Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Isä taas odotti kuolemaansa asti, että sosialismi tulee takaisin. Berliinin muuri murtui jo, Neuvostoliitto romahti, mutta hän odotti aina vain. Hän riitaantui pysyvästi parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä nimitti lippua punaiseksi rätiksi. Meidän punalippuamme! Hehkuvan punaista! Isä oli mukana Suomen-sodassa; minkä takia sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu, sitä ei edes sanottu sodaksi vaan Suomen-kampanjaksi. Mutta isä kertoi meille... Hiljaa. Kotona. Hän muisteli sitä, vaikka harvoin. Kun oli ryypännyt... Hänen sotansa maisema on talvinen: metsää ja metriset hanget.

 

Kun esittelin Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta, mainitsin valkovenäläisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin. Päätin lukea hänen teoksensa Neuvostoihmisen loppu, koska arvelin sen auttavan ymmärtävän venäläistä mielenmaisemaa paremmin. Miksi valheellinen sotapropaganda uppoaa niin hyvin kohdeyleisöönsä? Millaisia kansallisia myyttejä Neuvostoliiton luhistumisen vuoksi kuoli - vai jäivätkö ne henkiin? Syntyikö uusia suuria kertomuksia?

 

Yli 700-sivuisen romaanin lukijalle suosittelen, että lukukestävyys on kunnossa. Jos tuntee 1900-luvun historian keskeiset tapahtumat ja Neuvostoliiton pääasialliset vaiheet, siitä on hyötyä.

 

Kollektiiviromaanista

 

Aleksijevitšin tekniikka on kollektiiviromaani. Kun ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta tyylilajista, suhtauduin siihen epäluuloisesti. Että kirjailija vain kuuntelee muiden juttuja, tekee haastatteluja ja sitten kirjoittaa ne puhtaaksi? Onko se muka kaunokirjallisuutta?

 

Kaksi Aleksijevitšin teosta luettuani voin todeta, että epäluuloni oli tarpeetonta. Kollektiiviromaanin kirjoittajana Aleksijevitš on nerokas - todellakin Nobelin arvoinen kirjailija. Kirjan lukeminen tuntuu siltä, kuin istuisi tuntemattomien ihmisten keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa puheensorinaa tai kuuntelisi joukkoliikenteessä katkelmia satunnaisten kanssamatkustajien keskusteluista. Kirja siis kuulostaa hyvin autenttiselta ja aidolta. Samalla voi huomata, että lukijan ei ole tarkoituskaan voida päätellä, mikä kaikki kirjassa on "oikeasti totta" ja mikä fiktiota. Ehkä Aleksijevitš on kirjoittanut kaiken omasta päästään. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, haastateltujen nimiä ei läheskään aina julkaista kokonaan. Tekstin ei ole tarkoitus olla journalismia tai tietokirjallisuutta, vaan kaunoa. Aleksijevitš sulauttaa eri kertojanäänet kokonaisuudeksi. 

Neuvostoliiton jälkikaiut

 

Kirjassa haastatellut kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliitossa ja mikä muuttui, kun Neuvostoliitto hajosi. Kokemuksia on laidasta laitaan. Karmeimmat tarinat ovat niin hirveitä, että herkimpien lukijoiden kannattaa harkita valikoivaa lukemista. Tappamisen, vankileirien, propagandan, puutteen ja kidutusten vastapainoksi on paljon hyviäkin kokemuksia. Etuoikeutettua tai edes ihan tavallista arkea eläneet muistavat ja tunnistavat neuvostoarjessa paljon hyvää.

 

Muutama avainsana tuntuu toistuvan. Makkara. Zombi. Neukku. Kultaketju. Leiri. Stalin. Laaja valikoima hyviä makkaroita tuntui monelle neuvostoliittolaiselle olleen kaukainen haave. Ällistys on suuri, kun rajojen auettua selviää, että saksalaisilla on tavallisissa kaupoissa valtavat makkaravalikoimat, edulliseen hintaan kenen tahansa ostettavissa. Neuvostoliitossa - ja nykyään Venäjällä - kerrotaan suurta tarinaa siitä, miten Neuvostoliitto voitti Saksan toisessa maailmansodassa. Miksi häviäjät saivat makkaraa, mutta voittajat eivät?

 

Zombi taas on henkilö, joka uskoo virallisen totuuden eikä kyseenalaista sitä edes keittiön pöydän ääressä. Moni vanhempi neuvostoihminen kokee, että omat lapsetkin pilkkaavat heitä "neukuiksi", menneen maailman ihmisiksi. Maailma muuttui 1990-luvulla niin äkkiä ja suurin osa vanhoista opeista muuttui naurunalaisiksi. Brutaali kapitalismin vyöry jakoi äkkiä ihmiset kahteen kastiin: joko pystyi kahmimaan rahaa muutoksesta tai sitten ei. Kultaketjut kaulassa, värikkäät takit tai verryttelyhousut olivat uuden rahaihmisen merkki. Omakohtaisia leirikokemuksia on kirjassa useita ja vähintään yhtä paljon toisen käden tarinoita sukulaisten viemisestä vankileireille.

Stalinia käsitellään todella paljon. Stalin tuhosi omia kansalaisiaan - silti kansalaiset saatiin rakastamaan ja palvomaan häntä. Epäloogisuuden huipulta tuntuu, että vankileirissä elävä puoliorpo lapsi, joka on erotettu äidistään, rakastaa Stalinia yli kaiken. Neuvostoliitossa musta puhuttiin valkoiseksi ja tämä perinne jatkui Venäjällä myös. Totuudenpuhujia rangaistaan, valheen puhumisesta palkitaan. Tästä on saanut osansa myös kirjailija Aleksijevitš itse, joka on joutunut kotimaassaan Valko-Venäjällä kokemaan viranomaisten uhkailua ja painostusta.

 

Kirja täytti erinomaisesti ennakkotavoitteeni: sain sen kautta uskottavia näkökulmia siihen, miltä Neuvostoliiton hajoaminen tuntui, miltä uuden Venäjän vaiheet 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat tuntuneet, millaisia kaikuja menneisyydestä edelleen elää. Vaikka kirja oli täynnä kidutusta, kuolemaa, epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, se oli ennen kaikkea inhimillinen, katse tavallisen ihmisen  elämässä.

Käännöksestä

 

Suomentaja Vappu Orlov on kotimaisen kirjallisuuskentän pitkäaikaisia voimahahmoja. Tämä käännös ansaitsee hatunnoston. Kirja pursuaa tunteita ja tietoa, liikkuu maantieteellisesti todella laajalla alueella, viittailee historian tapahtumiin, siteeraa runoja ja lauluja. Suomennos on värikästä, kaunista kieltä ja kuulostaa "venäläiseltä sielulta". Upeaa työtä.

Lue myös nämä:
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Katsaus afroamerikkalaisiin gangsteriromansseihin

Olen hehkuttanut Reese Ryanin viihdekirjoja. Löysin hänen kirjansa pari vuotta sitten, kun HelMet-lukuhaasteen eräänä tehtävänä oli rodullistetun kirjailijan kirja. Nappasin S-marketin kassajonossa vähän läpällä Ryanin kirjoittaman harlekiinipokkarin - ja yllätyin todella positiivisesti. Sen jälkeen olen ahminut useita Ryanin kirjoittamia kirjoja enkä malta olla ylistämättä, miten hyvä viihteen kirjoittaja hän onkaan. Tuorein lukemani kirja on The Bourbon Brothers -sarjan päättävä The Bad Boy Experiment, jonka luin kaivatessani kevennystä ja eskapismia arkeen.

Ryanin kirjat ovat kuvanneet menestyviä, keski- ja yläluokkaisia afroamerikkalaisia päähenkilöitä pikkukaupunki-idylleissä. Suosittelen lukemaan kirjailijan haastattelun Harlequinin sivuilla: Black History Month: Reese Ryan on Reading and Writing Romance.  Amazonin algoritmit ovat kuitenkin ryhtyneet suosittelemaan minulle Ryania luettuani aivan uudenlaisia kansikuvia ja kirjailijoita. 

 

Amazonin "Black & African American Romance Fiction" -luokassa tuntuu kyllä olevan Ryanin kirjojen kaltaisia hyväntuulisia ja idyllisessä miljöössä tapahtuvia viihderomaaneja, mutta paljon enemmän jotain ihan muuta. Erilaisia huumeparonien, mafian ja gangstereiden maailmaan sijoittuvia romansseja kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan paljon.

 

Kansi: Shvonne Latrice / Amazon

 

Negatiiviset stereotypiat ja niiden hyödyntäminen ja tulkitseminen

 

Olen lueskellut kirjaesittelyjä, lukijakommentteja ja lukunäytteitä jonkinasteisen hämmennyksen vallassa. Arvelen hämmennyksen johtuvan siitä, että mielikuvani afroamerikkalaisista huumejengeistä ovat syntyneet toisaalta amerikkalaisen tv-viihteen, toisaalta uutisten kautta. Ja olen varma siitä, että sekä fiktiota että uutisia on vuosien varrella tuotettu tavoilla, jotka eivät tee oikeutta rodullistetuille vähemmistöille - ja että minä valkoihoisena pohjoiseurooppalaisena en kykene ymmärtämään afroamerikkalaisen yhteisön kaikkia haasteita tai mahdollisuuksia. 

 

Kansi: B. Love / Amazon.

 

Olen seurannut Black Lives Matter -liikkeeseen liittyviä uutisia ja minulle on syntynyt käsitys, että eräs vahingollinen stereotypia on olettaa afroamerikkalaisen olevan rikollinen. Niinpä nämä gangsteriromanssit tuntuvat jotenkin erikoisilta. Esittelytekstien ja lukunäytteiden perusteella nämä - usein afroamerikkalaisten naisen kirjoittamat - viihdekirjat vahvistavat voimakkaasti niitä jokseenkin negatiivisia stereotypioita, joita huumejengeistä on. Miksi tällainen näkökulma on valittu - eikö se ole haitallinen? Voiko tällaisista kliseistä syntyä vetävää romanttista viihdettä?

 

Kansi: Twyla T. Presents LLC / Amazon.

Toisaalta: romanttinen viihde on aina hyödyntänyt kliseitä. Ja fiktion kirjoittamiseen kuuluu, että kirjailija saa kirjoittaaa ihan mistä haluaa. Olisi rajoittavaa ja tarpeetonta, jos ryhtyisin määräilemään, mistä muut saavat kirjoittaa ja millaisia näkökulmia valita. 

 

Uskallan tulkita, että ajatus huumejengien johtohahmojen rikkaudesta ja vaikutusvallasta on riittävän samastuttava, jotta näiden kirjojen lukijat voivat pitää huumelordia unelmien prinssinä.  

 

Huumeriippuvutta, ihmiskauppaa ja neitsyysmyyttiä

 

Shvonne Latricen King & Queen of the Hood on kolmiosainen sarja. Heti ensimmäisen osan ensimmäisillä sivuilla selviää, että päähenkilö on valmistunut lukiosta vuoden etuajassa, hänen äidillään on huumeongelma ja nyt äiti aikoo parittaa tyttärensä gangsterille:

 

"She's beautiful." Harm ran his tongue over his gold teeth salaciously.

"Isn't she, and a virgin too," my mama added.

It finally hit me what was going on, and unfortunately, my mother and this nigga who stood before me had me fucked up.

Kirjailijan kotisivuilla voi tutustua tuotantoon tai ostaa vaikkapa avaimenperiä ja kirjanmerkkejä. Sivuille linkitetty Twitter-tili kuuluu Siobhan Noir -nimiselle henkilölle, jonka taiteilijanimi Shvonne Latrice siis on.

 

Sen enempää Amazonista kuin kirjailijan kotisivuiltakaan ei selviä, kuka on kirjan kustantaja. Voisiko olla, että sarjaa on julkaistu omakustanteena?

 

In His Possession taas on kirjailija B. Loven teos. Siinä varoitetaan jo ennen tekstin alkua että kirjassa on raakoja kohtauksia. Tarina alkaa seksiorja Scarlettin näkökulmasta. Hänen omistajansa on lähettänyt hänet viettelemään vihollisen:

 

There were a lot of parts to being Malcolm’s possession that Scarlett Graham didn’t like— entertaining his potential partners and competitors was one. Still, Scarlett would gladly choose to work for Malcolm and be his sex slave if it meant she never had to go back to her ex-husband.

 

B. Loven kotisivuilla kerrotaan, että kirjailija on julkaissut jo kunnioitettavat 110 teosta.  Koska tämänkään teoksen kustantamotietoa en löytänyt, voisiko olla että tämäkin on omakustanne?

 

Kirjailija Patrice Balarkin  A Gangsta And A Gentleman -kirjan tietoihin sen sijaan on merkitty kustantamo: Twyla T. Presents LLC. Heti kirjan ensimmäisestä luvusta löytyy värikästä puhekieltä:

“I wouldn’t give a damn if she was y’all’s bald-headed ass momma. Ain’t no bitch finna disrespect me in my house.” 

 

“Bitch please. My brother pay all the bills up in here and….”

 

En löytänyt Patrice Balarkin kotisivuja, mutta Instagram-profiili hänellä on. Kustantamon kotisivujen perusteella toiminta muistuttaa omakustannetoimintaa. Arvioin, että viihdegenren julkaisemisessa omakustantaminen on varmasti kustannustehokasta. Tässä esitellyt kirja voi ostaa muutamalla dollarilla. Näin kohtuullinen hinta todennäköisesti takaa sen, että sarjan fanit ostavat jatko-osatkin.

 

Kriittisesti arvioiden näiden kirjojen maailmankuva vaikuttaa aika toksiselta: neitsyiden myyminen seksiorjiksi tai huumeliigan pyörittäminen eivät missään tapauksessa ole sellaisia arvoja, joita haluaisin edistää. Toisaalta fiktio on fiktiota. Esimerkiksi B. Love on saanut Goodreadsissa todella paljon arvioita ja hyvät arvosanat. Lukijoita on löytynyt ja he viihtyvät.

Itse taidan jatkaa lukunäytteiden varovaista silmäilyä. Mutta ehkä jonakin päivänä repäisen ja heittäydyn täysin rinnoin gangsteriromanssien maailmaan, liian kriittisyyden ja analyyttisyyden unohtaen.

Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Seremonioiden jälkeen seurasi päivän kohokohta, juhla-ateria Stalinin kunniaksi. Odotukset olivat korkealla. Saadaankohan ylimääräinen leipäannos, onkohan puurossa paljon ryynejä, onkohan keitossa lihaa?

 

Mutta totisesti, ateria ylitti hurjimmatkin kuvitelmat, rohkeimmatkin päiväunet, uskaliaimmatkin toiveet.

 

Mainitsin pari viikkoa sitten V.V. Pohlebkinin kirjan Neuvostoliiton kansalliset keittiöt. Kirjaa lueskellessani minussa heräsi varmuus siitä, että kirjailija Veikko Huovinen on varmasti lukenut tämän saman kirjan. Eräs kirjan resepteistä on bakulainen pahvala. Huoviselta on julkaistu vuonna 2005 lyhyiden erikoisten kokoelmateos, jonka nimi on Bakulainen pahvala. Kokoelmassa on Kari Hotakaisen esipuhe, mutta en löytänyt mistään tietoa, kuka on valinnut kokoelman nimen. Kustannustoimittaja? Kenties kirjailija itse?

 

Lomalla pääsin tutkimaan vanhempieni kirjahyllyä, josta löytyy kattava Huovis-kokoelma. En muistanut ulkoa, missä novellissa bakulainen pahvala mainitaan, mutta pienen selaamisen jälkeen paikallistin oikean tarinan. Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä on julkaistu Matikanopettaja-kokoelmassa. Se ilmestyi vuonna 1986.

Tarina - tai Matikanopettajan määritelmän mukaan littlejuttu - sijoittuu vuoteen 1949. Keskitysleirin juhlissa vangeille tarjotaan alkuruoaksi punajuurikaljalla höystettyä tšernigovilaista borssia ja tattaripuurotäytteisiä piirakoita, pääruoaksi valkovenäläistä bigosia ja jälkiruoaksi teetä sekä bakulaista pahvalaa. Ruokien ainesosat ja valmistustavat kuvaillaan tarkasti, Pohlebkinin kirjan ohjeita noudattaen.

Ajankohdat täsmäävät: Neuvostoliiton kansalliset keittiöt on ilmestynyt vuonna 1983, joten Huovisella on ollut hyvin mahdollisuus tutustua kirjaan tuoreeltaan ja kirjoittaa sen innoittamana novelli. Pohlebkinin kirjan tarkoituksena on selvästikin ollut myönteisen mielikuvan luominen Neuvostoliittoon kuuluvien kansojen kulttuurista. Tätä viestiä on mielellään viety Suomessa eteenpäin, onhan kirja kovakantinen, laadukkaalle paperille painettu ja sen suomenkieliseen toimittamiseen on nähty vaivaa. 

Huovinen taas kääntää kirjan sanoman niihin Neuvostoliiton puoliin, joista Pohlebkin ei keittokirjassaan hiisku: keskitysleireihin ja niiden kamaliin oloihin ja poliittisiin vankeihin. Matikanopettajassa Huovisen toteava, salavihkainen ja lukijan ymmärrykseen varaan paljon laskeva tyyli toistuu kaikissa novelleissa. Samaan aikaan tarinat ovat lyhyitä ja juonellisesti suoraviivaisia eli niitä voi hyvin lukea, vaikkei valtavasti älynystyröitä pinnistelisikään. Tästä todisteena lienee sekin, että muistan itse lukeneeni Matikanopettajan tuoreeltaan vuonna 1986. Olen ollut yhdeksänvuotias ja kirjaan sisältyvä yhteiskuntakritiikki on mennyt minulta täysin ohi, koska minulla ei ole ollut riittävästi yleistietoa kyetäkseni ymmärtämään novellien kontekstin. Olen kuitenkin pystynyt lukemaan ne pintatason ymmärtäen, hauskoille yksityiskohdille hihittäen.

Olen siis lukenut Matikanopettajan 36 vuotta sitten ja vasta nyt ymmärrän, mihin Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä viittaa. Lähetän kunnioittavat terveiset kirjailija Huoviselle tuonilmaisiin - tällaisesta saa kirjalliset kiksit.

 

Muutenkin Matikanopettaja oli vetävää ja varsin tasalaatuista luettavaa. Silakkalaatikkoa Jeesukselle on sympaattinen tarina muinaissuomalaisen Kyllin ja Jeesuksen kohtaamisesta ja Vanha lentoemäntä piruilee lentomatkustamisen autuudelle ja lentoyhtiöiden säästökuureille. Urheiluaiheisia littlejuttuja oli useampia, niissä käännetään hauskasti urheilukliseitä nurinkurin.

Joe-setä kuvaa Stalinia ihmisenä

 

Luin tämän päälle myös vuonna 1988 ilmestyneen Joe-sedän. Olen tämänkin lukenut ensi kertaa tuoreeltaan vaikka en historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ole ymmärtänytkään. Nyt tämä Josef Stalinin biofiktio on mitä ajankohtaisin - pohtivathan miljoonat ihmiset, että mitä Vladimir Putinin päässä oikein mahtaa liikkua. 

Joe-setää on vaikea luokitella täsmällisesti. Huovinen on selvästi lukenut ja sulattanut paljon lähdeaineistoa Stalinista ja Neuvostoliitosta. Historian suuret käänteet ovat kirjassa kuitenkin taustalla. Keskellä on tarkastelua siitä, millainen ihminen Stalin on, tai kenties millainen voisi olla. "Aikalaisen kertomuksissa" Stalin käy kalastelemassa, juopottelee huvilalla kavereiden kanssa, käy safarilla Afrikassa. Huovisella on hyvä silmä organisaatioiden sisäiselle dynamiikalle. Hän näyttää, miten ihmiset tuppaavat toimimaan hierarkkisissa asetelmissa, kun pitäisi samaan aikaan valvoa omia etujaan, varoa kampittajia, olla mieliksi johtajalle ja jollakin tavalla vielä pystyä noudattamaan omia arvojaan, jos sellaisia on jäljellä.

Viattomat koululapset lukivat historian tunneilla silmät ymmyrkäisinä loputtomia tarinoita ulkomaalaisten sotakiihkoilijoiden salajuonista. Venäläiset olivat keksineet kaikki tärkeimmät koneet, sähkön, autot, teolliset prosessit, he olivat löytäneet uusia mantereita ja vallanneet napoja, voittaneet kaikki sodat, kirjoittaneet parhaat kirjat ja säveltäneet musiikin historian hienoimmat teokset jne. Isällinen Stalin halusi näin opettaa neuvostokansoille, että heillä oli kaikkea hyvää omasta takaa, eikä läntisen sivistyksen edessä ollut syytä nöyristellä.

 

Minussa Joe-sedän lukeminen herätti tunteen, että diktaattoreja ei tarvitse liikaa varmuuden vuoksi pelätä, vaikka he olisivatkin miljoonapäisen armeijan raakoja komentajia. Mahtipontinen propaganda mielellään maalaa diktaattorista kuvan ylivoimaisena johtajana, mutta ihminen siellä propagandan takana kuitenkin on.

 

Yhtenä kirjan lukuna oli Ronttosauruksessa julkaistu novelli Stalin vihassa. Hieman kuitenkin ihmettelin, ettei kansiliepeessä, esipuheessa tai muuallakaan mainittu että kyseessä on uudelleenjulkaisu. Mielestäni yleensä on asiallista merkitä, jos kirja sisältää aiemmin julkaistua aineistoa. 

Joe-setä on Kajaanin kaupunginkirjaston luettelon mukaan käännetty viroksi, puolaksi, kroatiaksi ja sloveeniksi. Veikkaan että vastakaikua lukevassa yleisössä on herännyt. Täytyy kurkata vielä Huovisen elämäkerroista, löytyisikö niistä kuvausta kirjan aikalaisvastaanotosta Suomessa.

 

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Ronttosaurus
Veikko Huovinen: Lentsu