Elokuun luetut

Elokuun viimeinen on virallisesti kesän viimeinen päivä. Luultavasti lämpimiä päiviä tulee syyskuussakin, mutta jotenkin syksyinen olo jo on.

Elokuuhun kuului kuitenkin hienoja lukukokemuksia. Anne-Marie MacDonaldin The Way the Crow Flies nousi lukulistalleni blogisavujen vuoksi ja kirja oli todella hyvä. Linnuntietä-nimellä suomennettu kirja taitaa olla nyt bloginosteessa - yhdeksän vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen, ei hassumpaa! Kirjan luki hiljattain myös Lumiomena, ja kommenttiketjussa moni suunnittelee kirjaan tarttumista.

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät oli antoisa uudelleenluettuna ja nyt on mukava odottaa Jääskeläisen syksyllä ilmestyvää uutta kirjaa.

Äänikirjana kuuntelin Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti, joka oli mielenkiintoista kuunneltavaa erityisesti Kauko Helovirran upean lukemistyön ansiosta.

Sarjakuvista blogiin asti pääsi Benoît Sokalin Houkutuslintu, mainio uusi osa Ankardo-sarjaan. Yhtenä päivänä luin myös pari Tiitu Takalon albumia, mutta ne tuli luettua sellaisessa tilanteessa etten ehtinyt bloggaamaan, saa nähdä ehdinkö myöhemmin. Mielenkiintoista feministitykitystä niissä oli ja Takalo on todella hyvä piirtäjä.

Pitkin kesää kirjabloggaajilta on vaadittu pienten kustantamojen vähälevikkisten kirjojen esiin nostamista, ja oletan S. Kolan Ruususen iholla -novellikokoelman osuvan tähän määritelmään täysin. Esikoiskirjailijan eroottiset, satuja uudelleen tulkitsevat novellit olivat kuumottavaa luettavaa!

Lukupiirikirjana luettavaksi osunut David Mitchellin Pilvikartasto osoittautui kiehtovaksi ja ajatuksia herättäväksi kirjaksi kerroksellisuutensa ja kerrontatekniikkansa ansiosta.

Kuukauden huipensi Maarit Verrosen Varjonainen, joka oli todella houkuttavasti ja koukuttavasti kerrottu tarina pakenemisesta, manipuloinnista ja identiteettivääristelystä.

Syyskuussa on luvassa ainakin Helsingin sarjakuvafestivaalit. En luultavasti pääse festivaaleille ennen sunnuntaita, mutta aion tehdä ohjelmavinkkauskoosteen tässä lähipäivinä. Tuossa tapahtumassa kannattaa käydä tutustumassa mielenkiintoiseen sarjakuvatarjontaan!

Maarit Verronen: Varjonainen

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Maarit Verrosen Varjonainen oli täysosuma. Minulla oli tuoreessa muistissa Verrosen kaksi viimeaikaista romaania, Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Molemmat olivat lähitulevaisuuteen sijoittuvia dystopioita, joista sain paljon irti mutta pientä huomauteltavaakin löytyi. Varjonainen on asetelmaltaan samankaltainen, mutta se ei sijoitu tulevaisuuteen vaan lähimenneisyyteen, 1990-luvun puoliväliin. Kirja imaisee mukaansa ja erikoislaatuinen jännite pitää otteessaan koko kirjan ajan - ja sitäkin kauemmin, sillä minä jäin lopetettuani pohtimaan monia seikkoja, jotka tuntuivat jättävän tulkinnanvaraa. Onneksi on Juonittelua-blogi, jonne pyysin keskustelunavausta Varjonaisesta ja aion mennä sinne miettimään tulkintoja, jotta tämä teksti säilyy spoilerivapaana. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Jenni S., Annami, Jori ja Arja.

Jos etsii luettavakseen jotain aivan ihanaa kirjaa, ei Varjonainen ole oikea valinta. Mutta jos etsii ylipäätään hemmetin hyvää kirjaa, niin siihen Varjonainen kyllä sopii. Päähenkilö, itseään Ainoksi kutsuva nainen, ei ole mikään miellyttävä ihminen, mutta samastuttava kyllä. Minäkertojana Aino on faktoja luetteleva havainnoija. Kielenkäytöstä tulee mieleen "koivuklapiproosa", sana, jolla monien suomalaisten mieskirjailijoiden tuotantoa on luonnehdittu. Minulle tuli myös mieleen, että Ainon kieli on "naistenlehtikielen" täydellinen vastakohta. Aino ei tilitä, ei avaudu, ei vuodata tunteitaan, ei jaa elämän suuria ja pieniä iloja ja suruja kenenkään kanssa. Aino toteaa ja toimii ja jää lukijan pääteltäväksi, mistä oikeastaan on kyse. Mitä pitemmälle kirja ehti, sitä enemmän minusta alkoi tuntua että Aino on epäluotettava kertoja.

Kirjan ajallisena maamerkkinä on Estonian uppoaminen. Verronen on valinnut tarinansa historiallisen kehyksen oivallisesti. Alussa mainitsemani dystopiapiirteet saavat luontevan selityksen henkilöhahmojen historiallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta. Tarinan sijoittaminen 2010-luvulle ei välttämättä olisi onnistunut kun sähköisiä viestintävälineitä käytetään nykyään paljon enemmän kuin 90-luvulla. Olennainen osa tarinaa kun on identiteeteillä leikittely ja tietojen vääristely, ja lankapuhelinten ja postikorttien valtakautena Ainolla on enemmän mahdollisuuksia hämätä ympäristöään.

Tarinan alussa paperiton Aino putkahtaa Suomeen, vain hieman rahaa ja tavaraa mukanaan. Hänellä on kuitenkin muutama tiedonjyvänen, joiden avulla hän voi lähteä rakentamaan elämäänsä alusta. Alussa Ainon taktiikkaan kuuluu, että hän ei suoranaisesti valehtele, kunhan nyt jättää oikaisematta kanssaihmisten oletukset. Verronen kuvaa hienosti, kuinka pienen moraalittomuuden ja raskaan rikoksen välillä ei tunnu olevan selvää rajaa, vaan yksi teko johtaa toiseen ja lopulta Aino on keittänyt melkoisen sopan.

Ainon tapa ottaa selvää asioista herätti monenlaisia ajatuksia. Koska olen itse istunut työtilanteissa lukuisissa myyntineuvotteluissa, en voinut olla ihailematta Ainon tapaa hankkia tietoa. Ainon kysymys- ja keskustelutekniikka on loistava: hän saa kerättyä ympäristöstään paljon hyödyllistä tietoa, mutta ei paljasta omia heikkouksiaan keskustelukumppanille. Lisäksi Ainon kautta Verronen tuntuu tekevän romaanistaan suorastaan käyttäytymistieteellisen tutkielman: hyvinvointiyhteiskunta toimii ihmisten luottamuksen varassa. Kun henkiinjäämisestä ei tarvitse taistella, on miellyttävää tulla ihmisten kanssa toimeen, ja tämä edellyttää luottamusta. Tavallisesta ihmisestä on mukava tulkita kanssaihmisten tekemisiä parhain päin: pienet aukot ja epäloogisuudet toisen tarinassa voi tulkita hyväntahtoisesti saumattomaksi osaksi kokonaisuutta, jos ei epäile toisen tarkoitusperiä.

Tässä kirjassa Verrosen eleetön ja puhdas kieli toimi todella hyvin. Lisäksi romaani on juuri sopivan mittainen: hieman yli 200-sivuisena kirja tuntui lyhyeltä kun edellinen lukemani romaani Pilvikartasto oli noin 600-sivuinen. Varjonaisen mitta on kuitenkin yhtä osuva kuin kirja itsekin: mitään ei ole liikaa ja mitään ei jää kesken. Ne langanpäät, joiden itse tulkitsin kaipaavan lisäselityksiä, on Verronen selvästi jättänyt auki tahallaan, täkyiksi lukijan omalle mielikuvitukselle.

Lisäksi paperittoman pakolaisen teema herättää paljon ajatuksia. Tahtooko Verronen sanoa, että vaikka henkiinjäämistaistelu rajojen yli paeten saattaa olla hyvinvointivaltion kasvatille scifi-henkinen uhkakuva, niin monille muille ihmisille tällainen on täyttä totta? Missä menevät parempaa elämää tavoittelevan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien rajat? Miten yhteiskunnan pitäisi reagoida?

Kirjan kansiliepeessä mainittiin Verrosen keräämät suurten kirjallisuuspalkintokisojen ehdokkuudet. Varjonaisen perusteella soisin Verrosen kisaavan palkinnoista myös tulevana talvena.

Lue myös nämä:
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

David Mitchell: Pilvikartasto

Nuorkauppakamariharrastuksen parista löytynyt livelukupiirini täytti vuoden ja juhlistimme lukupiirisynttäreitä ruokailemalla fiinisti Savoyssa. Paikan hintataso on sitä luokkaa, että ihan joka päivä en lähtisi sinne syömään, mutta joskus tällaisten tärkeiden tapausten kunniaksi voi toki hieman törsätä. :)

Kansi: Riikka Majanen /Sammakko.

Lukupiirin elokuun kirja on David Mitchellin Pilvikartasto. Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2003, suomennos on vuodelta 2008. Kirjaan perustuva elokuvasovitus on vuodelta 2012 ja leffa on kuulemma hyvä, joten täytyy tutkailla löytyisikö se videovuokraamosta. Pilvikartastosta löytyy paljon blogi- ja lehtiarvioita, linkitän tässä Lukuisan, Sabinan knallin, Kirjasfäärin, Kirjavinkit ja Kiiltomadon.

Lukupiiritoiminnan parhaita puolia on ollut tutustua kirjoihin, joista yllättyy ja pitää. Pilvikartasto oli minulle nimenä tuttu, muistelen jopa saaneeni tästä aikoinaan Sammakolta pyytämättömän arvostelukappaleen mutta en silloin innostunut tätä lukemaan. Takakannessa mainittiin moderni laatuscifi, maatuskanukkea muistuttava rakenne ja angloamerikkalaiset kirjallisuuspalkinnot ja palkintoehdokkuudet. Tartuin yli 600-sivuiseen järkäleeseen avoimin mielin.

Avausjakso heitti minut 1800-luvun Tyynellemerelle. Kertoja Adam Ewing pitää matkapäiväkirjaa pitkältä merimatkaltaan. Ewingin tarina kuitenkin katkeaa kesken noin 50 sivun jälkeen ja minut singottiin 1930-luvun Belgiaan rahattoman säveltäjän seuraan. Aikahypyt ja kertojanäkökulman vaihdokset toistuivat läpi kirjan.

Pidin siitä, että jouduin lukemaan tarinaa, josta en heti hahmottanut mistä siinä oli kysymys. Mitchellin intensiivinen kirjoitustapa maalailee maisemia, ihmisiä ja tapahtumia lukijan silmien eteen, mutta punaisen langan vilahtelua siellä täällä joutui hieman tarkkailemaan. Vähitellen pääsin jyvälle, mikä kirjan eri jaksoja yhdistää. Mutta vielä kirjan loppumisen jälkeenkin pohdin, mikä oikeastaan oli kirjan sanoma tai teema. Tästä käytiin myös vilkasta keskustelua lukupiirissä. Aivan viime sivuilla hienovaraisuus vaihtuu melko suorasukaiseen julistukseen. Historiasta nykypäivän kautta tulevaisuuteen kulkeva kirja muuttuu tulevaisuusjaksoissaan dystopiaksi. Mitchell varoittaa ylikaupallisuudesta, ekokatastrofista ja ihmiskunnan tuhoamisesta.

Kun ryhdyin hahmottamaan kirjan rakennetta, aloin tarkkailla erilaisia kerrontatapoja, joita eri jaksoissa käytetään. Useita jaksoja yhdistää se, että kertojalla on tiedossa vastaanottaja. Ewing pitää matkapäiväkirjaa - silloinhan oletuslukijana on joko päiväkirjan pitäjä itse tai joskus jo ennakkoon mietitysti tulevat sukupolvet tai tutkijat. Säveltäjä Frobisher kirjoittaa kirjeitä ystävälleen. Tulevaisuuden Koreassa tarjooja Sonmi~451 kertoo kokemuksistaan haastattelijalle. Havaijilainen Zachry kertoo tarinaansa suullisesti, jossakin iltanuotion tai takkatulen ääressä kaiketi. Tämä herättää ajatuksen kertojan luotettavuudesta - kirjeen kirjoittaminen tai iltanuotion ääressä jutustelu ovat tyypillisiä kerrontatapoja, joissa kertoja kenties muokkaa sanottavaansa sen mukaan, kuka on vastaanottajana. Lisäksi jokaisessa tarinassa vaikutti olevan eksponentiaaliselta tuntuva draaman kaari: ensin pohjustetaan pitkään ja hartaasti, sitten jokin jännityksen koukku iskee kiinni ja on pakko harppoa eteenpäin, jotta saa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Näin pari päivää kirjan lukemisen jälkeen Pilvikartaston jälkimaku on erittäin hyvä, mutta heti kirjan suljettuani jouduin pohtimaan mielipidettäni. Kirjassa on runsautta, sisäkkäisiä tarinoita, hätkähdyttäviä kokemuksia, intensiivistä miljöökuvausta. Mutta jäävätkö ne itsetarkoituksellisiksi? Oliko kirjan sanoma riittävän vahva tekemään kirjasta oikeasti syvällisen vai painoiko kerrontatekninen kikkailu sittenkin vaa'assa enemmän?

Ensin olin taipuvainen kallistumaan jälkimmäisen näkökannan puolelle. Mietin, olisiko kirja toiminut samalla lailla, jos kaikki tapahtumat olisi kerrottu kronologisessa järjestyksessä. Nyt hieman sulateltuani olen kuitenkin tyytyväisempi. Pilvikartasto herätti paljon ajatuksia ja loi vahvoja tunnetiloja. Se oli kielellisesti rikas ja siinä oli yhteiskunnallista sanomaa. Veikkaan, että kirjan henkilöt ja tapahtumat jäävät pitkäksi aikaa mieleen.

Käännöksestä

Kirjan on suomentanut Vesa Suominen. Olen monta kertaa maininnut lukevani englannista suomennettuja kirjoja hieman tarkkaillen: onhan käännös hyvää suomea, eihän kääntäjä ole jättänyt liikaa englannin makua tekstiinsä. Pilvikartaston suomesta nautin sitä enemmän, mitä pitemmälle kirjassa ehdin. Mitchell on kirjoittanut jokaiselle kertojalle omanlaisensa äänen ja Suominen saa jokaisen puheenvuoron soimaan tuoreena. Ewingin matkapäiväkirja henkii vanhahtavaa tunnelmaa, ylimielinen nuori säveltäjä kirjoittaa kirjeitään brittiläisen yläluokan henkevän kyynisellä tyylillä, 1970-luvun Kalifornia soinnahtaa aikakauden kioskidekkareilta. Erityisen hienoa oli Suomisen ilottelu tulevaisuuteen sijoittuvissa jaksoissa. Hän käyttää osuvia uudissanoja ja varsinkin Havaijille sijoittuva osuus on mainiota luettavaa. Havaijilaiselle Zachrylle Suominen on luonut kielen, joka muistuttaa lounaissuomalaisia murteita ja jossa hyödynnetään muun muassa sanojen lyhentämistä ja yhdistämistä.

Slooshasta itäseen me ei kiivetty Kukuihaelen reittiä, eikä, me talsittiin sisämaahan 'teläseen Waiulilivirtaa ylöspäin, ja Hiilawen putouksilla mä tunsin sen aukeen, jollolin yllättänyt ne konat jokka tappo isäukon viis kuus vuotta sitte. Seoli ny kasvanu umpeen, keskellä vaan oli entisten leirinuotioiden korventamia jälkiä. Hiilawen suvannon rantamatalista mä piikistin Jonaksen lahjalla pari kivikalaa meiän sapuskan riittämiks. Sade lankes niett Waiulilivirta ryöppys liika hurjana ett sen vartta ois voinu kävellä niettme raivattiin tiemme sokeriruo'on läpi, kylläjoo, seoli kova puolen päivän kävely niikauan ettme selvittiin Kohalan harjanteen yli; tuulinen avomaasto sai meiät haukkoon henkee, ja repeilevien pilvien lomasta me nähtiin Mauna Kea korkeempana taivasta, kylläjoo.

Pienen miinuksen annan ainoastaan Suomisen tavasta suomentaa repliikit, joissa esiintyy kirosanoja. "Sinun vitun hommasi on tietää, Napier." "Minä olen perhanan asiakas!" Suomeksi olisi minun mielestäni luontevampaa kääntää vaikkapa "Vittu, sinun hommasi on tietää" ja "Perhana, minä olen asiakas!" Kirosanoja käytetään suomalaisessa puhekielessä hieman eri tavalla kuin englanninkielisessä puhekielessä.

Kokonaisuutena Suominen on kuitenkin kääntänyt Pilvikartaston nautittavan notkeasti. Kertaakaan ei käynyt mielessä, että olisikohan tämä kannattanut sittenkin lukea alkukielellä. Hienoa työtä!

Lue myös nämä:
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Eija Lappalainen - Anne Leinonen: Routasisarukset

S. Kola: Ruususen iholla

Kansi: Aino Kola / Nordbooks.

Olen viime aikoina saanut melko paljon yhteydenottoja kirjailijoilta, jotka tarjoavat kirjojaan luettavaksi. Useimmiten joudun kieltäytymään, mutta S. Kolan ehdotukseen arvostelukappaleesta tartuin. Kola esitteli esikoiskirjansa "aistikkaita satutulkintoja sisältäväksi novellikokoelmaksi". Koska olen uppoutunut satutulkintoihin muun muassa Fablesin ja Bruno Bettelheimin parissa, ylittyi kiinnostuskynnykseni.

Esipuheessa Kola määrittelee tavoitteensa näin: "Koen nykyisen tavan esittää vanhat, monitahoiset tarinat kiiltäviksi kaunisteltuina ja paperinohuiksi hinkattuina loputtoman tylsäksi ja jopa kieroutuneeksi. Mitä opettaa se, että onnellinen loppu on ainoa vaihtoehto ja lastentekoelimet sijaitsevat suussa?"

Ensimmäisen novellin kolmannella sivulla alkoi jo kuumottaa. "Aistikas" oli hieman aliarvioiva määritelmä - heti alkuun täräytetään silkkaa seksiä!

Ohikiitävänä hetkenä parin maatessa vierekkäin pieni merenneito näki jotakin ihmeellistä: prinssin jalkojen välissä seisoi jokin komea ihmisten elin, jota prinsessa oli hyväillyt hetkeä aiemmin. Kuin kova korallihuilu meren syvyydessä.

Tämä kirja taitaakin olla siis ensimmäinen erotiikkagenren alle luokiteltava kirja tässä blogissa. Saavutus sekin! Toivottavasti kykenen puntaroimaan kirjan hyviä ja huonoja puolia suhteessa genreen...

Vaikka Ruususen iholla esitellään satujen tulkitsemiseksi, haluan korostaa että tekstilajina on nimenomaan novelli, ei satu siinä mielessä kuin Wikipedia sadun määrittelee. Novellien hahmot ovat varmasti kaikille tuttuja: Grimmin satujen, Andersenin satujen ja Topeliuksen satujen hahmoja.

Jossakin hänen laventelinvärisen juhlapukunsa uumenissa hämmentävä karvakolmio tuntui heräävän elämään, sykkivän hiljakseen prinssin liikkeiden tahdissa.

Välillä Kolan tulkinnat tuntuivat lähes pyhäinhäväistykseltä, mutta monissa tarinoissa oli mainiota huumoria mukana. Ja vaikka kokoelman alkupuolen tarinat ovat hyvin seksikeskeisiä, on mukana pari sellaistakin, joissa erotiikka on mauste ja tarina keskittyy muihin asioihin. Susivaimo kertoo Punahilkan tarinan isoäidin näkökulmasta kiinnostavalla tavalla. Kokoelman päättävä Arvet kertoo Kaunottaresta ja hirviöstä ja tuo uutta kumpaankin hahmoon. Humoristisista tarinoista oivallinen oli Alaston valta, jossa Keisarin uudet vaatteet kerrotaan hauskasti uudesta näkökulmasta käsin. Suosikkitarinakseni nousi Lyhyt onni, jossa käännetään Lumikin tarina uuteen uskoon. Tästä pisteet jo senkin vuoksi, että Lumikki on ollut 2000-luvun satutulkintojen suosituimpia hahmoja - onhan hän keskeisessä roolissa paitsi Fablesissa myös Once Upon a Time -tv-sarjassa, hänestä on tehty elokuva ja Salla Simukan Lumikki-trilogiassa hänestä on tullut myös kotimaisen nuortenkirjasarjan päähenkilö.

Prinssi tunnusteli ja hyväili Ruususen salaisinta puutarhaa antaumuksella, tuntien yhtä aikaa Ruususen liikahtelevan yhä kiihkeämmin allaan ja sukkahousujensa käyvän aivan liian ahtaiksi.

Lyhyessä sähköpostikirjeenvaihdossani Kolan kanssa tunnustin hänelle ennakkoluuloni Nordbooks-kustantamoa kohtaan. Muistissani oli Kirsin kirjanurkan Nordbooks-keskustelun ensimmäinen ja toinen kierros. Jopa kustantamon omat kirjailijat antoivat tylyä palautetta kustantamon toiminnasta. Kola vakuutti kuitenkin sähköpostissaan olevansa kirjoittajana itse kielipoliisi ja perfektionisti. Teksti onkin pääosin hyvää ja sujuvaa. On makuasia, missä menee lyyrisen erotiikan ja tahattoman huumorin välinen raja - ihmiskehon eri osille kun on vaikea keksiä loputtomiin runollisia synonyymeja...

Ammattimainen kustannustoimittaja olisi silti varmasti napannut tekstistä pois joitakin hieman töksähtäviä tai toisteisia sanavalintoja tai hionut virkkeitä paikoin sujuvammiksi. Olen kuitenkin varma, että ne jotka kokoelmasta eniten nauttivat, eivät viitsi kiinnittää liikaa huomiota kielellisiin pikkuseikkoihin. Omaa kieltään kustantamon markkinointiresursseista kuitenkin kertoo se, että kirjan markkinointimateriaalit kirjailija lähetti sähköpostin liitteenä Open Office -tekstitiedostona. Myös kirjan kansikuva ja kirjailijan pressikuva oli upotettu tekstitiedostoon.

Yhä uudestaan ja uudestaan Florestan työnsi, sukelsi, antoi ja antautui, ratsasti prinsessaa kuin valkeaa ratsuaan...

Mikäli joku on kiinnostunut tästä kirjasta, suosittelen kääntymään verkkokirjakauppojen pariin tai vaikka klikkaamaan kustantamon omaa Lisää ostoskoriin -nappulaa. En sano tätä halutakseni lietsoa kaupallista huumaa juuri tälle kirjalle, vaan siksi että tämä neuvo pätee moneen muuhunkin kirjaan. Yleisimpien kirjakauppaketjujen sisäänostolinja on niin tiukka, että myymälään hankittavien kirjojen nimikemäärä saattaa olla hyvin suppea, ja olen ihan varma että kovinkaan monen myymälän paraatipaikalta ei löydy kotimaisen pienkustantamon eroottista esikoisnovellikokoelmaa. Kirjastoihin taas suosittelen hankintapyynnön tekemistä - kuntaliitosten paineissa ja muutenkin kirjastojen määrärahoja tunnutaan leikkaavan joka puolella, jolloin kirjastotkin joutuvat supistamaan hankintojaan. Verkossa kirjaa etsivä asiakas ei joudu pettymään, mikäli kustantamolla suinkin on kirjasta painosta jäljellä. Toki suosittelen tukemaan oman lempikirjakaupan toimintaa, mikäli lähietäisyydellä on joku hyvä, laajaa valikoimaa ylläpitävä kirjakauppa.

Ruususen iholla tuotti siis minulle monia yllätyksiä, mutta kaiken kaikkiaan novellikokoelma oli piristävää, joskin välillä erikoista luettavaa. Suosittelen tähän tutustumista eroottisen kirjallisuuden ystäville.

Lue myös nämä:

Bruno Bettelheim: Satujen lumous

Bill Willingham... [et al.]: 1001 Nights of Snowfall 

Chris Claremont - Milo Manara: X-naiset

Benoît Sokal: Houkutuslintu

Kuva: Jalava.

Ankardo-sarjan uusimman osan Houkutuslinnun luin ensimmäistä kertaa keväällä Sarjainfo-lehden kritiikkiä varten. Kuten olen aiemmin kertonut, ovat Ankardo-sarjan uusimmat osat tuntuneet joskus laimeammilta kuin sarjan alkupään osat. Houkutuslintu oli kuitenkin piristävää Ankardoa: sopivasti kieli poskella tehty politiikkaa, seksiseikkailuja ja mustaa huumoria yhdistelevä tarina.

Ankardo on keikkaetsivänä Belgamburgin herttuattaren palveluksessa: hänen täytyy narauttaa korkea-arvoinen ministeri niin sanotusti rysän päältä. Apuna on korkean tason luksushuora Betty. Lumimyrsky sekoittaa kuitenkin vehkeilysuunnitelmat ja ministeri, Betty ja Ankardo päätyvät keskelle metsää kolkkoon linnaan rappeutuneen aatelissuvun vieraanvaraisuutta nauttimaan.

Albumin tekijätietoihin on merkitty, että Houkutuslintu on toteutettu "yhteistyössä Pascal Regnauld'n kanssa" mutta sen kummemmin ei eritellä, millaista Sokalin ja Regnauldin yhteistyö on ollut. Juonenkehittelyä? Taustapiirroksia? Väritystä? Jotain muuta? No, Ankardon lakoniset toteamukset ainakin ovat ehtaa Sokalia - illuusioton tarkastaja tuppaa näkemään maailman kovin mustana.

Houkutuslinnussa on konetekstaus, millä saattaa olla yhteys Jalavan perustajan Markku Jalavan eläköitymiseen. Kun muutama vuosi sitten tein tekstausjutun Kvaak.fi -foorumille, kertoi Markku Jalava halustaan pitää käsintekstaamisen perinteestä kiinni. Arvostan hyvää käsintekstausta, mutta Houkutuslinnun konefontti on sentään ajatuksella valittu ja toisaalta sopii kyllä kokonaisuuteen, onhan albumissa selvästi myös tietokoneväritys.

Belgialaisen Sokalin luoma kyyninen ja tummasävyinen maailma avartui minulle paremmin, kun pari vuotta sitten näin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla belgialaiselokuvan nimeltä Bullhead. Elokuvan synkkyys, raakuus ja sateiset maalaismaisemat ovat jääneet mieleen pitkäksi aikaa. Ehkäpä musta huumori ja melankolinen mielenmaisema eivät johdukaan yksinomaan Sokalin henkilökohtaisesta taiteilijaluonteesta vaan kuvastavat belgialaista kulttuuriperintöä laajemminkin?

Mikäli Ankardot eivät ole ennestään tuttuja, voi Houkutuslinnusta mainiosti aloittaa sarjaan tutustumisen. Myös vanhemmat Ankardo-fanit voivat hyvin lämmitellä lukusuhdetta tämän albumin parissa.

Lue myös nämä:

Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset 
Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari 
Amélie Nothomb: Antikrista

Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti

Kuva: Raimo Raatikainen / WSOY.

Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti tarttui mukaan taannoin kirjaston äänikirjahyllyltä. Kirja oli nimeltä tuttu, olen tainnut törmätä tähän kirjastossa vuosien varrella usein. Wikipedian bibliografiasta löytyy muitakin tutun kuuloisia kirjoja, saattaisinpa harkita seuraavaksi vaikka miehen uusinta teosta, novellikokoelmaa Berberileijonan rakkaus ja muita kertomuksia vuodelta 2008. Tämä Kun isoisä Suomeen hiihti on miehen esikoisteos vuodelta 1969. Äänkirja on nauhoitettu vuonna 1981, cd-masterointi vuodelta 2009.

Minulla ei ollut juurikaan ennakkokäsityksiä kirjasta, paitsi että olin siinä uskossa että se kertoo suomenjuutalaisesta isoisästä joka - tattadaa - hiihtää Suomeen. Mutta täytyy tunnustaa, että vaikka kuuntelin äänikirjaa mielestäni tarkkaan, niin hiihtojuttu meni minulta kokonaan ohi. Siis milloin se isoisä oikein hiihti Suomeen? Kun kirjassa minun mielestäni kerrottiin isoisän - joka oli tsaarin ajan Venäjällä sotilas - saapuvan Suomeen morsiamensa luoksi junalla. Ehkä pitäisi kysyä kirjan niin ikään lukeneelta Hannalta tarkennuksia.

Esittelytekstissä kirjaa kuvataan sukukronikaksi, mutta sellaiseksi kirja on aika episodimainen ja hajanainen. Mielestäni kirja oli hieman epätasainen, mutta parhaat palat olivat kyllä hillittömän hauskoja. Kirja on ilmeisen omaelämäkerrallinen, mutta heti alussa kertoja kieltää jyrkästi yhteydet todellisuuden kanssa. Parasta siis nautiskella kaikesta vain hyvänä tarinana.

Kohdalleni on sattunut aiemminkin pari vanhoista äänitteistä digitoitua äänikirjaa, ainakin Omatunto ja Murha Mesopotamiassa ovat olleet tällaisia. Täytyy varmaan jatkossa katsoa äänikirjan tuotantotietoja lainatessa hieman tarkemmin, sillä myös Kun isoisä Suomeen hiihti oli tekniseltä tasoltaan kehnompaa laatua kuin uudemmat äänikirjatoteutukset. Toisaalta, sekä tekstin että äänityslaadun heikkoudet pelasti pistämätön lukija Kauko Helovirta. Vuonna 1997 edesmennyt Helovirta oli vanhan polven näyttelijä, muistan nähneeni hänet ainakin Kivivuoren Oton roolissa Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -elokuvasovituksessa. Helovirta sopii Katzin kirjan lukijaksi täydellisesti, sillä kirjassa on paljon joko vanhan mukavan ukkelin tai uteliaan pikkupojan näkökulmasta kerrottuja jaksoja. Helovirtaa kuunnellessa hahmot tuntuvat niin eläviltä ja sympaattisilta kuin tuntisi hahmot itse. Suullisen tarinankerronnan rytmitys on täydellisesti hanskassa. Helovirta vetää myös pokkana kirjassa esiintyvät saksan-, venäjän- ja unkarinkieliset dialogipätkät aivan viimeisen päälle, vaikka vaikuttaa siltä, ettei mikään näistä kielistä oikeasti ollut herralle kauhean tuttu.

Kirjan episodeissa käydään läpi juutalaisen suvun värikkäitä vaiheita. Nimihenkilö, isoisä Benno, joutuu melkoisiin seikkailuihin milloin ensimmäisen maailmansodan pyörteissä, milloin kotirintamalla. Ajallinen kaari alkaa 1800-luvun lopun Venäjältä ja päättyy jonnekin 1960-luvun Helsinkiin. Välissä kerrotaan monenlaisia muisteloita muun muassa helsinkiläisessä pommisuojassa suoritetusta ympärileikkauksesta, evakkoelämästä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, Wera-vaimon urheasta Venäjän-matkasta Bennon luo ja monista isommista ja pienemmistä sattumuksista.

Vaikka Katzin teksti ei mitään elämää suurempia säväreitä aiheuttanut, oli kirja kuitenkin sen verran kiinnostava, että heräsi halu tutustua miehen tuotantoon laajemminkin. Koska tämä oli ensimmäinen Katzin kirja minulle, saan tällä opuksella 13 kirjaa täyteen Facebookin kirjallisuushaasteessa Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013. Haasteessa on siis ideana lukea sellaisten kotimaisten kirjailijoiden kirjoja, joiden tuotantoa ei ole ennestään lukenut.

Lue myös nämä:
Will Eisner: Myrskyn silmään
Will Eisner: The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät. Toinen lukukerta

Harjukaupungin salakäytävät piti ottaa uudelleen luettavaksi, sillä syksyllä Jääskeläiseltä ilmestyy uusi romaani nimeltä Sielut kulkevat sateessa. Olen lukenut Harjukaupungin salakäytävät marraskuussa 2010 ja kirjoitin bloggauksessani näin: "Kirja on jossain vaiheessa pakko lukea uudestaan jo senkin vuoksi, että tarinan vahvimmassa imussa luin kiireen vilkkaa harppomalla eteenpäin, ja monta yksityiskohtaa meni siinä vauhdissa varmasti sivu suun." Koska olen blogannut kirjasta aiemminkin, en ryhdy kirjoittamaan tähän mitään juoniselostusta, kannattaa kurkata vanhaa tekstiäni jos sellaista kaipaa.

Joten nytpä se "jossain vaiheessa" sitten oli. On mukava valmistautua uuden romaanin tulemiseen lukemalla kirjailijan aiempaa tuotantoa uudestaan. Lisäksi kirjojen tarinoista tulee jotenkin omempia, kun kirjan lukee moneen kertaan. Sitä paitsi olin oikeassa: monia yksityiskohtia tosiaan oli mennyt sivu suun ja nyt pystyin keskittymään kirjaan paremmin, kun ei tarvinnut hätäillä juonen selviämisen kanssa.

Kirjassa on dekkarimaisia käänteitä, varsinkin keskeisimmän mysteerin ratkeaminen oli ensimmäisellä lukukerralla huikeaa. Uudelleenlukemista aloittaessani mietinkin taas, mitä kirjat voivat tarjota toisella lukukerralla. Toimiiko kirja "lopusta alkuun": kun lukija tietää juonen keskeiset käänteet ja muistaa pääpiirteissään tapahtumat etukäteen, onko kirja antoisa kokemus myös silloin?

Kyllä on. On kirjoja, jotka ovat kertakäyttölukemista, mutta hyvät kirjat - kuten Harjukaupungin salakäytävät - toimivat uusintakierroksillakin. Itse asiassa luin kirjasta nyt jossain määrin toisenlaisen tarinan kuin ensimmäisellä kerralla. Moni yksityiskohta myös loksahti kohdalleen. Erityisen mielenkiintoista oli kirjan loppu. Kirjallahan on kaksi loppua ja painetussa kirjassa on joko blanc- tai rouge-loppu. Kustantamon nettisivuilta voi sitten etsiä vaihtoehtoisen lopun. Minulla on blanc-painos ja huomasin loppua lähestyessäni, että kahden vaihtoehtoisen lopun tapahtumat olivat sekoittuneet mielessäni. Tykkäsin kuitenkin tästä blanc-lopusta tällä kertaa niin paljon, että yritän malttaa mieleni ja olla menemättä lukemaan rouge-loppua uudestaan, että saisin pitää kirjan blanc-jälkitunnelmat. Muistelen The Unwrittenin tarinapeliä, jonka jälkeen pää suorastaan surrasi yhtäaikaisia ja silti keskenään vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja...

Kirjoitin viimeksi, että välillä lukiessa pelotti niin, ettei meinannut uskaltaa nukkumaankaan mennä. Myös tällä kerralla pelotti, mutta hieman toisella tavalla. Ensimmäisellä lukukerralla tulkitsin monia olennaisia tapahtumia kirjan yliluonnollisten ainesten valossa. Tällä kerralla luin samoja tapahtumia realistisemmin tulkiten. Ja huh - kun ihmisten pahuus ei johdukaan magiasta vaan inhimillisyydestä, pelottaa paljon enemmän.

Lisäksi hoksasin vihdoin, miksi päähenkilö Olli onkin niin hömelö ja pösilö varsinkin kirjan alkupuolella. Samoin nautiskelin Jääskeläisen jokseenkin karmaisevasta Viisikko-vääristelystä. Olennainen osa Ollin lapsuusmuistoja kun ovat "Tourulan Viisikkona" tunnetun kaveriporukan seikkailut. Vasta nyt kunnolla tajusin, kuinka viimeisen päälle Jääskeläinen kieroileekaan Blytonin lastenkirjasarjalle... Julmista käänteistä huolimatta tunsin myös häijyä nautintoa esimerkiksi Annen hahmon vuoksi. Olihan vikisevä ja pelokas Viisikon Anne ärsyttävä hahmo jo silloin, kun itse ahmimisikäisenä luin Blytonin kirjoja.

Vieläkin olen sitä mieltä, että kirjan alkupuolella on himppasen liikaa Ollin arjen tylsyyttä, mutta kirjan loppupuoliskosta sain nyt paljon enemmän irti kuin viimeksi. Osa käänteistä on sen verran villejä ja vauhdikkaita, että osasin kiinnittää avainseikkoihin huomiota vasta nyt, kun tiesin mitä odottaa. Sain uutta näkökulmaa moniin henkilöhahmoihin, erityisesti kirjailija Kerttu Karaan. Jotkut henkilöhahmojen tekoset olin tulkinnut julmuudeksi, nyt samat teot tuntuivat ymmärrettäviltä. Toiset käänteet taas olin pannut tietämättömyyden tai yliluonnollisuuden piikkiin, nyt nämä teot taas näyttäytyivät harkitun pahoina.

Kaikkea yliluonnollisuutta toinenkaan lukukerta ei silti riisunut. Lisäksi tajusin vasta nyt kunnolla, miten intensiivinen Jyväskylä-kuvaus kirja onkaan. Minulle Jyväskylä on vain päällisin puolin tuttu kaupunki, mutta Harjukaupungin salakäytävien kuvauksen perusteella voisi vaikka suunnistaa Jyväskylässä sujuvasti moniin paikkoihin.

Uusintasukellus Harjukaupungin salakäytäviin oli pelottava mutta antoisa. Eikä kestä kauaa, kun Sielut kulkevat sateessa jo ilmestyy!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Henri Gylander: Unia ja toiveita

Ann-Marie MacDonald: The Way the Crow Flies

Kansi: John Lewis /Amazonin Kindle-painos.

How can something be so true and so false at the same time?

Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä jäi mieleen Karoliinan bloggauksesta. Linnuntietä oli tullut Ilselästä Ota riski ja rakastu kirjaan -haastekirjana ja sittemmin kirjaan on ehtinyt rakastua Karoliinan lisäksi myös Liisa. Tarkkanäköisesti ja älykkäästi kirjoista bloggaavan Liisan kehut olivatkin kuin naula arkkuun - ostin kirjan e-kirjana lähes saman tien Liisan postauksen luettuani. Linnuntietä on ilmestynyt Keltaisessa kirjastossa vuonna 2004, mutta suomennoksesta on tainnut jo tulla keräilijöiden himoitsema harvinaisuus. Amazonista kirjan sai Kindleen saman tien eikä maksanut kuin alle kympin. Kirja ehti odotella lukuvuoroaan jonkin aikaa, mutta hyvää kannattaa odottaa...

Linnuntietä, alkukielellä siis The Way the Crow Flies, oli nimittäin pökerryttävän hyvä. Lueskelin kirjan alkupuolta aika rauhallisesti, mutta noin kolmanneksen luettuani oli tukevasti koukussa. Taisin tehdä oman koukuttautumisennätykseni mitä kirjoihin tulee, sillä yhtenä aamuna luin kirjaa jopa meikatessani. Kangaskantisen Kindlen sai kätevästi peilikaapin hyllylle pystyasentoon ja eihän sitä tarvitse peilini katsoa vaikkapa puuteria tai poskipunaa laittaessaan, kyllähän ne näppituntumallakin menevät niin ehtii lukea samalla monta riviä eteenpäin... Luomivärin kohdalla jouduin jo irrottamaan katseeni kirjasta peiliin.

800-sivuinen kanadalaisromaani on alun perin ilmestynyt vuonna 2003. Kirjailija ja dramaturgi Ann-Marie MacDonald on julkaissut myös Armon yö -nimellä suomennetun romaanin ja useita näytelmiä. Linnuntietä on MacDonaldin toistaiseksi viimeisin romaani, mutta kirjailijan Facebook-sivulta selviää, että hän on kevättalvella lukenut esiintymisissään ääneen romaanikäsikirjoitusta, jonka nimeksi mainitaan Adult Onset. Mainiota!

Minulla ei ollut juuri ennakkokäsitystä mistä The Way the Crow Flies kertoo ja haluan jättää löytämisen iloa muillekin, joten en ryhdy kuvailemaan kirjan juonenkäänteitä sen kummemmin. Minuun kolahti kovaa se, miten kirja antaa samaan aikaan sekä älyllistä pureskeltavaa että tunnetason elämyksiä. MacDonaldilla on paljon sanottavaa muun muassa toisen maailmansodan poliittisista lehmänkaupoista, kylmän sodan aikaisesta avaruuskilvasta, sankaruudesta ja sankaruuden kulisseista, sukupuolirooleista, perhesuhteista, propagandasta, vallankäytöstä ja manipuloinnista. Silti kirja etenee enimmäkseen kahdeksanvuotiaan Madeleinen sammakkoperspektiivistä - hän tarkastelee maailmaa enemmän konkreettisesti kuin käsitteellisesti. Madeleinea kiinnostaa vaikka se, mitä leikkejä kaverien kanssa on meneillään tai mikä jäätelö on hyvää ja mikä pahaa.

Any fool can die for his country, Jack.

Kirja kertoo myös huolellisesti laittautuneista kotiäideistä, jotka katsovat pitkään naapurinrouvaa, joka ei vaivaudu meikkaamaan. Ja organisaation johtamisen uusista tuulista 1960-luvulla. Siitä, miltä tuntuu istua teltassa pihalla kuumana kesäpäivänä. Tai harjoitella ydinohjukselta suojautumista pulpetin alle kyykistymällä.

Ja pahoista, painajaismaisista teoista. Siitä, miten viattomia rangaistaan ja syylliset palkitaan. Miten lähimmäisten suojelu rakkauden nimissä voi aiheuttaa entistä suurempaa tuhoa.

Kirja ei ole dekkari, mutta sen dekkarimaiset piirteet saivat minut spekuloimaan vaihtoehtoisilla juonenkäänteillä enemmän kuin mikään lukemani dekkari. Oli iltoja, jolloin nukkumaan mennessäni jännitin Madeleinen ja hänen isänsä Jackin sekä koko ilmavoimien tukikohdan asukkaiden puolesta kuin oikeiden ihmisten vuoksi.

Kaiken tämän lisäksi kirjassa on mielettömästi viittauksia populäärikulttuuriin ja kirjallisuusviitteitä - mutta tätäkään ei ole tehty raskaalla tai vaikealla tavalla, vaan viittaukset on upotettu luontevaksi osaksi kokonaisuutta. Tarinaa voisi lähteä tulkitsemaan vaikka Peter Panin tai Tom Sawyerin kautta. Lisäksi kirjan henkilöt rinnastuvat toisiinsa. Ja kun loppuun päästyäni luin kirjan johdannon ja ensimmäisen luvun uudestaan, olin ällistynyt huomatessani, miten jo ensimmäisessä luvussa mainitaan useita asioita, jotka tulevat vastaan kirjan viimeisissä luvuissa.

The Way the Crow Flies toi mieleen Harper Leen klassikon Kuin surmaisi satakielen - kummassakin kirjassa pieni tyttö seuraa aikalaistodistajana suuria yhteiskunnallisia käänteitä. En tiedä onko MacDonaldin kirja saavuttanut Kanadassa jo nykyklassikon aseman, mutta en ihmettele vaikkei siihen Yhdysvalloissa suhtauduttaisi yhtä hehkuttavasti kuin Leen kirjaan. Siinä missä Kuin surmaisi satakielen on linjassa nykyistenkin yhteiskunnallis-poliittis-historiallisten näkemysten kanssa, nostaa Linnuntietä esiin sellaisia pohjoisamerikkalaisen historian käänteitä, joista harva ilkeää kehua retostella. Siksikin kirja on tärkeä.

En osaa kirjoittaa tästä kirjasta läheskään kaikkea, mitä kirja ansaitsisi. Mielettömän hyvä kirja ja mielettömän taitava kirjailija. Tällaista kirjaa lukiessaan muistaa, miksi lukeminen parhaimmillaan on niin upeaa.

Lue myös nämä:
Harper Lee: To Kill a Mockingbird
Will Eisner: Myrskyn silmään
Craig Thompson: Blankets