Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläisen kolmannesta kirjasta Harjukaupungin salakäytävät on kirjoitettu todella monessa blogissa ja pääosin ylistävästi. En edes yritä kerätä kaikkia blogilinkkejä tähän. Booking it kirjoitti tuoreimmat kommentit, varhaisempia löytyy esimerkiksi Ilseltä - arvio ja sitä seurannut inspiroiva kuvareportaasi oman elämän elokuvallisuudesta.

Jääskeläinen on selvästi ollut nosteessa. Pakko vissiin selitellä, että en ryhtynyt lukemaan Harjukaupungin salakäytäviä siksi että se on nyt muotia, vaan siksi että olen lukenut Jääskeläisen aiemmatkin kirjat ja odottanut tätä uusinta jo pitkään. :) Olenkin näköjään esittänyt toivomuksen, kun kirjoitin pari vuotta sitten lehteen Jääskeläisen novellikokoelmasta Taivaalta pudonnut eläintarha: "Irtonainen, leikittelevä mielikuvituksen yhdistäminen tutunoloiseen arkitodellisuuteen onkin parasta Jääskeläistä. Tämä toivottavasti näkyy myös seuraavassa romaanissa, jota Jääskeläinen on kertonut työstävänsä blogissaan sivulla http://janiksenselka.wordpress.com/."

Blogin osoite on ehtinyt vaihtua, mutta romaani valmistui. Ja juuri tuota arkea ja mielikuvitusta Harjukaupungin salakäytävät tarjoaakin. Aloittaessani kirjaa ehdin jo huolestua, että onko tämä liiankin arkista, sen verran aikaa käytettiin kustantaja Olli Suomisen harmaan elon kuvaamiseen sateisessa Jyväskylässä.

Harmaus häipyy, kun myyntihittejä kustantamoonsa etsiskelevä Olli joutuu Facebookin kautta tekemisiin nuoruudenrakastettunsa Kerttu Karan kanssa. Kerttu on noussut maailmanmaineeseen kirjansa Elokuvallinen elämänopas ansiosta. Olli saa järjestettyä asiat niin että Kertun seuraava kirja, Jyväskylästä kertova Maaginen kaupunkiopas julkaistaan hänen kustantamonsa kautta. Kun Kerttu saapuu Jyväskylään päivittämään muistikuviaan, on luonnollista että Olli eskorteeraa häntä, vaikka kotona odottavatkin Aino-vaimo ja Lauri-poika. Kuinka käy, jos vanha kipinä leimahtaa?

Elokuvallista elämänopasta kuvataan kirjassa kiehtovasti - muotivillitys leviää Jyväskyläänkin, missä ihmiset alkavat käyttäytyä ja pukeutua kuin elokuvien hahmot. Joku haluaa olla Grace Kelly, toinen Veronica Lake. "Elämä kuin leffa Fellinin", lauloi Mikko Kuustonenkin aikoinaan Kaktusviinaa-kappaleessaan. Päähenkilöiden nimetkin ovat hurmaavan elokuvamaisia. Olli Suominen viittaa Lasse Pöystin nuoruuden roolihahmoon, Kerttu Kara taas tuo mieleen suomifilmin suurisilmäisen Helena Karan. Pitää muutenkin antaa kiitosta Jääskeläiselle nimien keksimisestä. Kirjojen henkilöiden nimeäminen on oma taitolajinsa. Toiset osaavat keksiä osuvia nimiä, toiset eivät. Taitava nimeäjä oli Veikko Huovinen, sen sijaan esimerkiksi Leena Lehtolaisen roolihahmojen nimet kuulostavat usein väkinäisiltä.

Kerronta liikkuu monessa tasossa. Ollin elämä Jyväskylässä saa yllättäen trillerimäisiä piirteitä. Samaan aikaan Olli muistelee lapsuuttaan, myös niitä kipeitä asioita joita ei oikein haluaisi muistaa. Facebook yllättää - Olli huomaa saaneensa Facebook-kavereiksi monia sellaisia menneisyydessä tuntemiaan ihmisiä, joiden kanssa ei välttämättä haluaisi yhteyttä pitää eikä muistella asioita, joita koki heidän kanssaan. Unissaan Olli elää kaikkia näitä asioita yhtä aikaa. Tasot sekoittuvat. Minkä verran ne sekoittuvat myös todellisuudessa?

Eläydyin kirjaan voimakkaimmin keskivaiheilla, jolloin alkuasetelmista oli päästy jo eteenpäin, mutta loppuratkaisuun vaikuttavista tekijöistä ei tiennyt vielä liikaa. Silloin Jääskeläisen velhomainen ote todella piti minua vallassaan - alkoi pelottaa niin, että hyvä kun uskalsin nukkumaan mennä. Mieleeni nousi muistikuvia lapsena näkemistäni unista, joissa jouduttiin vangeiksi salakäytäviin, joissa asui pelottavia olioita. Kirja on jossain vaiheessa pakko lukea uudestaan jo senkin vuoksi, että tarinan vahvimmassa imussa luin kiireen vilkkaa harppomalla eteenpäin, ja monta yksityiskohtaa meni siinä vauhdissa varmasti sivu suun.

Jännite ei ollut ihan yhtä intensiivinen koko kirjan ajan, mutta kokonaisuus on oikein suositeltava. Kaikkia kirjan tapahtumia ei selitetä järjellä, eikä tarvitsekaan. Jääskeläinen hallitsee tämän maagisen realismin - tai miksi tyylilajia nyt kutsutaankaan - hyvin. Mutta aivan kuin esikoisromaanissa Lumikko ja yhdeksän muuta, niihin kipeimpiin arvoituksiin löytyi tästä maailmasta oleva, yllättävä ratkaisu. Ja kuten Lumikossa, tässäkin kirjassa suurimmaksi magiaksi osoittautuu lapsuus. Lapsen voimakas, intensiivinen kokemusmaailma, lapsen logiikka joka eroaa suuresti aikuisen järkeilyistä, lapsuuden hidas taaksejääminen kun ihminen kasvaa nuoruuden kautta aikuiseksi. Facebook-kuvio hämmentää ja härnää: aivan kuin Olli Suominen, me nykyihmisetkin olemme virtuaalimaailman pihdeissä, missä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ihmiskohtaamisemme ja omat roolimme käyvät päälle yhtä aikaa. Ilmankos Kerttu Karan Elokuvallinen elämänopas onkin sellainen hitti - elämänhallintaa helpottaa, jos voi rakentaa oman elämänsä valmiin käsikirjoituksen mukaan esteettisiksi ja dramaattisiksi kohtauksiksi. Vai teemmekö koko ajan niin jo nyt?

Tässä kirjassa on muitakin tasoja ja tulkintamahdollisuuksia vaikka miten monta vielä lisää, mutta merkitysten paljous ei missään nimessä tee kirjasta raskaslukuista. Jääskeläinen kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Mikä parasta, tämän kirjan parissa lukija saa kokea löytämisen iloa. Sen vuoksi tämä sopii vaikka joululahjakirjaksi kenelle tahansa lukemisen ystävälle.

Lue myös nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Mika Waltari: Pienoisromaanit
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset

L.M. Montgomeryn Annan jäähyväiset on alkuperäisnimeltään The Blythes are Quoted. Kirja on Montgomeryn viimeinen käsikirjoitus, joka näki päivänvalon Kanadassa vasta vuonna 2009, Montgomery-tutkija Benjamin Lefebvren toimitettua käsikirjoituksen julkaisukuntoon. Käsikirjoitus oli jätetty Montgomeryn kustantajalle vuonna 1942, vain päivää ennen kirjailijan kuolemaa. Kirjasta muokattiin reippaasti lyhennelty novellikokoelma vuonna 1974 nimellä The Road to Yesterday, joka on suomennettukin vuonna 1976 nimellä Tie eiliseen. Lefebvre valottaa Annan jäähyväisissä käsikirjoituksen toimitus- ja tutkimustyötä.

Kirja poikkeaa rakenteeltaan aiemmista Anna-kirjoista. Annan ja Gilbertin perhe esiintyy kehyskertomuksessa, jossa Anna lukee omia runojaan ja Walter-pojan kirjoittamia runoja ja muut perheenjäsenet kommentoivat niitä. Runosikermien välissä on novelleja, osa lyhyempiä, osa aika pitkiäkin kertomuksia. Nämä novellit on sijoitettu Glen St. Maryn kylään ja niissä Anna, Gilbert ja muu Blythen väki esiintyvät sivuhahmoina. Kylän väki tuntee hyvin arvostetun tohtori Blythen ja tämän vaimon, ja Blythen perheen tekemisiä kommentoidaan ahkerasti. Lefebvre kertoo, että Montgomery kokosi kirjaa varten omia runojaan ja novellejaan ja muokkasi niitä siten, että yhteinen side - Blythen perhe - kulkee punaisena lankana tarinoiden mukana.

Kirjaa on mainostettu etukäteen muita Montgomeryn teoksia synkempänä, mutta ei kirja minun mielestäni mitenkään synkkä ollut. Sanoisin, että siinä on nostettu päälauseisiin ne synkkyydet, jotka Montgomeryn romaanituotannossa vilahtavat sivulauseissa. Olen Magic for Marigoldista kirjoittaessani maininnut, kuinka viehättävän lapsuuskuvauksen taka-alalla häälyvät elämän nurjat puolet. Annan jäähyväisissä näitä nurjia puolia on nostettu näkyvämpään rooliin, mutta Montgomeryn tyylin peruspilarit ovat tallella: lämpö, huumori, romantiikka, tarkkanäköinen ihmisyhteisön dynamiikan analysointi ja tietenkin ihana Prinssi Edvardin saaren lumoava miljöö.

En lue kovin usein novelleja, mutta mikäli kaikki novellistit olisivat yhtä taitavia kuin Montgomery, voisin lukea lyhytproosaa useamminkin. Nämä "kertomukset" ovat juuri sellaisia, joita Pienen runotytön ja Annan kuvattiin kirjoittaneen. Montgomeryn hieno tekniikka vakuuttaa: hän saa lyhyeenkin tilaan täysipainoisen pohjustuksen, elävät henkilöhahmot, hienon draaman kaaren. Täyttä elämää siis. Tarinoissa katkeroitunut vanhapiika menee tapaamaan vanhaa vihollistaan, halveksittu vanha sukulaistäti muistelee elämäänsä kuolinvuoteellaan, railakas nuori kaunotar käy autoajeluilla ja kuutamouinneilla naapurin puutarhuripojan kanssa, huolimatta ympäristön paheksunnasta. Kokoelman avaustarina on oikea kummitusjuttu.

Parhaat juonenkäänteet ovat lennokkaita. Hurmaavan humoristinen on Unelma toteutuu, joka kuvaa tasaiseen elämäänsä tyytymättömän kirkonvanhimman, Anthony Fingoldin yllättävää kohtaamista nuoruuden ihastuksensa kanssa. Paikoin Montgomery kääntää hanat farssin asentoon yhtä lennokkaasti kuin A Tangled Webissä. Täysipainoista romantiikkaa on joka tarinassa, mutta ei liian imelänä, vaan sopivasti huumorilla maustettuna. Yllättävät kohtalonoikut, sattumukset, kaksoisroolit ja muut klassiset ainekset kuuluvat kuvioihin.

Mainittuna "synkkyytenä" voisi pitää sitä, että kerrankin Montgomery kirjoittaa tarinan päähenkilöksi naisen, joka saa nuoruudenromanssistaan aviottoman lapsen.

Luulen, että tästä kirjasta nauttivat eniten sellaiset lukijat, jotka joko ovat lukeneet Montgomerya aika laajalti eivätkä pety siihen, että Anna ei ole kovin näkyvässä roolissa, tai ne, joilla ei ole kovin vahvoja tunnesiteitä Anna-kirjoihin ja jotka sen takia voivat lukea Montgomerya vailla ennakkoluuloja. Ne lukijat, jotka ovat lukeneet vain Annan nuoruusvuodet moneen kertaan ja pitäneet siitä ja nyt tarttuvat tähän kirjaan luullen saavansa lapsi-Annan tarinoille jatkoa, pettyvät varmaan. Mutta tästä kirjasta saa paljon osviittaa Annan ja Gilbertin vanhuuden vuosiin ja heidän jälkeläistensä kohtaloon.

Kirjan on suomentanut Marja Helanen-Ahtola, pääsääntöisesti ihan sujuvasti. Joitakin pieniä kömpelyyksiä tekstiin on jäänyt, mutta ei kohtuuttomasti. Huomasin vain itsestäni, että kun olen viime vuosina lukenut Montgomerya ahkerasti englanniksi, niin nytkin "kuulostelin" suomenkielisten ilmaisujen takaa alkuperäistä englanninkielistä sanamuotoa. Ehkä minun olisi kannattanut lukea suoraan The Blythes are Quoted. Mutta mikäpä minua estää lukemasta sitä joskus myöhemmin. Eräs yksityiskohta jäi häiritsemään: kirjassa viitattiin Gilbertin opiskeluaikaiseen ihastukseen Christine Stuartiin. Minulla ei ole Annan unelmavuosia nyt käsillä, mutta hämärä mielikuva on, että hahmo olisi suomennoksessa saanut nimen Helena Stuart. Olikohan näin vai muistanko ihan omiani? Nykylukijaa pikkaisen häiritsee muutenkin, että englanninkieliseen ympäristöön sijoittuvassa kirjassa osa nimistöstä, esimerkiksi talojen nimet, on suomennettu. Mutta kun Ingleside on ollut suomeksi Kotikunnas jo 1920-luvulta alkaen, niin eihän sitä enää käy muuttaminen - paitsi suomentamalla koko sarja uudestaan. Silloin taas pitäisi ottaa kantaa siihen, voisiko Anna olla myös suomeksi Anne vai pitäisikö hänen edelleen olla Anna. Vaikka tuskinpa Annasta Annea tehtäisiin, onhan hän Suomessa melkoinen ikoni.

Plussaa tälle kirjalle siitä, että lopussa on hyvä bibliografia Montgomeryn tuotannosta. Se toivottavasti johdattaa suomalaiset fanit etsimään käsiinsä muitakin kirjoja kuin Annoja ja Runotyttöjä. Jatkotoive WSOY:lle: ottakaa suomennosvalikoimaan tuo Mary Henley Rubion upea Montgomery-elämäkerta.

Edit 16.12.2010: Kävin kirjastossa kurkkaamassa Annan unelmavuosia ja neiti Stuart oli tosiaan siellä etunimeltään Helena. Ennen vanhaan on ollut trendinä suomentaa etunimiä, jos on pelätty että suomalaiset eivät ymmärtäisi liian "vaikeita" nimiä - onhan Neiti Etsiväkin alkutekstissä Nancy Drew, suomennoksessa Paula Drew.

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)
L.M. Montgomery: Anne of the Island (Annan unelmavuodet)

Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät

Jos flunssan potemisesta haluaa löytää hyviä puolia, niin se ainakin, että aivastelun, niistämisen ja nukkumisen välillä ehtii lukea. PMMP:stä tehty valokuvakirja oli minulle poikkeuksellista luettavaa: siinä ei ollut muuta tekstiä kuin esipuhe ja jälkisanat. Mutta hemmetin upeat valokuvat tähän 208-sivuiseen kirjaan on saatu. Valokuvanäytteitä voi katsella kuvaaja Kalle Björklidin sivulta.

Olen fanittanut PMMP:tä kesästä 2005 alkaen, tarkalleen ottaen sen jälkeen, kun näin heidät keikalla Ilosaarirockissa. Olin muutamana kesänä talkootöissä Ilosaarirockin verkkotoimituksessa, ja tuona vuonna pääsin keikan jälkeen haastattelemaan Paulaa ja Miraa ja tein keikka-arvion. (Ja huomio, en todellakaan ole mikään musiikkitoimittaja, joten kauhean asiantuntevalta tuo arvio ei enää omiinkaan silmiin näytä.) Arvio löytyy täältä ja haastattelu täältä. Ja olipa hienoa, kun arviostani poimittiin lyhyt sitaatti vuonna 2008 ilmestyneeseen PMMP-kirjaan! Bändi kun on itsekin muistellut, että juuri tuo kesä 2005 ja Ilosaarirock oli heille läpimurron aikaa. No minä ainakin muistan kuunnelleeni Kovemmat kädet -levyä koko kesän. Viimeksi olen päässyt nauttimaan PMMP:n hurjasta keikkameiningistä elokuun lopussa Tavastialla, taisipa olla vielä kiertueen päätöskeikka. Livenä yhtye on niin hyvä, että minulla oli keikan jälkeen mieletön fiilis: aivan kuin minuun olisi pumpattu kaksin käsin iloa, rakkautta ja energiaa. Samanlaista hurmosmeininkiä en ole monenkaan muusikon keikoilla kokenut. Toinen vastaavia fiiliksiä herättävä esiintyjä on Ismo Alanko, jota minulla myös on ollut ilo haastatella Ilosaarirockissa.

Björklid kiersi PMMP:n matkassa yli vuoden, joten kirjaan mahtuu kuvia kaikilta vuodenajoilta. Ensinäkemän jälkeen kiinnostavimmilta vaikuttivat ne, joissa hän on kuvannut festari- tai keikkayleisöä lavalta käsin: kuvasta näkyy esiintyjien selkäpuoli ja vellova ihmismeri, etummaisten häikäistyneet kasvot täyden avoimessa tunnemylläkässä. Tällaista puoltahan yleisön edustajana ei pääse näkemään. Ihmisistä näkyy mahtavalla tavalla, miten musiikki heihin vaikuttaa, lähes poikkeuksetta ilmeet ovat aivan auki, oikein tuntee miten musiikki virtaa näkymättömänä energiana bändistä yleisöön ja takaisin päin. Mutta veikkaan, että ajan myötä eri kuvat saattavat nousta suosikeiksi vuoron perään. Moni on pitänyt Björklidin tavoittamista hiljaisista lepohetkistä taukotiloissa, joissa venytellään, meikataan ja valmistaudutaan.

Paula Vesala ja Mira Luoti ovat karismaattisia ja vaikuttavia lavaesiintyjiä, jotka eivät säästä itseään yhtään riehuessaan lavalla. Kuvista välittyy hyvin myös se salaisuuden avain, joka kaiken karisman takana on: se syntyy, kun ihminen on oma itsensä. Ei teeskentele eikä esitä, vaan on sellainen kuin on omassa ainutlaatuisuudessaan.

Tässä on täydellinen joululahjakirja sellaiselle, joka fanittaa PMMP:tä. Mutta kuvat ovat niin hienoja, että uskon että tässä on klassikkoainesta kestämään vielä vuosikymmeniä bändin nykyisen keikkaelämän jälkeenkin. Tämä on dokumentti rock-elämäntavasta, jossa Suomen maisemat vaihtuvat keikkabussin ikkunan takana, takahuoneissa virtaa jallu ja kalja, yleisö on pähkinöinä ja ihailijat tunkevat iholle. Mutta mitään rappioelämää kirjasta ei löydy, sillä esipuheessa kerrotaan, että kiertueella matkustivat mukana myös esiintyjien pienet lapset, nuorin aivan vauvaikäisenä. Koska Paula ja Mira ovat hallinneet julkista kuvaansa esimerkillisellä tavalla eivätkä ole ikinä työntyneet mihinkään hömpänpömppään mukaan saati uhranneet perhettään juorulehdille, ei lapsista näy kirjan valokuvissakaan kuin vilaus. Parissa kuvassa näkyy taapero, ja silloinkin sillä lailla kuvattuna, ettei voi edes päätellä kenen lapsi kyseessä on. Pääosissa ovat muusikot itse, Paulan ja Miran lisäksi bändit rouheat miessoittajat ja muu crew.

Tästä kirjasta riittää katseltavaa ja ihailtavaa pitkään. Ja pitää vielä sen verran kehaista PMMP:tä että bändi tekee hienoa laululyriikkaa. Välillä laulut ovat pieniä, helposti avautuvia tarinoita, välillä abstraktimpia. Jotkut kappaleet ovat sellaisia, että niistä luulee ymmärtävänsä mistä niissä kerrotaan, mutta jos alkaa kuuntelemaan tarkemmin ja miettimään, huomaakin ettei niissä olekaan mitään yksiselitteistä. Suomalainen sanoittajamestari Juice Leskinen osasi tämän monitulkintaisuuden hienosti. Lisäksi haastatteluista on käynyt hyvin ilmi että varsinkin Paula on innokas kirjallisuuden ystävä, hänen suosikkeihinsa lukeutuu muun muassa runoilija Eeva-Liisa Manner.

Lue myös nämä:
Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Sapfo: Iltatähti, häälaulu

Sapfon Iltatähti, häälaulu on päätynyt hyllyyni muistaakseni Huuto.netistä jo joskus viime talvena. Keräilen laiskahkosti Saarikosken tiimoilta kirjoja. Pentti Saarikoski suomensi Sapfon runot alun perin vuonna 1969, tämä painos on vuodelta 1984 ja onpa näköjään vielä vuonna 1994 otettu uusi painos. Sen sijaan eräs toinen Saarikosken suomennoskokoelma antiikin runoista, Jalkapolku, on jäänyt yhteen painokseen, joka on ilmestynyt vuonna 1977. Sietäisihän tuostakin uusi painos ottaa, minulle ainakin kelpaisi.

600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua syntynyt Sapfo on jäänyt maailmanhistoriaan, sillä naispuolisia homoseksuaaleja kutsutaan lesboiksi Sapfon kotisaaren, Lesboksen mukaan. Sapfo kirjoitti intohimoisia ja kiihkeitä runoja, jotka ovat säilyneet nykypäivään fragmentteina. Muistan että Sapfo on koulun äikänkirjoissa mainittu, mutta nykyään on helppo tutustua häneen enemmän vaikka Wikipedian avulla. Iltatähti, häälaulu on siinäkin mielessä miellyttävä maailmankirjallisuuden klassikko tutustuttavaksi, että se on fragmentaarisuuden vuoksi todella nopealukuinen.

Kansilehdessä mainitaan, että tärkeimmät käytetyt editiot, joita on suomennoksessa hyödynnetty, ovat D.L. Pagen editio vuodelta 1955 ja M. Treun editio vuodelta 1958. Enpä ole pätevä arvioimaan kirjallisuushistorian valossa näitä editioita mitenkään sen kummemmin, mutta sen osaan sanoa, että runofragmentit ovat todella nautittavaa luettavaa Saarikosken upean kielen tajun vuoksi. Hän kirjoittaa niin puhdasta, kaunista ja soljuvaa suomea, että oikein hyvää tekee. Ja vaikka fragmentit ovat välillä todella lyhyitä, vain 1-2 lauseen mittaisia, niin Sapfon niihin kirjoittamat kuohuvat tunteet välittyvät lukijalle hyvin. "Elämä lyhyt, taide pitkä", sanoo vanha sanonta, eikä siihen ole mitään lisättävää. Nämäkin runot on kirjoitettu noin 2600 vuotta sitten, ja hyvin niiden sanoma tehoaa edelleen.

"rakkauden

Kun katson sinua silmiin

sinä et ole Hermione

ja verrata sinua vaalea-

hiuksiseen Helenaan ei olisi oikein, kuolevaisten tapa"

Runoissa neidot tanssivat alttarilla kuun valossa, hääjuhlia vietetään, katseet kipinöivät ja rakkaus ja kaipaus ravistelevat. Voisi kuvitella, että Sinuhe egyptiläisen kreetalainen härkätanssija Minea olisi jotain samanlaista saanut kokea.

Kuolleiden kirjailijoiden tuotannon lukeminen on tietenkin kaikkea muuta kuin trendikästä näin suomalaisen kirjasyksyn ollessa "kuumimmillaan". Vaan tämän lukeminen muistutti minua taas siitä, mitä kirjallisuudelta kaipaan. Eräs tärkeimmistä asioista on hyvä ja kaunis suomen kieli. Se Saarikoskestakin on jäänyt jäljelle. Elinaikanaan hän oli melkoinen mediapersoona ja oman brändin rakentaja jo kauan ennen kuin Suomessa edes puhuttiin moisesta. Omakohtaisia muistoja minulla ei juuri ole, koska olen ollut 6-vuotias Saarikosken kuollessa, mutta onhan hänen saamansa näkyvyys käynyt elämäkertakuvauksista selväksi. Enää ei Saarikoskesta kohkata lööpeissä, mutta se on jäljellä, mikä kestää: vankkumattoman hieno ja upea suomen kielen käytön taito.

Nettiin on ilmestynyt jo jonkin verran kirjailijoiden omia blogeja, joten niistäpä pitäisi olla helppo saada tuntumaa uusien kirjailijoiden suomen kieleen. Valitettavasti tilanne ei ole aina kovin ilahduttava. On hyviä kirjailijablogeja, parhaimmistoon kuuluu esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen blogi. Jääskeläisellä on yleissivistystä, arvaamattomia ja kiinnostavia aihenostoja ja hän kirjoittaa hyvää, monipuolista ja kaunista suomea. Mutta pari hämmentävämpääkin tuttavuutta on tullut vastaan. Aiemminkin mainitsemani Henna Helmi Heinonen bloggaa usein, mutta mikäli hän tulevassa kirjassaan käyttää samanlaista kieltä kuin blogissaan, niin saattaa jäädä kirja lukematta. Hänen suomen kielensä on usein aika yksiulotteista ja töksähtävää, ja erityisen ärsyttävää on, että hän viljelee todella paljon englanninkielisiä fraaseja keskellä lauseita. Anne Tammelinin blogin taisin löytää juuri Heinosen blogin kautta . Häneltä julkaistaan vampyyrikirja e-kirjamuodossa ensi vuonna. Hänkin julkaisee blogijuttuja melko usein, mutta hän tekee hämmentävän paljon kirjoitusvirheitä. En minä ainakaan halua kirjoitusvirheiden täyttämiä romaaneja! Perusasioiden pitäisi edes olla kunnossa.

Lisäksi blogistaniassa on tullut vastaan joitakin kirjailijablogeja, joiden ansioksi laskettakoon että olen tajunnut, että tällaisiakin kirjailijoita on olemassa. Esimerkiksi Hulkko & Heiskanen on tällainen. Ei sielläkään mitään järisyttävän kiinnostavaa ensi näkemältä ollut, mutta ainakin nettimarkkinointi toimii siinä mielessä, että potentiaalinen lukija oppii tuntemaan kirjailijan nimen. Tosin näissä joissakin tapauksissa kirjailijan nettinäkyvyys voi kääntyä itseään vastaan, jos potentiaalinen lukija päättelee blogin kirjoitustyylistä, etteivät kirjailijan kirjat ole häntä varten.

Vaan hyvinpä nämä kuolleet kirjailijat minut tavoittavat, vaikkeivat blogeja pidäkään. Tosin Saarikoski kirjoitti paljon sellaista proosaa, joka tuntuu nykyään hyvinkin blogimaiselta. Muistan joskus kirjallisuustieteen pääsykoekirjoista lukeneeni intertekstuaalisuudesta, mikä tarkoitti esimerkiksi sitä, että Gogolin kirjat ottavat mallia Veikko Huovisen kirjoista. (Tämä on todella yksinkertaistettu ja varmaan myös väärin muistettu esimerkki.) Muistan ärsyyntyneeni tästä, miten se muka olisi mahdollista jos Gogol syntyi sata vuotta ennen Huovista? Mutta nyt kun pohdin Saarikosken päiväkirjamaista proosatekstiä, niin tajuan tuon esimerkin paremmin. Saarikoskihan on kirjoittanut blogityyliin jo kauan ennen kuin koko ilmiötä on ollut olemassa! Esimerkiksi Euroopan reunalla alkaa näin:

"Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole oikeaa nimeä, niin kuin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Brigitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa. Brigitte Bardot on saanut nimensä siitä että minä kerran Pariisissa tapasin naisen, jonka nimi oli Brigitte Bardot, ja minä toivoin hänen levittävän koipensa minulle, mutta hän ei tehnyt sitä. Tämä kissa tekee niin, hän kierähtää selälleen ja levittää koipensa nähdessään minun tulevan, ja tästä syystä hänen nimensä on Brigitte Bardot, sillä eiväthän ihmisten toiveet koskaan toteudu, tai toteutuvat tavalla joka aiheuttaa ihmiselle pettymyksen."

Tämähän olisi hyvinkin kiinnostava blogiteksti. Jos edustaisin sitä tahoa, joka omistaa Saarikosken tekstien julkaisuoikeudet, tekisin näin: perustaisin Saarikosken nimissä blogin ja alkaisin julkaista näitä tämäntapaisia tekstejä häneltä netissä. (Tietysti vain, jos omaiset hyväksyisivät tämän ja antaisivat luvan.) Olisi helppo hankkia markkinointinäkyvyyttä ja myydä uusintapainoksia. Kuolleet kirjailijat ovat kai kustantamoille muutenkin kätevämpiä kuin elävät, nehän eivät voi esimerkiksi vaihtaa kustantamoa, paitsi sitten kun tekijänoikeusaika raukeaa ja kuka tahansa voi julkaista kirjailijan tekstejä. Arvon kustantajat, tämä markkinointi-idea on vapaasti käytettävissänne.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Idiootin lukeminen viime kesänä jätti jonkinlaisen kaiherruksen: pitäisipä lukea Anna Karenina uudestaan. Olen lukenut tämän Leo Tolstoin klassikon kerran aiemmin, muistaakseni kuusi vuotta sitten. Kirja teki vaikutuksen ja erityisesti mieleen jäi hieno draaman kaari: ensin mennään ylöspäin ja sitten tullaan alaspäin. (Kuulostaa hölmöltä näin yksinkertaistettuna...) Kaiherrus ei jättänyt rauhaan, joten piti aloittaa Anna Karenina muutama viikko sitten. 900-sivuiselle järkäleelle lukuajankohta ei ollut paras mahdollinen, siellä mieluiten luen tällaisia tuhteja klassikoita loma-aikaan, jolloin voi keskittyä kunnolla. Syksyn ja talven arkikiireissä lukuaikaa saattaa välillä olla vain muutama minuutti päivässä, jolloin polveilevaan klassikkoon keskittyminen ei aina ole ihan helppoa. Lisäksi väliin on tarvinnut keveämpiä "lukuvälipaloja".

Mutta vaikken tarkkoja yksityiskohtia Anna Kareninasta muistanutkaan, niin aiempi lukukerta lienee helpottanut tämänkertaista luku-urakkaa. Nautin kovasti Tolstoin luomasta monipuolisesta ihmisjoukosta, yksityiskohtaisesta ajan- ja tapainkuvauksesta ja tarkoista luonnehdinnoista. Psykologiseksi realismiksi näitä 1800-luvun venäläisklassikoita on muistaakseni määritelty. Tolstoi syväluotaakin ihmissielun vivahteita lähes selvänäköisellä tarkkuudella. Henkilögalleria on laaja, mutta kirjan paksuudesta johtuen kenenkään henkilön kanssa kirjailijan ei tarvitse hätäillä.

Vaikka eihän Anna Karenina alun perin ollut romaani, vaan jatkokertomus, julkaistu vuosina 1875-1877. Bloggaaminen on selvästi hyödyllistä, kun pystyin lukiessani käymään läpi vanhoja juttujani ja kertaamaan, mitkä kaikki muut lukemani kirjat on julkaistu aikoinaan jatkokertomusmuodossa. Ainakin Turhuuden turulla ja Kolme muskettisoturia ovat tällaisia.

Innostuin tutkimaan jatkokertomuksen historiaa netistä enemmänkin. Tämä alun perin Isosta-Britanniasta alkanut kirjallisuusmuoti kasvatti lukuharrastusta merkittävästi, kuten kanadalaisen Victorian yliopiston sivulla kerrotaan. Keskiluokalla ei ollut varaa ostaa kalliita yksittäisromaaneja, mutta lehtimuodossa julkaistuja jatkokertomuksen osia sai riittävän edullisesti. Muoto vaikutti kirjallisuuden tyyliin: aivan kuten tv-sarjoissa, myös kirjallisissa jatkokertomuksissa osien piti olla tietyn mittaisia ja palvella sekä sellaista lukijaa, joka oli seurannut tarinaa alusta asti, että sellaista, joka hyppäsi kyytiin kesken kaiken ja luki vain yksittäisen osan. Tämä selittää hyvin sen "täytetunnelman", johon joskus saattaa törmätä näissä tiiliskiviklassikoissa, ja useiden rinnakkaisten päähenkilöiden kohtaloiden kuljettamisen vuoron perään. Jatkokertomuksista on tehty paljon tutkimuksia myös Pohjois-Carolinan yliopistossa. Ehdin jo miettiä, että sähkökirjahan tarjoaisi mainion keinon palauttaa romaanien julkaiseminen jatkokertomuksina muotiin, mutta eihän tämä mikään omaperäinen idea ollut, koska asiaa on pohdittu muun muassa Guardianin artikkelissa.

Anna Kareninan alkuasetelma lienee tuttu niillekin, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Rakkaudettomassa avioliitossa elävä Anna ja komea kreivi Vronski rakastuvat kiihkeästi. Ylhäisissä venäläisissä seurapiireissä kulissien takaiset rakkaussuhteet eivät olleet mitenkään tavattomia, vaan usein puolijulkisia. Moni Annan ystävistä ymmärtää ja tukee tämän rakastumista, mutta kun Anna lähtee aviomiehensä luota ja ryhtyy avoimesti elämään Vronskin kanssa, hänelle käännetään selkä.

Niinpä tästä asetelmasta saadaankin irti valtavan paljon. Tolstoi tarkkailee tunteiden vuoristorataa: miten käy, kun intohimoinen kiihkeä rakkaus alkaa saada rinnalleen muita tunteita? Tuli mieleen Hannele Törrösen kirjoittama "selviytymisopas" Hullu rakkaus. Anna ei ollut onnellinen avioliitossaan, mutta elämä susiparina muuttaa häntä henkisesti. Miten käy niille luonteenpiirteille, joita ihmiset ovat hänessä ihailleet: ylväydelle, tyyneydelle, arvokkuudelle ja karismalle?

Tarinan toinen pääpari ovat tilallinen Levin ja ruhtinatar Kitty Štšerbatskaja. Levin tavataan kirjan alussa nuoreen ja viattomaan Kittyyn rakastuneena. Levinin kautta lukija pääsee mukaan heinältä tuoksuvaan venäläiseen maalaismaisemaan, seuraamaan maatilan töitä. Lisäksi nähdään venäläisen virkamiesmaailman staattisuus, jota vasten kuitenkin virtaa pyrkimyksiä yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Levin on syvällinen pohdiskelija, jonka hengelliset ja filosofiset ajatukset saavat paljon tilaa.

Lisäksi Annan ja Vronskin tilanne rinnastuu Annan veljen, iloluonteisen Stepan Oblonskin elämään. Kaikkien rakastama Stiva on ruoasta, juomasta ja seuramaailmasta nautiskeleva hedonisti, joka pettää puolisoaan kuten Annakin, mutta ei koe tästä mitään syvällisiä tunnontuskia. Tolstoin kuuluisa alkulause, jonka mukaan kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, johdattaakin lukijan kirjaan sisään juuri Oblonskin perheen kautta.

Mahdottoman rakkauden lisäksi Tolstoi kuvaa sivujuonteissa lukuisia painavia asioita, joitakin pitemmin ja joitakin lyhyemmin. Sivulauseessa hän tarkastelee esimerkiksi äitiyden myyttejä: rakastaako äiti aina kaikkia lapsiaan yhtä paljon, vai onko tilanteita, joissa toinen lapsi on toista rakkaampi? Jos Anna Karenina päätyisi nykypäivän kustannustoimittajan käsiin, siitä varmasti käskettäisiin karsimaan kaksi kolmasosaa tekstistä, kun pelätään että lukija kyllästyy kirjaan jos joutuu sivuraiteille. Onneksi Tolstoi on saanut kirjoittaa tekstinsä rauhassa runsaaksi. Sillä vaikka sivupolkuja on paljon, mitään sekavaa rönsyilyä tekstissä ei ole, vaan pienetkin pohjavireet vievät vääjäämättä kohti loppuratkaisua.

Luin kirjan WSOY:n suomennoksena, ja Arja Pikkupeuran tarkastama Eino Kaliman suomennos vuodelta 1911 oli kelpo luettavaa. Varsinkin maataloutta kuvaavissa jaksoissa oli sellaisia termejä, joita en edes tuntenut, esimerkiksi heinänniiton yhteydessä mainittu "lakeinen" oli sellainen, jonka merkitys selvisi asiayhteyden myötä. Pari ihan pientä hassua termiä suomennokseen on jäänyt, esimerkiksi kirjan alkupuolella Oblonski ja Levin nauttivat ravintolassa jälkiruoaksi "säilykettä" - hetken päästä tarkentuu, että kyse on säilykehedelmistä. Lisäksi mietin, että mikähän mahtaa olla "amerikkalaisen valkoisen koiran nahasta tehty turkki". Mutta nämä olivat pikku detaljeja, jotka vain rikastivat lukukokemusta. Kirjan kanteen on valittu Ilja Repinin tunnelmallinen maalaus. Repinin tiimoilta suosittelen visiittiä Pietarissa sijaitsevaan Venäläisen taiteen museoon (Государственный Русский музей), jossa on hieno kokoelma Repinin ja monen muun aikakauden taidemaalarin töitä.

Tällaisen kirjan jälkeen ei tee mieli heti tarttua johonkin toiseen kirjaan. Pitää antaa aivojen huilata hetki ja antaa Anna Kareninan monisyisen maailman viipyä mielessä.

Lue myös nämä:
Fjodor Dostojevski: Idiootti
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Vladimir Nabokov: Lolita

Aapo Rapi: Meti

Minulla on ollut eräs tiiliskivikirja kesken lukemisen, mutta kun eilen tarvitsin matkakirjaa, totesin ettei tiiliskiveä kannata yrittää tunkea käsilaukkuun, kun se painaa niin paljon. Niinpä nappasin hyllystä Aapo Rapin Metin lukemiseksi. Mainiota luettavaa se olikin! Samaa mieltä on myös Reeta Karoliina.

Viikon toinen ilonaihe oli Kodin Kuvalehden Vimma-palstan hieno juttu blogistani. Kiitoksia toimitukselle!

Takaisin Metiin. Olen lukenut tämän vuonna 2008 ilmestyneen sarjakuva-albumin lehtiarviota varten. Henkisiä tönäisyjä uudelleenlukemista varten sain paristakin suunnasta. Palloillessani Akateemisen kirjakaupan sarjisosastolla näin hienon, ranskankielisen laitoksen Metistä. Albumissa oli ihanat kangaspintaiset kannet ja se oli todella tyylikkään näköinen. Sitten huomasin jostain että Meti ja Ville Rannan Kajaani ovat Angoulêmen sarjakuvafestivaalin pääsarjan ehdokkaina. Tammikuun lopussa järjestettävät Angoulêmen festarit ovat varmasti jotain todella hienoa, olen välillä haaveillut niillä käymisestä, mutta toistaiseksi ei ole onnistunut. Ehkä joskus...

Niinpä nappasin Metin metroon ja sulauduinkin hyvin itsekseen höpöttävien outojen metroilmestysten seuraan. Metiä ei voi lukea tirskahtelematta ääneen tai hymähtelemättä. Aapo Rapi on tallettanut Meeri-mummonsa tarinoita, kehyskertomuksena kulkee albumin syntyhistoria. Oikeaa Meeri Rapia on haastateltu Etelä-Saimaassa, hyvä juttu muuten, mutta ingressissä oleva maininta "Suomen ainoasta elävästä sarjakuvahahmosta" on vähän hölmö. Suomalaiset sarjakuvapiirtäjät tekevät niin paljon omaelämäkerrallista sarjakuvaa, että jokainen heistä tuntuu olevan "elävä sarjakuvahahmo".

Metiin on tallennettu olennainen osa suomalaista mentaalihistoriaa: maan hiljaisten nöyryytetty itsetunto, ankara köyhyys ja jatkuva työ. Karjalainen verbaalilahjakkuus, hirtehishuumori ja Aapo Rapin kaikissa sateenkaaren väreissä riemuitseva tussiväritys keventävät ja piristävät synkkiä aiheita. Lopputulos on ihana ja hauska, vaikka aiheet ja aihelmat ovat välillä suorastaan kauheita.

Albumi koostuu pääsääntöisesti yhden sivun mittaisista lyhyttarinoista. Mukaan mahtuu muutama upea "mykkäfilmi". Rapi piirtää todella taitavasti lyhyitä tarinanpätkiä, joissa ei ole lainkaan puhekuplia tai sanallisia selityksiä. Kuvallinen ilmaisu jyllää. Rapin tyyliin kuuluu piirtää ihmisistä karikatyyrimäisen pyöreitä palleroita. Tämä ei peitä sitä, että Rapi on teknisesti todella taitava piirtäjä, joka hallitsee perspektiivit ja asetelmat hienosti.

Ehdin asua Lappeenrannassa yli kahdeksan vuotta, joten albumin liukkaanluistava karjalaismurre oli ihanaa luettavaa. Minun oli vain hyvin vaikea paikantaa, missä ihmeessä päin karjalaiset sanovat "mää" eikä "mie". Kaikki Lappeenrannassa kohtaamani aboriginaalit sanoivat aina "mie", Kouvolan ja Kotkan suunnalta tulevat taas "miä". Lehtiarviossani väitin tarinan sijoittuvan Kymenlaakson suuntaan, mutta vähän huti meni, koska Rapin haastattelussa kerrotaan Savitaipaleesta. No siellä sitten. Albumin aikana Meti ja Aapo ehtivät kuitenkin käydä Lappeenrannan torikahveilla vetyjä nauttimassa. Notkean karjalaismurteen mukava tunnelma välittyy.

Täytyy pitää peukkuja Metille, että pärjää Angoulêmen kisoissa hyvin!

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Sisko Istanmäki: Yöntähti
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Palataanpa Finlandia-mietteistä takaisin ihanan epäajankohtaisiin lukuvalintoihini. :) Rauha S. Virtasen Ruususen ostin kirjabloggaaja Saran pitämästä upeasta Tyttökirjaklassikot-verkkokaupasta. Hopi hopi, heti tilailemaan sieltä ihania tyttökirjaklassikoita! Verrattuna vanhaan suosikkiini Antikka.netiin on Tyttökirjaklassikoilla eräs etu puolellaan: siellä on kaikista kirjoista kansikuva. Innostuin palaamaan Virtasen pariin, kun luin Saran tekemän kirjailijahaastattelun. Tilasin lisäksi erään Selja-kirjan ja päätin hankkia vihdoin käsiini myös tänä vuonna ilmestyneen kuudennen Selja-kirjan, nimeltään Seljan Tuli ja Lumi.

Olen lukenut Ruususen aiemminkin, mutta siitä on todella pitkä aika. Minun on täytynyt olla vielä kouluikäinen. Vuonna 1968 ilmestyneen kirjan takakannessa on aika osuva määritelmä: "Rauha S. Virtanen kirjoittaa tällä kertaa aikuisnuorille. Romaanin aihe on arkaluonteinen: abiturienttitytön kiihkeä, uhmakas rakkaus, jolla ei ole onnen mahdollisuuksia. Keskeisen teeman ympärillä elää aito rauhavirtasmainen perheyhteisö tämänpäivän nuorineen, joilla on vastassaan aikuisten normit ja arkitodellisuus. " Kirjan kansi on tietenkin mestarikuvittaja Maija Karman käsialaa.

Kirjassa kuvataan perhe-elämää idyllisessä tamperelaisessa omakotitalolähiössä, joka on nimetty Lehtimetsäksi. Lähteen perheessä on kolme tytärtä: vanhin Niina harrastaa kirjoittamista ja on abi, keskimmäinen Tuire on kulmikasluonteinen 14-vuotias ja nuorin Susanna on touhukas ja ahkera. Kirja pursuaa hienoa ajankuvausta ja nostalgiaa - esimerkiksi käy jo se, että perheen vanhemmat ovat töissä suuressa tamperelaisessa trikootehtaassa, joka on nimetty Pirtamon Trikootehtaaksi. Tehtaan myyntipäällikkönä työskentelevä isä on rakennuttanut perheelleen uuden omakotitalon, ja vanha vuokrataan. Niinpä perheen naapuriin muuttaa kolmihenkinen Rannikon perhe: kirjailija Antti, opettaja Annariitta ja poika Petri.

Tapahtuu perinteinen: runotyttö Niina ihastuu Anttiin ja tämä lietsoo mielellään nuoren tytön ihailua. Verrattuna moneen nykyiseen nuortenkirjaan on aiheen käsittely siistiä, suudelmia pitemmälle tapahtumat eivät etene. Vaan kun muistelen nuoren itseni lukukokemusta, niin muistan, että kirjan tapahtumat tuntuivat silti suorastaan järkyttäviltä: miten se Niina nyt sillä tavalla!

Mutta vaikka tapahtumien draamaa ei äärimmilleen viedäkään, oli kirja monessa mielessä lukunautinto. Kirja on 42 vuotta vanha, joten on helppo arvioida, onko se kestänyt ajan kulumista. Kyllä on, loistavasti. Virtanen kirjoittaa elävästi ja suoraan sydämestä. Vaikka omakotitaloalueen elämänmeno saattaa tuntua monen mielestä porvarillisen keskiluokkaiselta ja idylliseltä, niin minusta Virtasen ihmistuntemus on erinomainen, hän tavoittaa todella hyvin monien pienten vivahteiden kautta nuoren ihmisen ajatusmaailman. Kirja on lämmin, humoristinen, osuva - mainiota luettavaa 2010-luvullakin. Ilman muuta ansaitsisi uuden painoksen, mutta eipä kustantaja WSOY ole kauheasti ottanut uusintapainoksia muista Virtasen kirjoista kuin Selja-kirjoista. Helmet-tietokannan perusteella tuorein painos Ruususesta on vuodelta 1980. Onneksi on kirjastoja ja verkkodivareita, jotta näitä vanhoja ihania kirjoja pääsee lukemaan.

Kirja sopii siinäkin mielessä meidän lukuharrastajien luettavaksi, että siinä viittaillaan ahkerasti eri kirjoihin ja keskustellaan kovasti kirjallisuudesta. Luonnollisesti esimerkiksi Pieni runotyttö mainitaan. Pikkusisko Tuiren näkökulmasta Niinan kirjailijafanitusta kuvataan näin:

"Pari kolme vuotta sitten Niina oli ollut höpsyimmillään. Kun kadulla kulki Eeva-Liisa Manner tai Väinö Linna, hän jäykistyi etukenoon kuin teeren keksinyt lintukoira, tarrasi Tuiren käsivarteen ja tuijotti nälkäisesti tulijaa. Sitten ampaistiin perään. Monet kerrat he olivat kulkeneet kuin kaksi vainukoiraa jonkun kuuluisuuden hännillä katua ylös ja toista alas, ja jos riista sattui poikkeamaan johonkin kauppaan, niin sinne hekin. Tuire oli ostanut purkan ja Niina tähtäillyt ihailunsa kohdetta hellittämättä hyllyjen takaa."

Jos jotain pientä moitittavaa haluaa löytää, niin ehkä sen, että miksi kirjojen runotytöt aina ovat huonoja matikassa, vaikka muuten pärjäisivät hyvin koulussa? Minä pidin matematiikasta ja opiskelin sitä erittäin mielelläni myös osana DI-tutkintoa, vaikka yliopiston matikan kursseilla kieltämättä piti välillä nähdä vaivaa, että pääsi eteenpäin. Matematiikka on antoisaa! No onneksi Tuulen viemän Scarlett on samaa mieltä kanssani.

Mikäli kirjasta ansaittu uusintapainos otettaisiin, olisi hyvää yleisön palvelemista lisätä siihen pieni taustoittava esipuhe. Siinä voisi kuvata, miten kansa- ja oppikoulujärjestelmä erosi nykyisestä peruskoulusta ja mitä olivat koulujen teinikunnat. Myös muuta kiinnostavaa ajankuvausta kirjassa riittää, mutta se ei missään tapauksessa estä kirjasta nauttimista, vaan päinvastoin lisää lukunautintoa.

Kansiliepeessä suositellaan muita aikuisnuorten romaaneja. Kiinnostava voisi olla vaikka Hertta Tiitan Avoimien ovien talo, jonka kerrotaan olevan "Nuorten Kirjan palkitsema romaani, jonka tapahtumaympäristönä on kansainvälinen työleiri." Sekin muuten näköjään löytyisi Tyttökirjaklassikkojen valikoimasta.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Finlandiaa raakana

Kirjabloggaajien aktiiviskene herätti minussakin halun avata sanainen arkkuni Finlandia-palkinnon osalta. En muistaakseni ole yhtenäkään aiempana syksynä kommentoinut Finlandia-kisaa mitenkään koko bloggaajaurani aikana. Nyt täytyy näin tehdä.

Minulla on nimittäin aina ollut sellainen tunne, että kirjallisuuden Finlandia-kilpailu ei ole minun juttuni, huolimatta siitä että olen suomalainen aktiivilukija, joka arvostaa suomalaista kirjallisuutta. Tuntuu aina siltä, että en minä ole niitä ehdokaskirjoja lukenut ja jos olen, en ole pitänyt niitä kovin kummoisina. Palkinnonkin saa aina joku, joka on evvk-osastoa minulle.

Mutta nyt huomasin kirjablogien keskusteluista, että näköjään todella moni muukin ajattelee näin! Yhdessäkään kirjablogissa ei ole tullut vielä vastaan tämäntapaista kommenttia: Ihanaa, kaikki suosikkini ovat ehdolla. Arvasin etukäteen, että juuri nämä romaanit sinne valitaan. On päivänselvää, että Romaani X on ehdolla, onhan se niin laadukas!

Sen sijaan kirjablogeissa on lähes poikkeuksetta kerrottu, että ehdokkaat ovat vieraita, ehdokaskirjoja ei ole luettu, osa kirjoista on sellaisia, joista ei ole koskaan kuullutkaan, ja sellaiset tänä vuonna ilmestyneet kirjat, joita itse on pitänyt hyvänä, eivät ole ehdokkaaksi päässeet.

Tämän vuoden ehdokkaathan ovat Joel Haahtelan Katoamispiste, Markus Nummen Karkkipäivä , Riikka Pulkkisen Totta, Mikko Rimmisen Nenäpäivä, Alexandra Salmelan 27 Eli kuolema tekee taiteilijan ja Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä (Flugtämjaren). En ole lukenut mitään näistä kirjoista, mikä tosin selittyy osittain silläkin, etten muutenkaan keskity lukemaan uutuuksia, vaan luen kaiken ikäisiä kirjoja. Mikko Rimmistä olen harkinnut lukevani, Pussikaljaromaani on kerännyt kehuja. Lisäksi kävi ilmi, että kampaajani tuntee Rimmisen, sehän lisäsi oitis kiinnostusta. ;) Riikka Pulkkistakin olen harkinnut lukevani, sen verran paljon häntä on kehuttu, viimeksi tänään työkaveri kehui Totta-kirjaa kovasti. Olen Helmi Kellokumpu -kirjoitukseni kommenteissa kertonut, että Raja-kirjan mainonnassa minua ärsytti Pulkkisen naaman näkyminen joka paikassa. Mutta kun mietin Totta-kirjaa, niin enhän voi olla ulkonäkörasisti mihinkään suuntaan. Ei ole Pulkkisen vika, että hän näyttää ihmiseltä eikä ladon seinästä reväistyltä ravunsyötiltä, ja että kustantamon markkinointiosasto hänen kasvokuviaan mielellään hyödyntää.

Joel Haahtelalta olen lukenut yhden kirjan enkä pitänyt siitä. Minun mielestäni kirja oli "kahvinjuontikirjallisuutta" pahimmillaan, siis sellaista että pannaan kirjan henkilöt juomaan kahvia kun ei keksitä, mitä muuta ne voisivat tehdä, ja tämän pitäisi sitten ilmaista syvällisyyttä. Ei ole tehnyt mieli lukea mitään muuta Haahtelalta.

Markus Nummen nimen tunnistan, mutta jostain syystä ei ole ollut ikinä houkutusta lukea hänen kirjojaan. Alexandra Salmelan esikoiskirjasta muistan lukeneeni kehuja, mutta kiinnostuskynnys ei ole ainakaan vielä ylittynyt niin paljon, että olisin etsinyt kirjan käsiini. Erik Wahlströmiä arvelin Tanssiva pappi -kirjan kirjoittajaksi. En ole kirjaa lukenut, mutta Google vahvisti että sama mies on kyseessä ja Tanssiva pappi oli vuonna 2004 Finlandia-ehdokkaana. Yksi seikka mikä minua muuten Finlandiassa ärsyttää, on tuo "kiintiöruotsinkielinen" kirja. Miksei välillä voi olla enemmän ja välillä ei yhtään? Miten ihmeessä sieltä ruotsinkielisistä aina löytyy juuri yksi sopiva ehdokas?

Kun mietin, mitä positiivisia assosiaatioita Finlandia-palkinnosta tulee mieleen, muistan joitakin. Hilkka Ravilon kirja Mesimarjani, pulmuni, pääskyni oli aikanaan Finlandia-ehdokkaana, ja löysin Ravilon kirjat juuri sen vuoksi, että kirjasta tehtiin kisan aikana Hesariin arvio. Sitten muistan, että vuonna 1995 ehdolla olivat Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen ja Hannu Mäkelän Mestari. Olin lukenut molemmat ja pidin Tervon kirjaa tosi hyvänä ja Mäkelän kirjaa puisevana ja tylsänä, ja sitten harmitti kun Mäkelä voitti Finlandian. Kari Hotakaisen Finlandia-palkitun Juoksuhaudantien olen lukenut, ja se oli ihan ookoo. Samoin Hannu Raittilan Canal Grande oli minusta hyvä. Ja kun luin pari kesää sitten Riku Korhosen Lääkäriromaania, ajattelin että tämä on hyvä kirja ja sen tyylinen, että tämä pääsee väkisinkin Finlandia-ehdokkaaksi. No ei päässyt. Mutta Lääkäriromaani sai tänä vuonna EU:n kirjallisuuspalkinnon. Sofi Oksasen Puhdistus taitaa olla ainoa Finlandia-palkittu kirja, jonka olen lukenut ennen kuin se on palkinnon saanut ja josta olen myös pitänyt.

Kaikki Finlandia-palkitut ja samana vuonna ehdolla olleet voi tsekata täältä. Lista on pitkä, ja suurinta osaa listalla olevista kirjoista en ole lukenut. On siellä joitakin, joista olen samaa mieltä - esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun ja Jari Tervon kirjoista pidän.

No kenelle ne palkinnot sitten olisi pitänyt antaa? Ainakin Heikki Turusta arvostan, samoin vuosi sitten edesmennyttä Veikko Huovista. Turunen ei ole listalla kertaakaan, Huovinen oli vain vuonna 1984 Puukansan tarinalla, ei voittanut. Anja Kauranen / Snellman ei myöskään ole ollut ehdolla kuin kerran, Ihon ajalla vuonna 1993. Reidar Palmgren loistaa poissaolollaan, edesmenneet Arto Salminen ja Harri Sirola eivät päässeet elinaikanaan ehdolle. Ja jos miettii, kuka elossa olevista suomalaisista kirjailijoista on pitänyt minua otteessaan jo 20 vuoden ajan, saanut minut lukemaan koko tuotantonsa 2-3 kertaan ja jonka uusin kirja on minulle aina ehdoton must, niin sehän on Kaari Utrio.

Eipä siis ole tullut paljon Finlandian puolesta jännitettyä, koska se ei ole tuntunut olevan minua varten. Lukemani ja arvostamani kirjat taitavat olla pääsääntöisesti jotain muita, kuin niitä jotka nostetaan ehdokkaiksi. Kummallista on, että jos esikarsintaraati vaihtuu vuosittain ja palkinnon valitsija vaihtuu vuosittain, niin miksi tyyli ei silti muutu miksikään? Joitakin poikkeuksiakin on, hienoa että Johanna Sinisalo palkittiin vuonna 2000, sillä scifi- tai fantasiaulottuvuuksia sisältäviä kirjoja ei yleensä vieläkään pidetä "hienona korkeakulttuurina".

Olen kuvitellut olevani ainoa juntti, joka harrastaa lukemista mutta ei niin välitä Finlandiasta. Vaan ihana oli huomata ettei näin olekaan, kun samantapaisilla kommenteilla Finlandiaan on muissakin kirjablogeissa otettu kantaa.

Lue myös tämä:
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat
Kaari Utrio: Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa
Heikki Turunen: Maalainen

Chris Claremont - Milo Manara: X-naiset

Olen aiemminkin maininnut olleeni nuorena innokas supersankarisarjakuvien lukija - olen kirjoittanut näistä lukukokemuksistani jutun Kvaak.fi -sivustolle. Viime viikonlopun kirjamessujen satoa oli uusi, kovakantinen X-naiset -albumi, jonka on käsikirjoittanut Ryhmä-X:n kultakauden kirjoittaja Chris Claremont . Piirtäjänä on eroottisista sarjakuvista tunnettu Milo Manara, joka on tehnyt albumeita yksin ja yhdessä huippukäsikirjoittajien, kuten Hugo Prattin ja Federico Fellinin kanssa.

Albumi on suomennettu pikavauhtia, sillä se on ilmestynyt englanniksikin tänä vuonna. Ihan nuoria poikia Claremont ja Manara eivät enää ole -ensinmainittu on syntynyt vuonna 1950 ja jälkimmäinen vuonna 1945. Claremontin huippukausi Ryhmä-X:n parissa alkoi vuonna 1975, suomeksi näitä tarinoita julkaistiin 1980-luvulla lehtimuodossa. En enää ole kärryillä supersankarisarjakuvien nykytilasta, mutta päätellen siitä, että tällaisia kovakantisia, laadukkaalle paperille painettuja albumeja julkaistaan, ei genrellä ihan huonosti mene. 1980-luvulla kun suomeksi julkaistiin pääasiassa huokoiselle paperille painettuja pienikokoisia lehtiä.

Manaran albumeita lienee moni plaraillut kirjastossa tai kirjakaupassa posket punaisina. En muista itse koskaan lukeneeni yhtään kokonaista tarinaa häneltä, mutta ehkäpä miehen vanhempaan tuotantoon pitäisi tutustua. Tämä X-naiset kun toi mieleeni sanonnan, jonka mukaan "kompromissi on sitä, että yhdistetään kahden asian huonoimmat puolet". Teos ei ole kunnollinen supersankariseikkailu eikä myöskään millään lailla erotiikkaa. Supersankarigenrelle on tyypillistä esineellistää naishahmot isorintaisiksi, korkokenkiä ja tiukkoja trikoita käyttäviksi kurvittariksi. Ja kyllähän genren piirtäjät esineellistävät tyypillisesti myös miehet - moni piirtäjä suurentelee mieshahmojen lihaksia fyysisiin mahdottomuuksiin asti. Ehkä X-naiset on haluttu tehdä puhtaasti siksi, että kerrankin voisi ihannoida Ryhmä-X:n kauniita naisia ihan pääasiana.

Muistan kuulleeni väitteen, että miesten keskuudesta löytyisi tissi-, pylly- tai säärimiehiä, riippuen siitä, mitä naisen ruumiinosaa mies esteettisesti preferoi. Manara taitaa edustaa näitä kaikkia tyyppejä yhtä aikaa, sillä hänen pitkäjalkaiset, avokaulaisesti pukeutuneet naishahmonsa pyllistelevät lukijaan päin aina kun mahdollista. Juonessa ei ole kerta kaikkiaan mitään järkeä, vaan mitäpä siitä. Periaatteessa tarina kertoo siitä, miten ilkeä pahis yrittää nostattaa sodan, ja X-naiset joutuvat viidakkoseikkailuun estäessään pahiksen aikeet. Mutta täydellisen epälooginen ja epäuskottava juoni on.

Manaran tyylissä häiritsee se, että hän piirtää hahmot lähes nenättömiksi, ihannoidessaan siroa nöpönenää. Lisäksi kaikki naishahmot ovat täysin samannäköisiä keskenään, vain hiusten väri vaihtuu.

No mikäpä tässä, tällainen kuriositeetti tämä albumi oli, sopii luettavaksi jos on kiinnostunut Ryhmä-X:stä eikä odota liikoja. Mutta niin supersankareihin kuin Manaran erotiikkaan tutustuminen kannattaa aloittaa jostakin toisesta teoksesta.

Muuten pikakierrokseni kirjamessuilla meni mukavasti. Kävin kuuntelemassa Kiiltomadon 10-vuotisjuhlapaneelin "Mitä kriitikko vaatii kirjalta (ja kirja kriitikolta)?" Keskustelua veti Karo Hämäläinen ja panelisteina olivat kriitikko Sanna Nyqvist, kirjailija ja kriitikko Arto Virtanen ja kirjailija ja kriitikko Jarkko Tontti. Arto Virtanen on sama kirjailija, joka mainitaan Elina Jokisen Vallan kirjailijoissa, joten nyt tiedän, minkä näköinen hän on, vaikken ole vieläkään yhtään hänen kirjaansa lukenut. Virtasella on mittava kriitikon ura, nyt eläkkellä ollessaan hän kirjoittaa edelleen mm. Kiiltomatoon. Keskustelu oli mielenkiintoista, ja paneelin lopuksi Tontti mainitsi myös kirjablogit positiiviseen sävyyn. Hän sanoi että päivälehtikritiikin vähetessä kirjablogit tarjoavat uusia kanavia kirjallisuuden näkymiseen, vaikka kirjablogeja ei kirjoitetakaan samalla lailla kuin ammattikritiikkiä.

Olenkin pohtinut, mistä lukuvinkkejä oikein nykyisin saan. Minulle Helsingin Sanomien kirja-arviot olivat pitkään todella tärkeä lukuvinkkien lähde. Mutta jossain vaiheessa Hesari vähensi reippaasti kirja-arvioiden määrää kulttuurisivuillaan. Mielestäni Hesarissa ilmestyy kirja-aiheisia juttuja nykyään säälittävän vähän. Tältä syksyltä mieleen on jäänyt Hesarista vain pari kirjatäkyä. Olli Jalosen Poikakirja kuulosti mielenkiintoiselta, ja mielenkiintoni on vahvistunut kun kirjasta on parikin positiivista blogiarviota näkynyt, esimerkiksi Kirjanurkkauksen Zephyr on lukenut kirjan. Toinen Hesarista mieleen jäänyt kirja on vanha elämäkerta Minä, Helinä Rautavaara. Rautavaaran tiimoilta suosittelen Espoon modernin taiteen museota Emmaa, jonka tiloissa toimii Helinä Rautavaaran museo. Rautavaaran kiehtovat esinekokoelmat, joita hän keräsi ympäri maailmaa, on koottu näytteille todella mielenkiintoisesti.

Lehtiarvioiden merkitys lukuvalinnoilleni on siis vähentynyt, yksinkertaisesti siitä syystä että kirjoille annettu tila lehdissä on vähentynyt. En ole ainoa, joka tällaista on miettinyt. Kirjailija Terhi Rannela kommentoi Saran kirjat -blogissa, miten kirjailijoidenkin silmissä lehtien merkitys vähenee ja netin merkitys nousee. Lisäksi olen huomannut lukevani mieluummin kirjablogeja kuin lehtiarvioita, ja olen yrittänyt miettiä, miksi näin on. Ehkä siksi, että lehtiarvioiden tyyli on usein tietyllä lailla kanonisoitua. Huomaan tämän itsestänikin - kun kirjoitan lehtiarvioita, pitää hakea vähän toisenlainen tyyli kuin näihin blogijaarituksiin. Jos esimerkiksi kirjoitan lehtiarviota romanttisesta viihdekirjasta, minun "täytyy" muistaa ujuttaa mukaan maininta, että tämähän sitten on sitä semmoista viihdettä. Vallan kirjailijat valaisi hyvin tätäkin asetelmaa: korkeakirjallisuuden ja viihteen välisiä perinteisiä raja-aitoja, jotka tosin 1990-luvulta alkaen ovat julkisessa keskustelussa alkaneet murentua.

Ehkä kirjablogien mielipiteet tuntuvat jotenkin lehtiarvioita rehellisemmiltä? Ne ovat kuin lukemista harrastavien kaverien vinkkauksia, vailla pätemisen tarvetta. Olen joskus haikaillut kirjablogeille samanlaista huomiota kuin vaikkapa ruoka- ja muotiblogit ovat saaneet. Mahtaako vuosi 2010 jäädä muistiin kirjablogien läpimurtovuotena? Ainakin on tuntunut siltä, että kirjablogit ovat verkottuneet aiempaa tehokkaammin, mistä osaksi menee kiitos työkaluille. Blogspotin kätevä, uusimmat päivitykset automaattisesti näkyviin päivittävä linkkilista on minulle todella näppärä. On helppo seurata, mitä muissa blogeissa luetaan. Uusia kirjablogeja on syntynyt paljon ja monet blogit ovat todella tasokkaita. Blogien merkityksen huomasin kirjamessuillakin - yhden ostopäätöksen tein puhtaasti erään kirjablogin kehujen perusteella.

Blogiverkon tehosta on mielestäni hyvä esimerkki, että tänä vuonna on ollut joitakin selviä blogihittejä. Tuskinpa olisin lukenut Parvekejumalia, ellei siitä olisi ollut tasaisesti jatkuvaa blogipörinää kesästä alkaen. Toinen tunnistettava, blogista toiseen kiertänyt kirjahitti on ollut Puolikas keltaista aurinkoa. Nyt olen ollut havaitsevinani, että Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät on lähtenyt samalla lailla liitoon blogeissa. Minunkin listallani se on, eiköhän kirja tule luettua tulevan talven aikana.

Messuilla pääsin myös kokeilemaan sähkökirjaa. Eräällä osastolla sai kokeilla eri laitteita, niistä paras oli mielestäni iPad. Se oli todella miellyttävä, tosin aika painava. Jos sitä pitäisi raahata mukanaan, se vaatisi lisäksi jonkinlaisen pehmustetun suojapussin, kuten kaikki muutkin elektroniset laitteet. Sähkökirjasta on käyty aika tunteenomaista keskustelua, mutta ei minulla mitään sähkökirjoja vastaan ole. Kunhan laitteet ja saatavilla olevat sähkökirjat yleistyvät, kokeilen ihan mielelläni sähkökirjan lukemista. Ja jos miettii vaikka opiskelijoita, sähkökirjat tulevat varmasti olemaan taivaan lahja. Niiden ansiosta opiskelijoiden ei tarvitsisi jonottaa yliopistokirjaston harvoja tenttikirjakappaleita, vaan jokainen voi ladata kirjan omaan laitteeseensa.

Muuta kirjamessujen antia oli se, että bongasin kahvilassa Panu Rajalan ja kävin sanomassa hänelle päivää. Kiitin häntä siitä, että pääsin Unio Mystican henkilöhakemistoon Ihmiskunnan viholliset -blogisitaatin ansiosta. Taitaa olla edelleen hienoin kirjallinen saavutukseni blogin ansiosta. ;)

Lue myös nämä:
TV-sarja: True Blood
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Kissa varjoisilta kujilta
Benoit Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari