Maaliskuun luetut

Blogikirjoitusten määrällä mitattuna maaliskuu taisi olla kaikkien aikojen vilkkain kuukausi blogissani! Eikä ihme, vietettiinhän täällä juhlaviikkoa seitsenvuotisen blogitaipaleen kunniaksi.

Valmistelin juhlaviikon joka päivälle jutun, jossa käsiteltiin jotakin blogivuosien aikana toistunutta teemaa. Tässä vielä aiheet:

• Miksi kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja? 
• Miksi kannattaa lukea englanniksi kirjoitettuja kirjoja?
• Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta.
• Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia!
• Miten minusta tuli e-kirjojen lukija.
• Mitä iloa on blogikirjoittamisesta?

Tähän mennessä luetuin teksti on näistä ensimmäinen - hienoa, että suomen kielestä keskusteleminen kiinnostaa!

Juhlaviikko huipentui synttäriarvontaan ja palkintopaketit lähtivät jo matkaan voittajille.

Maaliskuun aikana tuli myös luettua kaikenlaista. Luin 1 1/4 romaania ja kuuntelin yhden. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat oli hieno lukukokemus. Charles Dickensin Our Mutual Friendissä etenin kakkososan verran ja tarina alkoi jopa saada hieman vauhtia loppupuolella! Agatha Christien Paddingtonista 16.50 oli nautittavaa kuunneltavaa.

Lyhytproosaa edustivat aina mielenkiintoiset Grimmin sadut ja Jhumpa Lahirin tasokas novellikokoelma Tuore maa.

Sarjakuvien parissa ahkeroin Ville Pirisen mainion Yhesti yhes paikas -sarjan kakkos- ja kolmosalbumit, Bryan Talbotin vauhdikkaan Grandville Mon Amourin ja Ralf Königin homohumoristisen Vapautuneen miehen.

Lisäksi osallistuin Lue ja syö -haasteeseen maukkaalla frikadellikeitolla, johon sain inspiraation Kun kyyhkyset katosivat -kirjan toistuvista maininnoista. Sain myös ilon ryhtyä Readberryn esilukijaksi - emännöin keskustelua Eveliina Talvitien Keitäs tyttö kahvia -kirjasta, jossa poliitikkonaiset pohtivat sukupuolen merkitystä suomalaisessa poliittisessa ympäristössä.

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahirin Tuoreen maan nappasin joskus viime kesänä divarista vaihtokirjana mukaani. Keltainen kirjasto on laadun tae ja hyväkuntoisilla Keltaisen kirjaston kirjoilla on jonkin verran keräilyarvoakin. Luettavien kirjojen runsaudenpulasta kertonee jotain, että Tuore maa on odotellut lukuvuoroaan tänne asti. Lahirin nimi oli jäänyt mieleen sekä lehti- että blogiarvioiden kiitoksista. Googlettamalla blogiarvioita löytyikin paljon, tässä niistä joitakin. Tuoreen maan ovat lukeneet ainakin Lumiomena, Anna Elina, Sanna ja Ina.

Angloamerikkalaisessa kirjallisuusmaailmassa Lahiri on kerännyt melkoisia suitsutuksia. Mukavaa luettavaa Tuore maa olikin. Koska olen välillä hieman turhankin herkkä käännöskielelle, tarkastin ensimmäisenä suomentajan nimen ja huokasin helpotuksesta. Kokenut konkari Kersti Juva on kääntänyt Tuoreen maan eikä lukiessa tarvinnut jännittää suomentajan pärjäämisen puolesta.

Lahiri kuvaa kirjan novelleissa Yhdysvaltoihin asettuneita intialaisperheitä, tarkemmin sanottuna bengalilaisperheitä. Koulutetut bengalilaiset saapuvat opiskelemaan tai tekemään akateemista uraa, mutta sekä vanhemmilla että lapsilla on pieniä kasvukipuja kahden kulttuurin välillä. Teema laajenee kuvaamaan sukupolvien välistä kuilua ylipäätään: kun maailma muuttuu huimaa vauhtia, on perinteidenkin muututtava, ainakin osittain.

Bengalilaisnäkökulma maustaakin keskiluokkaiset ihmissuhdevatvonnat uudella tavalla. Tarinassa Ei kuulu kenellekään kuvataan kolmekymppisten harvardilaisopiskelijoiden kimppakämppää ja suhdekiemuroita. Tuttu aihe saa uudenlaisen virityksen, kun heti alussa kerrotaan, miten tuntemattomat intialaismiehet soittelevat Sangille kohteliaita kosintapuheluita.

Novellit ovat niin pitkiä, että mielestäni ne lähestyvät jo pienoisromaaneja. Tämä korostuu erityisesti kokoelman päättävässä kolmen novellin kokoelmassa. Kerran elämässä, Vuoden loppu ja Rantautuminen kuvaavat Heman ja Kaushikin risteäviä elämänkohtaloita. He tutustuvat lapsena, koska heidän vanhempansa ovat perhetuttavia, ja tapaavat aikuisena uudelleen toisella puolen maailmaa.

Tarinat etenevät notkeasti. Tuore maa on sujuvalukuinen, mutta henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja monet pienet seikat muistuttavat elämän ennustamattomuudesta. Pidin erityisesti siitä, miten monissa novelleissa menneisyys ja nykyisyys törmäsivät. Lahiri tuntuu muistuttavan, miten yhden ihmiselämän aikana tutut ja rakkaat asiat saattavat muuttua vieraiksi, lähes tunnistamattomiksi, ja silti niillä on merkitystä nykyhetkessä ja tulevaisuudessakin. Kirjan lopetukselle pitää antaa erityiskiitokset. Heman ja Kaushikin tarinan päätös ankkuroi kirjan tunnistettavasti aikalaistodellisuuteen.

Joskus minulla on novellikokolmien kanssa keskittymisvaikeuksia - kun saa yhden tarinan loppuun, pitää muistutella itseään kirjan pariin palaamisesta. Vähän tätä ongelmaa minulla nytkin oli, mutta Tuore maa kesti hitaammankin lukemisen. Kirjassa oli paljon hienovaraista kauneutta, mutta ei makeilua. Jälkimaku tuntuu viipyilevältä, arvokkaalta.

Pääsiäisen myötä tuore maa alkaa toivon mukaan pilkistellä näkyviin jo ainakin Etelä-Suomessa. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Lue myös nämä:
Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Sarah Waters: Yövartio
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Grimmin sadut III: Lumikki

Luettuani Bruno Bettelheimin Satujen lumouksen minussa heräsi halu palata Grimmin satujen pariin. Nappasin sittemmin kirjastosta mukaani Tammen laadukkaasti toteutetun Grimm-suomennoksen vuodelta 1999. Grimmin sadut III: Lumikki on nimensä mukaisesti kolmas osa tuolloin suomennetusta ja toimitetusta Grimmin satukokoelmasta.

Tyylikäs kolmiosainen satukokoelma löytyy ainakin Adlibriksen verkkokaupasta, mutta en ole varma, voiko tietoon luottaa, sillä Adlibriksessa painosvuodeksi on merkitty 2012, eikä Fennica-tietokanta tunne tällaista painosta. Myöskään Tammen verkkosivuilta ei löytynyt haulla mitään tietoa kirjasta. Kirjoja kannattanee tiedustella divareista, jos haluaa nämä omaan hyllyyn.

Grimmin satuja on julkaistu enemmän tai vähemmän muokattuina versioina vaikka kuinka paljon, mutta tässä laitoksessa Raija Jänicke ja Oili Suominen ovat toimittaneet ja suomentaneet sadut vuoden 1857 Kinder- und Hausmärchen -kokoelmaa noudattaen. Suomennoksen ilmestymisestä löytyi aikalaisuutinen MTV3:n sivuilta. Kirjassa on Otto Ubbelohden ihastuttava kuvitus vuodelta 1907.

Lueskelin satukokoelman pikku hiljaa. Bettelheimin jäljiltä odotin sukellusta alitajunnan syövereihin, ja jossain määrin sellaisen sainkin. Sen sijaan olin yllättynyt siitä, että läheskään kaikki kokoelman sadut eivät olleet erityisen "opettavaisia", ainakaan jos oletetaan että sadut korostaisivat moraalisesti oikeita valintoja. Kokoelmassa on paljon satuja, joiden sanomana tuntuu olevan, että monesti on ihan fiksua pyrkiä päämääriinsä huijaamalla, valehtelemalla, väkivallalla tai silkkaan sattumaan ja onnenkantamoiseen luottaen. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen satu, Omituinen pelimanni, kertoo metsässä vaeltavasta pelimannista, joka huiputtaa vastaantulevat eläimet väkivaltaisiin ansoihin.

Monet lyhyet kertomukset heijastelivat agraariyhteisössä tärkeitä tapoja tai ominaisuuksia, usein vastakohtien kautta esitettynä. Esimerkiksi äärimmäisyyksiin viety laiskuus oli aiheena useammassakin sadussa. Myös ylenpalttista typeryyttä ja hätäilevää kärsimättömyyttä pilkattiin.

Toki mukana on monia Bettelheimin suosimia prinsessasatuja, kuten kirjan nimikkosatu Lumikki ja Maleena-neito. Niistä ei puuttunut kauniita prinsessoja, rikkaita kuninkaita ja urheita prinssejä. Jäin kuitenkin enemmän pohtimaan hieman irvailevampia satuja, kuten Kolmea kisälliä. Siinä kisällit solmivat liiton paholaisen kanssa, ja satu päättyy kun paholainen tekee miehistä rikkaita. Kisällit eivät joudu selvittämään vaarallisia tehtäviä, eivät tarvitse kummoista älyä tai nokkeluutta eivätkä tee mitään erityisen ylevää, ja silti heille käy hyvin. Mitähän Bettelheim näistä saduista mahtoi tuumia?

Monet sadut olivat ennestään tuttuja, mutta iso osa kirjan saduista oli minulle aiemmin tuntemattomia. Oli mukavaa lukea laitosta, jonka toimittamiseen oli panostettu. Kyllä näin komeasta kirjasarjasta joutaisi uusintapainoksenkin ottamaan, ovathan Grimmin sadut klassikkoasemassa.

Lue myös nämä:
Bruno Bettelheim: Satujen lumous
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
H.C. Andersen: Pieni merenneito

Emäntänä Readberryllä: Keitäs tyttö kahvia

Otsikosta huolimatta Readberryn herrat eivät ole käskeneet minua keittämään kahvia, vaan pyytäneet minua emännöimään kirjakeskustelua. Eveliina Talvitien Keitäs tyttö kahvia, alaotsikoltaan Naisia politiikan portailla on tuore haastattelukirja. Onko sukupuolella vaikutusta politiikan teossa?

Kuva: WSOY.

Kirjasta käydään keskustelua Readberryn kirjasivulla. Kirjan voi ostaa luettavaksi Readberryn kautta, mutta keskusteluun voi osallistua vaikka kirjan olisi lukenut muualla.

Keskustelua voi lukea ilman kirjautumista, mutta kommentointiin tarvitsee käyttäjätunnuksen. Käyttäjätunnuksen luonti on maksutonta.

Tervetuloa!

Arvonnan voittajat

Blogini seitsenvuotissyntymäpäivän kunniaksi kutsuin lukijoita osallistumaan arvontaan. Jakoon panin kolme palkintopakettia:

Ensimmäinen palkintopaketti: Pentti Saarikosken Tiarnia-sarja, 15 euron lahjakortti Adlibris-verkkokirjakauppaan ja pussillinen kuivattuja karpaloita.

Toinen palkintopaketti: Elina Innasen Viiden tähden vegaani -keittokirja ja pussillinen macadamiapähkinöitä.
 

Kolmas palkintopaketti: Hanna Koljosen sarjakuvat Syliinvaellus Intiaan ja Sokerihullu sekä lakritsijuurella maustettu snackmix-pussi.

Arvontaan osallistui yhteensä 73 henkeä. Voittajat ratkaistiin kätevällä Random.org -arvontasovelluksella. Kas tässä kuva ennen arvontaa:

Ja napin painamisen jälkeen:

Voittajat ovat siis Marikki, Kirjanainen ja Aletheia! Onnittelut! Ensimmäisenä palkintoa pääsee siis valitsemaan Marikki, toisena Kirjanainen ja kolmantena Aletheia. Marikki ja Kirjanainen olivatkin suosikkipalkintonsa ilmoittaneet jo osallistumiskommentissa. :)

Voittajat, ottakaa minuun yhteyttä joko lähettämällä Facebook-viesti Sallan lukupäiväkirjalle tai pankaa meiliä Blogger-profiilistani löytyvään sähköpostiosoitteeseen. (Jos ei löydä sitä, on osoite siis brunou miukumauku corded piste org - roskapostilta välttyäkseni esitän sähköpostiosoitteen näin, lisää oikeat merkit oikeisiin kohtiin.) Laittakaa oikea nimenne ja osoitteenne tulemaan.

Jos voittajat eivät kohtuullisen ajan kuluessa ilmoittaudu, panen paketit jakoon jonossa seuraaville. :)

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Kuva: WSOY.

Taas pääsin nautiskelemaan ihanasta Agatha Christien äänikirjasta. Luottolukija Lars Svedbergin samettiääni teki kuuntelusta nautittavan. Pituuttakin oli mukavasti kahdeksan cd-levyn verran. Olen vain hieman huolissani, että onko näitä Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja enää kovinkaan paljon jäljellä. Täytyy tutkailla kirjaston tietokanta tarkasti!

Paddingtonista 16.50 on ilmestynyt alun perin vuonna 1957 nimellä 4.50 from Paddington. Tämä on siis huomattavasti myöhäisempi kirja Christien tuotannossa kuin useimmat aiemmin kuuntelemani. Ajankuva näkyy yhteiskunnan muuttumisena. Siinä, missä Christien 1930-luvun kirjoissa brittiläisten hienostokartanoiden elämäntapa on vielä voimissaan, on maailma jo aika erilainen Paddingtonin miljöössä. Rutherfordin kartanon iäkäs ja pihi isäntä vaikeroi toistuvasti hirveän verotaakan vuoksi, jolla häntä rangaistaan. Perintöä odotteleva nuorempi polvi taas suunnittelee kartanon maiden myymistä omakotitalotonteiksi.

Tarinana Paddingtonista 16.50 on parhaita tähän mennessä kuuntelemiani Christieitä. Dekkarin peruskuvioita sekoitetaan alkuasetelmalla. Neiti Marplen ystävä, rouva McGillicuddy, näkee junamatkalla murhan, mutta kukaan muu ei tunnu tietävän asiasta mitään. Poliisilla ei ole asiasta tietoa eikä kukaan ole tehnyt ilmoitusta ruumiista. Onneksi neiti Marple ryhtyy selvittämään asiaa.

Neiti Marple värvää apurikseen taloudenhoitaja Lucy Eyelesbarrow'n, joka on huomattavan kyvykäs kodinhengetär. Lucy on todella kiinnostava sivuhahmo ja kirjassa neiti Marple on pitkiä aikoja vain taustavaikuttaja, kun huomio kiinnittyy Lucyn puuhiin. Samalla kirjassa tulee esille todella kiehtovasti neiti Marplen kaksoisrooli: ihmiset kohtelevat häntä vähättelevästi ja yliolkaisesti koska hän vaikuttaa höpsöltä vanhaltapiialta, mutta samaan aikaan hän vetelee kulisseissa naruista kuin marionettitaiteilija.

En taaskaan arvannut murhaajaa, sillä Christie sai minut epäilemään useita eri henkilöitä peräkkäin. Mutta mitäpä siitä. Kirja on täynnä kiinnostavaa brittiläistä kartanomiljöötä, osuvia henkilöhahmoja ja jännitettä mysteerin ratkaisemisen ympärillä. Mainiota kuunneltavaa!

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Charles Dickens: Our Mutual Friend 2/4

BBC:n tv-sarjaversio on vuodelta 1998.
DVD on julkaistu vuonna 2012.
Kuva: bbcshop.com

Viime marraskuussa ahersin loppuun Charles Dickensin Our Mutual Friendin ensimmäisen osan. Näköjään kakkososan lukemiseen meni nelisen kuukautta. Otanpa itselleni tavoitteeksi, että lueskelen kirjan loppuun vuoden 2013 loppuun mennessä. Kindlen laskuri näyttää, että kakkososan päätteeksi olen lukenut kirjasta 51 %, joten tehtävä ei ole mahdoton. :)

Kerrataanpa hieman Our Mutual Friendin perusjuonta. Suuren omaisuuden perillinen hukkui epämääräisissä olosuhteissa ja perinnön uusjako pani monen elämän sekaisin. Toinen osa on nimeltään Birds of a Feather ja siinäkin liikutaan huomattavan suuren henkilögallerian parissa. Lukuja on 16. Äkkirikastuneet herra ja rouva Boffin haluavat käyttää rahojaan hyväntekeväisyyteen, heidän suojattinsa Bella nauttii elintasonsa noususta, ahkera sihteeri John Rokesmith huolehtii käytännön asioista ja paperisodasta. Perillisen kuolemaan sekaantuneen Gaffer Hexamin lapset pyrkivät jokivarresta parempaa elämää kohti: nuori Charley Hexam etenee elämässä koulunkäynnin ansiosta, pyyteetön Lizzie-sisar asuu erikoislaatuisen Jenny Wrenin ja hänen isänsä luona. Lisäksi seurataan lukuisten muiden henkilöiden elämää, minua kiinnosti erityisesti laskelmoiva Lammlen pariskunta juonitteluineen.

Kirjan jatkokertomusluonteen mukaisesti lukunautinto tuntuu säilyvän parhaiten, jos ei ahnehdi kirjaa liikaa kerralla. Leppoisan lukutahtini perusteella tätä minun ei kyllä tarvitse pelätä... Tyypillisesti luvun alussa yksi tai useampi henkilö lähtee jonnekin, missä kohdataan joku tai joitakuita muita. Sitten seuraa runsaasti polveilevaa dialogia ja luku päättyy jonkinlaiseen pieneen draamalliseen huipennukseen. Enimmäkseen kerronta on tähän nähden ihan juohevaa, mutta välillä Dickens kirjoittaa melkoisen toisteisesti, vaikka toki siinäkin oma viehätyksensä on. Esimerkiksi näin kuvataan juhlissa herra Fledgebyn esittely:

"Mr Lammle, all a-glitter, produces his friend Fledgeby, as dying for the honour of presentation to Lady Tippins. Fledgeby presented, has the air of going to say something, has the air of going to say nothing, has an air successively of meditation, of resignation, and of desolation, backs on Brewer, makes the tour of Boots, and fades into the extreme background, feeling for his whisker, as if it might have turned up since he was there five minutes ago."

Kirjan tyylilajin tarkka määrittely ei kuitenkaan ole ihan helppoa. Tavallaan Our Mutual Friend on melko selkeästi viihde- ja käyttökirjallisuutta. On kärjistettyjä henkilöhahmoja, juonitteluja ja tunteisiin vetoamista. Kuitenkin Our Mutual Friend on kestänyt aikaa hyvin, varmasti paremmin kuin monet muut oman aikansa viihdekirjat. Arvioisin erään syyn olevan, että ihmisluonnetta Dickens läpivalaisee osuvasti, joskus jopa ilkeästi. Ahneus, vallan käyttäminen, oman edun tavoittelu tai vain silkka itsekkyys ja typeryys ovat monen henkilöhahmon toiminnan motiiveja. Voisin verrata lukukokemustani Morren lukemaan Topeliuksen Kuninkaan hansikkaaseen, jota Morre kuvaa jopa siirappiseksi. Our Mutual Friendissä ei ole juuri ollut siirappia, pippuria sitäkin enemmän.

Lisäksi Dickens on todella taitava "näytä, älä kerro" -säännön toteuttaja. Esimerkiksi erään itseään hienona pitävän ladyn alkoholismista kerrotaan taitavasti sivulauseissa. Asiaa ei töräytetä suoraan vaan lukijan annetaan oivaltaa asioita muiden henkilöiden reaktioiden ja pienten vihjailujen kautta.

Dickensin kirjoista sovitettuja tv-sarjoja katsoessani olen oppinut, että usein juonta sekoittavat henkilöiden kaksois- tai jopa kolmoisroolit. Tältä pohjalta olin jo hieman uumoillut erään henkilöhahmon kaksoisroolia ja kakkososan lopussa arvailuni vahvistettiin oikeiksi. Niin ikään viimeisissä luvuissa oli melko dynaamisia käänteitä: kaksi epäonnista rakkaudentunnustusta, yhden keskeisen henkilön katoaminen ja suunnitelma erään juonitteluoperaation paljastamiseksi. Joten cliffhangerin Dickens ainakin osaa. :)

Kindlen sanakirja oli taas kerran loistava aputoiminto. Sen verran koukeroista kieltä Dickens välillä käyttää, että sanojen sanakirjamerkityksiä tuli klikkailtua todella paljon. Sanakirjan käyttäminen on Kindlessä helppoa, tarvitsee vain painaa sanaa sormellaan ja sanakirjamerkitys tulee näkyviin.

Minulla on jo arvauksia tiettyjen juonenkäänteiden etenemisestä, mutta saa nähdä osunko oikeaan!

Lue myös nämä:
J.M. Barrie: Peter Pan
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Leo Tolstoi: Anna Karenina

Ralf König: Vapautunut mies

Ralf Königin sarjakuvia olen lukenut jonkun verran joskus parikymppisenä. En pysty muistamaan milloin olisin viimeksi Königiltä jotain lukenut, vuosia siitä kuitenkin on. Olikin mukava palata Königin pariin, kun livelukupiirini maaliskuun kirjaksi nostettiin Königin Vapautunut mies.

Sarjakuva on ilmestynyt alun perin vuonna 1987 nimellä Der Bewegte Mann ja suomennos on vuodelta 1993. En ole ihan varma, olenko lukenut tämän albumin jo nuorena, ehkä olen, ehkä en. Königin sarjakuvat käsittelevät pääasiassa homoutta ja 1990-luvulla näiden lukeminen oli hauskaa roisin huumorin ja estottomien kuvien vuoksi. Muistan, että König nautti jonkinlaista kulttimainetta.

Vapautunut mies ei nimestään huolimatta ole aivan yhtä vapautunut kuin jotkut muut Königin teokset, tai kenties muistini hieman vääristää. Vapautuneen miehen nimihenkilö on komea hetero Axel, joka tutustuu Düsseldorfin homoporukoihin sen jälkeen, kun tyttöystävä Doro on jättänyt hänet. Ystävälliset ja menevät homot tarjoavat Axelille lohtua ja tukea. Mutta Axelin seura on kuin leikkiä tulella, ainakin homoseurapiirien Norbertille ja Waltraudille. Kiihottavan komea heteromies kun antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Ja kenties Axelin ja Doron suhde ei aivan lopullisesti ole päättynyt...

Lukukokemus jäi kuitenkin laimeammaksi kuin etukäteen oletin. Ehkäpä kyse on yleisestä kehityksestä. Vielä 1990-luvun lopulla homoja taidettiin populäärikulttuurissa kuvata lähinnä hihittelevinä pikkurillin heiluttajina. Nyt, vuonna 2013, käydään jo vakavaa keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista. Joten pelkkä heteromiehen mahdollinen ajautuminen homokokemuksiin ei ole kovin ihmeellinen draaman aihe sarjakuvassakaan. Lisäksi albumi etenee melko laiskasti. Mutta suomennoksen käsintekstaus oli mukava - sittemmin Like on siirtynyt sarjakuvissaan konetekstaukseen.

Piirtäjänä König ei ole kovin monipuolinen. Pottunokkaiset hahmot ovat kyllä aika ilmeikkäitä, mutta olen tainnut viime aikoina lukea paljon visuaalisesti komeaa sarjakuvaa, joten siihen nähden Vapautunut mies oli vähän tylsää katseltavaa. Tehokeinona piirrosjäljessä käytettiin paljaita sukupuolielimiä, mutta muistelen, että monissa muissa Königin albumeissa alastomuudella irrotellaan reippaammin.

Kuitenkin Vapautunut mies oli sen verran nopealukuinen, ettei paluu Königin pariin kaduttanut. Pikemminkin houkuttaisi testata, miltä muut Königit uusintakierroksella tuntuisivat. Esimerkiksi Lysistrate varioi Aristofaneen klassista näytelmää homonäkökulmaa hyödyntäen ja albumista on uusintapainos näköjään vielä saatavilla.

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Alison Bechdel: Hautuukoti
Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Bryan Talbot: Grandville Mon Amour

Kuva: Randon House / Wikimedia.

"Minä mäyränä melskasin mekkosi alla / olin lipevä ja liukas kyy", lauloi Leevi and the Leavings aikoinaan. Biisi sopii mainiosti Grandville Mon Amourin tunnelmaan, sillä tässä Grandville-sarjan kakkososassa rikostarkastaja LeBrock hoitelee kovaotteisesti sekä tielleen sattuvat rikolliset että turmeltuneet kaunottaret.

Ihastuin Grandvillen steampunk-tunnelmaan ja vauhdikkaaseen meininkiin. Grandville Mon Amour tarjoili samaa tavaraa, viihdyttävästi ja koukuttavasti. Vaihtoehtoisessa historiassa Iso-Britannia on jäänyt Ranskan ikeen alle ja poliittiset suhteet ovat vähintäänkin tulehtuneet, vaikka britit ovat onnistuneet itsenäistymisen uudelleen saavuttamaan.

Kuva: bryan-talbot.com

Grandville Mon Amour rakentaa jännitteen klassisen asetelman varaan: sankarin arkkivihollinen onnistuu pakenemaan vankilasta ja ryhtyy kylvämään tuhoa. LeBrock jahtaa Edward "Mad Dog" Mastockia yhtä intohimoisesti kuin Sherlock Holmes Moriartya tai Batman Jokeria. Sadistinen massamurhaaja Mad Dog pakenee Englannista Pariisiin, joka Grandvillenakin tunnetaan. Sinne LeBrock ja hänen hienostunut apurinsa Ratzi suuntaavat. Kuten ykkösosassakin, myös tässä seikkailussa poliittinen korruptio, lehmänkaupat ja sotahistorian likaiset pelit näyttelevät merkittävää roolia.

Kuva: bryan-talbot.com

Talbot luo jälleen todella monipuolisen maailman täynnä pieniä kiinnostavia yksityiskohtia. Tarinassa on paljon vinkeitä silmäniskuja niin kuvallisessa kuin kirjoitetussa muodossa. Juoni vetää ja toimintaa piisaa. Perusmättöviihteestä tämä erottuu mielestäni sillä, että henkilöhahmot eivät kärjistyksistä huolimatta ole yksiselitteisen mustavalkoisia, vaan sävyjä löytyy.

Jos jotain moitittavaa pitää löytää, niin Grandvillen naiskuva on enemmän kuin hitusen asenteellinen. Toisaalta luksusbordellit ja niiden viihdyttäjänaiset jotenkin sopivat tarinan tunnelmaan loistavasti, joten ehkä kannattaa hieman löysätä pipoa lukiessa. Myös tästä albumista on tehty näyttävä traileri:

Sarjaan kuuluu vielä viime syksynä ilmestynyt Grandville Bête Noire. Ja toivottavasti LeBrockin seikkailuja ilmestyy lisääkin.

Lue myös nämä:
Bryan Talbot: Grandville
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm
Taru Luojola - Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas  

Sallan lukupäiväkirja täyttää seitsemän vuotta! Juhla-arvonta.

Juhlaviikko huipentuu tänään - on tasan seitsemän vuotta siitä kun perustin blogini! Blogitilastojakin on melkein yhtä pitkältä ajalta, sillä otin Google Analyticsin käyttöön muutaman kuukauden bloggaamisen jälkeen. Tilastoista käy ilmi, että Sallan lukupäiväkirjaan on tähän mennessä kertynyt:

• noin 530 000 sivun katselua
• noin 350 000 käyntiä
• noin 230 000 yksilöityä kävijää
• 520 blogikirjoitusta
• noin 4700 kommenttia
• käyntejä 127 eri maasta

Huikeaa! Kiitos kaikille!

Blogisynttäreitä kelpaa juhlistaa kirjablogeista tutulla tavalla eli arvonnalla. Osallistua voi jättämällä kommentin ja valitsemalla itselleen yksilöivän nimimerkin - Blogger-tunnuksia käyttävälle sellainen syntyykin automaattisesti. Saa linkittää, saa jakaa, saa mainostaa, saa tykätä Facebookissa, mutta ei ole pakko. Kommentti riittää. :)

Arvonnan voittaja saa valita itselleen kolmesta palkintopaketista mieluisimman, toiseksi tullut saa valita seuraavaksi ja kolmanneksi tullut saa kolmannen paketin.

Ensimmäinen palkintopaketti: Pentti Saarikosken Tiarnia-sarja, 15 euron lahjakortti Adlibris-verkkokirjakauppaan ja pussillinen kuivattuja karpaloita.

Saarikoskihan on lempirunoilijani ja juuri Saarikosken Runot-teoksesta kirjoitin kaikkien aikojen ensimmäisen blogijutun. Tiarnia-trilogiasta olen kirjoittanut siellä täällä, Tanssiinkutsusta oman juttunsa ja Hämärän tansseista omansa. 

Toinen palkintopaketti: Elina Innasen Viiden tähden vegaani -keittokirja ja pussillinen macadamiapähkinöitä.

Viiden tähden vegaani kuuluu kirjoihin, jotka ovat vaikuttaneet elämääni konkreettisesti. Kirjan herkulliset, terveelliset ja monipuoliset vegaanireseptit sopivat sekasyöjälle erinomaisesti ja kokkaan kirjan reseptejä usein. Suosittelen erityisesti bataatti-kookoskeittoa, Välimeren tofu-perunasalaattia, mausteista hummusta ja artisokkapizzaa. Kirja sopii sekä aloittelevalle kokkaajalle että kulinaristi-intoilijalle. Kirjaan voi tutustua blogiarviossani ja tofu-perunasalaatin kuvaa voi kurkata lukumaratonin raportistani, sillä söin salaattia maratoneväänä.

Kolmas palkintopaketti: Hanna Koljosen sarjakuvat Syliinvaellus Intiaan ja Sokerihullu sekä lakritsijuurella maustettu snackmix-pussi.

Hanna Koljonen on hurmannut minut kahdella värikylläisellä ja omaelämäkerrallisella sarjakuva-albumillaan. Toivottavasti lisääkin töitä on luvassa! Sokerihullu vaikutti myös palkintojen valintaan - ajattelin ensin panna kirjojen kaveriksi karkkia, mutta Sokerihullun hurja tarina sokeriaddiktiosta sai minut valitsemaan hieman terveellisempää naposteltavaa. Sarjakuviin voi tutustua blogiarvioissani.

Kaikki palkintokirjat ovat uutena ostettuja ja käyttämättömiä. Ja eihän näitä palkintoja nyt ikuisuuksia ruveta hautomaan, vaan osallistua voi maanantaihin 25.3. klo 18.00 mennessä. Arvon palkinnot maanantai-iltana ja julkaisen voittajat täällä blogissani.

Kiitos kaikille ihanille blogilukijoille! Luetaan, kirjoitetaan ja keskustellaan kirjoista tästä eteenkin päin!

Mitä iloa on blogikirjoittamisesta? Juhlaviikon 6. päivä

Paula vietti blogisynttäreitä Luen ja kirjoitan -blogissa pari viikkoa sitten ja teki loistavan listan bloggaamisen hyödyistä. Lupasin vastata Paulan heittämään haasteeseen omilla pohdinnoillani. Aihe sopii juhlaviikkooni kuin nenä päähän!

Kuva: mtsofan /Flickr. Creative Commons -lisenssi CC-BY-NC-SA 2.0.

Viime marraskuussa pidin Rokkaako verkkobrändisi? -seminaarissa puheenvuoron bloggaamisesta. Seminaari oli suunnattu erityisesti yrittäjille ja urallaan eteneville, joten näkökulmani painottui tämän mukaisesti. Halukkaat voivat tutustua esitykseeni SlideSharessa. Nyt ajattelin täydentää mietteitäni blogin hyödyistä: jos unohdetaan ulkopuolinen maailma, mitä iloa blogista on bloggaajalle henkilökohtaisesti?

Toki kysymys on hieman paradoksaalinen, sillä blogin erottaa päiväkirjasta se, että blogia kirjoitetaan julkisesti. Miksi en siis kirjoittele ajatuksiani vaikka muistivihkoon, jos yleisö pitää unohtaa? No, kaipa nettiin kirjoittaminen tuntuu mielekkäämmältä, kun tietää että jollekin voi olla hyötyä tai iloa kirjoituksistani.

Kuva: sbpoet /Flickr. Creative Commons -lisenssi CC-BY-NC 2.0.

Eräässä internetin pikaluonnetestissä sain tällaisen määritelmän itsestäni: "Motivoidut sisältäpäin ohjautuvasti sinua kiinnostavista asioista." Tämä pätee varsin hyvin blogiharrastukseeni. Jos joku haluaa perustaa blogin saadakseen ihailua, mainetta ja kunniaa, mikäs siinä. Minulle blogikirjoittamisen ydin on kuitenkin omien ajatusten muistiin kirjaaminen ja samalla niiden jäsentäminen. Jos tästä seuraa jotain ulkopuolisen tahon antamaa glooriaa, niin kiva juttu, mutta jos tavoittelisi vain sitä, saattaisi äkkiä kyllästyä bloggaamiseen.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Päiväkirjaa olen kirjoitellut vuosien varrella aika ajoin, välillä säännöllisemmin ja välillä vain harvakseltaan. Olen harrastanut myös luovaa kirjoittamista, mutta sen verran epäsäännöllisesti ja vaihtelevasti, että se ei yksinään riittäisi kirjoitusrutiinin ylläpitämiseen. Pitkällisten yliopisto-opintojeni aikana kyllästyin perusteellisesti opinnäytetöiden, harjoitustöiden tai tenttivastausten kirjoittamiseen. Tuntui kuin kirjoitustaitoni olisi pikemminkin huonontunut kuin parantunut opiskeluvuosien aikana, sillä usein tenttivastaukseni olivat pikemminkin epäselvien tietojen monimutkaista ja sekavaa pyörittelyä kuin varman tiedon kristallinkirkasta kiteyttämistä.

Kirjablogin kirjoittamisessa on mahtavan vapauttavaa, että aiheet tulevat "ilmaiseksi". Ei ole tarvinnut päkistää aivoistaan mitään väkisin. Ei tarvitse miettiä, että pitäisiköhän kirjoittaa jotakin tai mitäs minä tänään kirjoittaisinkaan. Luettu kirja antaa ajatuksia ja aiheita lukemisen aikana, niiden muistiin kirjoittaminen on virkistävää ja samalla tulee jäsenneltyä epämääräisiä mietteitä täsmällisimmiksi. Huippua!

Kuva: seychelles88 /Flickr. Creative Commons -lisenssi CC-BY 2.0.

Kirjoittaminen kun on paitsi hauskaa, myös kehittävää. Oulun yliopiston Verkostovatti-oppimisosiossa tiivistetään kirjoittamisen hyöty näin:

"Kirjoittamisen yhteyttä oppimiseen on tutkittu ja tutkimukset osoittavat, että kirjoittaminen helpottaa asiakokonaisuuksien jäsentämistä sekä yhteyksien löytämistä eri asioiden välille. Kirjoittamalla siis oppii! Kirjoittamalla voidaan asiasisältöjen oppimisen lisäksi kehittää kommunikointitaitoja. Kuitenkin edellytyksenä oppimiselle on se, että pyritään pois tietoa toistavasta kirjoittamisesta kohti tietoa uudelleen jäsentävään ja tuottavaan kirjoittamiseen."

Kirjoitustaitoahan tarvitaan nykyään joka paikassa. Todella monet kirjoittavat päivittäin vaikkapa sähköposteja, ohjeita, esityksiä, muistioita... Jos sattuu käyttämään oppilaitoksen tai työpaikan intranetiä, voi intranetin sisältöä silmäilemällä nopeasti arvioida, voisiko intranetin käyttö tehostua paremmasta kirjoittamisesta.

Mutta nämäkin ovat oikeastaan bloggaajan maailman ulkopuolisia seikkoja. Kirjoittamisesta on iloa bloggaajalle itselleen, koska kirjoittaminen auttaa selkeyttämään omia ajatuksia, virkistää ja yleensä saa hyvälle tuulelle. Ainakin minä tunnen oloni usein virkistyneeksi ja iloiseksi blogin kirjoittamisen jälkeen.

Kuva: spaceamoeba /Flickr. Creative Commons -lisenssi CC-BY-NC-ND 2.0.

Mitä pitempään olen bloggaamista harrastanut, sitä enemmän olen ryhtynyt kiinnittämään huomiota kirjoitusteni laatuun. Tietenkään blogikirjoittamista ei tarvitse harrastaa liian ryppyotsaisesti, mutta itse olen iloinnut, kun säännöllinen kirjoittaminen on auttanut minua hiomaan taitojani. Nykyään yritän karsia pitkälliset virkehirvitykset lyhyemmiksi pätkiksi. Samoin haluan käyttää kielikuvia loogisesti ja ymmärrettävästi. Tosin kirjoittaminenkin on sellainen laji, että täydelliseksi on vaikea tulla - mutta omien virheiden bongailu ja parempien tapojen opettelu on silti antoisaa.

Tiivistetysti: blogikirjoittaminen vaikuttaa olevan juuri minulle sopiva kirjoitusharrastuksen muoto. "Harrastan kirjoittamista" kuulostaa välillä kauhean hienolta - siltä, että pitäisi vähintään työstää 750-sivuista romaanikäsikirjoitusta tai laatia tieteellisiä artikkeleja tutkijoille suunnattuihin lehtiin. Blogi on siis mahtava media - blogikirjoittamisessa saa olla niin vapaamuotoinen ja epämuodollinen kuin haluaa, mutta jos oikein innostuu, voi tuutata julki hyvinkin pitkiä pohdintoja vaikka mistä aiheista!

Lopuksi täytyy nostaa esiin vielä eräs seikka, joka on yllättänyt minut itsenikin seitsemän blogivuoden aikana. Bloggaamalla voi lujittaa olemassa olevia ihmissuhteita ja luoda uusia ihmissuhteita. Nettikaveruus kuulostaa varmaan joidenkin korviin vieläkin melko nörttimäiseltä, mutta minä olen vuosien varrella saanut sekä "virtuaaliystäviä" että ihan oikeita reaalielämässä tutuksi tulleita ystäviä. Tätä en osannut kuvitellakaan blogia perustaessani!

Miten minusta tuli e-kirjojen lukija. Juhlaviikon 5. päivä

E-kirjojen julkaiseminen ja e-kirjojen lukemiseen sopivien laitteiden valikoima on muuttunut huikeasti blogini seitsenvuotisen historian aikana. Teknologia kehittyy niin nopeasti, että täytyy hieman pinnistellä muistellessani viestintäteknistä arkeani vuonna 2006.

Tällä naisella on sormensa pelissä e-kirjojen yleistymisen suhteen - E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey ilmestyi vuonna 2011. Trilogian on väitetty hyötyneen sähköisestä julkaisumuodosta, sillä lukulaitteen ansiosta pehmopornoa voi lukea huomaamattomasti. Kuva: Michael Lionstar / Otava.

Yritetään. Käytin vuonna 2006 pöytätietokonetta. Kannettavaa tietokonetta minulle ei ollut enkä sellaista kokenut erikseen tarvitsevani. Muistan käyttäneeni nettiä kännykällä jonkun verran, vaikkapa tilanteissa joissa piti tarkastaa juna-aikatauluja. Mielestäni en kuitenkaan tuolloin juuri käyttänyt kännykkää intensiiviseen netissä surffaamiseen saati sosiaaliseen viestimiseen.

Herra Gutenberg oli e-kirjan edelläkävijä jo 1400-luvulla. Kuva: Wikimedia.

Ensimmäinen maininta e-kirjasta löytyy kuitenkin jo blogini kolmannesta kirjoituksesta maaliskuulta 2006. Olin löytänyt tuolloin L.M. Montgomeryn suomentamattomat teokset (joita Minerva-kustantamo on sittemmin suomentanut ahkerasti) ja olin tilannut verkkokaupasta Mistress Patin. Montgomery-tietouden perässä surffaaminen oli johdattanut minut myös e-kirjojen äärelle, sillä kirjoitin blogipostauksessa näin:

"Jos jaksaisi lukea kirjaa näytöltä, voisi Gutenberg-projektin sivuilta lukea .txt-julkaisuna vaikkapa Kilmeny of the Orchardin. Vähän aikaa jaksoinkin, ja kyllähän Kilmeny vetävästi alkaakin, mutta taidanpa silti mieluummin tilata tuonkin Amazonista kuin tihrustaa näytöltä."

Tästä huomaa tekniikan muuttumisen. Kirjan lukeminen sähköisenä on tuolloin tarkoittanut minulle tekstitiedoston lukemista pöytäkoneen näytöltä. Nyt, vuonna 2013, voisin edelleen tilata Kilmeny of the Orchardin Amazonin verkkokaupasta, mutta minun ei olisi mitään järkeä valita pokkaripainosta. Paljon kätevämpää on ostaa kirja e-kirjana. Se on luettavissa saman tien eikä tarvitse odotella, että kirjaa kuskattaisiin postissa viikkotolkulla.

Gutenberg-projektissa digitoidaan kirjoja - pääasiassa tekijänoikeuksista jo vapautuneita kirjoja - sähköiseen muotoon. Wikipedian mukaan projekti on käynnistynyt jo vuonna 1971 - huiman kaukonäköistä toimintaa!

Typerinkään epäkierrättäjä tuskin heittäisi e-kirjoja roskakatokseen.

Mutta maaliskuusta 2006 pitää näköjään hypätä toukokuulle 2011 asti ennen seuraavaa e-kirjamainintaa. Löysin tuolloin kirjoja roskakatoksesta ja siitähän seurasi kiitettävän vilkas keskustelu kirjojen julkaisemisesta ja kierrättämisestä.

Keskusteluun osallistunut Mari A. kommentoi näin: "Itse odotan innolla, että saan lukulaitteen, että ei tarvitse enää montaa kertaa muuttaa kirjojaan paikasta toiseen. En pidä kirjoista enkä muustakaan materiasta, joka varsinkin painaa paljon."

Vastasin itse näin: "Sähkökirjaa minäkin olen pohtinut, ja enköhän jossakin vaiheessa lukulaitteeseen investoi. - - -. Joten kyllä joitakin julkaisuja keräilijät varmasti haluavat jatkossakin fyysisinä esineinä omistaa, mutta joissakin kannattanee siirtyä sähkökirjoihin. Sanakirjat ja tietokirjat ovat varmasti juuri sellaisia, joissa sähkökirja on fyysistä kirjaa parempi hankintamuoto."

Tiiliskivi ohenee ja kevenee kun kirjan lukee sähköisenä. Kuva: ceslava.com / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0

Blogien arkistoista huomaa, että noihin aikoihin lukulaitteiden kokeilu ja ostaminen on yleistynyt. Huhtikuussa 2011 Kirjainten virrassa oli testattu kirjaston lukulaitevalikoimaa ja lukulaitteella lukemista. Muistan lukeneeni kirjablogeista lukulaitekokemuksia hieman epäluuloisena, mutta myös uteliaana ja vähän kateellisenakin.

Marraskuussa 2011 osallistuin Kritiikin päivän seminaariin ja siellä kirja-alan ammattilaisia puhutti teknologian murros ja sen vaikutus kirjojen julkaisemiseen. Tilaisuudessa puhunut kustantaja Touko Siltala muisteli tapausta vuodelta 2000. "Eräs kirjailija oli intoillut Stephen Kingin netissä julkaisemasta tarinasta, joka oli innostanut suuren määrän lukijoita lataamaan tarinan ja myös maksamaan siitä netissä. - - - "Touko, sinua ei enää ole, kustantamoa ei enää ole", oli kirjailija sanonut. Haaveissa lienee välkkynyt aika, jolloin kirjan tekemisestä ei tarvitsisi maksaa "turhille välikäsille"."

Helmikuussa 2012 olen kommentoinut Globalia-listaani näin: "Minulla on muutama lukematon Weiner jäljellä. Olisivat kyllä oivallista sähkökirjakamaa. Pitäisi ehkä ostaa lukulaite ihan vaan flunssan varalle. Sitten kun makaa sairastamassa, olisi niiiin kätevää vain näppäillä lukulaitteeseen hyviä sähkökirjoja (kuten Weinereita) luettavaksi. Kipeenä kun ei pääse kirjastoon eikä kirjakauppaankaan, eikä verkkokirjakaupan ostokset tule päivässä tai kahdessa."

Pari viikkoa myöhemmin Kirjamielellä-blogissa testattiin Kindleä. Kommentoin ostosta kypsän aikuismaisesti: "Mäkin haluun! Ha-LUUUUUN!"

Sähköinen kirja? Kuva: Richardus_H / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-SA 2.0

Maaliskuussa 2012 olen katsellut tv:stä Dickens-sarjoja ja jatkanut lukulaitepohdintojani:  "Itsepetostako lienee, mutta pohdin että Dickensin kirjoihin tutustuminen sopisi mainiosti yhteen lukulaitehaaveiluni kanssa. Olen seurannut suurella mielenkiinnolla blogeissa raportoituja sähkökirja- ja lukulaitekokemuksia."

Toukokuussa 2012 kirjoitin kuukausikoosteessa näin: "Minilomailin Virossa ja kävin tutustumassa myös Pärnun kirjastoon. Näin jälkikäteen voi tunnustaa, että kävi niin harvinaisesti että unohdin matkakirjan kotiin! Piti Tallinnaan päästyä ostaa kaupan lehtihyllyltä National Geographic ja se tulikin reissun aikana luettua melkein kirjain kirjaimelta... Juuri tuollaisia tilanteita varten pitäisi kai omistaa lukulaite, jossa olisi valmiiksi ladattua lukemistoa... No toivon hankkivani sellaisen tämän vuoden aikana!"

Kindle tuli taloon kesällä 2012. Vuonna 2006 Kindleä ei oltu vielä edes julkaistu - ensimmäinen versio tuli myyntiin vuonna 2007, kuten Wikipedia tietää kertoa.

Ja niinhän se on, että jos jotain asiaa tarpeeksi kauan pähkäilee, sen yleensä myös toteuttaa. Kesällä 2012 sitten tilasin sekä Kindlen että siihen sopivat kankaiset suojakannet. Tähän mennessä olen lukenut neljä kokonaista kirjaa ja noin puolet viidennestä kirjasta. Ensikokemuksistani raportoin elokuussa ja keskustelusta kävi ilmi mielenkiintoinen seikka - moni oli minun lukulaitehaikailujeni aikana jo hypännyt suoraan käyttämään älypuhelinta lukulaitteena. No, lukulaitteeksi suunnitellussa vehkeessä on puhelimeen verrattuna kuitenkin se etu puolellaan, että lukulaitteen näyttö rasittaa silmiä vähemmän.

Suomessa on käyty kiivasta keskustelua e-kirjojen hinnoista, eriarvoistavasta verokohtelusta ja kustantamojen halukkuudesta tai haluttomuudesta tarjota e-kirjoja. Pohdiskelin näitä asioita vapaamuotoisesti viime marraskuussa. Kuitenkin voi todeta, että e-julkaisemisen ympärille on Suomessakin syntynyt monenlaista liiketoimintaa. Olen kokeillut Readberryä, selainpohjaisia e-kirjoja tarjoavaa palvelua, sillä luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta Readberryn kautta. Readberry-tunnuksillani olen lukenut myös verkkojournalismia tekevän Long Playn pitkiä artikkeleja. E-painos tarjoaa kirjailijoille ja kustantamoille sähköisten julkaisujen tekemistä - todella kätevää esimerkiksi sellaisten vanhojen kirjojen osalta, joista painokset on myyty loppuun. Elisa Kirja myy sekä luettavia että kuunneltavia e-kirjoja ja palvelusta löytää ilmaiseksi tekijänoikeusvapaita klassikoita. Myös kirjastojen palvelut sähköistyvät - pääkaupunkiseudun HelMet-kirjastot tarjoavat jo monipuolisesti sähköistä aineistoa lainaan.

Muut kuin Fifty Shadesin lukijat voisivat innostua tästä keksinnöstä. Kuva: f-featherbrain / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-SA 2.0

Omissa lukutottumuksissani e-kirja ei suinkaan ole kertaheitolla korvannut paperikirjaa enkä usko että sähköinen julkaisumuoto täysin perinteistä kirjaa korvaakaan. Pikemminkin e-kirja on tullut käytössäni paperikirjan rinnalle. Joissakin tapauksissa kirja on kätevämpi lukea sähköisenä, jotkut kirjat haluan hankkia fyysisinä kappaleina omaan hyllyyn. Kokemusteni perusteella suosittelen unohtamaan ennakkoluulot e-kirjaa kohtaan ja kokeilemaan e-kirjaa jonkin omaan käyttöön sopivan laitteen avulla.

Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia! Juhlaviikon 4. päivä

Eräs kirjallisuushistoriallinen seikka, jonka olen bloggaamisen aikana oivaltanut, on 1800-luvun kirjallisuuden muodonmuutos jatkokertomuksista tiiliskiviromaaneiksi. Tämä on myös sellainen asia, jossa blogin pitäminen on tukenut huiman paljon ajatusten jäsentämistä, sillä olen palannut teemaan useasti ja pähkäilyjen yhteydessä googlannut ja lukenut lisätietoa aiheesta.

Upea Natasha Little näytteli Becky Sharpin roolin BBC:n onnistuneessa Turhuuden turulla -sovituksessa. Kuva: bbcshop.com.

Miksi tämä aihe? Siksi, että kun lukuharrastajat keskustelevat 1800-luvun klassikoista, on erittäin tyypillistä kuulla jonkun toteavan tähän tapaan: ”Se on niin hirveän paksu kirja että ei sitä oikein jaksaisi lukea. Nykyajan kustannustoimittaja olisi leikannut siitä puolet pois.” Nykyään minulla onkin vakiovastaus tällaisiin toteamuksiin: ”Hei, se on jatkokertomus! Siksi se on niin paksu, kun jatkokertomuksen kaikki osat on painettu yksien kansien väliin. Ei sitä ole tarkoitettukaan yhteen putkeen luettavaksi.”

Ilmankos varsinkin brittiläinen BBC on sovittanut 1800-luvun klassikoita niin ahkerasti tv-sarjoiksi. Jatkokertomuksen muoto sopii täydellisesti tv-sarjan rakenteeseen. On aikaa käsitellä asioita kaikessa rauhassa, yksi jakso toimii itsenäisenä kokonaisuutena, kaikki jaksot muodostavat yhden suuremman kokonaisuuden. Koska nykyihminen osaa varsin sujuvasti katsoa tv-sarjoja, pitäisi hänen osata yhtä sujuvasti lukea pitkiä jatkokertomuksia. Ei jatkokertomusta ole pakko ahmaista kerralla, vaikka tv-sarjojen katsomisessa onkin nykyään muotia katsoa koko tuotantokausi yhteen putkeen. Lukiessa saa pitää taukoa, saa olla hidas - tekstin rakenne tukee hidasta lukemista ja auttaa pysymään tapahtumissa kärryillä. 

Varhaisin blogihuomioni asiasta on tammikuulta 2007, kun luin William Makepeace Thackerayn Turhuuden turulla: "Välillä kirjan luvuissa oli myös hassua täytetunnelmaa: mietin, että onkohan tämäkin tarina julkaistu alunperin jatkokertomuksena. Wikipedian mainio Vanity Fair -sivu vahvisti tämän epäilyksen todeksi."

Elokuussa 2007 olen osannut jo kiinnittää asiaan huomiota luettuani Kolme muskettisoturia: ”Tämäkin kirja, kuten Turhuuden turullakin, on julkaistu alunperin 1800-luvulla lehtien jatkokertomuksena.” Tosin huomioni oli hieman epätäsmällinen, sillä ei jatkokertomuksia julkaistu pelkästään lehdissä vaan myös lehtinä, siis osa kerrallaan itsenäisinä lehtimuotoisina julkaisuina.

Aaron Taylor-Johnson Vronskin roolissa vuoden 2012 Anna Karenina -elokuvassa.
On söpöläinen, mutta ei vastaa yhtään kirjan perusteella syntynyttä mielikuvaani Vronskista. Kuva: annakareninamovie.co.uk/

Marraskuussa 2010 luin Leo Tolstoin Anna Kareninan ja silloin käytin jo hieman aikaa jatkokertomusten historian selvittämiseen:

”Innostuin tutkimaan jatkokertomuksen historiaa netistä enemmänkin. Tämä alun perin Isosta-Britanniasta alkanut kirjallisuusmuoti kasvatti lukuharrastusta merkittävästi, kuten kanadalaisen Victorian yliopiston sivulla kerrotaan. Keskiluokalla ei ollut varaa ostaa kalliita yksittäisromaaneja, mutta lehtimuodossa julkaistuja jatkokertomuksen osia sai riittävän edullisesti. Muoto vaikutti kirjallisuuden tyyliin: aivan kuten tv-sarjoissa, myös kirjallisissa jatkokertomuksissa osien piti olla tietyn mittaisia ja palvella sekä sellaista lukijaa, joka oli seurannut tarinaa alusta asti, että sellaista, joka hyppäsi kyytiin kesken kaiken ja luki vain yksittäisen osan. Tämä selittää hyvin sen "täytetunnelman", johon joskus saattaa törmätä näissä tiiliskiviklassikoissa, ja useiden rinnakkaisten päähenkilöiden kohtaloiden kuljettamisen vuoron perään. Jatkokertomuksista on tehty paljon tutkimuksia myös Pohjois-Carolinan yliopistossa. Ehdin jo miettiä, että sähkökirjahan tarjoaisi mainion keinon palauttaa romaanien julkaiseminen jatkokertomuksina muotiin, mutta eihän tämä mikään omaperäinen idea ollut, koska asiaa on pohdittu muun muassa Guardianin artikkelissa.”

Dmitri Svetozarovin ohjaama tv-sovitus
Rikoksesta ja rangaistuksesta vuodelta 2007.
Kuva: Yle Teema.

Lokakuussa 2012 kommentoin Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta näin: ”Kuten useat muutkin 1800-luvun romaanit, myös Rikos ja rangaistus on ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena. Mutta verrattuna vaikka Anna Kareninaan on rakenteessa eroa. Anna Kareninassa jatkokertomuksen rakenne on hyvin selvä, kun taas Rikos ja rangaistus on muodoltaan paljon romaanimaisempi - selkeämmin yksi kokonaisuus kuin vaihtuvista yksittäisistä jatkoista koostuva paketti.”

Marraskuussa 2012 olin saanut loppuun Charles Dickensin Our Mutual Friendin ensimmäisen osan. Kirja on minulla kesken Kindlessä ja lukukokemukseen yhdistyi pohdiskelu kirjan rakenteen ja julkaisutavan välisestä suhteesta. Lukulaite sopii jatkokertomusklassikon kaveriksi kuin konjamiini kahvin aveciksi, kulkeehan lukulaite kulkee kevyesti mukana ja itsenäiset luvut ovat mainiota ”pätkäluettavaa”. Eikä haittaa, vaikka klassikon kahlaamisessa menisi kauan, sillä Our Mutual Friendin alkuperäinen ilmestyminen kesti 19 kuukautta.

Our Mutual Friendin kahdeksannen jakson kansi vuodelta 1864. Kuva: Wikimedia.

Nykylukijankaan ei siis tarvitse hätäillä, näin asiaa perustelin:

”No mitenkäs on 2000-luvun lukijan ajankäytön laita? Ehtiikö lukuharrastaja paremmin pitkien vai lyhyiden tekstien kimppuun? Toki paksuihin kirjoihin on ihana uppoutua, mutta veikkaan, että keskivertolukija tarttuu silti mieluummin ohueen kuin paksuun kirjan. Lyhyiden tekstien tarpeeseen jatkokertomusmuoto sopii mainiosti. Our Mutual Friendin luvut ovat ikään kuin "mininovelleja". Luvut on kirjoitettu itsenäisiksi kokonaisuuksiksi ja jokainen luku on pieni tarina ison tarinan sisällä. Silti koko kirjan alussa on luotu riittävän vahva perusasetelma, jotta pitkänkin ajan kuluttua osaa suhteuttaa uudet tapahtumat juonen pohjakuvioon. The Cup and the Lip pitää sisällään 17 lukua, ja kuvaavaa on, että monet henkilöhahmot ovat tähän mennessä esiintyneet vain yhdessä tai kahdessa luvussa. Our Mutual Friendiä voisi verrata rakenteeltaan pitkään tv-sarjaan, jossa episodimaiset kohtaukset muodostavat kokonaisuuden.”

Kannattaa unohtaa pelottelut  tiiliskivien paksuudesta ja uppoutua antaumuksella ihaniin klassikkokirjoihin. Jatkokertomuksen rakenne tukee hidasta lukemista, sillä kirjailijan on ollut pakko huomioida sellaisetkin lukijat, jotka lukevat vain jakson sieltä, toisen täältä. Ja kun koko tarinan ilmestyminen on saattanut kestää jopa vuosia, on eri lukuihin kirjoitettu muistin tueksi seikkoja, jotka vievät lukijaa eteenpäin ja auttavat palauttamaan mieleen aiemmat tapahtumat olennaisilta osin. Moderni lukulaite sopii klassikon lukemiseen mainiosti, sillä lukulaite on kevyt kannatella, vaikka siihen lataisi kuinka järkälemäisiä klassikoita hyvänsä.

Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta. Juhlaviikon 3. päivä

Sarjakuvien lukeminen ja niistä bloggaaminen on tuntunut eräältä suurimmista muutoksista seitsemän blogivuoteni aikana. Tähän on toki useitakin syitä. Kun aloitin blogin, meni aika kauan, ennen kuin hoksasin muiden kirjablogien olemassaolon, enkä tämän vuoksi siis juuri bongannut muiden kirjoittamia sarjakuvabloggauksia. Varsinainen kirjablogibuumi iski joskus vuoden 2010 paikkeilla ja sen jälkeenkin kirjablogiskene on kasvanut ja yhteisöllistynyt huiman paljon. Samaa vauhtia myös sarjakuvien lukeminen ja niistä kirjoittaminen on yleistynyt blogeissa. Niinpä nykyään on helppo saada loistavia sarjakuvavinkkejä toisten blogeista.

Asterix ja gootit. Kuva: Egmont.

Olen lukenut sarjakuvia ”aina”. Toisin kuin monelle muulle on tuntunut käyvän, minulla sarjakuvien lukeminen ei loppunut lapsuusvuosiin. Vuosien varrella sarjakuvien suosikkialalajit vain ovat vaihtuneet. Lapsena luin paljon Asterixia, Lucky Lukea, Tinttiä ja tietenkin Aku Ankkaa. Muistan myös monet sittemmin jo lakkautetut sarjakuvalehdet: Tao Taon, Maija Mehiläisen, Liisan Ihmemaassa. 12-vuotiaana hurahdin Marvel-sarjakuviin, ensin Action Forceen ja sitten Ryhmä-X:ään ja muihin supersankarisarjakuviin. Joskus lukiolaisena taas löysin eurooppalaisen taidesarjakuvan kuten Corto Maltesen. Muistan myös lukeneeni kirjaston sarjakuvahyllystä Avaruusagentti Valerianin seikkailuja, Yoko Tsunoa ja monia muita.

Fanitin Valerian-sarjakuvien kipakkaa Laurelinea jo nuorena.
Kuva Varjojen lähettiläs -albumista.

Sarjakuvaharrastuneisuuteni renessanssi alkoi hieman ennen blogia, kun rekisteröidyin vuonna 2005 Kvaak.fi -sarjakuvafoorumille. Foorumin keskusteluista sain uusia sarjakuvavinkkejä ja elvytin suhdettani vanhoihin suosikkeihin. Blogini alkuvuosina en silti kirjoittanut sarjakuvista kovin säännöllisesti. Nimensä mukaiseti blogi on minulle lukupäiväkirja ja tavoitteeni on ollut kirjoittaa blogiin kaikista lukemistani kirjoista. Ihan sataprosenttisesti tämä ei ole kirjojenkaan kohdalla onnistunut, mutta sarjakuvista bloggasin pitkään vain melko satunnaisesti. Ryhdyin bloggaamaan sarjakuvista säännöllisemmin samoihin aikoihin, kun kirjablogit ylipäätään alkoivat yleistyä.

Kävijämääristä huomaa, että sarjakuvabloggaukset keräävät säännönmukaisesti vähemmän klikkauksia kuin kirjabloggaukset. Tämä ei haittaa, sillä sarjakuvien lukeminen on yleistynyt kirjabloggaajien joukossa tasaisen varmasti. Olen itsekin saanut henkilökohtaista palautetta sarjakuvainnostuksen tartuttamisesta, ja onhan se ihanaa kuulla, että joku tai jotkut muutkin innostuvat ja ilahtuvat niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.

Joskus blogeissa kuitenkin kommentoidaan, että sarjakuviin tarttumiseen on korkea kynnys, koska sarjakuvia ei "osaa" lukea. Tällaisesta ei kannata huolehtia, sillä elämmehän niin visuaalisen mediakulttuurin ympäröimänä, ettei sarjakuvien visuaalinen ilmaisumuoto taatusti ole liian vaikeaa kenellekään. Jos osaa katsoa tv:tä ja elokuvia tai lukea sanoma- ja aikakauslehtiä, osaa taatusti myös lukea sarjakuvia. Toki sarjakuvien kuvakerronta avautuu sitä paremmin, mitä enemmän lukee sarjakuvia. Saahan romaanienkin lukija kaunokirjallisuuden kerrontatekniikoista sitä enemmän irti, mitä monipuolisemmin lukee.

Mauri Kunnas. Kuva: Ville Juurikkala / Otava.

Vaikka blogikirjoittaminen ja kirjallisuuskritiikki ovat kaksi eri asiaa, haluan silti linkittää sarjakuvista kiinnostuneille tämän artikkelin: How Not To Write Comics Criticism. Erittäin osuvassa artikkelissa käydään läpi tyypillisimmät sarjakuvakritiikin kliseet. Myönnän sortuneeni moniin itsekin. Kirjoitin muutaman vuoden lehteen arvioita, ja lehtiarvioissa tuntui jotenkin lähes pakolliselta korostaa, että ”tämä sarjakuva ei ole suunnattu lapsille vaan aikuisille”.

Valitettavasti asian alleviivaaminen ei taida olla ihan tarpeetonta Suomessa vieläkään. Alkuvuonna ilmestyneessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg hoksasi asian kantapään kautta, sillä hän oli ostanut Mauri Kunnaksen Piitlesin lapselleen luettavaksi ja joutui sitten sensuroimaan muun muassa prostituutiokohtauksia. Juu ei, sarjakuvat eivät suinkaan ole vain lasten juttu. Kaunokirjallisuuden puolella on kyllä opittu, että on olemassa ensisijaisesti lapsille suunnattuja romaaneja ja ensisijaisesti aikuisille suunnattuja romaaneja, ja sama pätee sarjakuviinkin.

Seuraavaksi esittelen joitakin sarjakuvan tyylilajeja. Tyylilajien määrittelyistä on toki helppo kiistellä ja itse olen sarjakuvaharrastajana kuitenkin keskitien kulkija, en mikään huippuasiantuntija. Suosittelen sukeltamaan Kvaak.fi -foorumille, jos syvällisempää sarjakuvatietoutta kaipaa.

Strippisarjakuva

Suurelle yleisöllekin tuttu sarjakuvan muoto, koska sanomalehdissä julkaistaan paljon strippisarjakuvaa. Yksi strippi on tyypillisesti kolmen ruudun mittainen. Kokoelma-albumit ovat silti parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa, sillä albumimuodossa näkee, mitä teemoja tekijä eniten hyödyntää ja varioi.

Kamala luonto. Kuva: Jarkko Vehniäinen.

Esimerkki tyylilajista: Jarkko Vehniäisen Kamala luonto.

Jatkosarjakuva

Tämän sarjakuvatyypin voi rinnastaa jatkuvajuoniseen tv-sarjaan. Sarja voi jatkua ”ikuisesti” tai sitten sarjalle kirjoitetaan jossakin vaiheessa tietoinen loppu. Jatkosarjakuvassa voi olla mukana useita eri tekijöitä eli eri jaksoissa saattaa olla eri kirjoittajia ja piirtäjiä aivan kuten tv-sarjojenkin jaksoissa ohjaajat ja käsikirjoittajat voivat vaihtua.
 

The Unwrittenin käsikirjoittaja Mike Carey. Kuva: Mike Jara Photography / Vertigo.

Jatkosarjakuvalla voi nähdä monia erilaisia draamallisia rakenteita. Yksi jakso voi olla hyvinkin itsenäinen kokonaisuus, ainahan joku lukija saattaa vain ostaa satunnaisen yksittäisen lehden. Yleensä yksittäiset jaksot muodostavat laajempia kokonaisuuksia, ns. volyymeja. Tätä voisi verrata tv-sarjan yksittäiseen tuotantokauteen. Lisäksi tietenkin koko sarja muodostaa yhden kokonaisuuden, joskin varsinkin pitkissä sarjoissa kokonaisuus saattaa jäädä melko vellovaksi.

Yhdysvalloissa jatkosarjakuvia tehdään usein melko kaupallisin, jopa teollis-tuotannollisin perustein. Tarkoitan tällä juuri tuota tekijöiden suurta määrää ja sitä, että tekijöiden taiteellinen vapaus ei aina vaikuta olevan kovin suurta. Joskus tuntuu siltä, että esimerkiksi juonen kulkua ohjaillaan hieman keinotekoisesti vaikkapa sen mukaan, ollaanko jatko-osien määrässä saavuttamassa jokin tasaluku. Tästä huolimatta parhaat jatkosarjakuvat ovat paitsi todella vetäviä ja viihdyttäviä, myös syvällisiä ja ajatuksia herättäviä.

Ilahduin kovin, kun hoksasin kirjablogien ansiosta, että myös aikuisille tehdään jatkosarjakuvia. Amerikkalainen Vertigo-kustantamo on saanut minusta fanin erityisesti Fablesin ja The Unwrittenin ansiosta. Juuri tämäntapaisia jatkuvajuonisia toimintasarjakuvia olivat Action Forcet ja Ryhmä-X:t, joita ahmin teini-ikäisenä. Nyt olen päässyt nauttimaan samasta fiiliksestä aikuisena.

Esimerkki tyylilajista: Mike Careyn käsikirjoittama The Unwritten.

Sarjakuvaromaani

Nimitys on suomennettu englanninkielisestä graphic novel -termistä, jonka käyttö yleistyi 1970-luvulla. Suomeksi jotkut haksahtavat puhumaan ”graafisesta romaanista” tai jopa ”graafisesta novellista”, mutta minusta sarjakuvaromaani on hyvä ja osuva määritelmä pitkälle albumille, jossa kerrotaan itsenäisen kokonaisuuden muodostava yksittäinen tarina. Tyypillisesti sarjakuvaromaanin tekijä on ns. auteur, eli sama henkilö sekä kirjoittaa että piirtää sarjakuvan ja luo näin vahvasti omaleimaisen kokonaisuuden. Yhden henkilön tekemässä sarjakuvaromaanissa taiteilijan vapaus saa parhaimmillaan todella kukoistaa.

Alison Bechdel. Kuva: Like.

Sarjakuvaromaani voi muodostua myös jatkosarjakuvasta, sillä esimerkiksi Hugo Prattin Corto Malteset on julkaistu alun perin jatkosarjakuvana, mutta albumeittain julkaistuna tarinat täyttävät loistavasti sarjakuvaromaaninkin kriteerit. Ilmiötä voisi verrata 1800-luvun jatkokertomuksiin, jotka tunnetaan nykyään parhaiten tiiliskiviklassikoina.

Esimerkki tyylilajista: Alison Bechdelin Hautuukoti. 

Taidesarjakuva

Pikkuisen epämääräinen termi, jota käytän kuitenkin toistuvasti niiden sarjakuvien kohdalla, joihin se tuntuu sopivan. Usein taidesarjakuvaksi kutsuttuja teoksia voisi määritellä jonkun toisenkin tyylilajin kautta. Kotimaisessa sarjakuvakentässä on paljon underground-perinteestä kummunnutta taidesarjakuvaa.

Reetta Laitinen. Kuva: Päiväkuvitelmia.

Esimerkiksi Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -sarjakuvat sopisi tämän kategorian alle, sillä minialbumien tarinat eivät ole strippejä mutta eivät kyllä sarjakuvaromaaninkaan mittaisia. Pilapiirtäjänäkin kunnostautunut Ville Ranta tekee myös melkoisen taiteellisia sarjakuvia. Reetta Laitisen Kirjailijaa ja madamea voisi pituutensa puolesta pitää myös sarjakuvaromaanina, mutta albumi rakentuu yhden aukeaman mittaisista kohtauksista, ei yhtäjaksoisesta tarinan kuljettamisesta.

Taidesarjakuvalle tyypillisinä piirteinä voi pitää myös vapaamuotoisuutta ja kokeellisuutta. Esimerkiksi Hanneriina Moisseinen on tehnyt hienoja "käsityösarjakuvia", siis maalannut ja ommellut sarjakuvia kankaalle. Moisseisen töitä on esitelty taidemuseoissakin, kuvia näkee täältä.

Esimerkki tyylilajista: Reetta Laitisen Kirjailija ja madame.

Tietokirjasarjakuva

En ole ihan varma, miksi tätä tyylilajia voisi nimittää, mutta toivottavasti ”tietokirjasarjakuva” kertoo olennaisen. Sarjakuvamuodossa kun on julkaistu monenlaisia faktapohjaisia teoksia. Loistava tietokirjasarjakuva on Scott McCloudin Understanding Comics, joka on myös suomennettu nimellä Sarjakuva – näkymätön taide. Albumissa McCloud analysoi sarjakuvan kieltä ja havainnollistaa erinomaisilla esimerkeillä sarjakuvakerronnan mahdollisuuksia.

Myös Will Eisnerin The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion sopii tähän kategoriaan, vaikka albumi sisältääkin dramatisoituja jaksoja. Eisner kertoo albumissa Siionin viisaiden pöytäkirjan väärennöshistoriasta.

Myös jo aiemmin mainittu Piitles liippaa läheltä tätä kategoriaa, sillä vaikka Piitles on kirjoitettu tarinan muotoon, perustuu se dokumentoituun faktatietoon.

Esimerkki tyylilajista: Scott McCloudin Understanding Comics.

Sarjakuvien ystävänä kehotan lämpimästi jokaista lukuharrastajaa tarttumaan antoisiin, upeisiin, mukaansatempaaviin ja ajatuksia herättäviin sarjakuviin. Valinnanvaraa kyllä löytyy!