Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle

Kirjastossa bongasin Arja Tiaisen uusimman runokokoelman, joka on ollut henkisellä muistutuslistallani melko pitkään, niin aiheensa kuin mukavan kansikuvansa puolesta. Runokokoelman alaotsikko on Ajopäiväkirja, ja tiesin etukäteen sen verran, että runot pohjautuvat Tiaisen kokemuksiin autokoulussa. En tiedä onko hän jo saanut ajokortin, mutta ilmeisesti melko pitkään ja hartaasti hän kokoelman kirjoittamisen aikana auton ajoa opiskeli.

Nopealukuinen tämä kirja olikin. En tiedä oliko hienoinen pettymys, etteivät runot sitten tosiaankaan mitään sen syvällisempää tarjonneetkaan, kuin tuokiokuvia autokoulun ja autoilun parista. Jotenkin sitä kai ajattelee, että "oikeiden" runoilijoiden pitäisi kirjoittaa runonsa aina ikään kuin kahdelle tasolle. Että vaikka ne kertoisivatkin arkisista asioista, tuntisi niitä lukiessaan pääsevänsä kuin mysteerin jäljille. Saisi semmoisia säväreitä sieluunsa, tuntemuksia, ajatuksia ja mielleyhtymiä, jotka johtaisivat jonnekin runon itsensä ulkopuolelle.

Toisaalta monissa runoissa on hyvin tuttu ja siinä mielessä huvittava fiilis. Että kun oikein joutuu taistelemaan jonkin teknisen laitteen kanssa, turaa aikansa eikä meinaa onnistua, ja joutuu jo pohtimaan kaikenlaisia syntyjä syviä, miten sen kanssa pärjäisi. Tiaisen kokemukset autoilusta tuntuvat olevan sitä samaa. Autot ja autolla ajaminen kiehtovat häntä suunnattomasti, mutta käytännön tasolla oppiminen on haastavampaa. Tässä alku runosta otsikolla "Että viiskymppinen akka löytää itsestään bimbon blondin":

"Se oli yllätys, täytyy sanoa.

Ne telkkarissa ja leffoissa bimboja näyttelevät ovat

väärän rahan tekijöitä, joku muu niille ne repliikit laatii."

Kuten sanoin, hirmu syvällisiä ulottuvuuksia näistä runoista ei löydy, vaan nämä ovat niin kielensä kuin sisältönsä puolesta arkista käyttörunoutta. Autojen ja tekniikan maailma ja sieltä ammennettu sanasto on kyllä keski-ikäiseltä suomalaiselta naisrunoilijalta ilahduttavan tuore veto.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Turha hätkähtää
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
François Villon: Testamentti

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Nykyhetken tyttölapsi alkoi tarinansa ilahduttavasti Lappeenrannasta. Nuori Anja saapuu kyläilemään tätinsä luokse, ja juna-asemalla on vilskettä, kun koko ratsurykmentti tuntui tulleen seuraamaan junan tuloa. Anja täteineen suuntaa kohti hotelli Patriaa, ja myöhemmin kirjassa Anja käy tanssimassa Kasinolla.

Pääosa kirjasta sijoittuu kuitenkin kesäiseen Saimaan saareen, 1930-luvun loppupuolelle. Juoni on melkein yhtä älytön kuin näissä "nainen pukeutuu pojaksi" tarinoissa: nainen pukeutuu pikkutytöksi. Anjan tädin saaren nykyinen hallitsija, agronomi Ollikainen kun vihaa syvästi 15-35 vuoden ikäisiä naisia. 20-vuotias pienikokoinen ja siro Anja leikkaa siis hameensa lyhyeksi ja laittaa rusetin tukkaan ja kas, kaikki pitävät häntä 14-vuotiaana. Tuohon aikaan 14-vuotiasta on tämän kirjan perusteella todellakin kohdeltu lapsena: eräässä kohtauksessa Anja saa Ollikaiselta nuken tuliaisiksi!

Mutta kun tämän älyttömyyden hyväksyy, on juoni mitä nautittavin. Anjan leski- ja vanhapiikatädit, naapurihuviloiden asujaimisto sekä rempseä palveluskunta kokevat arkielämän pieniä ja suuria seikkailuja. Anja on ihastuttavan topakka ja napakka sankaritar. Hän ei haikaile eikä surkuttele, vaan järjestää asiat oman mielensä mukaisiksi. Kun tämä kirja on kirjoitettu kymmenkunta vuotta myöhemmin kuin Valtosen esikoinen Nuoren opettajattaren varaventtiili, on eräs kiinnostava seikka järjestetty uusiksi. Varaventtiiliä lukiessanihan ihmettelin, miksi sankaritar luopui työssäkäynnistään yhden vuoden uran jälkee naimisiinmenon myötä. Kun Anjalle koittaa happyend, hän toteaa näin: "Suoritan ensin reppuni. Sitten voin ruveta totuttamaan perhettä avioliittoaikomukseeni. Samalla hankin pätevyyden johonkin ammattiin. Nykyhetken tyttö ei uskalla aseettomana heittäytyä aviomiehen armoille. Luultavasti antaudun talousalalle. Siellä ei ole tungosta. Kärsäpää tarvitsee ammattitaitoisen emännän."

Muutenkin kirjasta suorastaan hyppi silmille erilaisia elämän ilmiöitä, jotka tuntuivat käsittämättömän ajankohtaisilta. Esimerkiksi seuraava, moraalisten rouvien keskustelussa kuultu toteamus:

"Kyllikki: Nykyajan ihminen erittelee liiaksi tunteitaan. Hänellä on siihen aikaa, hänellä on siihen esikuvia. Hän on lapsen kaltainen, joka ei tyydy taittamaan kukkaa, vaan kaivaa sen juurineen ylös, tutkii jokaisen juurikarvan ymmärtämättä, että hän tappaa kasvin."

Ehkä tuon Universumien tomun jälkimainingeissa kiinnitin kenties huomioni herkästi rivien välistä välittyvään uskonnollisuuden käsittelyyn. Tapauskovaisuus on ollut vielä voimissaan, ja varsinkin nuoria on kasvatettu ankarasti synnintuntoon. Mikähän lienee ollut Valtosen henkilökohtainen vakaumus? Ainakin sankaritar Anja kuvailee eräässä kohtauksessa, että hänen "suruton" äitinsä ei kasvattanut häntä uskoon, vaan Jumalastakin hän kuuli ensi kertaa vasta koulussa.

Täm kirja on uusintapainos vuodelta 2006. Eipä haittaisi ollenkaan, vaikka muistakin Valtosista saataisiin taas uusintapainoksia.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles

Olen ihmetellyt Google Analyticsin puolella erästä käsittämätöntä hittiä blogissani. Kirjoitin Seitsemästä veljeksestä heinäkuun 12:na päivänä, ja erityisesti viime viikkoina se on ollut ylivoimaisesti luetuin sivu. Kaiken kaikkiaan julkaisunsa jälkeen juttua on luettu tähän mennessä yhteensä 1 578 kertaa, keskimäärin 4 min 22 s ajan. Edellinen hitti, Jari Tervon Ohrana, on vielä kokonaismäärältään niukasti luetumpi. Se on julkaistu 3.11.2006, ja sitä on luettu yhteensä 1 653 kertaa keskimäärin 3 min 41 s ajan. Tällä menolla Seitsemän veljestä tulee pikapuoliin keulimaan Ohranan ohi, sillä viimeisen kuukauden tilastoissa Ohrana on vasta 16:nneksi luetuin sivu. (Taivutinkohan järjestysluvun oikein? Lunttasin kyllä googlesta, mutta sieltähän saattaa tulla minkälaisia neuvoja tahansa.) Olen pohdiskellut, ovatko suomalaiset tosiaan näin ilahduttavan kiinnostuneita Seitsemän veljeksen kaltaisesta klassikosta, mutta eiköhän tämäkin mene koululaisten piikkiin. Aika moni äidinkielenopettaja ilmeisesti edelleen vaatii, että Seitsemän veljestä pitää lukea. Siihen viittaavat myös lukuisat hakusanat tyyliin "seitsemän veljestä juoni lyhyesti", joilla blogiini on tultu.

Asiaan. Pentti Saarikosken tulkinta Euripideen Herakles-näytelmästä on alunperin äidin kirjahyllystä peräisin. Minun hyllyssäni se ehti odottaa lukuvuoroaan vuoden. Syy miksi tartuin siihen on se, että viime viikkoina on ollut sen verran kiirettä, ettei aina nukkumaan mennessä ole heti unikaan tullut. Luen aina ennen nukkumaanmenoa muutaman sivun kirjaa, se on tehokas rentouttaja ja mielen puhdistaja arjen askareista. Ja levoton olo vaatii järeät aseet. Superrentoutukseen sopii joku ns. "vaativa" kirja, joka antaa aivoille niin paljon ponnisteltavaa, että arkikiireet väistyvät nukahtamishetkellä taka-alalle. Herakles olikin tähän oiva valinta. Muutama sivu, ja jo tuli uni tehokkaasti.

Näiden ylistävien suositusten jälkeen muutama sananen itse kirjasta. Saarikoski on kirjoittanut kirjaan oivan esipuheen, jossa suomennoksen taustaa selvitetään. Näytelmä on suomennettu alkujaan Turun kaupunginteatterin esityksen tarpeisiin. Saarikoski kertoo, miten hän on oikonut mutkia mielensä mukaan, jättänyt osan tekstistä pois ja keksinyt välillä itse lisää. Suomennos ei noudata antiikin runomittaa, vaan on Saarikosken vapaamuotoista runoa. Tämähän käy sinänsä ilmi jo kirjan otsikoinnista, jossa Saarikosken nimi on luonnollisestikin ennen Euripidesta. ;)

Herakleen tarina on toki pääpiirteittäin tuttu, niin kuin se kai useimmille onkin. Antiikin Kreikan myyttinen voimamies, ihmisen ja Zeun poika, väkivahva kahdentoista uroteon tekijä. Sain itse huomaamattani jo lapsena tuhdin annoksen antiikin taruston tuntemusta, koska meillä kotona oli satukirjasarja, johon kuului ainakin Persialaisia satuja, Pohjoismaisia satuja, Andersenin satuja, Afrikkalaisia satuja ja Kreikkalaisia satuja. Kirjaston tietokantahausta tarkistin, että kyseessä on sarja nimeltä Maailman satuaarteita (Helsinki : Weilin + Göös, 1973 (pain. Tshekkoslovakiassa). Sarja on näköjään alunperin toimitettu Saksassa. Tykkäsin kovasti lukea satuja, ja tämän sarjan kirjat tuli luettua moneen otteeseen. Koska Kreikkalaisia satuja perustui antiikin Kreikan jumaltarustoon, tulivat siinä samalla jumalhierarkia ja tärkeimmät tarut tutuiksi huomaamatta. Odysseia-satuversion innoittamana luin jopa Pentti Saarikosken suomentaman Odysseian. Ajattelin muistaakseni että onpa kivaa kun tästä sadusta on pitempikin versio. Aika raskashan kirja oli, kun olin lukiessani 9-vuotias, mutta läpihän se tuli luettua. Eipä ole tullut sen jälkeen tartuttua, ja näinköhän sitä aikuisena ihan äkkiä lukisikaan. Lukutoukilla on yleensä aina jokin "pätemiskirja", jolla kehutaan että minä jo sen ja sen ikäisenä luin sitä ja tätä vaativaa kirjallisuutta. No, minulla se on tämä.

Herakles-näytelmä kattaa yhden jakson sankarin elämästä. Tarina alkaa Herakleen kotoa. Siellä vaimo Megara, lapset ja Herakleen maallinen isä Amfitryon ovat hätää kärsimässä, kun Teeban kuningas Lykos hyökkää heidän kimppuunsa. Herakles seikkailee itse tällä välin Haadeksessa, missä hänen matkansa venähti kun hän jäi sinne pelastamaan ystäväänsä Theseusta. Megara ja Amfitryon yrittävät viivyttää kuolemantuomiotaan odottaen Herakleen paluuta.

Lopulta Herakles tulee ja Lykos kohtaa voittajansa. Peliin puuttuu Zeun vaimo Hera, joka ei pidä miehensä inhimillisestä lehtolapsesta ja haluaa kostaa tälle tämän menestyksen. Hän lähettää Herakleen kimppuun Hulluuden ja vaatii tätä usuttamaan Herakleen vaimonsa ja lastensa kimppuun. Näin käykin, ja raivohulluuden puuskassa Herakles surmaa oman perheensä. Vain vanha Amfitryon jää eloon murhenäytelmää todistamaan. (Voikohan tämän kertomista pitää spoilaamisena, jos tarinan juoni on parituhatta vuotta vanha, joten sen kulku on ainakin teoriassa yleisessä tietämyksessä?) Kun Herakles tulee järkiinsä, aiheuttaa hirmutyön tajuaminen hänelle tietysti kovaa tuskaa ja ahdistusta.

Saarikoski mainitsee esipuheessaan, että tätä näytelmää on teatteripiireissä hieman hyljeksitty, koska draamallisesti se ei täytä Aristoteleen runousopin vaatimuksia. Sinänsähän tuo draaman kaari tosiaan on varsin yksioikoinen. Minusta tämä oli kuitenkin miellyttävä lukukokemus. Oli mukava virkistää muistojaan antiikin tarinoiden parissa. Lisäksi Saarikosken runorytmi toimii meikäläisen kohdalla aina. Hänen suomen kielensä hieman pakenee määrittelykykyjäni. Se on kirkasta ja heleää, se ei ole vanhentunut, mutta silti ajan patina sanavalintoineen näkyy siinä hyvällä tavalla, hieman kuin kauniisti ikääntyneessä huonekalussa näkyvät ajan kulumisen jäljet. Pois muodista se ei kuitenkaan ole mennyt, vaan päin vastoin sille on ikääntymisen myötä kertynyt lisää arvoa. Se "vapaana juoksevan koiran rytmi" tässäkin on. Otava on julkaissut viime vuosina tyylikästä sarjaa, toimittajina H.K. Riikonen ja Janna Kantola, johon on koottu Saarikosken tekstejä teemoittain yksien kansien väliin. Sarjassa on ilmestynyt Antiikin runoutta ja draamaa, johon ei kuitenkaan ole mahtunut kuin pieni osa Saarikosken antiikki-töistä. Toivoisin uusintapainosta myös kahdesta hienosta runosuomennoskokoelmasta. Nämä ovat Sapfon Iltatähti, häälaulu sekä Jalkapolku, johon on koottu useiden kreikkalaisten runoilijoiden tekstejä. Tuoreimmat painokset taitavat olla pehmeäkantisia Delfiini-kirjoja 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Jospa kustantaja tekisi jossain vaiheessa toisen Saarikosken antiikki-kokoelman, johon nämä mahtuisivat mukaan.

Tässä vielä näyte tekstistä. Kohtauksessa kuoro toivoo nuoruutta takaisin. Pahoitteluni typografian rikkomisesta. Käsittääkseni Saarikoskelle tekstin asettelu ja sisennykset olivat hyvin tärkeitä hänen runojensa ulkoasussa. Blogspot kuitenkin tuntuu vetävän kaikki sisennykset aina alkamaan vasemmasta laidasta. Joudutte etsimään alkuperäisteoksen ja katsomaan mallia siitä saadaksenne autenttisen kokemuksen. ;)

"jumalat jos

mitään

niin antaisivat toisen nuoruuden

hyvän elämän palkaksi

ja kuolema olisi

vain paalu jonka juoksija kiertää

sen varjo

vangitsisi kelvottomat

jälleensyntyneet loistaisivat kuin tähdet

taivaalla jonka

merimies näkee kun pilvet hajoavat"

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha

Kadotettu puutarha on jatkoa Säädylliselle murhenäytelmälle. Kuten tunnettua, se pääsi julkisuuteen vasta 1990-luvulla, vaikka se on kirjoitettu 1950-luvulla. Aika ärhäkkä täti Hämäläinen lienee muutenkin ollut. Kustantaja on kaivellut arkistojensa aarteita viime aikoina ja julkaissut paljon muitakin hänen vanhoja kirjojaan, joita ei säädyllisyyden nimissä voitu kirjoitusajankohtanaan julkaista. Toivottavasti kirjailija seuraa pilvenreunalta tilannetta hyvillä mielin.

Luulin jatkavani suoraan siitä, mihin Säädyllisen murhenäytelmän parissa jäin. Odotin vähäeleistä, tiheäsyistä sivistyneistön perhedraamaa, mutta huomasin lukevani sotaromaania. Kirjan ensimmäisen puoliskon ajan seurataan talvi- ja jatkosotaa säätyläisperheen näkökulmasta kotirintamalta käsin, ja samalla minulle avautui aikaisempaa paremmin eräs toinen kirjallisuushistoriallinen ihmettelyn aihe. En ole ihan täysin kai pystynyt ennen samaistumaan siihen, että miksi se Tuntematon sotilas sytytti sellaisen kirjasodan ilmestyessään ja miksi sitä pidettiin niin paheksuttavana. Nyt se vähän valkeni. Henkisen elämän edustajat, henkisissä arvoissa ikänsä uineet tohtori ja Elisabet vierastavat rintamalta kantautuvia kansanomaisia sanontoja. Esimerkiksi "jermu" ja "korsu" edustavat heille "kielen alhaisoa". Eldankajärven jää on hermostuttava renkutus. Leo-pojan kirjeet slangihenkisine sanontoineen tuntuvat hieman sopimattomilta, vaikka pojan kirjeitä odotetaankin kovasti.

Tohtori ja Elisabet ovat sivistyneisyydessään ja isänmaallisuudessaan eräänlainen vastinpari Väinö Linnan Pohjantähdessään kuvaamalle pappilan pariskunnalle. Hämäläinen vain on hiton paljon enemmän kotonaan säätyläisperheen ajatusmaailmassa kuin Linna. Elisabet, jonka tohtori ajattelee erittävän helmiäistä kaiken kiusallisen ympärille, on hartaassa ja naiivissa uskonnollisuudessaan ja ajalle tyypillisessä korkeahenkisessä isänmaallisuudessaan uskottava ja eheä hahmo. Lisäksi Säädyllisessä murhenäytelmässä aavisteltu maailman murtuminen, uusien lihallisten arvojen hyöky astuu nyt täyteen toteen. Erityisen kovana tämä tuntuu sodan jälkeisenä pula-aikana, kun inflaatio on syönyt tohtorin palkan ostovoiman olemattomiin, palvelustyttöön ei ole enää varaa ja perheeseen on pakko ottaa lautakunnan määräyksestä alivuokralainen, joka ei täytä Elisabetin käytösihanteita.

Ihailkaa Hämäläisen hienoa kielenkäyttöä. Näissä vanhemmissa kirjoissa on myös se mukava puoli, että niistä puuttuu MTV-sukupolvelle tyypillinen hötkyily. Kirjailija malttaa kertoa asiansa kaikessa rauhassa, ottaa sille oman tilansa, sen sijaan että koko ajan pitäisi tiivistää ja typistää kerrontaa. Kohtaus sijoittuu toisen maailmansodan ratkaisuhetkien aikaan:

"Tohtori sulki silmänsä. Hänen aivoissaan risteilivät tuon sanonnan tuomat vastenmielisyyden tunnot. H-hetki... He luovat tuollaisia käsitteitä, jotka eivät vaadi edes silmänräpäyksellistä intellektuellia tajuamista, se juuri on hävittämistä, he tunkeutuvat pyhään... Minä en sano: minulla on M-hetki, vaan minä matkustan... Hän kieltäytyi vastauksessaan käyttämästä sanaa H-hetki osoittaakseen, ettei sitä hyväksynyt ja tunteakseen tyydytystä että ainakin omassa maailmassaan sen käytön kumosi."

Sinänsä henki on sama kuin niissä Mika Waltarin Pienoisromaaneissa: toinen maailmansota murskasi vanhan ja uudet aatteet hyökyivät aallon lailla vanhan tilalle. Minulle tämä lukukokemus jotenkin avasi sitä ajatusta, että me edelleen elämme toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Vaikka siitä on yli kuusikymmentä vuotta aikaa, mikä tarkoittaa monille ei-historiasta-kiinnostuneille ihmisille jo muinaisuutta, niin vielä ei ole tullut samanlaista aatehistoriallista murrosta. Helvi Hämäläinen kirjoittaa toistuvasti näissä romaaneissaan lihan valtakauden alkamisesta. Henkinen häviää lihalle. Ja niinhän se hävisikin, jos tarkastellaan, miten kulttuurituotoksissa sodan jälkeen alkoi yhä voimakkaammin kiihtyvin kierroksin vahvistua seksuaalisuuden ja nuoruuden korostaminen. Syntyi ylipäätään nuorisokulttuuri ilmiönä, syntyi länsimainen huumeongelma kun morfiinilla piikitetyt veteraanit palasivat kotiin kaikkialla, päihteiden imu, tunteiden korostus järjen edelle. Nyt 2000-luvulla ollaan jo siinä pisteessä, että on vaikea miettiä, miten kukaan enää voisi yrittää olla nuorempi tai seksikkäämpi: Hollywoodissa 16-vuotiaista tehdään elokuvatähtiä ja 60-vuotiaat yrittävät leikkauksilla kiristää naamansa ja kroppansa 16-vuotiaan tasolle. Kova porno rupeaa olemaan hyväksytty ja mukava aikuisharrastus, jonka voi jo suurin piirtein laittaa CV:n maininnaksi töitä hakiessaan. Jossain vaiheessa tulee vielä iso käännös. Historia on aaltoliikettä.

Kirjan toinen puolisko onkin paluu perhedraamaan. Keskiössä on varhaiseen neitoikään varttunut Maaret, tohtorin hairahduksen hedelmä. Kuivakan, asiallisen tohtorin hellä isänrakkaus nuoreen, eloisaan tyttäreensä on ihanasti kuvattu. Aivan kuin tohtori ihmettelisi, miten hänen paperinrahisevasta olemuksestaan on voinutkaan syntyä jotain niin nuorta, viehättävää, kaunista, naisellista, voimakasta, valoisaa ja lämmintä. Säädyllisyyspelin kiemurat taitavan Elisabetin mieltä alkaa kuitenkin kaihertaa miehensä ja tytärpuolensa lämmin suhde, ja hän vapauttaa kerrankin luonnonvoimansa valloilleen tuhoa aiheuttamaan - siinä mittakaavassa kuin Säädyllisen murhenäytelmän säädyllisen perheen jäsenille hyvän käytöksen puitteissa suinkin sopii.

Kadotetussa puutarhassa (nimi viittaa tietenkin paitsi Eedenin puutarhaan, myös konkreettisemmin Naimin ja Arturin Kannakselle jääneeseen huvilaan sekä tohtorin ja Elisabetin Porkkalaan jääneeseen kesäasuntoon) viehätti henkilöhahmojen näyttäytyminen lukijalle lämpimässä, erilaisessa valossa. Säädyllisessä murhenäytelmässä henkilöitä kuvattiin mielestäni enemmän ulkokohtaisesti tarkkaillen. Nyt tutut hahmot saivat uusia ja välillä melko yllättäviäkin käänteitä. Rakkauselämässään värikäs Naimi tuntui varsin sympaattiselta ja kiinnostavalta hahmolta. Hänelle tosin rakkaus on lähinnä uhrautumista, mutta onpahan ainakin tuttavilla puhuttavaa. Tohtorin sielunelämää seurataan eniten. Elisabet on edelleen sama, teennäisesti käyttäytyvä ja hieman ärsyttävä itsensä, mutta kuitenkin todenmukainen ja omalla tavallaan sympaattinen. Ehkä armottomimmin kurmootetaan Arturia. Häntähän pidetäänkin Olavi Paavolaisen kirjallisena vastineena, ja Hämäläisellä ja Paavolaisella oli aikanaan suhde. Aika julma, mutta kuitenkin totuudellinen miehen muotokuva Arturista piirretään. Toisaalta, kaikki hyvät kirjailijat ovat ahneita elämän syöjiä, jotka rouskuttavat hampaisiinsa kaiken vastaantulevan säästämättä mitään tai ketään. Eikä hyviä kirjoja kaunistelemalla synnykään.

Joudun epäilemättä lukemaan tämän kirjan jossain vaiheessa uusiksi. Minut valtasi ahmimisilmiö. Vaikka Säädyllisessä murhenäytelmässä maltoin mieleni ja luin sitä keskittyneesti ja pikkuhiljaa, tässä tuli välillä hirmuisia kiihdytyksiä, kun piti harppoa tekstiä koko ajan eteenpäin saadakseni tietää, mitä ihmettä seuraavaksi tapahtukaan. Toisaalta, uusintakierroksella on sitten hyvä tilaisuus pohjustaa tarinaa lukemalla Säädyllinen murhenäytelmä tuona 1990-luvun "restauroituna" versiona. Sen verran sitä kurkinkin, että kirjasta löytyi mm. erittäin mielenkiintoinen keskustelu, jossa päähenkilöt analysoivat Hitlerin politiikkaa. Sopiva uusintalukutahti on näin aikuisiällä mielestäni muutaman vuoden päästä ensilukemasta. Lapsena tämä oli erilaista, silloin saatoin aloittaa kirjan alusta suurin piirtein saman tien, kun olin päässyt loppuun. Ehkä tämä aikuisen aivotoiminta on sen verran hidastunut ja kuormittunut, että ajatuksille ja kirjallisille kokemuksille pitää antaa useampia vuosia kypsymisaikaa.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Juhani Aho: Papin rouva
Mika Waltari: Pienoisromaanit

Mika Waltari: Pienoisromaanit

Mika Waltarin Pienoisromaaneja metsästelin puolilaiskasti divareista jo jonkun aikaa. Olen lukenut nämä aikaisemmin semmoisena 1990-luvun puolivälin keltakantisena painoksena. Sitä en löytänyt, mutta tilasin sitten Antikka.netistä vuoden 1966 painoksen, joten eipä ole valittamista.

Tuo ensimmäinen lukukerta tapahtui Pietarissa kesällä 2003. Se on helppo muistaa, koska asuin tuon kesän kaupungissa ja kävin lainaamassa suomenkielistä luettavaa Pietarin Suomi-instituutin mukavasta pikku kirjastosta. Pienissä kirjastoissa on aina se hyvä puoli, että niissä on tiivis valikoima ja lukijana on helppo eksyä kiinnostavien kirjatuttavuuksien pariin. Luin tuolloin myös Jorma Ojaharjun mainion omaelämäkerran Tämä elomme riemu ja rikkaus ja Eeva Kilven novelleja. Muuten olen Waltarilta lukenut Sinuhe egyptiläisen, useampaankin kertaan ja ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, Turms kuolemattoman, lasten satukirja Kiinalaisen kissan ja jotain muutakin. Sinuhen sain hienona kuvapainoksena mummilta rippilahjaksi, ja pari vuotta takaperin samaa sarjaa olevan Turms kuolemattoman äidiltä. Juuri tässä Pienoisromaanit-kokoelmassa on mukana tuo mainostamani heroiinitarina. Jos olisin iltapäivälehden toimittaja ja uutisrintamalla olisi hiljaista, laittaisin jonakin päivänä lehteen lööpin "MIKA WALTARI YLLYTTI HEROIININ KÄYTTÖÖN". Ennen maailmanloppua -niminen tarina on nimittäin hurmaava ylityslaulu dekadenttiselle tuholle ja rappiolle. Se sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, ja siinä puolueeton pohjoismainen lehtimies tempautuu Saksasta mukaan loisteliaisiin suurjuhliin jonnekin Etelä-Eurooppaan. Hän tutustuu matkallaan viehättävään, tunnettuun elokuvanäyttelijättäreen.

"Sitoessani solmiota palasi elokuvanäyttelijätär luokseni. Hänellä oli yllään aamutakki, jonka punaista silkkiä pitkin juoksi hopeisia susia. Vesipisaroita vuoti hänen paljaita sääriään pitkin.

- Tahdotteko heroiinitabletin, hän kysyi avuliaasti ja ojensi kultaista rasiaansa. - Se tekee kaiken helpommaksi."

Muiksi suosikkitarinoikseni tämän kolmentoista pienoisromaanin kokoelman joukosta nousivat tällä lukukerralla Fine van Brooklyn, Kultakutri, Kuun maisema ja Pariisilaissolmio. Eipä moitteen sanaa ole muissakaan, tosin ehkä ensimmäinen, 1920-luvun lopulla alun perin julkaistu Multa kukkii on hieman kuivakkaampi ja ontompi kuin myöhäisemmät tuotokset. Suurin osa muista on kirjoitettu 1940-luvulla, ja toistuva teema onkin sodan aiheuttama maailmanpalo: miten vanha maailma romahti ihmisten ympärille, tavat ja tottumukset ja ihmisyksilön sielunrakennekin meni sodan pyörteessä uusiksi. Tämä kokemus välittyy Waltarin tekstistä hyvin voimakkaasti. On aika ennen sotaa ja aika sodan jälkeen. Sodan aika on huumaavaa, villiä, epätoivoista, kaiken irti ottavaa, elämässä kaikin voimin kiinni roikkumista. Parhaimmillaan Waltarilla on taito olla ylevä ilman, että se kääntyy koomiseksi tai tyhjäksi. Hänen kertojanäänensä on tunnistettava ja viehättävä. Voisiko häntä sanoa tarkkasilmäiseksi romantikoksi. Hän havainnoi kyllä ympäröivää maailmaa terävästi ja tarkasti, mutta osaa myös heittäytyä palvomaan kauneutta.

Lukijana arvostan muutenkin sitä, että kirjailija ammentaa kertojana runsaudensarvesta. Olen vähän huono ihailemaan minimalistista romaanitaidetta. Waltari oli valtavan tuottelias, ja osasi ottaa aiheensa melkein mistä tahansa. Ei puhettakaan, että hän olisi jänkännyt yhtä ja samaa aihetta niukoin, kymmenen vuoden välein ilmestyvin kirjoihin. Lisäksi tämänkertainen lukukokemukseni oli jotenkin erityisen elokuvallinen. Ikään kuin olisin katsellut tarinoita pääni sisäisinä elokuvina. Vaikkapa Pariisilaissolmio oli aivan ihana. Siinä ikääntynyt pankinjohtaja, käy grogilla Kämpissä vanhan ystävänsä kanssa, viehättyy sihteeriinsä, muistelee nuoruuttaan Pariisissa.

"Koetin sormissani solmiota ja oli kuin siitä olisi virrannut voimaa minuun. Sisuni kuohahti. Olin vanheneva, rauhallinen mies, joka en koskaan sanonut pahaa sanaa kenellekään. Mitä oikeutta kenelläkään oli polkea tunteitani ja harrastuksiani. Täsmällisyydellä ja uutteralla työllä, puutavara-alan tuntemukseni ja kielitaitoni ansiosta, olin saavuttanut nykyisen asemani pankissa ja minulla oli oikeus pukeutua niinkuin itse halusin, kenenkään irvistelemättä. Pääjohtaja sai sitoa vaikka kengännauhan kaulaansa eikä kenenkään mieleen olisi tullut nähdä siinä mitään omituista. Ei niin että moinen päähänpisto olisi koskaan juolahtanut hänen mieleensä, mutta toiselta puolen hänen solmionsa eivät paljon eronneet kengännauhoista. Nyt minulla oli kaulassani mitä hienoin pariisilaissolmio, oikea kilpa-ajosolmio, enkä aikonut erota siitä taistelutta.

- Enkä riisu, sanoin uhkaavasti.

Mitä suurimmaksi hämmästyksekseni vaimoni ei jatkanut keskustelua, kohautti vain kevyesti olkapäitään ja ravisti päätään."

Monissa muissa tarinoissa liikutaan niin ikään vanhassa Helsingissä, mutta kadun varjoisalla puolella. Esimerkiksi Jokin ihmisessä sekä Kultakutri sijoittuvat suorastaan alamaailman pariin, kuvaavat häikäilemättömiä, rikollisia ihmisiä, jotka tekevät pahaa lapsesta asti ja joilla on villi veri ja kulkijan luonto. Mutta Waltarin kertomina tällaisetkin päähenkilöt kuulostavat romanttisilta onnensotureilta, vaikka maailman pimeää puolta ei suinkaan peitellä. Usein teemana toistuu myös nuoren ihmisen kasvu viattomasta ja kirkkaasti tuntevasta lapsesta kyyniseksi, väsähtäneeksi aikuiseksi, jonka nautinnot ovat jo sameat ja ajatukset kovat. Erityisesti tähän paneudutaan Kuun maisemassa. Siinä on monta kiehtovaa luonnekuvaa, varsinkin kerrottaessa Miriamista, uskonnollisten kasvatusvanhempin luota näyttelijän oppiin pakenevasta tytöstä. Hän tuo mieleen jonkun vanhan maailman viettelijättären, Liana Kaarinan tai Anneli Saulin:

"- Sinusta on tullut kuuluisa. Onneksi olkoon, sanoin tuntien ettei kulunut ulsterini sopinut hänen turkkinsa rinnalle.

Hän kurotti suunsa korvani puoleen, ihmisten tähden veitikkamaisesti hymyillen, kuin sanoakseen minulle jotakin viehättävää ja kuiskasi: "Haista itse." Niin hän kuiskasi minulle kuin pahasisuinen pikkutyttö laitakaupungilta. Säpsähdin ihmisten tähden, mutta minun oli pakko naurahtaa.

- Epäonnistuin teatterissa, hän sanoi. - Elokuva jauhetaan kokoon kuva kuvalta. Minulla on filmaattiset kasvot. Kuva kuvalta osaan sanoa repliikitkin, vaikka näyttämöllä unohdan ne. Minussa on hermovika. Siksi kuolen näyttämöllä. Mutta en ole kylliksi postikortti päästäkseni elokuvien pääosiin. Minulla on erikoisalani. Heinäkasa. Siinä olen hyvä. Kai sen olet huomannut."

Onnistuin näköjään olemaan lukuajoituksessani suorastaan trendikäs, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Waltarin syntymästä. Toivottavasti saamme paljon kiintoisia Waltari-juttuja eri medioista. Onkin erikoista, ettei Waltarista ole kirjoitettu kovinkaan paljon elämäkertateoksia tai tutkimuksia. Hänhän kuolikin jo 1970-luvun lopulla, joten luulisi pahimpien elinaikana hänen päälleen langetettujen rasitteiden, kuten viihdekirjailijan leiman, jo hälvenneen. Kirjakaupassa törmäsin uudehkoon Waltari-kirjaan, joka näköjään on mennyt vieläpä oppikirjojen luokituksen alle. Ehkä tuo täytyy lukea kumminkin, ja odotella josko Panu Rajala saisi joskus sen Waltari-kirjan valmiiksi, jota hän on jo lehdissä mainostanut etukäteen.

Näitä pienoisromaaneja suosittelen lämpimästi ja tasapuolisesti kaikille. Jos runsas, kaunopuheinen kieli ja kuvaus kiinnostaa, samoin kuin dekadenttisen romanttiset henkilöhahmot potemassa maailmantuskaa, sekä viehättävästi säilynyt ajankuva ja hurmaava suomen kielen käyttö, on Waltari varma nakki. Jotain merkillistä hänen kerronnassaan on, jotain joka jää mieleen kytemään ja jättää lukijaan jälkensä.

EDIT: 13.1.08 Hesarissa oli kiintoisa juttu taiteilija Yrjö Saarisesta, jonka kirjallinen vastine löytyy kokoelman pienoisromaanista Jäinen saari.

...Lisäksi Antikka.netistä tärppäsi ja tilasin myös sen keltakantisen uusintapainoksen. :P Tämmöistä se on kirjojen keräilijän elämä näköjään. No, toinen kappale pitänee toimittaa divariin joskus hyllyntyhjennyspäivänä.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Juhani Aho: Yksin
Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack