Johanna Aatsalo: Paljastus

Kansi: WSOY.

Naiivi. Jäin kiinni sanaan. Naiivi. Täydellistä keski-ikäisen miehen ylimielistä ja omavoimaista puhetta. Hän käytti kirjeessään valtaa, johon Suomessa oli totuttu. Entinen ministeri jyrähti. Suomen Pankin johtaja älähti. Sen puheen ja sanan arvo oli suurempi kuin nuoren naistoimittajan.

Johanna Aatsalon Paljastus - tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa on järisyttävää luettavaa. Aatsalo kirjoittaa oman näkökulmansa vuonna 1998 käynnistyneeseen dopinguutisointikohuun. Sana ”kohu” on ylikäytetty nykyajan mediakielessä, mutta tähän tapaukseen se sopii.

Aatsalo oli 32-vuotias STT:n urheilutoimittaja, kun hän teki jutun siitä, miten suomalainen maajoukkuehiihtäjä on hankkinut kasvuhormonia suorituksensa parantamiseen. Juttu on luettavissa esimerkiksi Helsingin Sanomien arkistosta. Ensimmäisen uutisen jälkeen STT tarkensi nopeasti, että jutussa tarkoitettiin Jari Räsästä.

Tästä seurasi ennennäkemätön mylläkkä, joka ensi alkuun kohdistui Aatsaloon itseensä ja STT:n päätoimittaja Kari Väisäseen, mutta myöhemmässä vaiheessa syyttävä sormi kääntyikin osoittamaan huijaavaa urheiluväkeä. Viimeiset oikeuden tuomiot juttuun kytkeytyvässä dopingskandaalissa on jaettu vuonna 2013, jolloin hiihtäjinä tunnetut Harri Kirvesniemi, Jari Isometsä ja Janne Immonen tuomittiin perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Aatsalolle ja Väisäselle puolestaan jaettiin lehdistön- ja sananvapauden edistämistä ajavan International Press Instituten Suomen ryhmän sananvapauspalkinto toukokuussa 2024.

Olen Aatsaloa kymmenen vuotta nuorempi ja alkuperäisen uutisen ilmestymisen aikaan olin opiskelija. Tilasin opiskelijabudjetillakin sanomalehteä ja paperisen Helsingin Sanomien lukeminen kuului aamurutiineihini. Olen siis seurannut aiheen uutisointia reaaliajassa, mutta koska en ole koskaan ollut huippu-urheilufani, muistan suhtautuneeni lähinnä pilkallisen huvittuneesti urheilijoiden dopingiin. Aatsalon nimi jäi uutisoinnin jatkuessa mieleen, mutta muuten en pysähtynyt kovin syvällisesti pohdiskelemaan tilannetta.

Ivallinen vastareaktioni siihen, miten tohkeissaan urheiluväki kielsi dopingin, johtui kai siitä, että urheilua on lähes tungettu kurkusta alas silloin, kun olin lapsi. Muistan, kuinka ala-asteella opetus keskeytettiin, luokassa oleva kuvaputkitelevisio pantiin päälle ja koko luokan piti katsoa hiihtokilpailuja. Marja-Liisa Kirvesniemen irvistävät kasvot ovat jääneet mieleen, todennäköisesti katsoimme siis Calgaryn talviolympialaisia.

Mutta jos urheiluväen oletus oli, että jokainen lapsi ihailee hiihtosankareita, meni tämä ainakin minun kohdallani hukkaan, koska liikuntatunneilla hiihtäminen tuntui edelleen hikiseltä pakkopullalta. Nämä tunnekokemukset purkautuivat kohdallani silloin, kun Lahden dopingskandaali rävähti suuren yleisön silmille vuonna 2001 ja kun Arto Halosen dokumentti Sinivalkoinen valhe tuli teatterilevitykseen vuonna 2012. Hahhah, turhaan yrititte esittää, että urheilijat olisivat jotain putipuhtaita idoleita, joista kaikkien pitäisi ottaa mallia.

Aatsalo kirjoittaa Paljastuksessa tarinan omasta näkökulmastaan. Myös tarinallisuus on nykyajan journalismissa ylikäytetty keino, mutta tämä tarina on todella lukemisen ja kuulemisen arvoinen. Se kertoo naisvihasta, urheilujournalismin pinnallisuudesta, hyväveli-verkostoista, urheiluväen kyvyttömyydestä avoimen kriittiseen keskusteluun ja itsereflektointiin, suomalaisen oikeuskäytännön nyrjähtämisestä todella kieroon suuntaan, kovan paineen aiheuttamasta psykosomaattisesta oireilusta ja Matti Nykäsen striptease-työstä Järvenpään Casinolla. Kirja muistuttaa teemoiltaan hiljakkoin lukemaani Kittilän lakia. Molempien alaotsikkona voisi olla ”Herkkähipiäiset miehet pillastuvat” ja molemmissa vakiintuneita miesporukoiden käytäntöjä ryhtyy muuttamaan nainen, jolle miesten tavanomaiset selittelyt eivät mene läpi.

Yksilön kannalta katsottuna Aatsalon kokema kurmootus on aivan järkyttävää. Lokaa, lööppejä, syytöksiä ja haukkuja tulvi joka suunnasta. Lisäksi poliisi rupesi tutkimaan hiihtoväen Aatsaloon kohdistamia kunnianloukkaussyytöksiä häkellyttävällä nopeudella. Syyksi Aatsalo arvele sen, että entinen pääministeri Esko Aho oli siirtynyt Hiihtoliiton johtajaksi ja Aho käynnisti vaikutusvallallaan kovan vastahyökkäyksen Aatsaloa kohtaan. Ensimmäisessä käräjäoikeuden tuomiossa Aatsalo tuomittiin syylliseksi ja miljoonien markkojen korvauksiin kunnianloukkauksesta. Tämän osuuden lukeminen on omiaan murentamaan uskoa suomalaiseen oikeusvaltioon. Häkellyttävällä tavalla jopa vuoden 2000 presidentinvaaleilla oli oma roolinsa tässä draamassa.

Kirjan perusteella Aatsaloa pitivät pystyssä oman perheen tuki, päätoimittajan tuki, nuoruuden urheiluharrastuksissa hioutunut tavoitteellisuus ja paineensietokyky, pinnan alla vaikuttava vakaumus sekä syvällä sisimmässä elävä tieto siitä, että hän oli totuuden äärellä. Totuudenpuhujalla ei ole sijaa majatalossa, sanotaan, ja tämä kirja osoittaa sen oikeaksi. Lisäksi Aatsalo vaikuttaa osanneen kuunnella intuitiotaan, sillä useammassa kohdassa hän mainitsee sen osoittaneen suunnan, johon vyyhti milloinkin oli kääntymässä.

Luin muutama kuukausi sitten Jari Kupilan sisällissotaa käsittelevän kirjan Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan ja siinä Kupila nosti esiin, miten urheiluväki ei vieläkään ole kunnolla käsitellyt sisällissodan jättämiä haavoja. Yhtä lailla Aatsalo mainitsee, että dopingin käyttöä ei ole urheilun vallankäyttäjien tai urheiluyleisön piirissä kunnolla käsitelty. Siitä on edelleen vaiettu, vaikka mätäpaiseita on puhjennut vuosien aikana siellä täällä.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miltä hiihtourheilu nyt näyttää minun silmiini. Olen epäurheilullinen ihminen enkä seuraa aktiivisesti mitään lajia. Mutta se on läpäissyt minunkin tajuntani, että viime vuosina suomalaiset ovat jälleen olleet voittoisia hiihdon arvokisoissa. Esimerkiksi Iivo Niskanen on voittanut olympiamitaleita. En muista nähneeni missään mediassa tarkkaa käsittelyä siitä, onko suomalainen dopingtestaaminen ja antidopingtoiminta kehittynyt parempaan suuntaan sitten Lahden skandaalin. Vai ajattelevatko hiihtojohtajat, että kyllä yleisö on vanhat kriisit jo unohtanut, nyt voidaan taas vakuuttaa iloisin mielin, että doping on pahasta ja meillä ei kukaan käytä mitään?

Urheilun uskottavuutta kasvattaisi, jos urheilun vallankäyttäjät ottaisivat opikseen esimerkiksi Aatsalon tapauksen käsittelystä. Itse urheilun sivustaseuraajana kehotan urheilun johtohahmoja viestimään aktiivisesti, millä tolalla suomalaisurheilun dopingvastaisuus oikeasti on. Tämä antaisi suurelle yleisölle ja median edustajille mahdollisuuden punnita, kuinka uskottavaa suomalainen dopingtyö on. Jos on tarkoitus vain hymistellä ja hehkuttaa, niin ainakaan minä en halua edustaa ”kansan syviä rivejä”, joiden ainoa rooli on innostua mitaleista ja palvoa urheilijoita. Ansaitsen parempaa. Sellaista kuin Paljastus, jossa urheilupiirejä valotetaan oikeasti kiinnostavista näkökulmista.

Kirjan lukemisen aikana päässäni alkoi soida Klamydian vanha hitti Mömmöm-kisat: Hei Hiihtoliitto, taitaa puuttuu päästä täytteet, kun ainut positiivinen asia on noi dopingnäytteet… Olkoon se tämän kirjan soundtrack. Laulun voi kuunnella vaikkapa Spotifysta.

Lue myös nämä:
Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Kansi: Sanna Mander / Tammi.

Pelkään kai, että että he sitten luulisivat, että olen yhtä kuin romaaneideni päähenkilö, vaikka niin he varmaankin ajattelevat joka tapauksessa, enkä tiedä miksi taistelen alati tuulimyllyjä vastaan.

 

Nappasin ahnaasti käsiini Saara Turusen Hyeenan päivät kirjaston esittelyhyllystä. Palkittu kirjailija ja teatterintekijä on ollut monessa mukana ja olen lukenut antologian Suurteoksia, jonka toinen toimittaja Turunen on ollut. Hyeenan päivät oli ensimmäinen lukemani Turusen kokonaan oma teos.

Kirjan tyylilaji on autofiktio. Olen tainnut useamman kerran todeta, etten välitä autofiktiosta. Lukiessani kuitenkin pohdin, onko julistukseni ollut ennemminkin todiste omista ennakkoluuloistani, ei niinkään todellisista lukukokemuksistani. Pohdiskelin autofiktion olemusta Peter Høegin Rajatapausten parissa. Joka tapauksessa Hyeenan päivät oli erinomaista luettavaa ja Turunen mahtava kirjoittaja. Kieli on hiottua ja kirja muuttui lähes jännitysnäytelmäksi, vaikka keskiössä on yksityiskohtainen kuvaus minäkertojan arjesta kaupassa ja kävelyllä käymisineen.

Hyeenan päivät kertoo naisesta, joka havahtuu neljänkympin kynnyksellä siihen, että haluaisi lapsen, vaikka on siihen asti ajatellut, että lapsiperhe-elämä ei kiinnosta. Tarina seuraa hedelmöityshoitoja, raskauden etenemistä, synnytystä  ja vauva-arjen alkua.

 

Lukijana olin tälle tarinalle hieman väliinputoaja: muistan kyllä, millaiselta tuntuu kytätä hermostuneesti kuukautiskiertoaan tai googlettaa hedelmällisyystietoutta. Tästä on kuitenkin sen verran aikaa, että tuntui hieman epämiellyttävältä palata näihin tunnelmiin. Vastaavasti omista kokemuksistani ei kuitenkaan ole niin pitkä aika, että osaisin suhtautua kirjoittajan tuntemuksiin mitenkään nostalgisoiden. Pikemminkin lukukokemus toi pintaan ne ahdistuksen ja epävarmuuden tunteet, joita itse koin raskaustoiveisiin ja raskauden kulkuun liittyen.

 

En ihmettele Turusen palkintosadetta, sillä jotakin todella taitavaa hänen toteavassa ja tiiviissä tyylissään on. Hyeenan päivät on kuin taidokkaasti leikattu elokuva. Se on päiväkirjamainen, mutta siitä puuttuu oikeiden päiväkirjojen vellova junnaaminen. Siinä kuvataan tunteita ja tuntemuksia, mutta tunteissa ei mässäillä, pikemminkin ne todetaan ja niitä havannoidaan. Päähenkilö on monessa asiassa myöntyväinen ja arka, mutta samaan aikaan kapinallinen ja terävä. Pidin esimerkiksi kohtauksesta, jossa päähenkilö letittää hiuksensa ja leikkaa ne keittiösaksilla poikki, noin vain. 

Suomalaisen terveydenhoitomaailman absurdius tulee kirjassa hyvin ilmi. Kun ihminen menee pyytämään apua huoliinsa, hän saa useammin takaisin äkäistä tylytystä kuin empatiaa ja apua. 

Suosittelen kirjaa lukijoille, joita biologisen kellon kolkuttelu puhuttelee tai on puhutellut joskus.

 

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Rajatapaukset
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä

Kansi: WSOY.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on kulttuurin, taiteen ja politiikan eri aikakausina vaikuttanut lukematon määrä ihmisiä, joiden ajattelu on yhtä ajankohtaista; yhä muistamisen, lainaamisen ja esillä pitämisen arvoista. Olisi sääli, mikäli emme hyödyntäisi sitä henkistä, kulttuurista ja älyllistä pääomaa, joka yhteiskunnassamme on vaikuttanut jo meitä ennen. Tämä on olennainen syy siihen, miksi osana puheitani ja kirjoituksiani lainaan usein menneiden aikojen ajattelijoita. Minulle kysymys on myös mitä suurimmissa määrin suomalaisen aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisesta.

Tohtori Jenni Haukio julkaisi viime keväänä muistelmateoksensa Sinun tähtesi täällä – vuodet tasavallan presidentin puolisona. Se on niin suosittu, että minäkin sain jonottaa sitä jonkin aikaa kirjastosta ja laina-aika oli vain kaksi viikkoa. Taisin olettaa etukäteen, että kirjan lukaisee nopeasti, mutta Haukio kirjoittaa sen verran punnittua ja painavaa asiaa, että kirja kannatti lukea rauhalliseen tahtiin. Ammattikirjoittajana Haukio on tehnyt todella sujuvalukuisen ja hyvin jäsennellyn kirjan.

Aloitan ensin kehumalla, mitä kaikkea yhteistä minulla on tohtori Haukion kanssa. Olemme samaa ikäluokkaa, olen vain puolisen vuotta häntä nuorempi. Olemme molemmat jo lapsena hurahtaneet lukemiseen ja historiaan. Lisäksi olemme tulleet äideiksi kypsällä iällä – minä parisen vuotta häntä aiemmin.

Sen sijaan Haukion hillitty ja hallittu tyylikkyys on sellaista, mitä en todellakaan tunnista itsestäni. Tunnen sen verran porilaisia, että arvelen osan hillitystä käytöskoodista olevan porilaista tapakulttuuria – mutta aimo annos siitä on selvästi myös sisäsyntyinen luonteenpiirre. Ilmankos Haukiota ihaillaan ja arvostetaan – on vaikea kuvitella häntä vaikka rähisemässä julkisilla paikoilla jälkikasvulleen tai piipahtamassa tukka hapsottaen lähikauppaan hirveät rytkyt päällä. Itsehän teen näitä molempia aika ajoin. Toki näin taviksena minulla on myös enemmän vapautta toimia näin – kukaan paparazzi ei vaani minua valmiina lähettämään kuviani Seiskaan. Presidentin puolison roolissa jatkuva mediajulkisuus oli alati läsnä.

Muistan itsekin Haukion tulon julkisuuteen – luin Ylen verkkosivuilta uutisen siitä, että eduskunnan puhemies Niinistö meni naimisiin kokoomuksessa viestintäpäällikkönä työskennelleen Haukion kanssa. Seurustelu ei näkynyt mediassa millään lailla, joten uutinen oli varmasti useimmille yllätys. Niinpä oli mielenkiintoista lukea siitä, miten Haukio itse koki niin julkisuuteen tulon ja siitä alkaneen jatkuvan mediaseurannan. Erittäin taitavasti hän kertoo mietteitään, kuitenkin niin tyylikkäästi rajaamalla, ettei lukijana missään vaiheessa tule tunnetta liiallisen avautumisen kuuntelemisesta.

Todella mielenkiintoisia olivat myös kuvaukset valtiovierailuista, verkostoitumisesta ja matkoista. Haukio edusti Suomea mm. kuningatar Elisabet II:n hautajaisissa Iso-Britanniassa. Minulle kiinnostavinta olivat kuitenkin Haukion mietteet suomalaisesta kulttuurista ja historiasta. 

Kirjassa puhutaan suomalaisen kirjallisuuden tärkeydestä suorastaan fennomaanisella paatoksella. Minulle tämä on piristävää, arvostanhan itsekin vanhaa kotimaista kirjallisuutta. Mutta hieman kuplautuneelta tämä paatos tuntui. Omassa arjessani olen vuosien varrella tottunut siihen, että koulutettuja ja hyväosaisia ihmisiä tällaiset teemat eivät ihan hirveästi kiinnosta. Monelle riittää kulttuuriksi ulkomailla matkustelu, kuluttaminen ja englanninkielisten tv-sarjojen katselu. Jos keskustelua yrittää saada aikaiseksi vaikka Juhani Ahon kielenkäytön upeudesta, saa takaisin pitkän tyhjän katseen ja nopean vaihdoksen johonkin muuhun aiheeseen. Olisi mukavaa uskoa kirjassa kuvatulla tavalla siihen, että suomalainen kulttuuri on suomalaisille tärkeää. Itse olen kokenut esimerkiksi kirjabloggaajien yhteisön tärkeäksi juuri sen vuoksi, että saa rauhassa ”nörtteillä” kirjallisuuden ympärillä ja toisetkin ymmärtävät, mistä on kyse.

Lisäksi näin huhtikuussa 2024 kokoomustaustaisen Haukion hehkutus kulttuuriperinnön tärkeydestä on hieman ristiriidassa sen kanssa, että kokoomusjohtoinen hallitus on tekemässä todella massiivisia budjettileikkauksia julkisen sektorin kulttuuripanostuksiin. Monet kulttuurialan toimijat kokevat, että kulttuurityötä ei pysty tekemään jatkossa läheskään samalla lailla ja monet pohtivat, missään määrin leikkauksista seuraa jopa suomalaisen kulttuurin näivettyminen tai alasajo. Eihän meillä pienellä kielialueella ole realistista, että kaikki kulttuuritoiminta olisi kaupallisesti kannattavaa – kyllä kulttuurin kasvualustassa tarvitaan julkista tukea, jos halutaan että Suomessa on olemassa elävää ja kansalaisille tärkeää suomalaista kulttuuria.

Ennen vanhaan puhuttiin ”sivistysporvareista”, sellaisista jotka itsekin arvostavat suomalaista kulttuuriperintöä ja haluavat läpi elämänsä sivistää itseään. Tähän perinteeseen Sinun tähtesi täällä sopii hyvin.

No, nämä pohdinnat menevät sinänsä ohi aiheen, koska esipuheessaan Haukio perustelee hyvin, miksi ei käsittele Niinistön presidenttikauden kotimaanpolitiikkaa juuri lainkaan. Kirjassa ei edes mainita ajan keskeisimpiä kotimaanpolitiikkoja – pieni poikkeus on Alexander Stubbin nimi, joka nousi eräässä asiayhteydessä esiin. 

Kirja sai myös pohtimaan sitä, miksi ihmeessä presidentin puolison pitää tehdä ilmaista työtä. Puolisolle ei ole osoitettu palkkiota tai mahdollisuutta matka- ja kulukorvauksiin. Tämä tuntuu menneisyyden maailmalta – sellaiselta jossa oletettiin, että mies elättää vaimonsa ja vaimon tehtävänä on edustaa. Julkisen sektorin kulujen kasvattaminen ei tällä hetkellä ole muotia, mutta olen kyllä silti valmis kannattamaan sitä, että presidentin puolisolle määriteltäisiin asiallinen korvaus. Edustus- ja verkoitoitumistehtäviä riittää ja niiden tarkoitus on palvella Suomen etua. Tätä työtä Haukio teki hartiavoimin, 12 vuoden ajan ilmaiseksi. Mitäpä jos presidentin puoliso sanoisi, että "menepä yksin kättelemään ne Linnan juhlien vieraat, minä otin Alepan kassan iltavuoron vuokratyöfirman kautta, kun eihän minulle siitä emännöinnistä mitään makseta"? 

Vielä erityiskehut kirjan nimestä, joka on sitaatti Mirkka Rekolan runosta. Tulkitsen nimeä ainakin kolmella tavalla:

”Sinun” viittaa presidentti Niinistöön, hänen tähtensä Haukio joutui tai pääsi puolison roolissa Mäntyniemeen. Tai Haukio on ”sinun tähtesi” eli Niinistön tähti, joka auttaa löytämään oikean suunnan politiikan yössä. Kolmas tulkinta on, että ”sinun” olemme me Suomen kansalaiset – meidän jokaisen tähden Haukio on tehnyt työtään isänmaan ja suomalaisen kulttuurikentän hyväksi.

Lisäksi kirja herätti halun tehdä kesäretki Kultarantaan. Sinne pääsee seuraavan kerran kesällä 2025, sillä parhaillaan presidentin kesäasunnossa on menossa peruskorjaus. Kenties pitää myös hankkia omaan hyllyyn Haukion toimittama runoantologia Katso pohjoista taivasta, jota olen kirjastovierailulla lukenut.

Lue myös nämä:
Michelle Obama: Minun tarinani
Kalevala
Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kansi: Gummerus.

Hän tunsi muuttuneensa kuoreksi täynnä vavahtelevia aineksia, pelkoa, rytmihäiriöitä ja hikeä, ikään kuin hän olisi kadottanut jonkin olennaisen rakenteen, jonka resonointi loi sinänsä hajanaisten elintoimintojen keskelle kokemuksen yhtenäisestä minuudesta, kyse oli tietenkin illuusiosta mutta elämää ylläpitävästä sellaisesta; hän oli ohut, jotenkin vailla sielua, häntä piti koossa lähinnä pakkasilmasta hilseilevä iho ja tottumus.

 

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta oli mahtava kirja. Lainasin tämän täsmävinkkinä HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin". Rauma voitti Finlandia-palkinnon vuosi sitten kirjallaan Hävitys. Yhteensä hän on julkaissut kolme kaunokirjallista teosta ja vaikka Rauman nimi on median kautta tullut tutuksi, en ole tätä ennen lukenut hänen kirjojaan. Mutta kyllä todellakin kannatti hypätä Rauman kelkkaan!

Seksistä ja matematiikasta oli monin tavoin virkistävä kirja. Ensinnäkin, se oli persoonallinen. Siinä on rohkeasti otettu ihan kunnon aiheita käsittelyyn, kuten vaikkapa tieteiden kuningatar matematiikka. Toiseksi, sen henkilöhahmot olivat mainiolla tavalla epämiellyttäviä, paikoin jopa vastenmielisiä. Tai ehkä he eivät itsessään olleet kovin epämiellyttäviä, mutta heidän käytöksensä ja ajatuksensa kyllä olivat. Samalla oli pakko myöntää, että kirjassa kuvassa ihmisyys on täysin samastuttavaa ja todentuntuista. 

Kolmanneksi: kirjan juoni vetää mutta juoni tuntuu epäennalta-arvattavalta. Kirja ei myöskään missään tapauksessa ole pelkkä juonellinen tarina, vaan ehdottomasti korkealaatuista taidekirjallisuutta. Näin monta vahvuutta samassa paketissa ei ole kovin tavallista. Omaperäinen ja omaleimainen teos.

Seksistä ja matematiikasta kuvaa kolmen ihmisen ja heihin linkittyvien muiden hahmojen elämää. Lahjakas matemaatikko Erika on käytökseltään epäsosiaalisen nörtin perikuva, mutta onnistuu kuitenkin tutustumaan viehättävään Annukkaan. Kirjastossa työskentelevä Tuovi potee ekokriisiä. Tärkeässä sivuroolissa on myös Erikan pikkusisko Emilia. Sekä koirat.

Olen itse tahkonnut matematiikan opintoja hiukan enemmän kuin keskivertosuomalaiset, koska olen pakertanut teknillisen yliopiston matematiikan kursseja osana tutkintoa. Harkitsin jopa jossain vaiheessa matemaattiseen opintosuuntaan erikoistumista, mutta sitten järkeilin, että jos pakollisten kurssien kohdalla saan hikoilla päästäkseni läpi, olisiko syventävien kurssien pänttäämisessä mitään järkeä? Rakastan kuitenkin matematiikkaa samasta syystä kuin kirjan Erika: se on puhtaan abstraktia ja vastaansanomattoman loogista, jopa silloin, kun matematiikka käsittelee arkijärjestä poikkeavia asioita, vaikkapa irrationaalilukuja. 

Seksistä ja matematiikasta kuvaa jo niin vaikeaa matematiikkaa, etten kuitenkaan ymmärrä siitä mitään, minkä arvelen tässä tapauksessa olevan etu. Koska en tiedä, missä määrin Rauman vakuuttavasti esittävät matemaattiset teoriat poikkeavat todellisuudesta, ei minun tarvitse miettiä, ovatko ne epäuskottavia. Tässä romaanissa ne ovat uskottavia - aivan kuin Annukan pohjoispohjalaismurre, joka kuulostaa melko osuvalta, mutta ei kuitenkaan täysin autenttiselta. Riittävän uskottavaa se kuitenkin on romaanin sisäisessä maailmassa.

Pidin kirjassa monesta asiasta: synkeästä inhorealismista, kreiseistä ihmissuhdekuvioista, pelottavan, vaanivan uhan kuvaamisesta, talvisen Helsingin tarkoista tunnelmapaloista ja siitä hajoamisen ja merkityksettömyyden tunteesta, jota Erika kokee. Ilmankos kirja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Pitää ehdottomasti lukea Rauman muutkin kirjat sopivan hetken tullen.

Lue myös nämä:
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Kreetta Onkeli: Beige

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Kansi: Gummerus.

Hyvinä hetkinä, silloin kun asiat tuntuvat sujuvan ja onni on läsnä sillä tavalla vaivihkaa mutta silti väkevänä kuin se perhe-elämässä usein on, oma onnensa kannattaa välillä panna merkille. Perheestään saa olla ylpeä, niin luulen, sillä tässä tapauksessa on selvää, että ylpeys käy lankeemuksen edellä – tuskin kukaan kuvittelee että perheestään, perheenjäsenistään tai itsestään osana perhettä voisi olla yksinomaan ylpeä päivästä toiseen. Hyvän huomaaminen vahvistaa mieltä, jos tai kun vaikeampia aikoja tulee.

Olen lukenut Juha Itkosen kaksi ensimmäistä kirjaa vuonna 2006, mutta sen jälkeen en näytä hänen teoksiinsa tarttuneen. Olen kyllä mediasta seuraillut arvioita hänen kirjoistaan ja hänen kirjoittamiaan kolumneja muistan kyllä lukeneeni. Teoriani perheestä herätti kuitenkin kiinnostukseni, olenhan itse elänyt jo useamman vuoden melkoisen intensiivistä perhe-elämää.

Minulla ja Itkosella on joitakin yhteisiä piirteitä, joista mainittakoon, että olemme syntyneet 1970-luvulla ja kummallakin on nykymittapuun mukaan monta lasta (Itkosella neljä, minulla kolme). Olemme kumpikin kasvaneet kolmilapsisen perheen esikoisina.

Oma teoriani perheestä

Ennen kirjaan menemistä haluan tiivistää omat käsitykseni perheestä. Muistan, että kun vauvakuume oli kovimmillaan ja ikää oli jo hyvinkin yli 30 vuotta, tuntui että ”kaikilla muilla” samanikäisillä naisilla oli jo lapsia. Sitten syntyvyyden suunta kääntyi laskuun ja nykyään tuntuu siltä, että näen ympärilläni todella paljon sekä lapsettomia että yksilapsisia perheitä. Kolmen lapsen perhe tuntuukin harvinaiselta.

Usein on tuntunut siltä, että naisen oletetaan saavan lapsia, mutta sitten ne lapset eivät saisi häiritä olemassaolollaan mitään eikä ketään. Lapset eivät saa rumentaa naisen ulkonäköä, huonontaa parisuhdetta, heikentää urakehitystä tai ystävyyssuhteita. Lapsista ei saa myöskään olla mitään haittaa isovanhemmille, työnantajalle, satunnaisille ohikulkijoille tai yhteiskunnalle. Missään muussa elämänvaiheessa en ole toistuvasti joutunut tuntemattomien ihmisten moittimaksi ja sättimäksi, mutta kun työnsin julkisilla paikoilla lastenvaunuja, sain aika usein kimppuuni jonkun, joka antoi minulle kiukkuista ja pyytämätöntä palautetta. Minua on syytetty mm. ”lasten rääkkäämisestä” tilanteessa, jossa vauva itki vaunuissa.

Lisäksi yhteiskunnassa on trendejä, jotka herkästi varjostavat lapsia saavan naisen ajatuksia ja asenteita. Vallalla on mm. menestyvän yksilön trendi. Menestyvä yksilö kehittää itseään, kuntoilee, verkostoituu, toteuttaa unelmiaan, asettaa tavoitteita, rikastuu, hoitaa itseään vaikkapa pilatestreenillä tai vihermehuilla. No, jos joudun käyttämään aikaani ja rahojani vaikkapa sopivan kokoisten välikausihaalarien etsimiseen, on se aika pois siitä, että voisin toteuttaa itseäni menestyvänä yksilönä.

Samaan aikaan äitimyytti ei ole kadonnut mihinkään, pikemminkin se on vain vahvistunut intensiivivanhemmuuden ihannoimisessa. Ihanneäiti tukee lapsensa yksilöllistä kasvua (yksilölliseksi menestyjäksi) ja tarjoaa hänelle oikeanlaisia virikkeitä, oikeanlaista ruokaa, oikeanlaisia harrastuksia jne… Tähänastisen kokemukseni perusteella sanoisin, että yhden lapsen kanssa voi ainakin kuvitella yltävänsä ihannevanhemman kriteereihin, mutta kun perheessä on kolme lyhyellä tai olemattomalla ikäerolla syntynyttä lasta, kokee paljon useammin epäonnistumisen kuin onnistumisen tunteita, jos vertaa itseään ihannevanhemman ideaaliin.

Niinpä olen ehtinyt kokea perhe-elämässä usein erilaisia mielipahan, pettymyksen, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Miten voisin nähdä itseni ja perhe-elämäni enemmän positiivisessa kuin negatiivisessa valossa – onhan jo selvää, että en kykene täyttämään sen enempää menestyvän yksilön kuin ihannevanhemmankaan kriteerejä?

Samankaltaisia mietteitä Juha Itkosellakin vaikuttaa olevan.
 

Juha Itkosen Teoriani perheestä

Määrittelen Teoriani perheestä muodoltaan joko pitkäksi esseeksi tai sitten autofiktiiviseksi kaunokirjaksi. Itkonen kertoo itsestään ja läheisistään, mutta etäännytystä on mm. perheenjäsenten nimeämisessä lempinimillä. Minulle kirja oli virkistävä kuin iso annos lähdevettä. Taitavana, tarkkanäköisenä ja herkkätunteisena havainnoijana Itkonen onnistuu kertomaan paljon tärkeitä asioita siitä, millaista oli kasvaa aikuiseksi 1980- ja 1990-luvuilla ja siitä, millaista lasten vanhemmuus on nykyhetkellä. Ennen kaikkea Itkosen puheenvuoro on puolustuspuhe perheille ja perheellisyydelle: perhe ja perheenjäsenet tarjoavat onnen, ilon ja kasvun hetkiä. Vanhempana pääsee peilaamaan omaa lapsuuttaan ja omaa kasvuaan, kun yrittää kasvattaa omia jälkeläisiään muuttuneessa, mutta silti samankaltaisessa maailmassa.

Itkonen luo kirjassa itsestään kuvan tiedostavana modernina miehenä – hän pystyy havainnoimaan vaikka sukupuolirooleja ja niihin liittyviä oletuksia ja odotuksia. Hän tarkkailee itseään viedessään lapsiaan päiväkotiin tai matkoille, laittaessaan ruokaa tai siivotessaan. Yhtä lailla hän osaa peilata muistojaan poikana, joka ei täysin mahtunut kapeaan maskuliiniseen muottiin, vaan jossa oli herkkyyttä. Monet pohdinnat ovat sen verran suoria, että ne voisivat olla haavoittavia – mutta kenties juuri empatiakyvyn ansiosta vaikeatkin ajatukset ja tunteet kuulostavat kunnioittavilta.

Erittäin samastuttavaa kirjassa olivat perhe-elämän perusriitojen kuvaukset ja hallitun tai hallitsemattoman arkikaaoksen kuvaukset. Ja suorastaan rakastin sitä armahtavaa tapaa, jolla Itkonen sanoittaa perheestään iloitsemisen tärkeyden. Kyllä, arki voi olla paikoin väsyttävää ja välillä menee hermot. Siitä huolimatta voi iloita ja olla ylpeä siitä, miten hyviä tyyppejä omat lapset ovat, miten hienoa on olla puolisonsa kanssa yhdessä ja miten hyvät eväät omalta lapsuudenperheeltään on elämään saanut.

Itkonen purkaa yksilökeskeisyyden ihannetta ja esittää, että onnea, täyttymystä ja merkitystä voi löytää siitä, että keskittyy itsensä sijaan välillä muihin. Tämänkin allekirjoitan. Lapsuus on aikaa, jolloin pienet asiat ovat isoja, ja tuntuu että vaikkapa viedessäni lapsiani luistelemaan saatan saada aikaiseksi todella merkittäviä elämyksiä ja kokemuksia, niin suurta voi olla uutta oppivan lapsen ilo. Ja ellei joku – tässä tapauksessa minä – etsisi sopivia luistimia, teroituttaisi niitä, seuraisi sääennustuksia ja urheilukenttätiedotuksia, etsisi villasukkia ja kypäriä ja veisi lapsia luistinradalle – ei pieni kasvava ihminen saisi näin valtavia kokemuksia. 

Lainasin kirjan kirjastosta ja lähes ahmaisin sen. Kirja sopii mainiosti myös lueskeltavaksi sieltä täältä. Ehkäpä täytyy hankkia tämä omaan hyllyyn, jotta voisin palata tulevaisuudessa kirjaan ja sen herättämiin ajatuksiin.

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kansi: Piia Aho / Otava.

Sain Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia  kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Mutta ei tuolla kaikella mitään väliä ole. On turva, on mies joka pitää huolta. Joka kertoo auliisti missä kulkee ja milloin on tulossa, ei katkokävele vastaan aamutuimaan jokin rämekettana käsipuolessaan.

 

En koe olevani mikään uutuuskirjojen kyttääjä, mutta Katja Ketun uuden romaanin ilmestymistä kyllä kyttäsin. Ketun Kätilö oli kansainvälinen läpimurto 12 vuotta sitten. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Rose on poissa jäi mieleen päräyttävän hienona teoksena, mielestäni Ketun parhaana.

 

Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen romaani, mutta luojan kiitos sitä ei kutsuta esittelytekstissä autofiktioksi (minulla on jonkinlainen yliherkkyys autofiktio-termiä ja lajin kehnoimpia edustajia kohtaan). Kirjassa on kaksi tasoa, joista toisessa seurataan 1900-luvun alkupuolella elävän Eevan vaiheita ja toisessa nykyhetkeä, Kirjailijan ja hänen kotiinsa tupsahtavan yliluonnollisen kissan vaiheita.

 

Pidän historiallisista romaaneista ja pidän murteen käytöstä kirjoissa. Sen sijaan en erityisemmin välitä romaaneista, joissa kuvataan kirjailijan vaikeuksia kirjoittaa kirjaa. Erään kissan tutkimuksissa minut yllätti se, että pidin huomattavan paljon enemmän nykyhetkeen sijoittuvasta kirjailijakuvauksesta kuin historiallisista osuuksista. Esitän muutaman perustelun.

 

Fantastinen Pohjois-Suomi

 

Jo kirjan alkusivuilla syntyy mielikuva, että Eevan osuudet sijoittuvat Kuhmoon: tekstissä mainitaan niin rönttöset, perukka kuin Lentuakin. Samassa yhteydessä mainitaan myös kivestä tehty raatihuone. Koska sellaista ei Kuhmosta löydy - lähin raatihuone on Kajaanissa sadan kilometrin päässä ja se on tehty puusta - piti lukijana asennoitua siihen, että mihinkään ultrarealistiseen historialliseen romaaniin Kettu ei pyri. Tätä vahvistaa se, että henkilöt puhuvat lapin murretta, eivät kainuun murretta. Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, lapin murre taas peräpohjalaisiin murteisiin ja niissä on perustavanlaatuinen ero, vaikka yhteisiä piirteitä ja yhteistä sanastoa löytyy. Myös jotkut maantieteelliset mittasuhteet ja etäisyydet tarinassa ihmetyttivät.

Muistan kuitenkin lukeneeni kritiikkiä siitä, miten rasittavaa on, kun lukijat vaativat historiallisilta romaaneilta liiallista faktuaalista uskottavuutta. En siis käy sitä nyt itsekään vaatimaan. Tuntuu siltä, että Kettu on luonut eräänlaisen eksotisoidun fantasia-Pohjois-Suomen ensisijaisesti urbaaneja tai kansainvälisiä lukijoita ajatellen. 

Eeva itse on hieman etäiseksi jäävä naishahmo, vaikka hänessä on paljon samaa kuin Kätilön Villisilmässä. Pienen saaren karussa arjessa kiinnostavimmiksi aineksiksi minulle nousevat yliluonnolliset hahmot, kuten kummitteleva hevonen, sekä Eevan tietämys loitsuista ja luonnonyrteistä. Suomen historian vaiheet jäävät vähän luettelomaisiksi. Ajankohtaisuutta löytyy rajan ylittämisen teeman kautta: tätä kirjoittaessa Suomen uutisissa kirjoitetaan herkeämättä Venäjän hybridivaikuttamisesta eli siitä, miten venäläiset ohjailevat kolmansien maiden maahanmuuttajia Suomen rajanylityspaikoille.

Keskenmenon kokonaisvaltaisuus

 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Kirjailija saa keskenmenon. Kuvaus keskenmenosta ja sen aiheuttamasta järkyttävästä surusta on ehkä paras lukemani. Kirjailijan hahmon kuvataan olevan hedelmällisen ikänsä loppusuoralla ja toive lapsesta hiipuu kokonaan viimeisimmän keskenmenon myötä. Monelle nykynaiselle lienee tuttu tunne siitä, että biologinen kello kolkuttaa lujaa ja äidiksi tulemisen mahdollisuudessa peräseinä näkyy jo. Millaisilla eväillä elämää voi rakentaa eteenpäin, jos pitää keski-ikäisenä pystyä käsittelemään lapsettomaksi jääminen? Näiden tunteiden kuvaamiseen Ketun hurja, värikylläinen, rönsyilevä ja heittäytyvä tyyli sopii erinomaisesti.

 

Yliluonnollinen kissa on mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saada keveyttä ja tuoreutta. 

Ketun tuotannon kärkeen Erään kissan tutkimuksia ei kiilaa, mutta se on ilahduttava ja tervetullut jatke Ketun kaunokirjalliselle tuotannolle. Räväkkyys ja naisen voiman korostaminen teki minulle lukijana hyvää.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)
Katja Kettu: Piippuhylly

Arto Paasilinna: Ukkosenjumalan Poika

Rutja huomautti, että hänen tietojensa mukaan suomalaisia oli vain runsaat neljä miljoonaa. Mistä Keltajuuri aikoi hankkia puuttuvat kolmekymmentä miljoonaa suomalaista vastaanottamaan mainossanomaa?

Keltajuuri meni hetkeksi hämilleen. Sitten hän selitti, että suomalaiset eivät usko yhdellä sanomisella yhtään mitään, niille pitää toistaa mainossanomaa alituiseen. 35 miljoonaa on vain mittayksikkö, se tarkoittaa mainossanoman vastaanottokertoja eikä väkilukua.

Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan Poika päätyi luettavaksi samalla lailla kuin Hirtettyjen kettujen metsä ja Suloinen myrkynkeittäjä: löysin sen ilmaiskirjojen laatikosta. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1984, eli vuotta Hirtettyjen kettujen metsää myöhemmin. Ukkosenjumalan Poika ei taida olla ihan kovimmassa kärjessä Paasilinnan tuotannossa, mutta se on tasaisen varma tuotos kirjailijan kultakaudelta.

Kirjassa suomalaiset muinaisjumalat päättävät käännyttää suomalaiset vanhan uskon kannattajiksi ja lähettävät maan päälle Rutjan, Ukko Ylijumalan pojan. Rutja vaihtaa hahmoa rauhallisen uusmaalaisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa. Rutja kerää ympärilleen vaikutusvaltaisia ja uusvanhasta uskonnosta innostuvia hahmoja ja aloittaa käännytystyön.

Kirjan ainekset alkavat olla tutun tuntuisia, mikä ei kuitenkaan vähennä lukemisen mielekkyyttä. Paasilinnan vahvuutta tekisi mieli sanoa "lukijan voimaannuttamiseksi", paitsi että inhoan voimaannuttaa-sanaa. Yhtä kaikki, hänen päähenkilönsä vaikuttaa olevan mahdottoman tehtävän ja monenlaisten vastoinkäymisten edessä, mutta sumplii asiat niin soljuen ja taitavasti, että lopulta kaikki loksahtelee kohdalleen. Perinteisesti tarinan jännite syntyy siitä, että päähenkilö kohtaa vaikeuksia, joten Paasilinnaa voi pitää harvinaisena onnistujana: jännite toimii ja juoni kulkee, vaikka ongelmanratkaisu vaikuttaa olevan päähenkilölle suorastaan naurettavan helppoa ja menestystä satelee joka suunnasta.

Toinen saavutus on se, että kirjan viihdeainekset ovat monin tavoin kirjoitusajankohdan ajankohtaisiin ilmiöiden sidottuja, mutta ne eivät enimmäkseen tunnu vanhentuneilta. Pian neljäkymmenvuotiaalta kirjalta tämä on hieno saavutus. Paasilinnan valtava suosio Ranskassa ei myöskään ihmetytä, koska jotenkin hänen tyylinsä tässäkin kirjassa on yhtä aikaa eleetöntä mutta värikästä. Hahmot ja tapahtumat ovat varmasti samastuttavia monenlaisissa kulttuuriympäristöissä.

Toimittajanakin pitkän uran tehnyt Paasilinna sijoittaa sivuhenkilöiksi mm. viinaanmenevän freelancer-toimittajan, rahaa takovan mainosalan johtajan, veronkierron ja korruption kikat hallitsevan verotarkastajan sekä pimeitä töitä tekevät rakennusmiehet, jotka kuitenkin ovat vakaumuksellisia kommunisteja. Naisten kuvaaminen ei ole aivan yhtä hyvin kestänyt ajan hammasta, erinäisiltä seksuaalivitseiltä on jo pohja pudonnut, mutta toki näitäkin aineksia voi lukea kehystämällä ne aikakauden ilmapiiriin.

Helsingin kuvaaminen oli myös samaan aikaan nostalgista ja tunnistettavaa. Kirjan hahmot liikuskelevat kaupungissa käydessään enimmäkseen Kampin ja Punavuoren alueella, välillä oleskellaan rauhallisessa kyläympäristössä Sampsan kartanossa.

Kirjan lukeminen elvyttää kuten hyvä huumori parhaimmillaan: että ei kaikkia maailman murheita tarvitse niin hirveän vakavasti ottaa, ja kyllä hankaluuksistakin voi selvitä kun on vähän pilkettä silmäkulmassa. 

Näytelmät.fi -sivusto kertoo, että dramaturgi Jorma Kairimo muokkasi Ukkosenjumalan Pojan näytelmäksi vuonna 1998 ja teos vaikuttaa olleen melko tiuhaan ainakin kesäteatterien ohjelmistossa. Kesäteatterin lavalla tämä tarina varmasti toimii, pitääpä mennä katsomaan, jos tilaisuus tulee!

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Arto Paasilinna: Suloinen myrkynkeittäjä
M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita

Eino Leino: Pankkiherroja

Antti Favén: Eino Leinon muotokuva.
Kuva: Kansallisgalleria.

Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

Koska olen kotoisin Paltamosta, on minut suorastaan marinoitu Eino Leinon runojen tärkeydellä - onhan Leino syntynyt Paltaniemellä. Mielikuva Leinosta on melko yksiulotteinen: hänet mielletään romanttiseksi rappioalkoholistiksi, joka ojan pohjalta käsin, jonkun hellän naisen hoivaillessa häntä, syöksee kalevalamittaista helkavirttä, jossa ylistetään kainuulaista maaseutumaisemaa. Epäilemättä myös hiljakkoin edesmenneen Vesa-Matti Loirin laulamat Leino-tulkinnat ovat vankistaneet tätä mielikuvaa.

 

Pankkiherroja, vuonna 1914 ilmestynyt romaani, ei kuitenkaan sovi lainkaan tähän Leinon nykyimagoon. Romaani kuvaa terävästi helsinkiläisiä finanssipiirejä ja seurapiirejä. Se keskittyy urbaaniin ympäristöön, lähes kaikki tapahtumat ovat kävelymatkan päässä Esplanadilta. Siinä asioidaan yhtä soittoa korkealuokkaisissa ravintoloissa, seurustellaan hienostopiireissä, matkustellaan laajalti ja tehdään bisnestä. Leinohan työskenteli Helsingissä pitkään toimittajana ja hänen tarkkasilmäisyytensä ja älykkyytensä tulevat hyvin kirjassa esiin. 

 

Latasin kirjan luettavaksi Project Gutenbergista. Nopealukuisen kirjan jälkeen minulla oli sellainen olo, että kaipaan sen rinnalle jotain analyyttista, taustoittavaa lisätietoa. Tällaista löytyikin Suomen Pankin sivuilta: vuonna 2014 pääjohtaja Erkki Liikanen esiintyi Eino Leino -seurassa ja piti Pankkiherroista puheen, jossa hän nostaa tosielämän vastaavia tapahtumia esiin.

Pankkiherrojen päähenkilö on Antti Puuhaara, jolla kirjan alkusivuilla on hyvä työpaikka, mukavasti varallisuutta ja kiva perhe. Finanssipiirejä ravisuttelevat talousskandaalit romahduttavat sekä häneltä että monelta muultakin suurimman osan näistä menestyneen elämän tunnuspiirteistä. Samalla Leino ihmettelee velkavetoista kulutusyhteiskuntaa. Todella ajankohtainen kirja siis!

Puntaroin lukiessani kirjan henkilöhahmojen psykologista uskottavuutta ja tulin siihen tulokseen, että se kantaa edelleen. Tietynlainen asetelmallisuus joistakin kirjan henkilöhahmoista paistaa, mutta sillä ei ole väliä, koska jokseenkin samanlaisia elämänvalintoja voisi kuvitella myös nykyihmisten tekevän. Kukaan hahmoista ei ole erityisen miellyttävä. Antti on vähän ajopuumainen mukautuja, hänen ystävänsä Soisalo on laskelmoiva kyynikko, naiset heidän ympärillään lyhytnäköisiä ja itsekkäitä.

Kirjan kieli on viehättävää ja monet sanat kuulostavat suorastaan eksoottisilta nykylukijan korviin. Project Gutenbergiin on lisätty paljon Leinon tuotantoa, joten taidanpa jossakin välissä lukea hänen romaanejaan lisää. Leinon runoutta olen lukenut - kunnon paltamolaisen lailla - hyvinkin runsaasti, mutta romaanituotanto on jäänyt minulta vähemmälle huomiolle.

Lue myös nämä:
Karo Hämäläinen: Erottaja
Kari Nars: Miljoonahuijarit
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Kansi: Otava.

Vaahtoutunut vesi kiehnäsi jaloissamme, päivä oli pilvetön ja aurinko valtava, oli kuuma ja ylhäältä kuului lintujen ujellusta, rantaa ympäröivät rakennukset ja etäämmällä kohoavat vuoret hengittivät hiekkaa kuin keuhkot sateenjälkeistä kosteutta.

 

Pajtim Statovci on nero. Sanon näin, vaikka keski-ikäisenä feministina tiedostan, että on todella ärsyttävää, kun uusia "kirjailijaneroja" odotetaan kehittyvän ensisijaisesti nuorista mieskirjailijoista. Statovci on nuori - syntynyt vuonna 1990 - ja hänen tähänastinen tuotantonsa kattaa kolme romaania, joista Tiranan sydän on toinen. Se on ilmestynyt vuonna 2016.

 

Jos nero-sanaa haluaisi karttaa, voisi Statovcin tyyliä luonnehtia myös runolliseksi ja ajattomaksi. Hän on tehnyt läpimurron kansainvälisillä kirjamarkkinoilla ja saanut osakseen gloriaa, joka tuntuu häkellyttävältä, kun tietää millaisessa mediakatveessa suurin osa suomeksi julkaisevista kirjailijoista elää vuodesta toiseen. Tuorein palkinto tuli Italiasta: kuukausi sitten hänet julistettiin Premio Grinzane -kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. 

Olen lukenut Statovcin Finlandia-palkitun Bollan kaksi vuotta sitten ja olin vaikuttunut. Tiranan sydän nousi lukulistalle HelMet-lukuhaasteen kohtaa 44 varten: "Kirjan nimessä on kaupungin nimi." Täytyy ehdottomasti lukea myös esikoinen Kissani Jugoslavia jossakin vaiheessa.

No mikä tekee Statovcista niin hyvän? Useampikin seikka, joista vähäisin ei ole upea kieli. Olen hioutunut vuosien varrella aika vaativaksi hyvän kielen suhteen ja rakastan taidokkaasti ja monipuolisesti käytettyä suomen kieltä. Statovcin kielessä yhdistyy niukkaeleisyys lennokkaisiin metaforiin tavalla, jossa ei ole aina helppoa onnistua. Tyylillisesti häntä voisi pitää samankaltaisena Riikka Pulkkisen ja Joel Haahtelan kanssa, mutta Pulkkisen ja Haahtelan kohdalla eleettömyyden ja lennokkuuden yhdistelmä tuntuu minusta teennäiseltä ja ärsyttävältä. Statovcin kirjat voisivat olla jonkun 1950-lukulaisen sivistysporvarin kirjoittamia - hän ei esimerkiksi kirjoita "opiskelijabileistä" vaan "yliopiston opiskelijayhdistyksen omistamassa talossa järjestettävistä juhlista". Mutta vähän väliä lukijalta vedetään matto jalkojen alta yllättävillä, raaoilla, omaperäisillä ja mieleenjäävillä kielikuvilla.

 

Keksin nillittämistä vain parista vähäisestä detaljista, joista eräs on sormien vertaaminen "vasta poimittuihin perunoihin". Perunat tavataan nostaa eikä poimia. Kokonaisuutena romaani on todella hiottu ja viimeistelty, olematta kuitenkaan liian siloiseksi puleerattu.

Toinen Statovcin vahvuuksista on tapa rakentaa maailmaa. Tiranan sydämen kronologisesti varhaisimmat jaksot alkavat 1990-luvun alun Albaniasta ja albanialainen historia, kulttuuri ja tarusto kuvattiin niin kiinnostavasti, että rupesin kesken lukemisen googlaamaan kuvia ja lisätietoja Albaniasta. Kirja kasvaa vaeltamisen ja siirtolaisuuden teemoissa niin vahvaksi, että sydäntä kylmää kun miettii, miten monet miljoonat ihmiset elävät Tiranan sydämen kaltaista elämää tälläkin hetkellä ja miten välinpitämättömästi hyväosaiset - itseni mukaan lukien - heihin suhtautuvat.

Kolmas vahvuus on tarinankerronta ja draaman rakentaminen. Esimerkiksi kahden aikatason käyttämisessä Statovci pyyhkii pöytää keskinkertaisemmilla yrittelijöillä. Rikottu aikataso on niin usein käytetty kirjallinen tekniikkakeino, että välillä tuntuu että kirjailijat käyttävät sitä miettimättä lainkaan, mitä haluavat sillä sanoa. Jos rikotun aikajanan palaset voisi koota uudelleen kronologiseen järjestykseen ja mikään ei kirjassa muuttuisi, olisi aivan sama kertoa tarina alusta loppuun. Statovci osaa kirjan edetessä luoda aikatasojen välille jännitteen, joka imee mukaansa kuin musta aukko. Aloin aavistella, mikä voisi olla tarinan kulminaatiopiste ja jännite kesti upeasti kirjan loppuun asti.

 

Kirjan voi ajatella kertovan seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista, mutta ennen kaikkea se kertoo ihmisluonnosta. Mihin voi uskoa, mitä voi toivoa, voiko luottaa toimivansa moraalisesti oikein? Voiko aloittaa alusta, voiko määritellä itsensä uusiksi? Tätä vasten Statovcin kansainvälinen suosio on oikein ymmärrettävää, sillä Statovcin tyylissä on paljon universaalia. Vaikka vain harvan ei-albanialaisen yleissivistykseen kuuluu albanialaisen tapakulttuurin ja lähihistorian tuntemus, kertoo Statovci tarinan niin taitavasti, että samastumispintaa löytyy taatusti kautta maailman.

Tiranan sydän sai siis pudotettua minut polvilleni jonkinlaiseen hurmioituneeseen fanityttötilaan, mikä kuulostaa todella nololta. Onko mitään kliseisempää kuin keski-ikäinen kulttuuritantta palvomassa silmät yksiteholasien takana säihkyen nuorta, valokuvauksellista ja menestynyttä mieskirjailijaa? No, hyvä kirjallisuus on pienen nolostumisenkin arvoista. Pajtim Statovci on suomalaisen nykykirjallisuuden aarre.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Javier de Isusi: Marcosin piippu

Swanin sisarusten teoksia lukemassa: Anni Swanin Iris rukka ja Saimi Järnefeltin suomentama Rajuilma

Anni Swan. Kuva: WSOY.

Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

Suoritan tänäkin vuonna HelMet-lukuhaastetta ja tässä vaiheessa vuotta on tullut havaittua, mihin haastekohtiin on helppo löytää kirja ilman sen kummempaa valikoimista ja mihin kohtiin taas pitää erikseen panostaa. Jälkimmäisiin kuuluvat haastekohdat 48-49: “Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun."

 
Kirjoittavia perheitä ja sukuja on paljon, mutta harvoin tulee vahingossa luettua perheenjäsenten kirjoja peräkkäin. Löysin sopivan perheen, kun selasin Project Gutenbergin suomenkielisiä kirjoja. Anni Swanin kirjoja on digitoitu sinne paljon ja latasin luettavaksi Swanin Iris rukan. Muistin, että Swanien sisarussarjan “yhdeksän mustaa joutsenta” olivat kirjallisesti lahjakkaita. Anni Swan lisäksi päätyi naimisiin runoilija Otto Mannisen kanssa.

Lunttasin Wikipediasta Swanin sisarusten nimet ja selasin Project Gutenbergia heidänkin teostensa osalta. Saimi Järnefelt, tyttönimeltään Swan, ja Toini Swan suomensivat useita teoksia. Suomessa luetaan edelleen esimerkiksi F.H Burnettin Salaista puutarhaa, jonka Toini Swan on suomentanut.

Päätin valita kuitenkin jotain eksoottisempaa ja niinpä nappasin Abraham Dreyfusin näytelmän Rajuilma, jonka Saimi Järnefelt on suomentanut. Tiedän, että tiukkapipoisimmat eivät laskisi suomennosta Swanin kirjoittamaksi teokseksi, mutta vetoan tässä mestarisuomentaja Kersti Juvaan: teoksen suomentaja on kirjoittanut suomeksi teoksen joka ikisen sanan. Suomentaja on siis ehdottomasti tekijä.

Iris rukka

Moni ikäiseni lukutoukka on lapsena ahminut Anni Swanin kirjoja, joista on otettu paljon uusia painoksia. Minulle Swanin kirjat eivät erityisen tärkeiksi muodostuneet, vaikka muistankin hyvin, että niitä oli pitkä rivi värikäskantisina painoksia kirjaston lasten- ja nuortenosastolla S-hyllyssä. Muistelen lukeneeni pari, olisinko lukenut ainakin Sara ja Sarri matkustavat. Sen sijaan Iris rukka kuulosti jo nimensä puolelta epähoukuttelevalta, koska lapsena en halunnut lukea sellaisia kirjoja, joissa päähenkilö pantiin liikaa kärsimään.
 

Aikuislukijana pidin Iris rukkaa suorastaan nautittavana luettavana. Eikä päähenkilö Iris ole suinkaan rukka, vaikka kaikenlaisia vaikeuksia hänen tielleen osuukin. Hän on vahva ja eläytymiskykyinen lapsi, joka kirjan lopussa löytää taiteilijakutsumuksensa.

Iris on pienessä saaressa elävä orpo, jonka eno hakee luokseen Helsinkiin kasvatiksi. Kirjan alussa draamaa syntyy Iriksen roolista maalaisserkkuna, jota hienot kaupunkilaisserkut paheksuvat. Jälkipuolisko on koululaisromaani, jossa keskitytään koululaisten touhuihin samaan tapaan kuin Mary Marckin kirjoissa.
 
Marckiin verrattuna Swanin tyyli on huomattavasti antoisampi ja kestänyt paremmin ajan hammasta. Kirjassa on mainio rytmitys ja koko ajan sattuu ja tapahtuu. Henkilöt ovat psykologisesti uskottavia ja kirjan kieli on kaunista ja elävää. Aion napata omaan kielenkäyttööni sanan “kuulea”, joka esiintyy kirjan viimeisessä virkkeessä: Oli niin valoisa, ettei tähtiä näkynyt, mutta Iris tiesi, että tuolla kuulealla kesätaivaalla tuikki Kotitähti lempeänä ja ystävällisenä.

Rajuilma

Inhoan sanontaa “en ole koskaan kuullutkaan”, koska nykyaikana melkein mistä tahansa ilmiöstä on saanut vihiä median kautta ja upouusiin termeihin voi perehtyä hakukoneiden aikana muutamassa minuutissa. Kuitenkin Abraham Dreyfusin Rajuilma-näytelmästä arvelin, etten ollut siitä koskaan kuullutkaan. Perehtyminen Ilona-esityshakuun osoitti, että edellisen kerran Rajuilmaa on Suomessa esitetty Kansallisteatterissa vuonna 1938. Voi toki olla, että vaikka oppilastöinä tätä näytelmää on esitetty. Lyhyytensä ja suppean henkilögalleriansa osalta se sopisi mainiosti näyttelemisen harjoitteluun. Fennican haku osoittaa, että painettuna käsikirjoituksella on mittaa vain 15 sivua.

Abraham Dreyfus oli ranskanjuutalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija. Hänestä on tietoa Jewish Encyclopedia -sivustolla. Ilona-haku ei löytänyt yhtään toista näytelmää, jota hänen tuotannostaan olisi suomennettu.

Rajuilma perustuu sukupuolten välisiin stereotypioihin. Olisi mukava sanoa, että teksti on vanhentunut täysin, mutta en voi. Samanlaista läppää tulee vastaan joka tuutista. 

Näytelmässä vaimo odottaa miestään kotiin illanvietosta ja kun mies saapuu, vaimo kaataa hänen niskaansa syytöksiä ja vaatimuksia. Lopulta mies lepyttää vaimon. Näytelmäteknisesti tämä käsikirjoitus olisi helppo toteuttaa melkeinpä missä vain, koska näyttelijöitä on vain kaksi. Lisäksi miehellä ei ole vuorosanoja lainkaan.

 

Kielenkäyttäjänä Saimi Järnefelt on tämän näytteen perusteella sisarensa veroinen: kieli on sujuvaa, luontevaa ja yllättävän vähän vanhentunutta.

 

Project Gutenbergin kirjojen lukeminen Kindlellä

Tässä vielä ohje siihen, miten Project Gutenbergin kirjoja luetaan Kindle-lukulaitteella. Käytössäni on vanha uskollinen Kindle Touch 3G, josta olen kirjoittanut esittelyn vuonna 2012. Uudemmat mallit saattavat poiketa tästä vanhasta ja kehotan lämpimästi tutustumaan muunkin merkkisiin lukulaitteisiin.

 

Kindle on uudistanut tiedostokäytäntöään kesällä 2022 ja nykyään Kindlessä voi lukea myös .ePub-tiedostoja. Tähän asti Project Gutenbergistä on pitänyt valita .mobi-tiedosto. Tällä hetkellä tämä on hieman hämäävää, sillä Project Gutenbergin kirjasivun - kuten tässä Iris rukan sivulla - on .mobin kohdalla ohjeteksti "Kindle (no images)". Se ei kuitenkaan enää Kindlessä avaudu, vaan pitää valita "EPUB (no images)". 

• Valitse tiedosto ja lataa se tietokoneellesi
• Avaa sähköpostiohjelma ja liitä tiedosto sähköpostin liitteeksi
• Valitse sähköpostin vastaanottajaksi oman Kindlesi sähköposti. Jos et tiedä sitä, tarkasta se kirjautumalla Amazoniin ja etene seuraavaa polkua: Your account > Account > Digital services and device support > Manage devices. Klikkaa laitteen tiedot auki ja sähköpostiosoitteen pitäisi näkyä.
• Amazon lähettää sähköpostiin vastauksena vahvistuspyynnön. Klikkaa vahvistuspyyntöä.
• Avaa Kindlesi. Valitse tarvittaessa "Turn on Wireless"
• Tiedosto latautuu Kindlen etusivulle
• Voit ryhtyä lukemaan e-kirjaa
  

Muita huomioita:

Ainakaan minulla Kindle ei tunnistanut epub-tiedoston metatiedoista kirjailijan ja teoksen nimeä. Tähän asti eli Project Gutenbergin .mobi-tiedostoja käyttämällä nämä ovat nousseet Kindlessä automaattisesti näkyviin. Kirja näkyi etusivulla nimellä “pg61377” sen sijaan että muoto olisi ollut “Anni Swan: Iris rukka”

Löysin netistä ohjeen, miten Calibrella voi muokata Kindlen kirjojen metatietoja. Calibre on e-kirjojen hallinnointiin käytettävä ilmaisohjelmisto. Latasin Calibren ja ohjeen mukaan kytkin Kindleni USB-kaapelilla tietokoneeseen. Valitettavasti tietokoneeni ei tunnistaunt Kindleä USB-kaapelilla kytketyksi levyasemaksi, enkä sitten enää ehtinyt ryhtyä selvittämään, onko vika USB-kaapelissa, tietokoneessa vai Kindlessä. Veikkaan että vika on kaapelissa, joten jos jaksan etsiä kaapeista muita Kindleeni sopivia USB-kaapeleita, jatkan kokeiluja. En tosin tiedä, pääsenkö tällä eteenpäin, sillä siirsin lataamani epub-tiedostot suoraan koneen C-asemalta Calibreen ja niissä metatiedot kyllä näkyivät oikein, eli Calibre tunnisti sekä kirjailijat että kirjojen nimet metatiedoissa.

Ratkaisin nimeämisongelman yksinkertaisemmalla tavalla, eli vaihdoin tietokoneelle lataamieni epubien nimet “Nimeä uudelleen” -toiminnolla. Kaksoispistettä ei hyväksytä tiedostonnimeen, joten muokkasin nimet muotoon “Anni Swan – Iris rukka”. Lähetin uudelleennimetyt tiedostot sähköpostilla Kindleen uudelleen ja poistin vanhat ja nyt etusivulla näkyy järkevänniminen e-kirjatiedosto.
 

Lue myös nämä:
Mary Marck: Eevan luokka
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

TV-sarja: Raid

Yle Areenan tv-sarja Raid toimii kuin tauti vielä 22 vuotta ensiesityksensä jälkeen. Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen luoma Raid on usein arvotettu Suomen tv-historian parhaaksi sarjaksi ja tuoreen uusintakatselun jälkeen pitää olla samaa mieltä. Raidissa on panostettu käsikirjoitukseen, siinä nähdään loistavia näyttelijäsuorituksia, kuvauspaikat on mietitty huolella - ja juoni kulkee eteenpäin kuin juna. Onpa mukana suorastaan profeetallisia merkkejä, sillä monet Raidissa dystopiana kuvatuista asioista ovat muuttuneet arkipäiväksi. Ja aikamatkan saa jo siitä, kun käy Wayback Machinessa katsomassa, miltä lopputeksteissä mainostettu www.yle.fi/raid näytti julkaisuhetkenään. 

 

Kai Lehtinen Raidina ja Juha Muje Sundmanina.
Kuva: Seppo Sarkkinen / Yle.

 

Muistan Raidin ensiesityksestä sen, että seurasin sarjaa vanhasta kuvaputkitelevisiostani opiskelijayksiössä. Kun kyläilin lapsuudenkodissani, pääsin Raidin pariin vielä monta kertaa uudestaan, sillä jaksoja katsottiin VHS-kaseteilta. On kuitenkin vierähtänyt useampi vuosi siitä, että olen katsonut Raidin alusta loppuun.

 

Muistelen, että suhtauduin Raidiin ensiesityksen aikana optimistisen ilahtuneesti: no nyt suomalaisten TV-sarjojen taso on noussut. Ehkä olin liiankin optimistinen, sillä muutos ei ole jäänyt pysyväksi. Hyviä kotimaisia sarjoja on tullut Raidin jälkeenkin - vaikkapa Johanna Vuoksenmaan Tahdon asia, Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin Myrskyn jälkeen tai Tiina Lymin Sisäilmaa. Mutta turhan usein kotimaista tuotantoa vaivaa edelleen katsojien aliarviointi. Toistuvia ongelmia ovat ainakin liian epäuskottavat juonenkäänteet, typerä tai ennalta-arvattava dialogi, laahaavuus, tyhjäkäynti tai yksinkertaisesti halpuus, jolloin ulkoiset puitteet jäävät turhan simppeleiksi.

 

Mikään näistä ongelmista ei vaivaa Raidia. Joka ikinen kohtaus kuljettaa juonta eteenpäin ja dialogi on pistämätöntä. Juonessa riittää myös pureskeltavaa - ensikatsomisen aikana en muistaakseni edes pysynyt juonenkäänteissä kärryillä, mutta sittemmin olen tv-katsojana kehittynyt ja nyt osasin seurata juonenkulun kehittymistä paljon paremmin. Juoni on myös edelleen täysin uskottava, vaikka maailma on muuttunut.

 

Kuva: Pentti Tillder / Yle.

 

Karismaattiset ja läsnäoloa uhkuvat näyttelijät tekevät miltei joka kohtauksesta nautinnollista katsottavaa. Suosikin valitseminen on vaikeaa, mutta puntaroinnin jälkeen julistan pornokauppias Sundmania esittävän Juha Mujeen kaikkein parhaimmaksi. Mujeen kirurgintarkka näyttelijäntyö puhkeaa kukkaan erityisesti lähikuvissa: suu sanoo yhtä, kasvojen mikroilmeet viestivät toista. Erityisen nautinnollisesti Muje irrottelee aurinkolasikostajana toimintakohtauksissa. 

Vaan onpa Raidia esittävä Kai Lehtinenkin melkoinen velho. Raidin ulkoinen habitus on jotain leppoisan ja rähjäisen väliltä - silti Lehtinen onnistuu huokumaan uhkaa. Ehkä Lehtisen näyttelijäntyön akrobaattinen fyysisyys on osasyynä? Notkeat hypyt ja ketterä liikehdintä ovat kuin tanssijan työtä. 

Ainoa hieman vanhentunut osa-alue henkilökaartissa on "kyselijä-ämmien" runsaanpuoleinen osuus. Näyttelijä Elina Knihtilän haastattelusta lukemani termi tarkoittaa naishahmoa, jonka tärkein tehtävä on kysellä mieheltä, että missä olet, minne menet, mitä teit, mitä oikein mietit. Tällaisia yöpaita päällä ovenkarmiin nojailevia kyselijöitä on pikkuisen liikaa. Onneksi aktiivisia ja omaehtoisia naishahmoja löytyy myös, suosikkini tällä kierroksella on Tuula Nymanin esittämä apulaispoliisimestari Hakala.

Ensimmäisellä katselukerralla otin sarjan kuvaaman kaupunkimiljöön annettuna - nyt sarja näyttäytyi myös tekijöidensä rakkaudenosoituksena Helsingille, sen kaikessa rosoisuudessa. Sarjan kronologinen aika kestää talvesta kesään ja tällä kertaa minua huvittivat erityisesti tekemättömät lumityöt katujen varsilla. Itse ehdin useamman talven rämpiä Stadin auraamattomilla jalkakäytävillä ja olin kai olettanut, että hoitamattomat lumityöt olivat uusi ilmiö, mutta eipä näköjään sarjan kuvausaikanakaan, eli vuonna 1999, oltu yhtään sen paremmin jaksettu aurata ja hiekoittaa katuja.

Ensiesityksen aikana sarjassa esiintyvät katujen kahjot sivuhenkilöt tuntuivat draaman tehokeinolta, nyt taas uskottavalta arkikuvaukselta. Sekä Raid, komisario Jansson että muut sarjan päähenkilöt kohtaavat kaduilla liikkuessaan kaiken maailman sekopäitä. Nyt tämäkin tuntui suorastaan realistiselta, sillä omilla vakioreiteilläni Helsingissä opin tunnistamaan samojen tienoiden vakiohörhöt ja satunnaisilla reiteillä törmäsin satunnaisiin hörhöihin.

Sarjan loppupuolella ihailin erityisesti Malmin lentokentän dramaattista kuvausta. Nythän kaupunki on ajanut lentokentän toiminnan alas ja tilalle aiotaan rakentaa asuntoja. Kuulun siihen porukkaan, joka pitää päätöstä kulttuurihistoriallisena virheenä.

 

Mari Rantasila Tarjana ja Kai Lehtinen.
Kuva: Jyrki Valkama / Yle.

Sarjan yhteiskuntakriittinen viesti on, että julkisten palvelujen yksityistäminen lisää eriarvoisuutta ja suurituloisten halu vältellä veronmaksua rapauttaa hyvinvointivaltion. Sarjan tekijätiedoissa mainitaan asiantuntijana professori Juha Siltala, joka sittemmin on kirjoittanut paljon aiheesta. Raidin juonen huipentavat skandaalit tuntuvat surullisen uskottavalta, kun muistelee mitä kaikkea 2000-luvun Suomesta on paljastunut. Vuonna 2013 Microsoft osti Nokian liiketoiminnan ja pian sen jälkeen Nokian tie puhelinfirmana käytännössä päättyi. Vuonna 2016 Yle uutisoi Panaman papereista, joista paljastui useita julkisuuden henkilöitä, jotka välttelevät veronmaksua kierrättämällä rahojaan veroparatiisien kautta. Julkisten palvelujen yksityistäminen on edennyt niin pitkälle, että arkielämässä on aivan tavanomaista, että hoivapalvelua tai varhaiskasvatusta tuotetaan yksityisten yritysten kautta. 

Yksityistämisvimman herkullisimpia kohtauksia sarjassa on vaikka työterveyslääkäri, joka pahoittelee ettei voi määrätä tehokasta lääkettä budjettipaineiden vuoksi ja poliisitalon parkkihallissa istuva ajoneuvopisteiden tarkastaja, joka seuraa kuinka poliisijaokset käyttävät kulkuneuvoja.

 

Nykänen ja Piirainen tekivät niin upeaa työtä, että hieman ihmettelen miksi kaksikko ei jatkanut yhteistä tv-uraansa pitemmälle, vaikka Raid nähtiin vielä valkokankaalla vuonna 2003. Tarkka ja viimeistelty käsikirjoittaminen olisi juuri sitä, mitä suomalaisessa tv-tuotannossa kaivattaisiin laadun pysyväksi parantamiseksi. Nykänen on jatkanut aktiivista kirjailijanuraansa ja Piiraisen filmografiasta löytyy sarjoja ja tv-tuotantoja.

Kehutaan loppuun vielä upeita musiikkivalintoja, leikkauksia ja Mari Rantasilan intensiivistä katsetta nakkikioskin Tarjana. Veikkaan, että tämä ei suinkaan ollut viimeinen kertani Raidin äärellä.

"Miehen on kuljettava valitsemaansa tietä. Sinun Ladalla, minun Jaguarilla."

 

Katso myös nämä:
Game of Thrones, kolmas tuotantokausi
TV-sarja: Oz
Dickens-sarjoja Yle Teemalla

Sirkka Laine: Viikonloppuna on vapaata

Kansi: Jouko Jäntti / Otava.

Toista se on lääkäreiden kanssa, kyllä ne morfiinit tiedetään, on sitä sen verran tullut luetuksi alan kirjallisuutta, vaikka ollaankin tekstiili-ihmisiä. Ja mitä nekin ovat olevinaan, psykiatrit ja muut mielenpöyhöttelijät - eivät yhtään mitään. Pistävät vain täysjärkiset ihmiset sekaisin kuutionkasaamisillaan ja lorauttelevat mustetta paperinpaloille, että saavat toiset lankaan ja sanomaan mitä ne ovat niissä näkevinään. Helppo sitä on rahan edestä ihmisparkoja jymäyttää ja nauraa sitten partaansa takahuoneessa. 

Sirkka Laineen Viikonloppuna on vapaata kiinnitti huomioni värikkäällä kannellaan. Vuonna 1981 ilmestyneen kirjan kansitaide on nykyään suorastaan vintagea. Nappasin kirjan ilmaiskirjojen pinosta.

Arvelin, etten ollut koskaan kuullutkaan kirjailija Sirkka Laineesta, mutta internet paljasti että erittäin todennäköisesti olen törmännyt hänen töihinsä aiemmin. Kirjasampo-sivun esittelyssä kerrotaan, että Laine on mm. käsikirjoittanut Kantolan perhe -radiokuunnelmaa. Hänen viimeisin romaaninsa Lasihelmet ja muita väärennöksiä on ilmestynyt vuonna 2014.

Viikonloppuna on vapaata kuvaa Etelä-Karjalasta Helsinkiin muuttaneen nuoren Mailan viikonloppua. Kirjan takakannessa mainitaan, että tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkupuolelle. En olisi lukemisen aikana tajunnut, että kirja on tietoisesti sijoitettu muutamaa vuotta aiemmaksi, sillä kirja keskittyy arkisten asioiden kuvaamiseen eikä mitään vahvoja ajallisia maamerkkejä anneta. Lopulta jäljitin tapahtumavuodeksi alkuvuoden 1974: eräs henkilöhahmoista mainitsee, että Blood, Sweat & Tears on tulossa Suomeen keikalle. Internetin uumenista löytyi yhtyeen settilista keikalta, joka soitettiin kesäkuussa 1974 Kulttuuritalolla.

Luin kirjaa kahdella tasolla. Kirjallisesti Viikonloppuna on vapaata on kestänyt ajan hammasta mainiosti: Laine kirjoittaa hyvää, kaunista suomea, henkilökuvaus on terävää ja uskottavaa ja juoni etenee rytmikkäästi. Mutta ajankuvauksena kirja on todella herkullinen ja uppouduin pohtimaan melkeinpä enemmän yhteiskunnan muuttumista neljässäkymmenessä vuodessa kuin Mailan ihmissuhdekuvioita.

Mailan asumisratkaisu on eräs merkki aikojen muuttumisesta. Vaatimattomista oloista lähtenyt Maila tekee töitä ompelimossa ja on päässyt asumaan alivuokralaisasuntoon. Hän jakaa kaksion Vaasankadulla kämppiksensä Varpun kanssa. Mutta koska vuokraisäntä asuu virallisesti myös asunnossa, käyttävät tytöt vain yhtä huonetta. Aikuiset naiset siis jakavat makuuhuoneen puoliksi ja jättävät toisen huoneen kokonaan käyttämättä, koska vuokraisäntä saattaa koska tahansa ilmestyä paikalle ja nalkuttaa kalusteiden räpläämisestä tms. Tällaiseen järjestelyyn ei varmasti kukaan nuori nainen nykyään Suomessa suostuisi. Alivuokralaisena asuminen on ylipäätään kutistunut lähes olemattomiin ja taitaa olla niin, että lähinnä paperittomat maahanmuuttajat, jotka eivät ole Kelan tukien piirissä, pyörittävät tällaista ahtaita ja hieman epävirallisen tuntuisia kimppakämppiä. Googletin asumistuen historiaa ja Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun mukaan ennen vuotta 1987 asumistuki koski vain osaa aikuisista.  

 

Toinen silmäänpistävä havainto on seksuaalisen väkivallan arkipäiväisyys. Maila lähtee työnantajansa, ompelimon rouvan kanssa baariin. Jatkoilla kahden miehen kanssa toinen miehistä raapii Mailan jalan verille ja toinen yrittää maata sammuneen rouvan kanssa. Seuraavana päivänä naiset puhuvat näistä tapahtumista keskenään hyvin arkiseen, itsestään selvään sävyyn.

Laine kuvaa herkullisesti ja kiinnostavasti muutenkin alkoholinkäyttöä, ravintolakulttuuria, asumiskulttuuria ja seurustelutapoja. Vallalla on ollut myös nykyistä jyrkempi jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin - tämä käy ilmi siitä, miten Maila kuvaa joutuneensa tietoisesti opettelemaan pois kaakkoismurteestaan Helsinkiin saapumisen jälkeen.

Viikonloppuna on vapaata oli siis mainio yllätyslöytö, joka tarjosi virkistävän poikkeuksen lukemiseen. Ehkäpä etsin muitakin Laineen kirjoja luettavakseni, nyt kun nimi on tullut tutuksi.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Arto Paasilinna: Suloinen myrkynkeittäjä
Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen