosin tiivistelmän merkityksen. Tiivistelmän pitäisi olla aika lyhyt. Poimin nopeasti pari lausetta blogikirjoituksestani, ja heti lisäämisen jälkeen tuntui että olisihan tuon voinut järkevämminkin tiivistää. Lisäämiään tekstejä ei kuitenkaan pääse muuttamaan. Sivulla ei ole ainakaan vielä käyttäjätunnistusta, olisipa kätevää voida kirjautua palveluun ja päästä muokkaamaan lisäämiään tietoja.

Kirjaseurannassa voi arvioiden lisäksi seurata kirjan saatavuutta ja hinnoittelua, lukea perustiedot kirjailijasta ja käydä kirjailijan kotisivuilla, antaa kirjoille tähtiä ja lisätä omia arvioita tai linkittää muualla ilmestyneitä arvioita. Vaikka portaali näköjään painottuu uusiin kirjoihin (siis niihin, joita on saatavilla kirjakaupoissa tällä hetkellä), ei vanhojakaan ole unohdettu. Kirjastosivulla voi etsiä kirjoja kirjastojen tietokannoista. Jatkokehitystoiveena tulee mieleen nettidivarien tarjonnan esiinnostaminen.

Seuraan mielenkiinnolla palvelun kehittymistä!

Ps. Kuvaton postaus tällä kertaa, en pystynyt lisäämään kuvia, ilmeisesti Bloggerissa on joku yleinen häikkä kuvien lisäyksen kanssa justnyt.

Mooses Mentula: Musta timantti

Kuva: WSOY.

Kaipailin Lakanasiipien kommenttiketjussa kainuulaisia nykykirjailijoita, ja ilahduttavasti PEKKin neljäs jäsenkirja oli kuhmolaislähtöisen Mooses Mentulan novellikokoelma Musta timantti. PEKKin edellinen jäsenkirja, Kati Saurulan Koiruohon kaupunki, jäi lukematta vaikka hyllyssä onkin. Ärsytti kun jo kirjailijan saatekirjeessäkin oli kielivirheitä, ja Booksy vahvisti arviossaan, ettei kirja kielellisesti ollut kovin ihmeellinen, vaikka Booksyn mukaan muuten ihan hyvä kirja kyllä. Mustan timantin ovat minua ennen ehtineet lukea ainakin Kirsi ja Jori.

Musta timantti oli kaikkein esikoiskirjamaisin kolmesta lukemastani PEKKin jäsenkirjasta. Lyhyitä novelleja, osa kosketti, osa loppui heti alkumetreillä kuin seinään ilman kunnollista juonen kehittelyä. Uskottavia lapsuuskuvauksia, suomalaista arkielämää, erilaisia parisuhdekriisejä. Ei mitään erityisen poikkeuksellista, mutta hyvää kielenkäyttöä, mukavaa murteiden viljelyä ja muutamia hyviä oivalluksia kyllä.

Novellit Huoltaja, Eksoottinen kosketus, Pätkätyö kairassa, Raakki ja Mänty kolahtivat eniten. Niissä tavataan uraäidin poissaolosta kärsivä 12-vuotias, thaimaalaisia marjanpoimijoita, Kemijärven sellutehtaalta työttömäksi jäänyt mies, ikääntynyt palomies ja Tilastokeskuksen virkailija, joka hermostuu pihamäntyynsä. Kuten PEKKin ensimmäinen kirjailija Antti Leikas, myös Mentula mahduttaa kirjaansa viittauksen Veikko Huovisen suuntaan. Jotain henkistä Huovis-perintöä kummankin teoksissa voi kyllä tulkita olevan. Mentula mainitsee jäsenkirjeessä myös Arto Salmisen erääksi kirjailijaesikuvakseen.

Niin, ja oli niitä Kainuuseen sijoitettuja kohtauksiakin aika mukavasti. Välillä ollaan Kuhmossa, välillä Saukkovaaralla, murre maistuu, henkilöhahmojen sielunmaisema soinnahtaa tutulta.

Jonkinlaista miesagendaa tästä kirjasta voisi lukea. Monessa tarinassa raavaat miehet rämpivät rakennemuutoksen läpi. Millainen mies pärjää vaimon kirjomien sohvatyynyjen ja muuttuvan työelämän puristuksessa, millainen joutuu sivupoluille?

Ei siis mitään maata mullistavaa luettavaa, mutta huonompaakin olen lukenut. PEKKin jäsenyys noin kokonaisuutena on kyllä ollut virkistävää: on tullut luettua sellaisia kirjoja joihin ei välttämättä muuten olisi tullut tartuttua, ja jokaisesta on saanut irti jotain antoisaa. Ja "esikoisuuden" tarkkailu on hauskaa!

Loppuun vielä ulkokirjallista ihmettelyä. Google Analytics kertoo, että viime viikkoina blogiini on tultu melko paljon parin keskustelufoorumin linkin kautta. Toinen linkki on hiustenhoitoaiheinen Juurikasvu.org ja toinen Pelit-lehden palsta. Juurikasvu ihmetytti kovasti: en ole tajunnutkaan että hiuksille on pyhitetty kokonainen keskustelufoorumi, mutta harrastuksensa kullakin... Lukuisista hakuyrityksistä huolimatta en pystynyt löytämään mihin ketjuun blogini oli linkitetty, olisi todella mukava tietää asiayhteys. Pelit-keskusteluja taas ei pääse lukemaan ilman käyttäjätunnusta, joten sieltäkään en tiedä linkitystä. Tulkitsin kävijätilastoista kuitenkin, että Valtaistuinpelin klikkaukset osuvat aika lailla yksiin Pelit-sivulta tulleiden käyntien kanssa. Jos joku surffaa jommallakummalla foorumilla, kertokaa ihmeessä mistä linkitys löytyy! Yleensä viittaavat sivut pystyy tarkastamaan helpohkosti, mutta nämä jäivät arvoitukseksi.

Juhannuksen vietto näyttää käynnistyvän sateisissa merkeissä, mutta eipä anneta sen häiritä. Oikein hyvää juhannusta kaikille!
 

Lue myös nämä:
Antti Leikas: Melominen
Helen Moster: Hylky
Arto Salminen: Varasto

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Kuva: Otava.

Lakanasiipien lukemisen jälkeen houkutti jatkaa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa eteenpäin. Sarjan toistaiseksi viimeisin osa Neidonkenkä on ilmestynyt vuonna 2009. Toivottavasti sarja jatkuu pian! Sitten viime lukukerran Kähköstä on luettu blogeissa muuallakin. Kirsin kirjanurkassa on pitkä ja perusteellinen juttu Kähkösestä, samoin Susa P. mainitsi Kuopio-sarjan 30 päivän haasteessa aliarvostetuimpien kirjojen kohdalla. Kähkösen uusinta kirjaa, tietokirjaa nimeltä Vihan ja rakkauden liekit, on luettu ainakin Erjan lukupäiväkirjassa ja Lähiöneidon lokikirjassa.

Oikein hyvän kirjan kanssa minulle käy niin, että kun olen jo päättänyt lopettaa lukemisen ja pannut kirjanmerkin kirjan väliin, rupeankin plaraamaan sivuja eteenpäin ja lukemaan pikalukua ja hyppimään eteenpäin, että saan ihan vähän vielä tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Neidonkengän kohdalla näin kävi monta kertaa, joten yhden lukukerran aikana kirja tuli luettua suurin piirtein kolmesti, kun näitä eteenpäin kurkkimisia kävi niin usein. Ja voisinpa omaan 30 päivän haasteeseeni vastata nyt toisin: paras miespäähenkilö on ehdottomasti Juho Tiihonen!

Neidonkenkä on vuorokausiromaani kuten Lakanasiivetkin. Nyt eletään kesäkuuta 1942. Muoto antaa jämäkkyyttä ja irrotteluvaraa: yhden päivän aikana eletään läpi myös menneisyyttä ja tulevaisuutta henkilöhahmojen ajatusten kautta. Kaunista kieltä arvostaville Kähköstä voi suositella ehdottomasti. Hyväilevän lyyristä kieltä Neidonkenkä on täynnä. Kieli ei kuitenkaan jää pelkäksi pinnaksi, vaan Kähkösellä on oikeaa asiaa: sotavuodet kotirintaman näkökulmasta, luokkajako, jota arpeuttavat kansalaissodan haavat, sodan rikkomat ihmissuhteet, joista kuitenkin versoaa uusia suhteita yllättäviin suuntiin.

Kaikissa kolmessa lukemassani Kuopio-sarjan kirjassa Kähkösellä on ollut tapana tuoda kuopiolaisten rinnalle yksi ulkopuolinen henkilöhahmo. Jään ja tulen keväässä oli brittiläinen kapteeni Mulligan, Lakanasiivissä tanssijatar Mizzi Unruh ja Neidonkengässä belgialainen lehtinainen Marieke Candrix. Tekniikka mahdollistaa kuopiolaisten tarkkailun ulkopuolisin silmin. On kuitenkin vaikea sanoa, kannattaako tapaa jatkaa vielä mahdollisissa jatko-osissa vai menisikö se jo maneerin puolelle. En tiedä milloin sarjalle ilmestyy jatkoa vai ilmestyykö ollenkaan - toivottavasti ilmestyy, vielähän sotavuosia on jäljellä vaikka kuinka monta ja haluan ehdottomasti tietää miten käy Juholle, Helville, Annalle, Hildalle, Lehtivaaralle, Kelon perheelle, Mertaselle, Helmer Karlssonille ja Saaralotalle! (Edit: Heh, hätäilin - tuossa linkittämässäni videossa Kähkönen lopussa kertoo, että kyllä jatkoa on tulossa ja työn alla!)

Neidonkenkä on siis myös sotakirja, mutta se sopii ehdottomasti luettavaksi myös niille, jotka vieroksuvat sotakirjoja. Pääosassa on kylmän talven jälkeinen alkukesän huuma, valoisat yöt ja metsien tuoksut. Tässä kirjassa on aikuisia miehiä hieman enemmän mukana kuin edellisessä osassa, mutta pääosissa ovat silti edelleen lapset, naiset ja ikämiehet. Hujasen Viljami pääsee lyhyelle lomalle rintamalta, ja Tatra Swing Boys viihdyttää soitollaan kotirintaman väkeä ja saksalaisia sotajoukkoja. Kähkönen nostaa kirjassa muutenkin esille sellaisia sotakohtaloita, joita ei yleensä ensimmäisenä oteta esille sota-ajasta puhuttaessa. Esimerkiksi venäläisten sotavankien kohtelu saa tilaa.

Kymmenvuotiaan Juho Tiihosen mielenliikkeet Kähkönen kuvaa vastustamattoman osuvalla tavalla. Juho on vähän lapsellinen, mutta innokas arjen seikkailija ja älyllisesti suuntautunut tutkijaluonne. Liikuttavaa ja riipaisevaa on Juhon jännitys, kun hän pelkää oppikouluun pääsemisestä kertomista läheisilleen.

"Ja hänelle oli yksistään tämän kevään mittaan kertynyt niin monta salaisuutta, että sen perusteella häntäkin olisi voinut sanoa ainakin puolikkaaksi mieheksi. Tämä kengittä juokseminen oli pienin ja vaarattomin niistä. Pahempi oli se, josta hänen pitäisi pian puhua ukilleen ja Arville, jotteivat ne kuulisi sitä vierailta. Selma-täti ja tohtori Kelo jaksoivat toitottaa hänen urotyötään niin, että kohta sen tietäisi koko kaupunki."

Kiehtova luonne on myös Charlotalla, savolaisittain Saaralotalla. Tanssijatar Mizzin jäljiltä Kuopioon jäänyt pikkutyttö on toisaalta untelo uneksija, toisaalta lähes mystisyyteen asti terävänäköinen havainnoitsija. Samoin Helvi Martiskaisen Mari-tyttären murrosikäiset seikkailut saksalaissotilaiden kintereillä riipaisevat.

Lämpimästi suosittelen Kuopio-sarjaa. Onneksi minulla on vielä lukematta sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Mustat morsiamet ja Rautayöt. Voin paneutua niihin seuraavaa osaa odotellessa.

Youtubesta löytyy Kähkösen haastattelu Sellon kirjastossa marraskuussa 2009:

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Väinö Linna: Sotaromaani

Lukumaun periytymisestä

Jennin blogissa heräsi taannoin pohdintaa lukumaun periytymisestä. Aihe on liihotellut välillä muutenkin mielessä, kun olen seurannut kirjablogien sisältöä. Minulle on luontevaa lukea "äijäkirjallisuutta", moni ikäiseni naispuolinen lukuharrastaja taas tuntuu vähän vieroksuvan kotimaisia mieskirjailijoita. Eipä tarvitse mennä merta edemmäs kalaan - kotoahan nämäkin asiat opitaan. :)

Blogissakin mainitsen aika ajoin jonkun kirjan tarttuneen käteen perheenjäsenten suosituksesta, viimeksi Vuohen juhlan kanssa kävi näin. Minä olen tykännyt lukemisesta pienestä pitäen, vanhempani ovat kumpikin kovia lukemaan. Mutta ei lukuharrastus mitenkään automaattisesti periydy, minulla on kaksi veljeä eikä kummastakaan tullut samanlaista lukutoukkaa kuin minusta.

Veikko Huovinen. Kuva: WSOY.

Suoraan isältä periytyneitä lukumieltymyksiä on helppo tunnistaa. Veikko Huovisen kirjoja olen lukenut ensimmäisen kerran jo ala-asteikäisenä, joten tässähän on tullut luettua Huovista jo yli kaksikymmentä vuotta. Mikä parasta, eri ikäisenä kirjoista on saanut irti eri asioita. Suosittelen! Jenni totesikin, että Huovinen tuntuu periytyvän isältä tyttärelle.

Väinö Linna. Kuva: WSOY.

Väinö Linna on toinen suomalaismiesten kestosuosikki, ja Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla ovat minunkin isäni suuresti arvostamia kirjoja. Linnaan tartuin ensi kerran lukioikäisenä, ja vaikken Linnan paria ensimmäistä kirjaa olekaan lukenut, olen minäkin lukenut Tuntematonta ja Pohjantähteä useita kertoja ja kokenut kirjat hyvin tärkeiksi.

Aikuisiän perimyksiin kuuluu ainakin Juhani Aho. Papin rouvaan tartuin nimenomaan isän toistuvien suositusten vuoksi.

Kaari Utrio. Kuva: Amanita, (c) Kaj Ewart / Tammi.

Äidin lukumausta olen perinyt vaikka mitä, ja meidän kummankin lukemisiin vaikutti kovasti mummi, joka luki paljon. Sukulaisista löytyy aika monta kirjojen ystävää, mutta löytyypä paljon niitäkin, joita ei lukeminen kiinnosta. Äidin kautta periytyvää lukumakua on ainakin innostus historiallisiin romaaneihin ja hyvään hömppään. Joten eipä liene yllätys, että kestosuosikki Kaari Utrio on periytynyt äidiltä tyttärelle.

Pirjo Rissanen. Kuva: Gummerus.

Hieman uudempi kirjailijatuttavuus on Pirjo Rissanen, jonka kirjat löysin nimenomaan äidin pinosta. Rissasen pääkohderyhmää lienevät keski-ikäiset naiset ainakin markkinointisuunnittelijoiden mielestä, mutta kyllä tällainen kolmekymppinenkin viihtyy Rissasen kirjojen äärellä erinomaisesti.

Isän ja äidin kirjakokoelmia tuli muutenkin tutkailtua ahkerasti. Sinuhe egyptiläistä luin ensimmäisen kerran kotihyllystä jo 12-vuotiaana, vanhassa pokkaripainoksessa oli kansikuvissa Hollywood-Sinuhen kuvia. Näin jälkikäteen ajateltuna eräs parhaista lukukokemuksista on ollut suuri satukirjasarja Maailman satuaarteita, siihen kuului mm. kreikkalaisia, afrikkalaisia ja pohjoismaisia satuja. Esimerkiksi Kreikkalaisia satuja kertoi antiikin mytologian tarinoita lapsille sopivalla tavalla, joten niinpä sitä sai huomaamattaan melkoisen hyödyllistä yleissivistystä satuja ahmimalla.

Vaikka moni muukin bloggaaja on sivunnut lukukokemusten periytymistä suvussa, tämän postauksen kirjoittaminen tuntuu silti vähän hassulta. Suomessa kun tuntuu usein siltä, että pelkästään kirjoista keskusteleminen leimataan elitismiksi. Saatikka että menee sanomaan tulevansa kodista, jossa on luettu kirjoja - aivan järkyttävää kermaperseilyä ja porvarillisuutta. Uskon kuitenkin, että tämäkin kokemus on monelle tuttu - ja sitä paitsi monet hurahtavat lukemiseen aivan täysillä, vaikka kotona kukaan muu ei olisi koskaan lukenut mitään.

Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla

Kuva Googlen kuvahausta, kirja Otavan.

Äiti antoi Vuohen juhlan luettavaksi ja kehui sitä kovasti, mutta varoitti että kirja on kuin Puhdistus ja Kuoleman divisioona potenssiin kaksi. Otin kirjan mukaan lomamatkan lukemiseksi, koska arvelin sen olevan matkakirjaksi sopiva: pokkaripainos on kevyt ja kompakti, mutta laatukirjallisuus on riittoisaa ja paneutumista vaativaa luettavaa. Tulipa siis luettua pitkästä aikaa myös Nobel-voittajan tuotantoa, Mario Vargas Llosahan on vuoden 2010 nobelisti. En pysty edes muistamaan milloin viimeksi olisin lukenut Nobel-voittajan kirjan. (Tsekatkaapa muuten Valkoisen kirahvin Nobelista-Öh-Finlandiaan -lukuhaaste.) Vuohen juhlasta en muista blogiarvioita nähneeni, mutta Googlellahan niitä löytyi: Mimun kirjat ja Valopolku ovat kirjoittaneet tästä kirjasta. Vargas Llosan toiseksi uusin kirja, Tuhma tyttö, on kyllä blogeissa silmiini osunut, siitä on kirjoitettu ainakin K-blogissa, Kirjapedolla ja Erjan lukupäiväkirjassa. Vuohen juhlan jälkeen minua voisi kiinnostaa myös Vargas Llosan uusin, Keltin uni.

Vuohen juhla oli vaikuttava ja monitasoinen lukukokemus, mutta aloitan silti arvioimalla, kenen ei kannata kirjaa lukea. Jos ahdistuu maailman pahuudesta, kuten yksityiskohtaisista kidutuskuvauksista, ei kannata lukea tätä. Eikä silloinkaan, jos on sitä mieltä, että kaikki yhteiskunnallis-historialliset kirjat ovat tylsää jaarittelua. Ja jos vaihtuvat kertojanäkökulmat ja pilkottu aikarakenne pistää pään pyörälle, voi mennä tässä sekaisin. Kärjistettynä voisi sanoa, että ei aloittelijoille. Mutta niille, jotka ovat kiinnostuneita kuohuvasta maailmanhistoriasta, poliittisista käänteistä ja yhteiskunnallisten tapahtumien valottamisesta yksilökohtalojen kautta, tämä kirja on loistavaa luettavaa.

Kirjan alussa yhdysvaltalaistunut Urania Cabral palaa Dominikaaniseen tasavaltaan. Hän tapaa perheenjäseniään, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan. Muistot sekoittuvat kirjan toisiin aikatasoihin, joissa seurataan Dominikaanisen tasavallan verisen diktaattorin Rafael Trujillon vallan loppuaikoja. Uranian mieltä painavat inhottavat muistot - varsin pian lukija alkaa uumoilla mistä on kyse, mutta Vargas Llosa ei hätäile vaan rakentaa jännitteitä monen sadan sivun verran.

Yritin etsiä netistä ilmaisia, julkaisuvapaita kuvia Dominikaanisesta tasavallasta, mutta päädyin vain maksullisille kuvasivuille. Tässä sen sijaan YouTubesta matkailijoiden valokuvia esittelevä video, josta saa käsityksen maan maisemista ja tunnelmasta. En ole koskaan käynyt missään Karibianmeren maassa, mutta tätä lukiessani elin vahvasti katujen kakofonian, meren turkoosinsinen ja auringon paahteen. Dominikaaninen tasavaltahan on suosittu matkailumaa nykyään - mahtaako julma diktatuurihistoria näkyä turisteille jollakin lailla? Tuskinpa, sillä ihmisen muisti on näissä asioissa kovin lyhyt. Mario Vargas Llosan kirjan eräs teemoista sen sijaan on historian pitkät jäljet - kuinka yksittäisillä tapahtumilla voi olla syvät juuret, vaikutukset näkyvät vielä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja myöhemmin.

Diktatuurin psykologiaa pohditaan Vuohen juhlassa paljon. Mikä saa ihmiset ja kokonaisen kansakunnan uskomaan valheisiin, näkemään mustan valkoisena ja luopumaan moraalista? "Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä", sanotaan raamatussa, ja nämä sanat sopivat täysin Trujillon - Hyväntekijän, Uuden Isänmaan Isän, Pedon, Vuohen - aikakauteen. Ylilyövän henkilökultin rakentaminen tuntuu toistuvan hirmuhallitsijoiden kohdalla aina - mahtaako Muammar Gaddafin Libyassa olla meneillään samankaltaisia tapahtumia juuri nyt kuin 1960-luvulla Trujillon Dominikaanisessa tasavallassa? Trujillon talutusnuorassa poliittinen valtaeliitti kiemurtelee, pokkuroi ja palvoo - siitä huolimatta vainoharhainen ja mielivaltainen johtaja murhauttaa epäsuosioon joutuneet pienestäkin syystä. Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita?

Kirja on myös siirtomaavallan historiaa, katolisen kirkon historiaa ja Amerikoiden historiaa. Politiikan valtapeliä Vargas Llosa kuvaa todella taitavasti: kollektiivisten voimien takana on usein yksilön valinta ja yksilön tahto. Kirjassa on useita kiehtovia henkilöhahmoja, tosin vain harvoin miellyttäviä. Suurin osa tapahtumista perustuu todellisuuteen ja mukana on useita tosielämän hahmoja. Karmeita ja kiehtovia henkilöitä ovat nukkepresidentti Joaquín Balaguer, jonka johtotähtenä on rauhallisen ulkokuoren säilyttäminen kaikissa olosuhteissa, sadistinen sotilastiedustelupalvelun johtaja Johnny Abbes García ja Uranian isä Agustín Cabral, jonka elämän tragedia on senaattoriuran päättyminen Hyväntekijän epäsuosioon joutumisen vuoksi.

Vaikka alussa kerroinkin etten ole paljon nobelisteja lukenut, niin tämä kirja oli sellainen, jota lukiessa nyökyttelin päätäni: kyllä, tämä on Nobelin arvoista tekstiä. Vargas Llosa hallitsee laajan aikajänteen, suuren ihmisjoukon, poliittiset ja historialliset vaiheet ja kuljettaa tarinaa vetävästi, sydämeenkäyvästi ja mukaansatempaavasti. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät lukijansa mieleen asumaan.

ps. En näköjään muista mainita suomentajia juuri muulloin kuin tyytymättömänä. Joten kehutaan suomentaja Sulamit Hirvasta siitä, että hän tekee pääsääntöisesti oikein hyvää jälkeä, tosin muutama lipsahduskin mukaan mahtuu.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Javier de Isusi: Mikä-mikä-maan saari
Art Spiegelman: Maus

Charlaine Harris: A Touch of Dead

Kuva: Orion Publishing Group

Terveisia Amsterdamista. Matkalukemisena on ollut eras paksu ja hyva kirja, mutta kun tuli piipahdettua uteliaisuudesta paikalliseen kirjakauppaan, lahti sielta hyva valipala mukaan. De Slegte -kirjakaupassa oli hyva systeemi: tavallisten kirjojen lisaksi siella oli divarihylly, jossa myytiin hyvakuntoisia kaytettyja kirjoja. Charlaine Harrisin A Touch of Dead irtosi viitosella.

Olen True Blood -tv-sarjasta kirjoittaessani kertonut, etten ole halunnut ahmia Sookie Stackhousesta kertovia kirjoja, koska haluan nautiskella hyvasta tv-sarjasta. Mina innostun tv-sarjoista paljon harvemmin kuin kirjoista... Sookie-kirjoja on kuitenkin luettu blogeissa ahkerasti, viimeksi linkittamieni lisaksi ainakin Hanna M. ja Hreathemus ovat lukeneet ja bloganneet paljon. Niinpa olin selvasti saanut riittavasti aivopesua, kun kirjakaupassa tsekkasin Charlaine Harrisin saatavilla olevat kirjat.

A Touch of Dead tuli valituksi siksi, etta siina on Sookie-novelleja. Ajattelin etta novelleista saa maistiaisen Harrisin kirjallisesta tyylista, mutta ei joudu minkaan ison juonikuvion keskelle, vaan tarinoiden pitaa toimia itsenaisina kokonaisuuksina. Mukaan mahtuu viisi eri aikoina kirjoitettua novellia: Fairy Dust, Dracula Night, One Word Answer, Lucky ja Gift Wrap.

Blogikeskusteluissa on esitetty, etta sarjan suomennokset saavat kirjat vaikuttamaan enemman teinikirjallisuudelta kuin alkukielella. Mene tieda, aika teinikirjallisuudelta tama minusta nytkin vaikutti, siis sellaiselta johon on helppo hurahtaa murrosikaisena ja kokea suuria tunteita sarjan henkiloiden kanssa. Aika lahella kioskikirjallisuutta liikutaan - stereotypioita vilisee, logiikan aukkoja loytaa jopa minunkaltaiseni kiitollisen hyvauskoinen lukija ja henkilokuvauksen paapaino on luetella eri hahmojen hiusten ja silmien vareja. Novelleissa enimmakseen ratkotaan rikoksia - seka rikokset etta niiden selviaminen ovat lahinna Mikki Hiiren seikkailujen tasoa.

Vaan ymmarranpa silti hyvin, miksi sarjasta on tullut maailmanmenestys. Jotain koukuttavaa Harrisin tyylissa tosiaan on, sen verran hanakasti minakin nama tarinat ahmaisin. Vampyyreja, ihmissusia, keijuja ja muita yliluonnollisia otuksia viliseva miljoo on kiehtova - ja vampyyri Eric Northman on tosiaan syotavan ihana...

Sain mita halusin - maistiaisen Harrisilta, nyt voinkin rauhassa punnita, pitaisiko minun sittenkin ryhtya lukemaan koko sarjaa alusta asti. Huikean tuottelias kirjailija Harris on, tsekatkaa vaikka bibliografia.

Lue myös nämä:
TV-sarja: True Blood
Rachel Vincent: Kissatyttö
Chris Claremont - Milo Manara: X-naiset

Eduard Uspenski: Djadja Fjodor, pjos i kot

Alkuvuodesta lähtien olen käynyt työpaikan järjestämillä venäjäntunneilla kerran viikossa. Ihan joka kerta en ole mukaan päässyt, mutta on ollut todella mukavaa verestää venäjän taitojaan. Innostuin kevättalvella lainaamaan kirjastosta Eduard Uspenskin lastenkirjaklassikon Дядя Фёдор, пёс и кот, translitteroituna Djadja Fjodor, pjos i kot. Kirjahan tunnetaan suomeksi nimellä Fedja-setä, kissa ja koira. Kirjaimellisempi suomennos nimestä voisi olla Setä Fjodor, hurtta ja kissa. Fedja-setää ovat viime aikoina lukeneet ainakin Sonja, Raisa, Valkoinen kirahvi ja Reeta Karoliina.

Kirja oli minulla kesken aika kauan ja oli vähällä jäädä pysyvästi kesken, mutta sisulla luin sen loppuun, jotta pääsisin näyttämään itselleni että pystyn lukemaan kokonaisen kirjan venäjäksi. Tähänastiset vapaaehtoiset lukuharjoitukseni venäjäksi ovat olleet lähinnä naistenlehtien artikkeleita. Jos haluaa harjoitella lukemista vieraalla kielellä, on lastenkirjoista hyvä aloittaa – niissä kerronta on usein konkreettisella tasolla ja mukaan mahtuu paljon yksinkertaisesti kirjoitettua dialogia ja kuvauksia. Lisäksi lastenkirjat ovat yleensä lyhyempiä kuin aikuisten kirjat. Kieliharjoittelija saa etua siitäkin, jos on lukenut kirjan aiemmin suomeksi – vieraalla kielellä lukiessa tapahtumia on helpompi arvailla, kun voi yrittää yhdistää niitä tuttuun juoneen. Minä olen lukenut Fedja-setää joskus lapsena, mutta niin kauan aikaa sitten, etteivät juonenkäänteet mitenkään kristallinkirkkaina muistissa olleet. Muistin lähinnä nuuskivan posteljooni Petshkinin ja talon täynnä eläimiä. Kovemmin kolahti Uspenskin Alas taikavirtaa. Sen olen ostanut omaan hyllyyn hyväkuntoisena divarin aarteena jo joskus viime kesänä, mutten vielä ole ehtinyt lukemaan sitä uudelleen.

Selvisin lukemisesta kohtalaisen hyvin, mutta sen verran kielestä meni ohi, että suuria kirjallisia elämyksiä en saanut, koska pystyin lähinnä seuraamaan juonen etenemistä. Tällä kielitaidolla en pysty vielä analysoimaan tai arvioimaan kielen tai kerronnan vivahteita tässä kirjassa. Sen sentään lukiessa huomasin, että Fedja-sedän – tai Djadja Fjodorin – tarinassa on eräs lastenkirjallisuuden klassikoille tyypillinen piirre vahvasti mukana, nimittäin anarkismi. Poika karkaa kotoa ja muuttaa omaan taloon puhuvan kissan ja puhuvan koiran kanssa, selviää ilman aikuisia erinomaisesti. Tapahtumissa on välillä absurdi vivahde. Toki lopussa vanhemmat saapuvat paikalle, jälleennäkeminen on onnellinen.

Kissa Matroskin kuvataan älykkäänä ratkaisijana, koira Šarik hyväntahtoisena ja yksinkertaisena. Šarik oli koiran nimi myös Mihail Bulgakovin Koiran sydämessä, mutta käsittääkseni tästä ei kannata suuria tulkintoja lähteä tekemään, koska ymmärtääkseni Šarik on venäläinen vastine Tessulle tai Mustille, eräänlainen koiran yleisnimi siis.

Erityisesti dialogista hahmottaa mukavasti vieraalle kielelle tyypilliset rakenteet, samoin monta kielioppiharjoituksissa päntättyä asiaa tulee huomattua kirjan tekstistä ihan eri lailla kuin läksyistä. Kannattaa kokeilla vieraalla kielellä lukemista. Luetun ymmärtämiseen riittää passiivinen osaaminen, toisin sanoen ihminen pystyy lukemaan vieraalla kielellä paljon vaativampaa tekstiä kuin mitä itse pystyy vieraalla kielellä tuottamaan. Ja minulle venäjän opiskelu on ollut avartavaa ja antoisaa, voin lämpimästi suositella jos joku pohtii kielivalikoimansa laajentamista.

Tämä painos oli kuvitettu, mutta kuvitus oli aika vaatimatonta tasoltaan. Olen nähnyt suomalaisissa lastenkirjoissa paljon luovempaa kuvitusta.

Lue myös nämä:
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
L.M. Montgomery: Magic for Marigold